sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Kesäaikaan 30. kerran Suomessa - ja muutakin aikailua


Kesäaikaan siirtyessä voi muistella menneen talven lumia, jotka ovat yhä keskuudessamme. Pääkaupungin lumenkaatopaikoilla snögää on sellaiset läjät, että niistä on jopa arveltu riittävän pysymälumia kesän läpi ensi talveen.

Kelloviisari nyrjähti taas kesäaikaan viime yönä. Nyt aurinko on etelässä (eli korkeimmillaan) kello 13 eikä kello 12, kuten päivänvalon mukaan loogisen talvi- eli normaaliajan puitteissa. Vastaavasti nyt yö on pimeimmillään kello 01 eikä "keskiyöllä" kello 24, perinteisellä kummitusten kellonlyömällä.

Kesäaikaan siirtymistä Suomi kokeili ensi kertaa 1942, jolloin aloite siihen saatiin sotakamppailuaan tehostavalta natsi-Saksalta. Idea oli ja on edelleen, että yksi aamun nukkumiseen käytetty ”haaskattu” valoisa tunti siirrettynä ehtooseen säästää kotien ja tuotantolaitosten valaisukustannuksia sekä lisää kansalaisten toimintatehoa. Sotaa käyvä Saksa liittolaisineen oli myös koko kesäaikakäytännön pioneerimaa ottaessaan Sommerzeitin käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa 30.4. 1916; peruste oli hiilensäästö ja kaupunkien ilmasuojelupimentämisestä koituvien vaivojen vähentäminen. Britanniassa ideaa oli tosin esitellyt parlamentille jo vuonna 1907 The Waste of Daylight –nimisen pamfletin kirjoittanut herra William Willet, mutta tuloksetta.

Valovoitto, mikä ehkä pätee Keski-Euroopassa, on melko merkityksetön Suomessa lukuun ottamatta varhaiskevättä ja myöhäissyksyä. Meillä ei pidetty vuoden 1942 kokeilusta, joka kuulemma sekoitti lehmien rytmin (tokko lehmät tiesivät kellojen kääntelystä, mutta taisi isäntiä ja emäntiä risoa tuntia varhaisempi navettaan kömpiminen). Oli ainakin yksi kapinakunta, joka tyystin kieltäytyi noudattamasta valtakunnan yleisaikaa. Tämä oli Orimattila, ja kuuleman mukaan Yleisradion aikatiedotukset kuuluivat tyyliin ”kello on nyt 14, paitsi Orimattilassa, jossa se on 13”. Muitakin surrealistisia tilanteita on täytynyt olla. Esimerkiksi Lahdesta Orimattilaan ajanut linja-auto on ollut perillä "ennen lähtöään”.

Helsingin Tapanilassa sota-ajan koulupoikana kokenut Matti Suvanto suhtautui kokeiluun kuitenkin optimistisen luottavaisesti ja kansakunnan edun muistaen. Näin hän päiväkirjassaan kiirastorstai-iltana 2.4.1942: "Illalla sitten muutimme kellon tunnin edelle, koska nyt alkoi kesäaika. Tällaista ei kylläkaan aikaisemmin ole tapahtunut, vaikka onkin tullut kesäaika. Tämä on senvuoksi nykyään tavallaan hyödyllinen, sillä nyt ehtii työmieskin nauttia enemmän auringosta ja saa siitä näin pula-aikana tärkeitä vitamiinejakin." (Lähde: Tapanila-albumi 4, 1989).


Kesäajan ensimmäisenä päivänä 2010 lumensyvyys Helsingissä on Ilmatieteen laitoksen mukaan vielä 54 senttiä, vaikka hanget ovat jo painuneet. Tässä on klaarattu lumen kanssa Fredrikinkadulla.


Valkeita kumpuja Töölössä.


Puikot ja kattojen lumikuormat puhuttivat Suomea koko alkuvuoden.

1970-luvulla Euroopassa koettiin energiakriisi, joka poiki joukon enemmän ja vähemmän tehokkaita vastatoimia. Eräs viiveellä toteutuneista oli mantereen yhteinen kesäaika, joka tuli käyttöön 1980. Lehmien harmistumisen jatkosodalta muistanut Suomi ei lähtenyt käytäntöön mukaan, kuten ei myöskään Neuvostoliitto, Jugoslavia, Islanti ja Sveitsi. Eri aikasysteemiin kuuluminen tuotti kuitenkin ylimääräistä sählinkiä kansainvälisille lennoille, pörssiyhteyksille ja sen sellaisille, mikä sai Suomen ottamaan kesäajan käyttöön vuodesta 1981. Tuolloin automaatio ei vielä jyllännyt, ja muun muassa puolella tuhannella paikkakunnalla VR:n asemanhoitajat joutuivat jäämään yöksi töihin, jotta saattoivat aamukolmelta kavuta tikkaille ja kääntää aseman kellojen viisareita. Koko ajatus, että sama tunti elettiin kahdesti, tuntui oudolta. Kansaa kuitenkin rauhoiteltiin: kellon saisi kääntää jo illalla ja puoli yhdeksän uutisetkin tulisivat jatkossa aina kello puoli yhdeksän.
Tässä linkissä Ylen Elävän arkiston kesäaikaan siirtymistä esittelevä uutispätkä vuodelta 1981:
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=5&t=&a=3401

Nykyään käytäntöön komentaa EU-direktiivi, ja Euroopassa vain itsepäinen Islanti elää vuodet ympäri normaaliaikaa. Amerikassa tosikristityt ovat kutsuneet aurinko etelässä kello 12 –aikaa ”Jumalan ajaksi”. Kaikki itseään kunnioittavat yhdysvaltalaiskaupungit noudattivat sitä 1800-luvulle saakka, jolloin rautatien tulo ja sen aikatauluihin liittyvä tarve yhtenäiseen aikajärjestykseen pakotti luopumaan kulmakuntakohtaisesta sooloilusta. Rautatiet mullistivat muutenkin ihmisen aikakäsityksen ja suhteen ympäristöön, mistä esimerkiksi Wolfgang Schivelbusch kertoo mainiosti kirjassaan Junamatkan historia. Nykyään Yhdysvallat on mukana kesäajassa lukuun ottamatta Havaijin ja Arizonan osavaltioita. No, Arizonassakin Navajo-intiaanien reservaatti kääntää kellot, ihan kai vain kapinoidakseen.

Ruotsin vallan aikaan Suomessakin noudatettiin paikkakuntakohtaista "Jumalan aikaa". Nykyinen talvi- eli normaaliaika on kompromissi. Itäisimmässä Suomessa aurinko on korkeimmalla kohdallaan eli etelässä yli 40 minuuttia aiemmin kuin läntisimmässä osassa maata. Helsingissä aurinko on etelässä noin kello 11:50 (eli kesällä 12:50). Todellinen aurinkoaika toteutuu vain pituuspiirillä joka kulkee noin Kirkkonummi-Hämeenlinna-Keuruu-Raahe-Aakenustunturi -linjalla.

Kesäaikajärjestelmä on maksimirationaalisen ajankäytön symboli ja käytäntö. On kuvaavaa, että sen juuret ovat modernissa totaalisessa sodassa ja preussilaisessa tehokkuudessa. Niin tai näin, kellotaulun osoittamaa aikaa oleellisempaa on varmasti se, että käyttää aikansa hyvin, mielekkäällä tavalla.

****

Pari ajallista ja ajatonta loppusanaa mahayanabuddhalaisuuden sekä Johannes Setälän siivittämänä



Pintaa syvemmin ajan luonteesta kiinnostunut voi kokeilla kääntyä shamaani Johannes Setälän neljännen, juuri ilmestyneen kirjan Aika puoleen.

Lohjansaaren kirkaskatseisen ajattelijan Johannes Setälän tavoista tarkastella olevaista löydämme polariteetin näkemyksen. Sama (iät ajat muun muassa taolaisuudessa käytetty) teoriatyökalu on keskeisessä roolissa esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian näkökulmassa, jolla pyritään ymmärtämään alueellisia vuorovaikutuksia ja aluekokonaisuuksia.

Näin Setälä kirjoittaa polariteetista (s. 55):

"Kaikkeudessa kaikki ilmenevä tapahtuu kahden voiman välissä. Vastakkaisten voimien vääntö aiheuttaa ilmenevät ja olevaisuudet. Vain tuossa kahden perusvoiman välissä muodostuu värähtely, liike, voima ja aine. Voimat ovat olemassa vain yhdessä. Ne muodostuvat vain toistensa kanssa. Jos toinen häviää, toinenkin häviää ja lakkaa vaikuttamasta. Voima ja vastavoima, aine ja antiaine, plus ja miinut syntyvät ja ovat vain toistensa kanssa olemassa. Yhdessä ne ovat ja muodostavat jotain, saavat aikaan ilmentymiä ja muotoja. Näin on koko kaikkeudessa, myös Maapallolla, ihmisyksilöissä ja joukoissa. Että jotain olisi, täytyy olla molemmat vaikuttavat voimat, plus ja miinus, pimeä ja valo, kasvu ja tuho. Se on liike, tapahtuminen kaikissa ajanjaksoissa."

Kuten viimeinen lause kiteyttää, Setälä näkee polariteettinapojen välisen jännitteen ja paritanssin tapahtumien eli liikkeen edellytyksenä. Liike edellyttää (polariteetin mahdollistavia) välimatkoja ja on itse puolestaan ajan edellytys, sillä mihin muuhun tapahtumia (ja niiden väliin "jäävää" aikaa) voisi suhteuttaa kuin liikkeeseen?

Täydellisessä tapahtumattomuudessa, totaalisessa staattisessa lepotilassa, kuten alkuräjähdystä edeltävässä tilassa, jossa kaikki - siis kaikki - on likistynyt yhdeksi äärimmäisen tiheäksi pisteeksi (eli ei-polariteetiksi), liikkumattomuus eliminoi ajan olemassaolon mahdollisuuden ja vallitsee ajattomuus, mitä kuvaa myös kaunis termi "ikuisuus". Vasta liike, jota tietoinen olento havainnoi, mahdollistaa ajan. Tavallisin rannekellokin, kvartsikidekello, määrittää ajan liikkeestä eli kvartsikiteen värähtelystä, jonka tunnettu ja tasalaatuinen resonanssi antaa kunnon aikaraudalle tarvittavan tarkkuuden. Ihminen on ollut tässäkin nerokas, etenkin sveitsiläinen. Paljon on täytynyt tihrustaa ja ruuvailla, paljon myös sopia.

Vaikka mitään muista tekijöistä riippumatonta "sinällään olevaa" aikaa ei ole, niin ihan kelpo keksintö se silti on. Kun pitää vaikka sopia treffit rakastetun kanssa.

Entäpä "nykyhetki", jonka arvosta eri henkiset traditiot usein muistuttavat? Aivan oikein sanotaan, että nykyhetki - hetki tässä ja nyt - on ainoa todellisuutemme, mitä meillä ylipäätään on. Ja että olemme silti mestareita pakenemaan sen tuoreutta joko menneisyyttä vatvoen tai tulevaisuutta koskevien haaveiden tai suunnitelmien parissa. Myös buddhalaiset korostavat nykyhetken oleellisuutta, mutta buddhalaisuuden mahayana-suuntauksen (eli "suuren kulkuneuvon") shunyata- eli "tyhjyys"opetukset osoittavat meille samanaikaisesti, että nykyhetkikin on vain käsite, työkalu, jolla ei ole mitään löydettävissä olevaa absoluuttista "tosiolemusta".

Esimerkki: otetaan kirja (mielellään sisällöllisesti kehnommanpuoleinen) ja ammutaan pistoolilla sen läpi. Kaikki tapahtuu yhtenä jysäyksenä ennen kuin tajuammekaan. Pamaus on taatusti käynyt esimerkkinä hyvin napakasta nyt-hetkestä, siitä lienemme yhtä mieltä. Mutta kun alamme plärätä kokeelle uhrattua kirjarukkaa, voimme samalla analysoida sitä faktaa, että luoti läpäisi jokaisen sivuista eri aikaan. Sivu 1 läpäistiin ennen sivua 2 ja suhteessa hyvin paljonkin ennen sivua 183, puhumattakaan viimeisestä sivusta 376. Tämä alkeellinen ja meluisa koe johtaa havaintoon, mikä sivuaa myös modernin kvanttifysiikan löydöksiä: mitään pienintä jakamatonta yksikköä ei ole löydettävissä, ei aineen eikä ajan suhteen. Sellainen voitaisiin tietysti sopia - nanosekunti eli sekuntin miljardisosa on kunnianhimoinen ehdokas - mutta se olisi vain sopimus.

Nykyhetki on siis "tyhjä"; sitä ei voi löytää analyysilla mistään. Sama pätee aikaan kaiken kaikkiaan. Relatiivisella eli konventionaalisella tasolla se pitää ottaa kuitenkin peräti tosissaan. Viittaamme tällä etenkin yllä esitettyyn treffiargumenttiin ja siihen, miten kärsimättömästi treffeiltä myöhästyjään saatetaan suhtautua.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Näyttelyvinkki: Marjo Levlinin maagillisia autiotalolöytöjä


Naamioita vuosikymmenten takaa.

Kuvataideakatemian galleriassa (Kasarminkatu 44, Helsinki) jatkuu 28.3. saakka taiteilija Marjo Levlinin näyttely nimeltään Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti. Vaasan lähistöllä lapsuutensa seikkailupaikassa muistojaan lämmitellyt Levlin on tuonut esille jotain erityislaatuista: autiosta vaivaistalosta taltioimaansa tivoli- ja taikuritarpeistoa. Ne kuuluivat 1900-luvun alkupuolella sirkustaiteilija Louis Billingille. Välineistö olisi tuhoutunut autiokiinteistön sotkuisen kosteille lattioille eikä Levlin raaskinut sallia tätä.

Hyvä niin. Hän pelasti kiehtovan palan sirkus- ja tivolihistoriaa, jonka arvo on Suomessa tunnetusti ollut pitkään vähäteltyä. Aavistuksen nukkavieru, vino ja pelottavakin, mutta kuitenkin suurella sydämellä toteutettu kiertävän silmänkääntäjyyden, silmänilon, groteskiuden, liioittelun, kummajaisten ja huiputusten suloinen harhan maailma taikalyhtyineen, värivaloineen ja hieman epävireisine karuselli- tai posetiivimusiikkeineen - siinä on jotain kummallisen kiehtovaa ruosteen sävyttäminä reliikkeinäkin. Hattara sulaa suuhun jättämättä tuskin mitään jälkeensä, ja silti sen syöjä haluaa yhä uuden riekaleen vaaleanpunaisesta pilvestä.

Autiotalolöydöt ovat, niin voidaan sanoa, aina lähtökohtaisesti jotenkin kummallisia. Tässä tapauksessa esineet itsessäänkin ovat reilusti friikahtavia, magiaa ja illuusioita edustavia. Logiikan perussääntöjen mukaan kaksi yhdistettyä negaatiota kumoavat toisensa ja niiden sisältö muuttuu positiiviseksi, tyyliin: kääntöpuolen kääntöpuoli = etupuoli, kielletty kielto = sallittu. Levlinin löydöistä voi sanoa saman kaaavan mukaisesti, että kun "epänormaalin" hankintakanavan kautta saatu aineisto on itsessäänkin "epänormaalia", tulee lopputulokseksi - simsalabim! - "normaali" tunnelma (outoa, mutta totta). Tätä Levlin on pyrkinyt hälventämään luomalla näyttelytilaan tivoliteltan hämäryyden. Vain itse esineet ovat valokeiloissa, eivät aina nekään.

Näemme tässä koosteen eräistä näyttelyn esineistä. Lopussa päästämme Levlinin kertomaan omin sanoin projektistaan ja sen taustoista (lehdistötiedote). Mainittakoon, että osana näyttelyä pyörii lyhytelokuva, joka esittelee UE:n hengessä esineistön löytöpaikkaa, hylättyä vaivaislaitosta.


Osa mainosjulisteesta, jolla Valkoinen Sheikki kuulutti tulostaan paikkakunnalle. "Valkoinen sheikki" on myös Federico Fellinin varhaisen elokuvan (1952) nimi, mutta sirkuslainen Billing käytti sitä varmasti aiemmin.


Lipunmyyjän lipasto. Yhdessä laatikossa on runsaasti Valkoinen Sheikki -keräilykuvia yleisölle annettavaksi.


Karusellinhoitajan matka-arkku?


Tivolin maalitaulu. Keskellä olevaan kiekkoon osumalla (pallolla tai ilmakiväärin luodilla) on laukaistu jonkinlainen mekaaninen näytelmä tarkkuuden kunniaksi. Lintu ja pyssykäsi ovat nousevia.


Jotain on ripustettu akrobaattiasetelman keskelle, mutta mitä ja miksi?


"Scheikin" laatima luonnos tulevaa julistetta varten.


Suomen Peliautomaattihistoriallinen Seura (SPEL ry.) arvostaisi varmasti näitä fortunapelejä.


Sheikki on merkinnyt huolella tavaransa. On pienisuuri kulttuuriteko, että ne ovat jälleen lämpimässä ja kuivassa.


Illuusion maailma vetoaa ehkä siksi ihmiseen, että hän vaistoaa sisimmässään myös niin kutsutun todellisuuden olevan yllättävän illusorisen luonteeltaan.

LEHDISTÖTIEDOTE

Marjo Levlin

Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti
Liikkuvia kuvia ja tilateoksia

Kuvataideakatemian galleria
Kasarmikatu 44, 19.3-28.3.2010

Jokaisella aikakaudella on omat ihmeensä. Ensimmäiset liikkuvat kuvat olivat aikalaisilleen ihmeenomaisia. Ihmiset etsivät yhä edelleen illuusioista haltioitumista ja ihmeellisiä kokemuksia.

Ensimmäisen kosketuksen illuusion maailmaan sain teini-ikäisenä. Isoveljeni kuoltua perheeni haki lohtua ja yhteyttä henkimaailmaan spiritistisessä seanssissa Balderin salissa. Humpuukin avulla menetetty poika saatiinkin hetkeksi takaisin tähän maailmaan.

Viime talvena poikkesin autiolla vaivaistalolla joka sijaitsee lapsuudenkotini maisemissa Vaasan seudulla. Lapsena olin veljeni opastuksella tutustunut kiehtovaan kummitustaloon ja siitä tuli jännittävä paikka jonne hiivittiin salaa aikuisilta ja paikan omistajalta. Nyt kurkistin sisään ulkorakennuksen ikkunasta ja sieltä paljastui minulle aivan uusi maailma. Romun ja levitetyn pigmentin seasta löysin edesmenneen taikurin tavaroita ja palasen Suomen sirkushistoriaa. Esineet ja laatikot oli varastoitu rakennukseen, jääneet unholaan ja hylätty.

Näyttely on kertomus tästä katoavasta maailmasta, jossa kuolleet esineet ja tarinat voivat herätä hetkeksi henkiin. Näyttely kertoo sattumasta, ihmisen kaipuusta illuusioon sekä taikurista joka kerran vaikutti parissamme.

Louis Billing (1888-1980) toimi sirkusalalla koko elämänsä. Hän kiersi mm Suomea vuodesta 1915 Knut Lindbergin sirkuksen mukana. Billingillä oli oma ampumarata ja karuselli. Vuonna 1935 hän alkoi esittää mustaa kabinettia Jaffu Sariolan ohjelmassa ja esiintyi Valkoisena Sheikkinä myös mm Linnanmäellä.

Lähteet: Markku Aulanko/Simsalabim nro 122
Svenska Kulturfonden on tukenut näyttelyä


Jälkikirjoitus:

Tivolien maantieteestä voi tehdä sen huomion, että mustalaisleirien tavoin ne asettuvat usein asutun alueen liepeillä olevalle ekstensiivisesti käytetylle maalle, toisin sanoen joutomaalle. Tämä on luonnollista, onhan kyse tilaa vievästä ja tallaavasta toiminnosta, jonka pyörittäjille ei liene myöskään varaa vuokrata hienoimpia paraatipaikkoja. Pari esimerkkiä Helsingistä: 1980-luvulta muistuu mieleen Myllypuron entisen kaatopaikan kohdalle (suorastaan keskelle metsää) pystytetty tivoli ja vain muutama vuosi sitten tivolin valot ja nauru täyttivät syksyiseksi viikoksi joutomaan Puotinharjussa, nykyisen jättikokoisen Prisma-marketin kohdalla.

Vähemmän arvostetut, perifeeriset toimintapaikat kuvaavat sirkus- ja tivolikulttuurin asemaa ja luonnetta verrattuna muuhun kulttuuriin. Se että ala tuntuu ikuisesti olevan hieman epäilyttävä ja outsider antaa sille kuitenkin myös sitä selittämätöntä lumoa ja voimaa, jota Levlininkin näyttely onnistuneesti välittää.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

"Suojele minua!" - haussa turvaa tarvitsevia rakennuksia


Mikä kaunis kaari onkaan koivun takana?

O-hoi, kaikki historiallis-nostalgisen rakennusperinnön ystävät, keskustamisen murskamyllyyn kyllästyneet romantikot ja perifeerisen elonliekin puolustajat!

Nyt on tarjolla tilaisuus nostaa kunnioittavaan ja varjelevaan valokeilaan ne tyhjillään seisovat ja nukkavierun pölyyntyneet rakennukset ja rakennelmat, joita virallinen taho pitää tarpeettomina tai vähäpätöisinä eikä älyä tai tahdo arvostaa suojelukohteena ja jotka saattavat näin joutua milloin tahansa ajattelemattoman purkuvimman kohteeksi.

YLE Teema kerää valppailta kansalaisilta 18.4. saakka ehdotuksia suojelua kaipaavista rakennuskohteista. Ehdottaa voi yhtä hyvin kokonaista rakennusta kuin interiööriä tai yksittäistä laitetta, kuten vaikka vesipostia, nostokurkea tai käytöstä poistunutta radanpätkää. Viisitoista Teeman toimituksen valitsemaa kohdetta saa oman tv-ohjelmansa.

Alla tiedote hankkeesta. Sen perässä esitellään esimerkkinä kohde, jota esoteerisen maantieteen koulu aikoo ehdottaa ohjelmaan.

****

Suojele minua!

YLE Teema etsii suojelun tarpeessa olevia rakennuksia. Ehdota omaa suojelukohdetta!

Onko kotiseudullasi rakennus, joka mielestäsi pitäisi säilyttää myös tuleville polville? Seisooko alkuperäisestä käytöstä poistunut kauppa, maitolaituri tai elokuvateatteri tyhjillään? Onko jokin sinulle tärkeä rakennus suojelun tarpeessa?

Vanhan ei aina tarvitse väistyä uuden tieltä. Suojele minua! kerää kansalaisten suojeluehdotuksia, laatii vetoomuksia ja pohtii rakennuksille uusia käyttötarkoituksia.

Keräämme ehdotuksia kohteista, jotka ovat jääneet virallisen suojelun ulkopuolelle tai joita ei ole vielä ehditty suojella. Suojeltavaksi voit ehdottaa mitä tahansa rakennettuun ympäristöön liittyvää. Meitä kiinnostavat niin sillat, puhelinpylväät, elementtitalot kuin baarien sisustukset.

Lähetä ehdotuksesi suojeltavasta kohteesta 18.4.2010 mennessä. Kerro myös, mitä kohteelle mielestäsi kannattaisi tehdä. Kaipaako se kunnostusta vai pitäisikö sille kenties keksiä uusi käyttötarkoitus? Olisiko syytä järjestää mielenosoitus tai jokin muu tempaus kohteen puolesta? Miksi kohde on tärkeä juuri sinulle ja millaisia tarinoita siihen liittyy.

Saapuneista ehdotuksista raatimme valitsee viisitoista kohdetta, joista kuvataan tv-ohjelma syksyn 2010 aikana. Ohjelmaan valikoituneista kohteista tv-katsojat äänestävät myöhemmin oman suosikkinsa.

Ehdotuksia julkaistaan YLE Teeman sivuilla. Jos mahdollista, liitä mukaan myös valokuva suojeluntarpeessa olevasta paikasta tai rakennuksesta.

Saapuneita ehdotuksia julkaistaan tällä sivustolla. Tv-ohjelmaan valitut kohteet selviävät tämän kevään aikana. Valmis ohjelmasarja lähetetään YLE Teemalla kevätkaudella 2011.

Rakkaalla rakennuksella on sielu. Suojele minua!


Ohjelman nettisivu:

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/suojele-minua

Suora linkki suojeluehdotuksille:

http://teema.yle.fi/kilpailut/ehdota-omaa-suojelukohdetta


****

Entä mikä on se henkipatto rakennushelmi, jota esoteerisen maantieteen koulu ehdottaa suojelun piiriin?

Vaihtoehtoja olisi monia, mutta tällä kertaa niistä nousee ylimmäksi Oulun "Kivikukko". Tarkoitamme Oulun rautatieaseman kupeessa sijaitsevaa massiivista, huomattavan erityislaatuista graniitti-iglua. Alkujaan se oli toisen maailmansodan aikainen vara-asema, joka rakennettiin siltä varalta, että varsinainen asema tuhoutuisi pommituksessa. Junien lähettämiseen tarvittavat toiminnot olisivat jatkuneet vankasti sirpalesuojatun Kukon huomassa.


Tässä Kukko nähtynä maanantaina 15.3. Lumi kätkee kaarevan graniittikuoren ja jättää näkyviin vain pystysuorat betoniosat.

Kivikukkoja on kymmenkunta Suomen eri rautatieasemilla, mutta Oulun kukko on komein näkemämme. Maailmalta vastaavaa rakennustyyppiä, varsinkaan orgaanisesti luonnonkivestä tehtynä, tuskin löytää. Kivikukkoa ei kuitenkaan Oulussa arvosteta. Röyhkeyksissään ja typeryyksissään sikäläinen kaupunginvaltuusto on määrännyt historiallisen Kivikukon hävitettäväksi (tämä tapahtui kaavalla, VR:n toiveesta). Sen tilalle halutaan "matkakeskusta", mikä tarkoittaa suomeksi ketjukioskien, ketjupikaravintoloiden ja ketjumyymälöiden nippua, jollaisia Suomi jo ähkyisenä kannattelee Hangosta Inariin; räikeää, steriiliä, nousukasmaista, läpeensä kaupallista, kauppakeskusmaista, lentokenttäinteriööriä muistuttavaa, infantiileilla standeilla, muzakilla ja mainoskuulutuksilla täytettyä häikäisevästi valaistua ja pilipalipalasista koottua tusinaympäristöä.


Samalle itsetarkoituksellisen keskustamisen alttarille, kuulan eteen uhrattavaksi, halutaan Kukon vieressä sijaitseva vankka punatiilinen 1920-luvun virkatalo.

On vaikea nähdä, mitä todellista lisäarvoa "matkakeskus" antaisi jo olemassaolevalle, moitteetta 1880-luvulta palvelleelle asemalle. Siellä lähdön ja saapumisen herkkä ja erityinen tunnelma saa arvokkaat, ihmisenmittaiset ja tyylikkäät puitteet. Vai onko asioiden tyylillä ja tasolla enää mitään väliä teollis-taloudellisen rationalismin pidäkkeettömän riemumarssin jaloissa? Miltähän vaikka Cherbourgin sateenvarjojen legendaarinen kohtaus, rakastavaisten Guyn ja Genevièven eroaminen rautatieasemalla, olisi näyttänyt, jos se olisi kuvattu "matkakeskuksessa"?

Mikä on ylipäätään tämä tarve keksiä keskuksia kaiken mahdollisen ympärille? Vastaamme, että rationaalisen puolemme flippausta; kouristuvaa takertumista täyskontrollin utopiaan sekä pelkoa omaa vapauttamme, luovaa ja villiä irrationaalisuutta kohtaan. Paljon puhuvan esimerkin kertoi taannoin valokuvaaja Sanni Seppo (jolla muuten jatkuu mainio palstaviljelmien elämää esittelevä näyttely Palsta galleria Hippolytessa 28.3. saakka). Hän oli käynyt Helsingin Rastilassa avantouimassa ja kuullut siellä, että avanto ja sauna eivät enää kaupungin mielestä riitä: pitää tehdä "avantouintikeskus". Mitä seuraavaksi? Varpaidenhuljuttelukeskus?


Kukko odottaa kevättä. Viimeistäkö?

Perusteellisempi esittely Kivikukosta kesäkuvineen löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/search/label/kivikukko

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Talviseminaari ja tutkimusretkeilijäin tapaaminen Suomelinnassa


Valtaosa seminaariväestä oli vielä paikalla iltaretken aikaan (kuva: Veli-Matti Rintala).

Romantic Geographic Society ja Esoteerisen maantieteen koulu järjestivät 27.-28.2. Helsingin Suomenlinnassa talviseminaarin 'Ulkona kartalta', joka oli samalla toinen järjestöjen yhteinen maailmankonferenssi. Tapahtuma oli jatkoa elokuun 2008 konferenssille, joka pidettiin Helsingin Vartiosaaressa.

Teemoina olivat muun muassa:
* Tieteellis-taiteellinen sekä muu tutkimusretkeily retkeilyn itsensä vuoksi, matkaraportit.
* Rakennuskulttuuri, maisema ja ympäristöhistoria, poliittinen maisema.
* Vaihtoehtoinen ja kokeellinen maantiede eri ulottuvuuksineen.

Seminaarissa oli 18 osallistujaa, ja siellä kuultiin 11 esitelmää. Alla lyhyt tiivistelmä esityksistä (aakkosjärjestyksessä esitelmöitsijän mukaan):

Itälahti Mikko (maantieteen opiskelija, "geonostalgikko") vei osallistujat matkalle Laatokan Karjalaan, Yhdysvaltoihin, Suomen pääkaupunkiseudulle sekä Ahvenamaalle luennollaan ’Geonostalgisia tutkimusretkiä maisemaan'. Perinteisellä filmikameralla otetut kuvat herättivät ihailua luonnollisuudellaan ja vahvoilla tunnelmillaan. Itälahti esitteli kehittämänsä geonostalgisen teorian, jonka taustalla vaikuttaa muun muassa filosofi Martin Heideggerin myöhäistuotannon käsite ”silleen jättäminen” (Gelassenheit). Nykyisten ympäristöhaasteiden keskellä ”silleen jättäminen” voidaan nähdä irrottautumisena jatkuvan kasvun ja tehostamisen pakkomielteestä. Itälahden edustama nostalgia on hengeltään passiivisen sijaan aktiivinen, kannanotto ja jalansijan valtaus.
Lisää geonostalgiasta: http://www.flickr.com/people/mikkoit/

Kantokorpi Otso (taidekriitikko, matkakirjailija) luennoi kahdeksankulmaisista neuvostoliittolaisista tyyppikioskeista sekä niiden modifioiduista versioista ja kekseliäästä uusiokäytöstä nykypäivänä. Esitelmää höysti kuvasikermä Virosta kuvatuista kioskeista. Unelmakseen Kantokorpi ilmoitti kyseisen tyyppisen kioskin ostamisen ja tuomisen huvilaksi Suomeen. Kantokorvelta on ilmestynyt Viroon liittyen kirjat Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna, Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa sekä Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa, joista viimeksi mainittu on parin kuukauden takainen uutuus. Maantieteellistä toimintaa hän harjoittaa myös perustamansa Punavuoren psykomaantieteellisen seuran puitteissa. Myös kioskiesitelmä on pääpiirteissään PPS:n sivulla.
http://punavuoripsyko.blogspot.com/2010/02/neuvostovirolaisen-kahdeksankulmaisen.html

Kivi Jussi (kuvataiteilija) esitteli Romantic Geographic Societyn ja Esoteerisen maantieteen koulun kahta Viroon suuntautunutta kenttäretkeä. Huhtikuussa 2008 ja syyskuussa 2009 toteutetut retket merkitsivät leiritulta Tallinnan valojen kajossa, erämaavaellusta palavan kiven teollisuuden synnyttämälle kumpujen ja kanjonien leimaamalle jättiläismäiselle jättömaalle, visuaalis-psykologista häikäistymistä Sillamäen maanalaisen taiteen äärellä, Arukülan kaasunaamarivuorien tukahtunutta huutoa, Laagrin monikerroksisen maanalaisen komentokeskuksen pölyistä ilmaa, Samman yhä toimivan hiisin eli uhrilehdon multaista mahtia, Rohun ja Kadilan sekä Unikülan ydinohjustukikohtien jo muinaiselta vaikuttavaa lähihistoriaa. Ja paljon muuta.

Lagerstedt John (Museoviraston tutkija) piti hyvin asiantuntevan ja tekniseltä toteutukseltaan pro-luokkaisen esitelmän Leningradin oblastin sotahistoriallisista kohteista Inossa ja Krasnaja Gorkassa. Kohteet sijaitsevat molemmin puolin Suomenlahden perukkaa (toinen entisellä Suomen alueella) ja niissä on jäänteitä ensimmäisen maailmansodan aikaisista raskaiden tykkien pattereista ja muista linnoituslaitteista. Lagerstedt oli kuvannut kohteita syksyllä 2008. Krasnaja Gorka on osittain museoaluetta mutta sinne pääseminen on hankalaa ympäristön sotilasalueiden ja läheisen Sosnovyi Borin ydinvoimalan takia. Tänä vuonna Lagerstedt keskittyy työnsä puolesta Salpalinjan linnoitusketjun tutkimiseen.

Leppänen Marko (maantieteilijä, toimittaja) piti seminaarin ainoan puhtaasti teorialuennon, aiheen ollessa 'Mitä urbaani tutkimusmatkailu voi antaa?' UE:n annin hän jakoi viiteen päätekijään: 1) UE tarjoaa kokonaisvaltaisen ja omakohtaisen tavan tutkia lähihistoriaa aina mikrohistorialliselta tasolta kokonaisten valtakuntien vaiheisiin. 2) UE merkitsee retkiä määrittelemättömään ja irrationaaliseen ympäristöön, mikä stimuloi mielikuvitusta, vapauden tuntemuksia ja luovuutta sekä tarjoaa seikkailun happea. 3) UE on vahvasti esteettinen harrastus, jossa valokuvaus (jopa valokuvataide) on keskeisessä osassa, ja joka venyttää konventionaalista kauneuskäsitystä ja horjuttaa dualistista maailmankuvaa. 4) UE merkitsee rakennetun ympäristön muutoksen tallentamista ja keskittyy etenkin virallisen dokumentaation laiminlyömiin ”vähäpätöisiin” kohteisiin. 5) UE tarjoaa raunioituneine ja hylättyine kohteineen autenttista henkistä kokemusta luomalla ja vahvistamalla tilapäisyyden tajua sekä helpottamalla ilmiömaailman keskinäisriippuvaisen luonteen tiedostamista. Luento perustui tässä blogissakin julkaistuun tekstiin:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/01/loytoretkeilijana-rakennetussa-maassa.html

Lång Raimo (Ylen kehittämispäällikkö, psykoterapian opiskelija) jakoi uusinta valokuvasatoaan, joka on jatkoa hänen loppuvuodesta 2008 Lasipalatsissa pitämänsä KI PUN KAU [epätiloja] –debyyttinäyttelyssä esitellystä tuotannosta. Långia kiinnostavat pääkaupunkiseudun urbaanin rajamailla sijaitsevat epäpaikat ja ei-kenenkään-maat, joiden aiempi toimintomuoto on jo kadonnut mutta uusi vielä hahmottumatta. Hän kuvaa usein laajoja maansiirtomaisemia romanttisen sommitelman hengessä, tyypillisesti hämärässä tai öisen valosaasteen hehkussa. Tällä kertaa koettu kuva- ja puhepresentaatio 'Susirajatiloja' välitti yleviä ja rumankauniita tunnelmia niin Vantaan lentokentän lähistöltä kuin Itä-Helsingin Herttoniemen teollisuusalueelta ja Laajasalon purettavasta öljysatamasta.

Rämö Matti (Ylen tekstitelevisio-toimittaja, himopyöräilijä) esitteli kuvin ja sanoin viime vuosien ”megapolkaisujaan” eli mittavia pyöräretkiään ulkomaille. Ensimmäinen retki vei Helsingistä Itä-Euroopan ja Italian halki Saharaan ja takaisin, toinen merkitsi 2600 kilometriä Intiassa (tehtävänä viedä äidin tuhkaa Gangesiin ja tehdä samalla surutyötä) ja uusin, tänä talvena polkaistu kulki Thaimaasta Kamputsean ja Laosin halki Vietnamiin. Rämön sai idean retkilleen, kun toipui muutama vuosi sitten vakavasta sairaudesta, jonka jäljiltä jaksoi tuskin kävellä kilometrin. Pyöräilyä hän kuvailee kokonaisvaltaiseksi energeettiseksi sulautumiseksi paikkaan ja maisemaan; kaikki aistit ovat käytössä (jopa makuaisti ötökkäparkojen osuessa laulavaan suuhun). Rämö on kirjoittanut retkistään kirjat Rengasrikkoja Saharassa (2009) ja Polkupyörällä Intiassa – lehmiä, jumalia ja maantiepölyä (2010).

Siltanen Jukka (old school eräretkeilijä) esitteli 1960- ja 1970-lukujen romanttisia Lapin vaelluksia diojen ja tarinoiden muodossa. Pääpaino oli talviretkissä. Mukana oli lyhyt oppimäärä aidon (ja nykyisin laittoman) rakovalkean rakentamisesta ja käytöstä. Nälkäkurkiretkeilyä edusti tapauskertomus, jossa parin kolmen viikon vaellukselle oli lähetty sillä oletuksella, että muona kalastetaan ja mausteeksi riittää yksi pussikeitto per päivä. Kun ainoa kala oli koukkuun tarttunut luuranko, alkoivat kilot karista raskausarpia tuottavalla vauhdilla. Hieno esimerkki tarpeen ja tyydytyksen kasvaneesta polariteetista oli se, kun autiokämpän tyhjästä ketsuppipurkista puukolla irronneet pari kuivaa ketsuppipisaraa antoivat ekstaattisen elämyksen.

Nimimerkki Strangler (UE:n aktiiviharrastaja) vyörytti konferenssiväen silmille massiivisen määrän mielenkiintoisia valokuvia eri puolelta maata olevista UE-kohteista. Stranglerin kiinnostus rajautuu nimenomaan suomalaisiin kohteisiin, minkä vuoksi hänen todettiin edustavan ”kansallisromanttisen UE:n” suuntausta. Valtaosa hänen kuvaamistaan kohteista on hylättyjä teollisuuskiinteistöjä ja muita isompia julkisia laitoksia, mitä kautta talous- ja sosiaalihistorian sävy oli esityksessä vahva. Täysverisenä UE-harrastajana Strangler arvostaa kohteita, jotka ovat mahdollisimman ehjiä ja alkuperäisasuisia sekä mielellään vielä muiden harrastajien taholta löytämättömiä. Tämä vaatii jatkuvaa haukankatsetta eri kuntien paikallisuutisiin ja kaavoituskatsauksiin, kuten myös herkkää vainua hiipuvilta näyttävien satunnaisten tienvarsikohteiden suhteen.

TreStalkers (nimimerkkejä Wormwood, Mortus, c8h11no2 ja Nila käyttävien UE-retkeilijöiden ryhmä) vei seminaariväen hämmentävälle matkalle Skrundan tyhjillään uinuvaan sotilaskaupunkiin Latviassa. Kuvin ja sanoin jaettu retki esitteli entisen tutkatukikohdan ja asuinalueen, jota Neuvostoliitto ja sen seuraajana Venäjän valtio piti hallussaan vuoteen 1998. Tukikohta on ollut senkin jälkeen suljettu ja vartioitu, minkä vuoksi siellä on säilynyt poikkeuksellisen hyvin esineistöä ja propagandamaalauksia ja jopa kotien sisustuksia. Alkujaan 1960-luvulla perustettu tukikohta on ajankohtainen, sillä se myytiin juuri huutokaupalla venäläisyritys Aleksejevskoje-Serviss:lle. Yritys maksoi Skrundasta 2,2 miljoonaa euroa ja sai muun muassa kymmenen asuinkerrostaloa, kaksi yökerhoa ja ostoskeskuksen. Skrundan viimeisen jättikokoisen tutkan räjäyttäminen 1995 oli latvialaisille juhlavan isänmaallinen mediatapahtuma, joka on nähtävillä YouTube-videoleikkeenä:
http://www.youtube.com/watch?v=f0IrmtAjgVU
Skrundan lisäksi TreStalkers esitti myös retkiaineistoa toisesta kohteesta, johon voimme julkisesti viitata vain moniselitteisellä termillä ”underground”...

Turunen Pekka (valokuvaaja) esitteli valokuvaprojektia When War is Over, jota hän on tehnyt yhdessä Suomen Rauhanpuolustajat ry:n toiminnanjohtaja Teemu Matinpuron kanssa muutaman vuoden. Parivaljakko käy pari kertaa vuodessa koluamassa ja kuvaamassa 1900-luvun sotilaallisia, yleensä jo alkuperäiseltä toiminnaltaan lakkautettuja tai hiipuneita kohteita. Painopiste on kylmän sodan aikaisissa tukikohdissa, joita he ovat kuvanneet etenkin itäblokin mutta myös läntisen Euroopan maissa. Turusen ja Matinpuron viimeisin reissu tapahtui vuoden 2009 lopulla ja suuntautui Kaliningradin (Königsbergin) alueelle entiseen Itä-Preussiin. Näimme kuitenkin kattauksen monen reissun sadosta. Kuvissa oli myös mukana paikallisia ihmisiä, joiden elinpiiriin entiset tukikohdat nykyisin kuuluvat. Taidolla otetut kuvat voivat jonain päivänä ilmestyä kirjan muodossa.

Seminaarin tapahtumapaikkana palvellut Susisaaren rakennus B 28 toimi vuonna 1918 punavankileirin yhtenä pahamaineisimmista majoitustiloista. Kahden seminaariin osallistuneen tutkimusretkeilijän isoisänisät olivat olleet vangittuina Suomenlinnan leirillä, joten paikan historia oli sitäkin kautta vahvasti läsnä.


Iltaohjelmaan kuului retki eräisiin linnoituksen tunneleista. Yhden tunnelin löytäminen ja siihen pääseminen sai lisähohtoa suuaukon oltua täydellisesti lumen kätkemä.

Kokonaisuudessaan seminaaria pidettiin onnistuneena ja inspiroivana sekä antinsa puolesta täyslaidallisena. "Aika hurja lauantai, sanoisin. Harvoin jaksaa puolta vuorokautta seurata samanlaisella intensiteetillä esitelmiä", kommentoi eräs osallistujista jälkikäteen.