Saksalaisten metsäkalmisto Vantaalla

Saksalaishaudat sijoitettiin hevosenkenkämäisin kaarin metsään.

Suomessa palveli 1941-44 suunnilleen 200 000 saksalaista sotilasta, joista noin 15 000 kaatui Suomen rintamalla, suurin osa kuitenkin itärajan tuolla puolen. Kaatuneensa saksalaiset hautasivat yksinkertaisiin kalmistoihin lähelle taistelupaikkoja. Hautamerkki ei aina ollut ristin mallinen, vaan usein eräänlainen ylöspäin osoittava nuoli - kaiketi jokin muinaisgermaaninen symboli. Toinen versio oli lauta, jonka yläosassa oli rautaristin muotoinen laatta. Toisinaan haudalle tai hautaristin nokkaan laskettiin myös vainajalle kuulunut kypärä. Itärintamalla yleinen hautamuistomerkin materiaali oli nuori kuorimaton koivuranka. Sotureiden luurangot oli ilmeisesti tarkoitus koota lopullisen voiton jälkeen mahtipontisiin mausoleumeihin, "vainajien linnoihin". Toisin kävi. Hautapaikat jäivät pääsääntöisesti alueille, joissa niitä odotti unohdus ellei sitten tarkoituksellinen häpäisy. Omaisista oli varmasti raskasta, ettei ollut paikkaa kaatuneen pojan, isän, veljen, sulhasen muisteluun.

Sodan haavat nuoltuaan Länsi-Saksa alkoi koota kentälle jääneitä vainajia sieltä mistä pystyi. Osana tätä projektia päätettiin 1950-luvulla perustaa kaksi hautausmaata Suomen alueelle jääneiden sotilaiden jäänteille. Ruumiit jäljitettiin ja kaivettiin ylös korvista ja vaivaiskoivikoista, ja siirrettiin kahdelle hautausmaalle. Näistä suurempi perustettiin Rovaniemen tuntumaan Norvajärvelle ja pienempi Honkanummen hautausmaan välittömään läheisyyteen Helsingin pitäjään, nykyiselle Vantaalle. Jälkimmäinen kalmisto keskittyi ilmeisesti vastaanottamaan maan eteläpuoliskon vainajia. Näitä laskettiin uusiin multiin 364. Joukkoa täydensi kuusi ensimmäisen maailmansodan saksalaisvainajaa.

Saksalainen sotilashautausmaa Vantaalla on erikoinen kokemus normaaliin suomalaishautausmaahan tottuneelle. Se ei ole hoidettua puistoa nurmikkoineen ja istutuksineen, vaan tavallista havupuuvaltaista metsämaastoa kuin jossain Karjalan ortodoksien erämaakalmistossa. 1950-luvulla joukko saksalaisia nuoria kasasi kesätyönään alueen ympärille luonnonkiviaidan. Valmistumisensa jälkeen hautausmaata kuvattiin asiakirjassa näin:

Hautausmaalle saavutaan sisäänkäyntihallin kautta. Sitä peittää pylväiden varassa oleva puukatto, joka avautuu kunniapihalle. Alkuperäinen kallio ja luonnonkivimuuri muodostavat tämän kunniapihan rajat. Sieltä johtaa haudoille päätie, jonka sivulla ovat haudat pienissä ryhmissä. Niiden luokse pääsee pieniä metsäpolkuja pitkin.

Teksti kuvaa kadotettua menneisyyttä. Kun Lahden moottoritie vedettiin alueelle 1973, kulki se brutaalisti suoraan hautausmaan sisäänkäyntihallin edestä ja eristi alueen täysin Honkanummen hautausmaasta. Vanhan portin voi edelleen nähdä moottoritieltä, orpona rakennelmana penkan pusikoissa. Kalmistolle puhkaistiin uusi vaatimaton sisäänkäynti päinvastaiselle puolelle, vanhan Lahdentien eli seututie 140:n laidalle oman sivukujansa päähän. Kuja ja hautuumaa huokuivat todella syrjäisen paikan tunnelmaa aina 2000-luvun alkuun, jolloin kuja laajennettiin leveäksi tieksi ja sen päähän nousi huippumoderni Vantaan vankila. Nämä ovat erikoinen parivaljakko, vankila ja kauaksi kotoaan haudattujen miesten metsäkalmisto.

Tapanamme ei ole manipuloida kuvien värejä, mutta tällä kertaa sallittakoon kokeileva poikkeus, joka ehkä hieman virittää aistimaan harmaiden graniittipaasien taakse kätkeytyvää suurvaltahistorian ja inhimillisen tragedian monisyistä seitistöä, joka edelleen vaikuttaa eurooppalaiseen tajuntaan.

Monet kaatuivat hyvin nuorina. Tätä kiveä jakaa kaksi 19-vuotiasta.

Aina vainajia ei ole voitu tunnistaa. Silloin on vain ilmoitettu lukumäärä, kuten tässä. "Zwei Deutsche Soldaten".

Yleisnäkymää. Hautausmaan isännänoikeus on Saksan Sotahautojen Huoltoyhdistyksellä (Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge). Hautausmaan luonteeksi määritellään "rauhan ja kansojen välisen ymmärryksen muistomerkki" ja sen säännöt toteavat muun muassa, että "Suomen ja Saksan perustuslakien vastaisten symbolien kantaminen tai esillepano on kielletty".

Haudoilla ei ole kukkia. Lähiomaiset ovat hyvin vanhoja tai kuolleet itsekin.

Tämän kehälaatoituksen alla olevaan joukkohautaan on laskettu yli 200:n merimiehen jäänteet; ne, mitkä löydettiin noin 600 hukkuneesta. Kaikki kuolivat samana päivänä 12.12.1944. Tuolloin kaksi saksalaista hävittäjää ajautui omiin miinoihinsa lumipyryisellä ja tuulisella Suomenlahdella. Lisää tapauksesta: http://www.hylyt.net/hylky.jsp?id=z35

Graniitti täynnä nimiä. Niiden takaisiin tarinoihin emme yllä, mutta moni täyttymätön haave siellä huokaa ja kuolinhetken viimeisiin tajutiloihin liittyvä tyrmistys.

Hautausmaan luonnonkivimuurilta ei ole pitkä matka vankilan aidoille.

Kirkonväen pauloissa - vanhan kansan hurjat kuolemakäsitykset elivät pitkälle moderniin aikaan

Vanha yksityinen hautausmaa Teijossa (1990-luku).

Nykyiset hautausmaat ovat siistejä, viihtyisiä puistoja, joissa pensaat ovat huolella leikattuja ja nurmikentät virheettömäksi trimmattuja. Kuolemasta niissä muistuttavat lähinnä vain hautapaasien nimet ja päiväykset. Toista oli 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa, jolloin hautausmaat olivat monesti äärimmäisen kolkkoja ympäristöjä, jotka kammottivat ihmisiä. Niissä ei ollut harvinaista nähdä lahoamisen eri vaiheissa olevia vainajia tai näiden kappaleita; niitä lojui kamaralla syistä, joihin kohta palaamme. Kalmojen ja luiden näkeminen toi kuoleman hyvin konkreettisesti sen ajan ihmisten tietoisuuteen, ja luiden ja ruumiinkappaleiden helppo saatavuus ylläpiti myös niillä suoritettua poppatoimintaa.

Muun muassa näistä asioista kertoo folkloristi Kaarina Kosken väitöskirja Kuoleman voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä, jonka SKS julkaisi helmikuussa.

Suomalaiset kansanperinnearkistot karttuivat pitkälle viime vuosisadan puoliväliin tarinoilla, uskomuksilla ja kokemuksilla kuoleman valtakuntaan kuuluvista, mutta aika ajoin elävien piirissä vaikuttavista olennoista ja ilmiöistä. Niissä on kyse laajemmasta ja moniselitteisemmästä asiasta kuin vain vainajien hengistä. Kuvioon kuuluu persoonaton tuonpuoleinen voima, jota usein kutsutaan kalmaksi, sekä sekalainen yliluonnollinen kauhuporukka, joka voidaan niputtaa termin kirkonväki alle.

Kirkonväki ja kalma

"Kirkonväestä on käytetty runsaasti erilaisia nimityksiä kuten kalmanväki, männingäiset, keijuset, manalaiset, hittuset, päättömät, tihulaiset ja liikaväki. Monet näistä nimistä tarkoittavat myös muuta kuin kirkonväkeä, mutta niitä on käytetty selvästi myös kirkonväen täsmällisinä synonyymeina", tietää Koski.

Hän jatkaa: "Omaehtoisesti liikkuva eli pihapiirissä, kuolintalossa ja maantiellä kohdattu kirkonväki on kuvailtu useinmiten läpikuultaviksi, mustan ja valkean sävyisiksi olennoiksi. Olennot ovat kertomusten mukaan vain osittain näkyvissä tai niiltä puuttuu raajoja tai pää. Kirkonväki voidaan aistia myös pelkkänä sumuna tai kalman hajuna, joka luo mielikuvan vastenmielisistä mutta näkymättömistä olennoista." Kalman hajua on joskus verrattu palaneen vaatteen käryyn. Kirkonväki on voinut ilmetä myös kuulo- tai kosketusaistimuksena. Outona sipinänä, kihinänä, huminana ja suhinana tai tylyinä töytäisyinä, tarttumisina, nipistyksinä ja iskuina.

Kirkonväkeä on voitu "nostaa" hyviä tai pahansuopia tarkoitusperiä palvelemaan. Väki voitiin esimerkiksi lähettää jonkun onnettoman kimppuun iskemällä arkunnauloja uhrin taloon, kaatamalla ruumiinpesuvettä pihaan, kätkemällä taloon luita, kuolleen hiuksia, ruumiinosia tai hautausmaan multaa tai syöttämällä kiusanteon kohteelle salaa vainajan lihaa. Tällöin alkoi tapahtua kummia. Taloon saattoi asettua jopa "möykkääjä" eli poltergeist-tyylinen riehuva häirikkövoima.

Palstatilallisen leski Maija Kivelä kertoi näin 1936 Perhossa: "Äkkiarvaamatas se kirkovväki kävi sen kimppuuj jonka päälles se oli nostettu. Tavallisestis se ilimesty näkyvässä muossa, sillon ku se kävi jonku kimppuuj ja se kävi kimppuu aina suurella joukolla, ja siinä joukoss oli suurta ja pientä, nuorta ja vanhaa. Kaikki oli semmosissa vaatteissa, missä kuki oli hautaam pantuj ja eikä niillä kaikill ollu ees päätäkääj ja ne oli muutenki kovin kolokon näkösiä, ja niistä lähti tavallisestih hyvin väkevä ruumiihhaju. Usein tuor ruumiihhajun tuns jo kappaletta ennen ku kirkovväki ite ilimesty näkyviinkään."

Tällaisista kokemuksista kerrottiin jokunen sukupolvi sitten yleisesti ympäri Suomea eikä kertojia niiden vuoksi epäilty mielipuoliksi. Ja jos joku vähän hullu olikin, kävi siihen näppärästi selitykseksi hänen kovat kokemuksensa kirkonväen kanssa - mokomat kun saattoivat härnätä järjiltä.

"Kolotusta ja pelekua ja ahistusta"

Kirkonväki on lähtenyt omatoimisesti liikkumaan ja tunkeutumaan elävien piiriin, jos elävä on jotenkin häirinnyt niitä tai rikkonut jotain kuolemaan tai hautausmaahan liittyvää tabua. Sekin on riittänyt, että on sattunut väärään aikaan väärään paikkaan - osunut liikkeelle lähteneen kirkonväen reitille. Olemukseltaan läpikuultavasta kirkonväestä ei ole tehty yleensä näköhavintoja päiväaikaan (paitsi toisinaan synkillä sydänmaan taipaleilla). Yö oli muutenkin niiden ominta aikaa, ja ikivanhan sopimuksen mukaan vuorokausi oli jaettu niin, että päivä kuuluu eläville ja yö kuolleille. Yöllä jopa oma takapiha saattoi muuttua tästä syystä vaaran vyöhykkeeksi.

Ei-persoonallinen kalma on puolestaan jotain saastuttavaa, joka on voinut tarttua esimerkiksi hautuumaamullasta, ruumiinpesuvedestä tai arkunlastuista. Sen vuoksi ihmiset "ripajavat näkkeen näkyjä, pikku-ukkoja ja kuuleen eri äänijä". Samoin "[t]ullee, kolotusta ja pelekua ja ahistusta", kuten hailuotolainen Jouko Paavola 1931 kuvaili.

Englanninkielessä vainajaa ympäröivästä vahingollisesta voimasta on käytetty ilmaisua killing airs ja kantoninkiinassa sat hei. Kalma on jotain näkymätöntä, joka leviää kuolleen lähiympäristöön kuin säteily tai pilvi, ja jolta on syytä suojautua. Kiinassa kuolleen pesuvesi ja muut vainajaan kosketuksissa olleet materiaalit on viety kylän ulkopuolelle valittuun paikkaan, joka on ollut tabu ja mielletty pysyvästi saastuneeksi. "Lapsia on kielletty menemästä niihin ja aikuisetkin kääntävät kasvonsa pois tai jopa pidättävät hengitystään kulkiessaan niiden sivutse", mainitsee Koski.

Suomessakin oli tällaisia kalmapaikkoja, usein kivilouhikoita eli "vatturaunioita", joihin kalmatartuntariskin sisältävä aines loppusijoitettiin ja joihin ei ollut kenenkään syytä astua. Muita kalmapaikkoja olivat (jo aiemmin siteeratun Jouko Paavolan mukaan) teiden risteykset, ruumiinolkien polttopaikka, keskosten ja äpäräin salainen hautapaikka, ruumisriihi, entinen teilauspaikka, murha- ja itsemurhapaikat. "Jos niiden kohdalla lankesi, tarttui kalma heti. Niillä myös kummitteli." Monista kerätyistä tarinoista käy ilmi, että pelko tai säikähdys edesauttoi ratkaisevasti kalman tartuntaa.

Tietäjät panivat ruumiit puhumaan

Rohkea, omaan "luontoonsa" luottava pystyi kuitenkin ottamaan riskejä ja pysyä vahingoittumattomana. Kalmanväkeä saattoi myös ajaa tiehensä komennoin, kirouksin ja jopa kirveellä huitaisten tai haulikolla lasauttaen. Omakohtaisesta kummituksen karkottamisesta kertoi Nestori Saastamoinen 1938 Viitasaarella: "Ilmestyi taas seipään nenään se valkoinen haamu. Sieppasin taiko [talikon] ja kirosi, että joko sinä kele siinä kökötät. Löi sillä taikolla, että vars män poikki, kun se sattu seipääseen, ja sen koommin ei joo huoamua näkynnä eessäni".

Kylmäpäistä oli myös käyttää ruumislautaa, ruumiinpesuvettä, ruumiinkappaleita, hautausmaan multaa tai muuta vastaavaa taikuuteen. Valkoista magiaa edusti esimerkiksi viljavuuden lisäämiseen tähtäävä kalman hyödyntäminen; logiikkana oli se, että kuolemaa seuraa syklisessä kierrossa elämä. Tämän ajatuksen mukaisesti myös aviovuoteeseen saatettiin panna ruumiinmultaa, jotta "marto" vaimo saisi lapsia. Viljelmiä suojattiin vainajavoiman avulla ja similia similibus -periaatteen mukainen vastaavuusmagia ("samalla samaa vastaan") järkeisti myös itse viikatemiehen torjunnan kalman avulla. Lapissa erityisen haluttua poppa-ainesta oli härmä, jota noin kahdeksan kuukautta kuolleena olleen ruumiin iholle kuulemma ilmaantuu ja joka voidaan kaapia talteen. Kalman kanssa touhuaminen miellettiin kuitenkin yleensä mahtitietäjien hommaksi, ja siihen liittyi asianmukaisia suojautumisriittejä.

Hurjimmat tietäjät menivät yöllä hautausmaalle jututtamaan vainajia ja saamaan näin tietoja. "Kirkonmaalle ovat menneet ja ajaneet ylös kaikki kuolleet riettaat pahat henget. On ollut niin väkevä sana. Oli niillä tuota pitkä rauta, tulirauta, joilla ne aukaisivat kuolleitten suun ja rupesivat puhuttelemaan. Ja sanoit kuolleelle, että mitä pitä tehä. Ja ne sanoit, että kuollut rupeaa puhumaan, kun menee puhuttamaan." (Täräntö, Leevi Kalanteri 1933).

Toimintaa yritti hillitä laki, jossa taikuus oli kielletty. Taikuus säilyi rangaistavana tekona vielä 1889 laaditussa rikoslaissa vuoteen 1998 saakka, joskin 1900-luvulla tuomiot olivat harvinaisia. Vuoden 1889 rikoslain mukaan myös ruumiin tai sen osien ottaminen haudasta ja ruumiin silpominen ylipäätään määriteltiin rikokseksi. Tästä joutui tuomiolle muun muassa helsinkiläinen velhopiiri, joka operoi 1930-luvun alussa Malmin hautausmaalla ja Tattarisuolla.

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/11/taydennysta-tattarisuon-keissiin.html

Hautausmaiden olosuhteista 1800-luvulla

Jatkaaksemme hautausmaista. Vielä 1800-luvulla hautojen kaivaminen kuului monilla paikkakunnilla kuolleen omaisille. Tästä seurasi se, että vaikka joku ehkä kuoppasi vainajan kunnolla, jätti moni sen ihan pintaan. Kalmanhaju uhosi väkevänä maasta, johon ketut ja muut yön olennot kaivoivat koloja. Luita "ajettiin" myös tarkoituksella pintaan, jotta saatiin tilaa uusille haudoille. Ne siirrettiin kirkon seinässä sijainneisiin komeroihin ja myöhemmässä historian vaiheessa hautausmaalla olleisiin luuhuoneisiin ja luukuoppiin. Niitä ei aina merkitty kunnolla, joten jossain vaiheessa ne tuppasivat olla levällään taivasalla.

Hautapaaseja ja -ristejä ei yleisesti harrastettu, joten oli epäselvää mikä vainaja lepäsi missäkin. Etenkin köyhät haudattiin tiuhaan niin sanottuihin rivihautoihin. Oma lajityyppinsä olivat talvihaudat: salvotut kellarit talvisaikaan kuolleiden arkuille. Usein niissä lahotettiin vainajia kesälläkin - hautapaikkojen puutteen vuoksi ja raskaan haudankaivuun välttämiseksi. Vanhoista reikäisistä arkuista sanottiin, ettei niiden reikiin saa katsoa: jos katsoi, "saattoi ihmisestä tulla sellainen pahan näkijä, joka ei saa koskaan rauhaa elämässään" (Ahti Paulaharju Hailuodolta 1958).

Salvottuja mökkeröisiä olivat myös perhehautakammiot, jossa arkut olivat hyllyköissä synkeää löyhkää levittäen. Ruumisarkkuja myös yksinkertaisesti jätettiin maan pinnalle ja haettiin muualta kasa maata sen päälle. Toisinaan hautausmaan kamara nousi tämän vuoksi aluetta rajaavan kiviaidan korkuiseksi. Kirkkomailla ei ollut tilaa edes kasvillisuudelle, mikä joutui jatkuvasti revityksi uusien hautausten tieltä. Ilmari Wirkkala on kuvannut 1800-luvun hautausmaanäkymiä tähän tapaan: "On ollut vain autiutta, törkyä sekä erityisesti kuolleitten luita, joita siat ja koirat kuljettivat ihmisten asunnoille, kujille ja kaduille."

Lyhyesti sanottuna: suomalaiset hautausmaat muistuttivat toistasataa vuotta sitten klassisissa intialaisissa opetusteksteissä mainittuja äärimmäisen pelottavia kalmistoja, joihin joogit menivät meditoimaan kohdatakseen pelkonsa ja saamaan sitä kautta oivalluksia.

Kuolemisen taito ja kuolleiden demonisointi

Ennen kuoltiin yleensä kotona. Väki valvoi vuorossa kuolleen äärellä, jotta ruumis ei joutunut hetkeäkään olemaan yksin. Ikkunat, uuninpellit ja räppänät avattiin, jotta edesmenneen henki pääsisi helposti ulos. Kristillisellä kaudella kansan ja pappiskunnan käytössä oli 1400-luvulta periytyviä Kuoleman taito -kirjasia (Ars Moriendi), joissa kuolevaa lohdutettiin ja rohkaistiin sekä ohjeistettiin onnistuneeseen kuolemaan. Tuonen tuville oli syytä mennä menneet riidat sovittuina, kaduttavat kaduttuina ja muutenkin asiat kunnossa.

Ortodoksien keskuudessa kuollutta ohjeistettiin itkuin ("ainoa kieli jota vainaja kuulee"). Sanottiin, että ihminen on vielä pari päivää kuolemansa jälkeen osittain kytköksissä ruumiiseensa, mitä ei kuolinprosessin häiritsemisen minimoimiseksi sopinut turhia siirrellä (tämä ohje on sopusoinnussa maailman johtavien kuolemisen asiantuntijoiden eli tiibetinbuddhalaisten aiheesta antamien opetuksien kanssa). Jos asiat menivät mönkään, vainaja saattoi palata kotonakulkijana, levottomana kummituksena. Tätä yritettiin ehkäistä muun muassa karsikkomäntyihin tehdyillä merkinnöillä: hautausmaalta tuleva kummitus näki nimikirjaimensa puun kylkeen veistetyssä taulussa, muisti olevansa kuollut ja palasi takaisin hautaan odottamaan tuomiopäivän pasuunan töräytystä.

Siinä missä katolilainen hautajaisseremonia tähtäsi kokonaan "sielun autuuttamiseen" ja kuolleiden ja elävien välillä vallitsi tietty huolehtiva side, käänsi uskonpuhdistuksen myötä vallan saanut luterilainen kirkko asetelman ympäri. Sen mukaan kuollutta ei voinut kuoleman jälkeen enää mitenkään auttaa ja hautajaisten tarkoitus oli vain omaisten lohdutus. Luterilainen oppi oli myös se, että vainaja ei voinut palata sinä tuttuna henkenä mikä hän oli elävässä ruumiissaan ollut, vaan ainoastaan demonisena olentona. "Matti Sarmela on arvellut, että kun kirkko yhdisti vainajiin kauhun ja pahuuden, ruumiinmullasta ja vainajien luista tuli kansan mielikuvissa pelätyimpiä taikavälineitä. Kalma ja kirkonväki nousivat vaarallisemmaksi voimaksi kuin raudan- ja tulenväki, jotka olivat olleet keskeisemmässä asemassa rautakaudella", Koski mainitsee.

Kaikkiaan parisataa arkistoihin kertynyttä tarinaa toistaa selviytymiskokemusta, jossa elävä joutuu erehdyksissä juhlayönä kirkkoon (esimerkiksi jo yöllä joulukirkkoon), joka on täynnä haudoista tulleita homenaamoja. Kun nämä hoksaavat elävän, hyökkäävät ne joukolla kimppuun. Elävä säntää karkuun ja häneltä tippuu huivi tai muu vaatekappale. Kuolleet tyytyvät siihen ja repivät sen riekaleiksi, kuten seuraavana aamuna varmistuu (samalla vahvistuu, ettei kyse ollut unesta). Vastaavia tapauksia varten ohjeistettiin kolme asiaa: paetessa ei saa katsoa taakse, päällysvaate täytyy jättää vainajille ja hypätä tasajalkaa kynnyksen yli.

Peikko parat! - Uskomusten hiipuminen

Modernisaatio alkoi näivettää kansanuskoa 1800-luvun lopulta. Uudenkaupungin Sanomat naureskeli 16.9.1905 tähän malliin: "Taikausko ja yliluonnolliset olennot, jotka valtateitten varsilta lisääntyvä valistus karkottaa, hakevat suojaa sieltä, missä metsä on syvin, tiet pisimmät, korvet kolkoimmat. Peikko parat! Usko heihin vähenee vähenemistään. Kymmenen vuotta takaperin täällä vielä paloivat haanhaudat, kävelivät tontut, toitottivat noidat ilmassa ja koputtivat ja naputtivat männinkäiset kaikessa totuudessa: nyt jo Katinhännässkin nauretaan pimeyden ruhtinaalle, joka alentuu säikyttelemään akkoja hämärässä."

Toisaalta vanhoilla katsomuksilla oli puolustajansa. Näin kirjoitti muuan Oskari Mattila Kotiseutu-lehdessä 1912 puheen ollessa henkimaailman kanssa toimivista näkijöistä. "Näin tietäviä ihmiset ennen oli. Nykyaikana enää harvassa tätäkään taitoa tavataan, se nähdään, mitä muutkin. Uudet viisaat, aikamme hengestä osalliseksi päässeet, kyllä sanovat näkijöitä höpsiksi, joitten aivoissa on vikaa, eivätkä tietojaan minään pidä. Vanhempi väestö toki enemmältä antaa tietoihmisille ansaitun arvon."

Kaarina Kosken mukaan kirkonväkiuskomuksilla oli monta funktiota, mutta ehkä tärkein oli käsitellä epäsuoralla tavalla yhteisöön kohdistuvia uhkia ja esittää yhteisön moraalinen järjestys näiltä uhkilta suojaavana tekijänä.

Kirkonväki ja kalma kaikkosivat ihmisten puheista, kokemuksista ja uskomuksista sotien jälkeen ja 1960-luvulla niihin uskoi enää harva maaseudun taatto ja muori. Nyt niistä ei puhu kukaan, tuskin edes hullut, ja harva niistä tietää edes kansanperinnemielessä. Ilmeinen syy on se, että kuolema laitettiin piiloon laitoksiin. Niissä juuri poisnukkunut suljetaan välittömästi muovisäkkiin ja kiidätetään pakastimeen, kunnes se avataan tiskipöytämetallisella pedillä kirkkaiden valojen alla ja vahvojen puhdistusaineiden tuoksuessa. Johan sellaisia peljästyy kirkonväkikin.

Esoteerisen maantieteen lukunurkka: "Moottoripyörä ja miehen mieli"

Esoteerisen maantieteen koulu edustaa näkemystä, jonka mukaan matka ulkoiseen voi aina olla myös matka sisäiseen. Jos ulkomaailmassa operoinnin sisäinen ulottuvuus jätetään huomioitta, on matkan arvo rajallisen välineellinen - taolaisin termein yksipuolisesti jang-elementtiä edustava - eikä se todellakaan ole Grand Tour. Se voi tietysti riittää sinällään, mutta etenkin niiden, jotka tuntevat omaavansa tutkimusmatkailijan silmää ja kutsumusta suhteessaan ympäristöönsä, kannattaa - ehkä sanomattakin selvää - suhtautua ja avautua matkalla oloon muunakin kuin puhtaasti fyysisenä siirtymisenä.

Vuonna 2006 ansaitusti Suomen parhaaksi kirjoittavaksi toimittajaksi palkittu kynäniekka Risto Lindstedt on niitä, joille matka fyysiseen ilmiömaailmaan ei ole kvalitiivisesti yhtä kuin koko reissu. 1970-luvulta Suomen Kuvalehteen kirjoittanut toimittaja on siviilissä itseironinen Harrikka-mies ja innokas tutkimusretkeilijä, jolle maisemat ovat suora linkki tunteisiin, mietteisiin, oivalluksiin ja muistoihin, ja joka kaipaa matkaevääkseen pyhän kokemusta ja korostaa ihmettelyn merkitystä täyspainoisen elämisen elementtinä. Lindstedtiltä ilmestyi 2008 kirja Moottoripyörä ja miehen mieli – erilainen matkakirja (Kirjapaja), joka nyt osui allekirjoittaneen hyppysiin.

Kyseinen matkakirja on hyvin henkilökohtainen kudelma, joka ei noudata kronologiaa eikä sisäisen ja ulkoisen tiukkaa rajanvetoa. Välillä piippua polttelevan sanailijan rikas kerronta ei vaikuta lainkaan matkakirjalta, mutta se ei haittaa menoa, pikemminkin päinvastoin. Moniaistilliset yksilökokemukset yhtyvät kulttuurihistoriaan, suku vieraisiin kansakuntiin, pieni käy suureksi ja suuri kiteytyy. Fyysinen muuttuu äkkiä henkiseksi, kuten Ylöjärvellä, jossa kesäpäivän "pilvet hummailevat" ja prätkämatkaaja kysyy itseltään "tätäkö se iloriemu on?" ja malttaa laulattamiseltaan vain "hyreksiä suu supussa" lentäväisten vuoksi - ja äkkiä kello 11:n suunnassa on hirsitalo "päivän kämmenellä, peltomaiseman avaruudessa", joka saa jostain mystisestä syystä matkalaisen pysähtymään. Häneen iskee kirjaimellisesti hengästyttävä mieliteko, hillitön halu nousta pihaan ja kävellä sisälle sanomaan, "että minä tulin nyt, teiltä varmaan yksi huone tuolta päädystä löytyy. Maailma sattui juuri hetkeksi pysähtymään, ja tässä näyttää olevan soma ja sopivan kokoinen reikä kävellä siitä kokonaan ulos."

On eräs paikka, jonne Lindstedt suuntaa erityisen innokkaasti ja nämä ovat hautausmaat. Niillä kulkemista hän kutsuu ”mielenterveyden luomuhoidoksi”. Hautausmailla, niin kuin hän sen kokee, oman kuolevaisuutensa tajuaminen käy mahdolliseksi, asioiden mittasuhteet loksahtavat kohdalleen, historia muuttuu läheisemmäksi ja omien pyrintöjen oleellisuusluokitus selkiytyy. ”On helpompi olla, jos tajuaa tilapäisyytensä. Tämä kuulostaa helvetinmoiselta jeesustelulta, mutta sitä se ei itse asiassa ole”, hän sanoi tämän blogin kirjoittajalle, jolla oli mahdollisuus jaettuun kalmistokävelyyn loppusyksystä 2007 Hietaniemessä.

Kalmistokävelyille matkakirjailija oli saanut lähetteen, kun oli nuorena (ja merisairaana) merivoimien matruusina seilannut fregatilla Atlantin myrskystä Murmanskin vuonon suojaan. ”Horisontissa roikkuessani sain elämänohjeistusta aamusavulle pysähtyneeltä upseerilta. Nimeä en muista, puheen muistan: ’Sitten kun alat matkustella, niin käy aina hautausmailla ja istuskele hetki rautatieasemilla. Opit ymmärtämään jotain siitä maasta’. Sen neuvon olen pitänyt. Toimii kyllä.”

Suomen noin tuhat hautausmaata tarjoavat 3400 hehtaaria esteettistä, romanttista, historiallista ja pyhyydellä latautunutta puistoa. Niissä riittää kuljettavaa, ennaltaehkäisevää mielenterveydellistä hoitopotentiaa, mutta sodan mielettömän draaman ambivalenttia hohtoa tunnustelevan Lindstedtin repertuaariin kuuluu myös toisen maailmansodan suurten taistelupaikkojen hautausmailla vaeltelu. El Alamenissa, Normandiassa, Stalingradissa. ”Aina yhtä huikaisevan karuja, aina yhtä nuoria jätkiä ristien alla. Ja olen jotenkin varma siitä, että heidän yhteinen kysymyksensä on aina ollut: mitä helvettiä mä täällä teen?”, hän pohdiskeli Hietsussa.

Kiire ja matkanteko on epäpyhä, banaali parivaljakko. Kiireessä matka käy aiemmin mainitulla tavalla vain ulkoiseksi suoritteeksi, välttämättömäksi pahaksi. Mieli ei ole läsnä ja avoin vaan roikkuu jo malttamattomana päämäärässä - suppuun käpristyneenä, kuormituksesta sähköisenä. Moottoripyörän ohjaustangon keskiöön myydään kelloja, mutta sellaista Lindstedt ei ottaisi maksustakaan. ”Ajamisen idea on kellottomuus", hän tähdentää. "Aurinko nousee aamulla ja lankeaa illalla. Kyllä siinä välissä pitäisi ehtiä. En ole änkyrä, paitsi ehkä itseltäni salaa, mutta en edes lähde liikkeelle, jos kotipihaan pitää ennättää jostain syystä kilpaa kellon kanssa.”

Kirjailija huomauttaa, että termi dead line tarkoitti alun alkaen vankila-alueelle merkittyä rajaa, jonka ylittäjät oli lupa ampua. Hän on myös onnistunut mielestään jäljittämään tarkan hetken, jona kiire ilmaantui Suomeen. Tämä on kello kahdeksan tammikuun 31. päivänä vuonna 1862. Tuolloin avattiin käyttöön maamme ensimmäinen rautatieyhteys Helsinki-Hämeenlinna ja juhlajuna puuskutti liikkeelle. ”Aikataulutus toi mukanaan minuutintarkkuuden, maahan syntyi yhtenäisaika.”

Leppoisuuden ja joutilaisuuden puolustaja ei voi välttyä siltä surulliselta havainnolta, että patologisuudestaan ja tympeydestään huolimattaan alinomaisesta, noidankehämäisestä ja vääristyneesti ihmisen arvoa mittaavasta kiireestä on tehty hyve. Hän joutuukin toteamaan, että kiireettömyys on outo tapa olla tässä maailmassa. ”Kun sen harrastamisesta jää kiinni, saa osakseen kriittisiä kommentteja ja säälinsekaisia mulkaisuja.” Jos kiireettömyys ahdistaa ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, kuten kovin helposti käy, on se Lindstedtin mielestä merkki siitä, että ihminen on ”juossut itsensä ohi, ulkoistanut oman elämänsä”. Kiireen sumussa voi jatkaa vuosikymmeniä, mutta jonain päivänä ravaaminen on vääjäämättömästi ohitse viikatemiehen kolkutellessa porstuassa ja henkilökohtaisen ajan muuttuessa ”peräseinä näkyvissä” –ajaksi. Silloin on liian myöhäistä katua sitä, miten elämänsä käytti, minkä nosti sen keskiöön. Kenenkään ei tiedetä katuneen kuolinpedillään, että miksi hän ei tehnyt enempää ylitöitä.

Matkanteko on asia, jonka voi laajentaa ajatukseen elämän taipaleesta ja olemisen taidosta. Ja silloin kun matkamies on kiireetön, on hänellä suurempi todennäköisyys kokea olotila, joka ei pakottamalla tapahdu ja joka on niin luonnollinen, vaivaton ja tavallinen, että siitä on muodostunut meille liikaa yrittäville suorituskipeille vieras, harvinainen ja jopa pelottava. Sitä voidaan kutsua meditaatiotilaksi tai joksikin muuksi eksoottiseksi, mutta se mistä on kyse, on ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin samaistumisen hellittämisestä, hetkellisestä avaruuden, kirkkauden ja tietoisuuden suvannosta, jota 'Moottoripyörä ja miehen mieli' kuvaa kaunissanaisesti.

”Pieni ikuisuus on äkillinen mielentilan välähdys, tilaamaton, suunnittelematon ja manipuloimaton kirkastus. Kirkastus voi olla juuri sitä penkin päässä istuskelua, kun päivännousu käyttää kiitoratanaan järven selkää, kirkon viileyteen pujahtamista helteisenä kesäpäivänä Roomassa tai Rengossa, hylkeen pään pulpahtamista täysin tyynien vesien läpi, se voi olla pieni sanaton kohtaamisen hetki, nukkuvan lapsen tai puolison katselemista, äkillistä ymmärrystä siitä, kuinka paljon itsessä sittenkin on vielä tallella rakkautta, sitä rakkautta, jonka jo luuli loppuun käyttäneensä. Ne ovat pieniä ikuisuuksia, kaikesta ajasta irrallaan olevia hetkiä ja siksi pyhäisiä sekunteja.”