Tänään on kesäpäivänseisaus. Armas planeettamme on kallistunut pohjoista puoliskoaan suosivaan ääriasentoonsa, ojentanut meidät kuin tarjottimella auringon hymyilevien kasvojen suuntaan. Kravun kääntöpiirille - Saharaan, Havannaan, Kiinan Kantoniin, Havaijille, Intian Ahmadabadiin, Arabiemiirikuntiin - aurinko helottaa tänään zeniitistä eli ylhäältä kohtisuoraan. Maksimihetki on Suomen aikaa kello 14:28. Sen jälkeen alkaa hidas mutta jo lähiviikkoina kiihtyvä kallistuminen talvikulmaan, kohden pimeän aikaa.
On hieman surkuteltavaa ja vähintäänkin kummallista, että pohjoisille kansoille näin oleellinen päivä saa vierähtää ohitse tavanomaisen arkipäivän harmaassa viitassa - ellei se sitten satu osumaan lauantaille, kuten noin kerran vuosikymmenessä käy. Vuodesta 1955 on vallinnut käytäntö, että keskikesän juhlaa - juhannusta - vietetään 20.-26.6. välille sijoittuvana lauantaina. Laimea kompromissi on saanut kelvata, merkkipäivän ei ole haluttu katkaisevan työviikkoa eikä siitä maksaa turhia pyhätyölisiä. Aloitteen juhannuksen naulaamisesta viikonloppuun teki Työnantajien keskusliitto 1940-luvulla.
Koska juhlalle asetettu päivämäärä seilaa sinne sun tänne työ- ja elinkeinoelämää mielyttääkseen, on sen varsinainen syy, astronominen erityishetki, enemmän kuin helppo unohtaa. Kun peruskansalainen useita päiviä myöhemmin viettää "jussia", käy kesäpäivänseisaus tuskin edes mielessä, ja jos käykin, niin vuoden valoisimman kohdan missaaminen ei liene mikään erityisen inspiroiva huomio.
Kristinuskoa on liiankin helppo osoittaa syyttävällä sormella, mutta epäilemättä kirkolle on ollut mieluista pysyttäytyä keksinnössään, että keskikesän juhlassa onkin kyse Johannes Kastajan synttäreistä eikä mistään vuodenkiertoon liittyvästä, epäilyttävän pakanallisesta jutusta. Vuosisatoja kirkko piti juhlan oikeana päivämääränä 24. kesäkuuta - kummallista sumutusta sekin - mutta taipui sitten kiltisti työnantajien vaateille. Tulos kaksinkertaisesta vedätyksestä ja kaikesta säätämisestä on, että nykypäivänä tietoisesti ja autenttisella hetkellä kesäpäivänseisausta juhlistavat lähinnä vain marginaaliheebot: satunnaiset hipit ja niin sanotut uuspakanat, jotka muun muassa Englannissa kansoittavat Stonehengen kivipaasiston.
Juhannus, feikkiin ajankohtaan pakotettu juhla, on tarkoitukseltaan hämärtynyt. Se on taantunut tapajuhlaksi, tekosyyksi ryyppääjäisille ja oudoksi velvoitteeksi hikoilla maanteiden meno- ja paluuruuhkissa. Näin ei kuitenkaan täydy olla.
Uhraa tänään ajatus valon suuruudelle - niin luonnossa kuin itsessäsi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhla. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhla. Näytä kaikki tekstit
maanantai 21. kesäkuuta 2010
lauantai 1. toukokuuta 2010
Vuodenkierron etapit jaettavissa kahdeksaan kuin ilmansuunnat kompassissa
On vappu.
Pillit soivat, ilmapallot karkailevat ja serpentiini hohkaa värejä. Mutta miksi?
Juhlimmeko 700-luvun Saksassa vaikuttanutta abbedissa ja pyhimys Valburgia, josta tiedämme tuskin mitään. Vai saako työväenaate meidät marssille, koska 1.5. 1886 Yhdysvalloissa kuoli kymmenen ihmistä mellakoissa, joissa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Vai haluammeko yhä kunnioittaa Kaisaniemen puiston ravintoloitsija Catharina ”Kaisa” Wahllundin syntymäpäivää, kuten alkoivat tehdä 1800-luvun Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ylioppilaat laulukööreineen aina 1. toukokuuta. Vai kenties meissä asuu sisäinen alkemisti, joka halajaa jalostusprosesseihinsa kastepisaroita, jotka on paras kerätä May Dayn aamuna. Vai ehkä tunnemme sittenkin vetoa ikivanhoihin kylvöjuhliin, helavalkeisiin, hedelmällisyysriitteihin, Ukon vakkoihin ja karjan seremonialliseen laskemiseen laitumille.
Hieman hämmentäviä nämä ”välijuhlat”, joihin ei liity selvää auringonkiertoon liittyvää kytköstä niin kuin johonkin juhannukseen tai jouluun.
Tai ehkä liittyy sittenkin. Katsokaamme tarkemmin.
Ilmansuunnissa tunnistamme neljä pääilmansuunnan – pohjoisen, etelän, lännen ja idän – lisäksi näiden väliin jäävät lounaan, luoteen, koillisen ja kaakon. Aivan samalla tavalla on mahdollista hahmottaa myös vuodenkierto kahdeksaan osaan jaetuksi. Ja niin on perinteisesti tehtykin. Vuodenkierto on viipaloitu siten, että keskeisimmät ajankohdat (joita voidaan rinnastaa kompassin pääilmansuuntiin), ovat kesäpäivänseisaus (noin 21.6.), syyspäiväntasaus (noin 21.9.), talvipäivänseisaus (noin 21.12.) ja kevätpäiväntasaus (noin 21.3), ja että näiden väliin jäävät puolimatkan etapit (joita voidaan siis rinnastaa väli-ilmansuuntiin) ovat talvenselän taittuminen (laskiainen, helmikuun puoliväli), vappu (huhti-toukokuun vaihde), elonkorjuu (elokuun puoliväli) sekä kekri (loka-marraskuun vaihde). Näihin liittyy omat juhlansa ja rituaalinsa, ja niihin omat syynsä ja tarkoituksensa, vaikka juhlinnan perusteet eivät meitä nykyisin juuri askarruta ja vuodenkierron kannalta hyvin oleellisia kevät- ja syyspäiväntasauksia emme jostain syystä huomioi oikeastaan ollenkaan.
Vuodenkierron rinnastaminen kompassisuuntiin natsaa siinäkin mielessä, että pohjoissuunnassa ollaan auringosta kauimpana ja etelässä lähimpänä. Auringon voima lisääntyy idästä alkaen ja feidaantuu länteen, mikä on samoin loogista.
Vappu sijoittuu talven kukistumisen ja kesän korkeimman hetken välille. Selvääkin selvempi kevään juhla toisin sanoen. Vuodenkierron ”välitilinpäätöksistä” se on ehkä innostavin. Valon määrä tästä eteenpäin saa suorastaan maagiset mittasuhteet: jopa tähdet haalistuvat yöstä pois ja kuu kulkee kuin luimistellen yhtä matalaa rataa kuin aurinko keskitalvella. Juhannuksen lakipisteessä valo juhlii paitsi voittoaan myös kukistumistaan. Seuraavan puolimatkan etapin koittaessa elokuussa kuu ja tähdet on hienoa saada takaisin. Silloin yö on samettia ja ilma raskaan makea; kypsän seesteisyyden, valmiiksi-tulon tuntu kaikkialla.
Mutta tulkoon elon sato aikanaan. Nyt vuodenkierto elää nuoruutta, murrosikää; levottomasti hapuillen, täynnä suonissa polttavaa intoa ja kasvun pakkoa se ajaa liikehtimistilaan kaiken orgaanisen yksisoluisista eliöistä ihmiseen. Kasvun rynnistyksen voi jopa kuulla illansuussa ulkona tyynellä ilmalla; karikekerros rapsahtelee ja ripsahtelee kauttaaltaan kuin satelisi hiljalleen isohkoja vesipisaroita – tuhannet ja miljoonat versot siinä nytkähtelevät ja ötiäiset kisailevat.
Illalla ei raaskisi mennä nukkumaan, aamulla ei malttaisi jäädä uneen.
Kasvu, malja sille!
Saku tietää, että keväässä on meinikiä.
Pillit soivat, ilmapallot karkailevat ja serpentiini hohkaa värejä. Mutta miksi?
Juhlimmeko 700-luvun Saksassa vaikuttanutta abbedissa ja pyhimys Valburgia, josta tiedämme tuskin mitään. Vai saako työväenaate meidät marssille, koska 1.5. 1886 Yhdysvalloissa kuoli kymmenen ihmistä mellakoissa, joissa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Vai haluammeko yhä kunnioittaa Kaisaniemen puiston ravintoloitsija Catharina ”Kaisa” Wahllundin syntymäpäivää, kuten alkoivat tehdä 1800-luvun Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ylioppilaat laulukööreineen aina 1. toukokuuta. Vai kenties meissä asuu sisäinen alkemisti, joka halajaa jalostusprosesseihinsa kastepisaroita, jotka on paras kerätä May Dayn aamuna. Vai ehkä tunnemme sittenkin vetoa ikivanhoihin kylvöjuhliin, helavalkeisiin, hedelmällisyysriitteihin, Ukon vakkoihin ja karjan seremonialliseen laskemiseen laitumille.
Hieman hämmentäviä nämä ”välijuhlat”, joihin ei liity selvää auringonkiertoon liittyvää kytköstä niin kuin johonkin juhannukseen tai jouluun.
Tai ehkä liittyy sittenkin. Katsokaamme tarkemmin.
Ilmansuunnissa tunnistamme neljä pääilmansuunnan – pohjoisen, etelän, lännen ja idän – lisäksi näiden väliin jäävät lounaan, luoteen, koillisen ja kaakon. Aivan samalla tavalla on mahdollista hahmottaa myös vuodenkierto kahdeksaan osaan jaetuksi. Ja niin on perinteisesti tehtykin. Vuodenkierto on viipaloitu siten, että keskeisimmät ajankohdat (joita voidaan rinnastaa kompassin pääilmansuuntiin), ovat kesäpäivänseisaus (noin 21.6.), syyspäiväntasaus (noin 21.9.), talvipäivänseisaus (noin 21.12.) ja kevätpäiväntasaus (noin 21.3), ja että näiden väliin jäävät puolimatkan etapit (joita voidaan siis rinnastaa väli-ilmansuuntiin) ovat talvenselän taittuminen (laskiainen, helmikuun puoliväli), vappu (huhti-toukokuun vaihde), elonkorjuu (elokuun puoliväli) sekä kekri (loka-marraskuun vaihde). Näihin liittyy omat juhlansa ja rituaalinsa, ja niihin omat syynsä ja tarkoituksensa, vaikka juhlinnan perusteet eivät meitä nykyisin juuri askarruta ja vuodenkierron kannalta hyvin oleellisia kevät- ja syyspäiväntasauksia emme jostain syystä huomioi oikeastaan ollenkaan.
Vuodenkierron rinnastaminen kompassisuuntiin natsaa siinäkin mielessä, että pohjoissuunnassa ollaan auringosta kauimpana ja etelässä lähimpänä. Auringon voima lisääntyy idästä alkaen ja feidaantuu länteen, mikä on samoin loogista.
Vappu sijoittuu talven kukistumisen ja kesän korkeimman hetken välille. Selvääkin selvempi kevään juhla toisin sanoen. Vuodenkierron ”välitilinpäätöksistä” se on ehkä innostavin. Valon määrä tästä eteenpäin saa suorastaan maagiset mittasuhteet: jopa tähdet haalistuvat yöstä pois ja kuu kulkee kuin luimistellen yhtä matalaa rataa kuin aurinko keskitalvella. Juhannuksen lakipisteessä valo juhlii paitsi voittoaan myös kukistumistaan. Seuraavan puolimatkan etapin koittaessa elokuussa kuu ja tähdet on hienoa saada takaisin. Silloin yö on samettia ja ilma raskaan makea; kypsän seesteisyyden, valmiiksi-tulon tuntu kaikkialla.
Mutta tulkoon elon sato aikanaan. Nyt vuodenkierto elää nuoruutta, murrosikää; levottomasti hapuillen, täynnä suonissa polttavaa intoa ja kasvun pakkoa se ajaa liikehtimistilaan kaiken orgaanisen yksisoluisista eliöistä ihmiseen. Kasvun rynnistyksen voi jopa kuulla illansuussa ulkona tyynellä ilmalla; karikekerros rapsahtelee ja ripsahtelee kauttaaltaan kuin satelisi hiljalleen isohkoja vesipisaroita – tuhannet ja miljoonat versot siinä nytkähtelevät ja ötiäiset kisailevat.
Illalla ei raaskisi mennä nukkumaan, aamulla ei malttaisi jäädä uneen.
Kasvu, malja sille!
Saku tietää, että keväässä on meinikiä.
lauantai 31. lokakuuta 2009
Kekri - kadonneksi ilmoitettu mahtijuhla
Kadotamme kaikenlaista. Kuulakärkikyniä, hansikkaita, avaimia, sateenvarjoja, sytyttimiä, tekohampaitakin. Mutta kun kokonainen kansa kadottaa tärkeimmän juhlansa ollaan jo aika ihmeellisillä vesillä. Mutta juuri näin on tapahtunut suomalaisille. Olemme hukanneet kekrin.
Kekrin aika on nyt. Juhlan tarkka ajoitus on vaihdellut pitäjittäin, kylittäin, jopa taloittain, mutta yleensä se on ollut lokakuun viimeisellä kolmanneksella tai näin loka-marraskuun taitteessa. Kekri juhlistaa vuodenkierron päättymistä perinteisessä maatalousyhteiskunnassa. Kaikki kauden työt on tehty, sato on huolellisesti tallessa, ei ole enää mitään keskeneräistä. Tässä vaiheessa myös luonto on lopullisesti kuihtunut kuluneen kasvukauden kukoistuksesta, puut varistaneet lehtensä ja riite hiipinyt vesistöihin. On loogista ja oikealta tuntuvaa, että vuosi vaihtuu nyt. Niin ennen ajateltiinkin, paikoin vielä 1800-luvulla. Kekri oli vuoden merkittävin juhla, ajankierron vedenjakaja. Ikivanha sana "kekri" on tarkoittanut vuoden viimeistä päivää.
Kekriin on kuulunut kekkeröinti: yltäkylläiset syömingit ja juomingit, pohjoisen kansan omat bakkanaalit. Ikiaikaisen vastaavuusmagian mukaan on ajateltu, että pitopöydän pitää olla mahdollisimman runsas kekrinä, jotta varmistettaisiin mahdollisimman runsas sato myös tulevalle vuodelle. Kaikenlainen kitsastelu ja nipottaminen on ollut vaarallista, kun on tarkoitus miellyttää sadon haltijoita. Lisäksi kekriin on liittynyt talosta toiseen kiertelevien kekripukkien (myös kekrittärien ja köyrihönttämöiden) traditio. Nämä naamioituneet ja taljaan kietoutuneet veijarit ovat hyödyntäneet vieraanvaraisuudelle omistettua juhlaa ja saaneet kupunsa täyteen ruokaa ja juomaa. Jopa emäntää on voitu pitää polvella ilman että tämä tai isäntä olisi rohjennut moista lähentelyä estää. Melko pelottavina olioina kekripukeissa on jotain halloweenin "karkki tai kepponen" -meiningin vivahdetta, rajun primitiivisessä alkumuodossa tokikin. Railakka juhlinta tuntuisi yhä kaikuvan nykyisissä pikkujouluissa. Mitä tulee kekripukkiin (samoin kuin myöhempään hahmoon, tammikuussa vaikuttaneeseen nuuttipukkiin), hänet on kesytetty joulupukiksi, jonka meille tutun punanuttuisen hahmon loi vuonna 1931 ahvenanmaalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen mainospiirtäjä Haddon Sundblom Coca-Cola -yhtiölle.
Kekrin aikaan kuuluvan magian tehoa on lisännyt se, että ollaan vanhan ja uuden vuoden välisellä ei-kenenkään-maalla, tiibetiläisittäin "bardossa"; eräänlaisessa aukossa, hypyssä, välitilassa. Edellinen vaihe on jäänyt taakse, mutta uusi ei ole vielä alkanut. Kiinteää maaperää ei ole jalan alla; asiat ovat "irrallaan" ja niihin voi radikaalistikin vaikuttaa. Kekrisanastossa tätä viikon tai kaksi kestävää jaksoa on kutsuttu "jakoajaksi". Piioille ja rengeille jakoaika on merkinnyt vuoden ainutta varsinaista lomaa, "römppäviikkoa", jolloin he ovat lähteneet käymään kotona tai etsineet uutta pestiä.
Suurten mahdollisuuksien ohella vaikutuksille altis aika on merkinnyt tietenkin myös punaiselle hypänneitä riskikertoimia. Demoniset voimat ovat jyllänneet, ja niiden karkottamiseksi on poltettu kekrivalkeita. Martaan mustaamassa maisemassa ovat räiskyneet komeat liekit. Kekri onkin valon juhla, johon kaipuua näemmä nykyisin tulitaidetapahtumien ja jouluvalojen kaltaisissa ilmiöissä.
Kekrinä ja jakoaikana myös vainajien maailma on liipannut läheltä eläviä. Esi-isien hengille on katettu pöytä ja lämmitetty sauna: kuolleet ja elävät ovat syöneet ja kylpeneet vuoroissa. Tämä elementti on haaistuneena jäljellä pyhäinpäivässä, jolla kirkko pakanallisena tuomitun kekrin korvasi. Kaupallinen halloween, toinen kekrin yli kävelleistä tulokkaista, ottaa tietenkin kaiken irti kalmasta ja kauhusta - muovisen rekvisiittaroinan muodossa.
Summatkaamme: meillä on juhla, johon kuuluu yhdessä paketissa yltäkylläinen tarjoilu, anteliaisuus, railakkuus, naamiaiset, kuolleiden läheisten muistelu, lomailu, kokkojen polttaminen, luonnonkierron tiedostaminen, irtipäästäminen, myönteisten tavoitteiden asettaminen tulevaisuudelle, uusi alku. Tämäkö on kannattanut kadottaa? Ei muuta kuin kollektiivis-mentaalisen löytötavaratoimiston kautta kekrin viettoon!
Kekrin aika on nyt. Juhlan tarkka ajoitus on vaihdellut pitäjittäin, kylittäin, jopa taloittain, mutta yleensä se on ollut lokakuun viimeisellä kolmanneksella tai näin loka-marraskuun taitteessa. Kekri juhlistaa vuodenkierron päättymistä perinteisessä maatalousyhteiskunnassa. Kaikki kauden työt on tehty, sato on huolellisesti tallessa, ei ole enää mitään keskeneräistä. Tässä vaiheessa myös luonto on lopullisesti kuihtunut kuluneen kasvukauden kukoistuksesta, puut varistaneet lehtensä ja riite hiipinyt vesistöihin. On loogista ja oikealta tuntuvaa, että vuosi vaihtuu nyt. Niin ennen ajateltiinkin, paikoin vielä 1800-luvulla. Kekri oli vuoden merkittävin juhla, ajankierron vedenjakaja. Ikivanha sana "kekri" on tarkoittanut vuoden viimeistä päivää.
Kekriin on kuulunut kekkeröinti: yltäkylläiset syömingit ja juomingit, pohjoisen kansan omat bakkanaalit. Ikiaikaisen vastaavuusmagian mukaan on ajateltu, että pitopöydän pitää olla mahdollisimman runsas kekrinä, jotta varmistettaisiin mahdollisimman runsas sato myös tulevalle vuodelle. Kaikenlainen kitsastelu ja nipottaminen on ollut vaarallista, kun on tarkoitus miellyttää sadon haltijoita. Lisäksi kekriin on liittynyt talosta toiseen kiertelevien kekripukkien (myös kekrittärien ja köyrihönttämöiden) traditio. Nämä naamioituneet ja taljaan kietoutuneet veijarit ovat hyödyntäneet vieraanvaraisuudelle omistettua juhlaa ja saaneet kupunsa täyteen ruokaa ja juomaa. Jopa emäntää on voitu pitää polvella ilman että tämä tai isäntä olisi rohjennut moista lähentelyä estää. Melko pelottavina olioina kekripukeissa on jotain halloweenin "karkki tai kepponen" -meiningin vivahdetta, rajun primitiivisessä alkumuodossa tokikin. Railakka juhlinta tuntuisi yhä kaikuvan nykyisissä pikkujouluissa. Mitä tulee kekripukkiin (samoin kuin myöhempään hahmoon, tammikuussa vaikuttaneeseen nuuttipukkiin), hänet on kesytetty joulupukiksi, jonka meille tutun punanuttuisen hahmon loi vuonna 1931 ahvenanmaalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen mainospiirtäjä Haddon Sundblom Coca-Cola -yhtiölle.
Kekrin aikaan kuuluvan magian tehoa on lisännyt se, että ollaan vanhan ja uuden vuoden välisellä ei-kenenkään-maalla, tiibetiläisittäin "bardossa"; eräänlaisessa aukossa, hypyssä, välitilassa. Edellinen vaihe on jäänyt taakse, mutta uusi ei ole vielä alkanut. Kiinteää maaperää ei ole jalan alla; asiat ovat "irrallaan" ja niihin voi radikaalistikin vaikuttaa. Kekrisanastossa tätä viikon tai kaksi kestävää jaksoa on kutsuttu "jakoajaksi". Piioille ja rengeille jakoaika on merkinnyt vuoden ainutta varsinaista lomaa, "römppäviikkoa", jolloin he ovat lähteneet käymään kotona tai etsineet uutta pestiä.
Suurten mahdollisuuksien ohella vaikutuksille altis aika on merkinnyt tietenkin myös punaiselle hypänneitä riskikertoimia. Demoniset voimat ovat jyllänneet, ja niiden karkottamiseksi on poltettu kekrivalkeita. Martaan mustaamassa maisemassa ovat räiskyneet komeat liekit. Kekri onkin valon juhla, johon kaipuua näemmä nykyisin tulitaidetapahtumien ja jouluvalojen kaltaisissa ilmiöissä.
Kekrinä ja jakoaikana myös vainajien maailma on liipannut läheltä eläviä. Esi-isien hengille on katettu pöytä ja lämmitetty sauna: kuolleet ja elävät ovat syöneet ja kylpeneet vuoroissa. Tämä elementti on haaistuneena jäljellä pyhäinpäivässä, jolla kirkko pakanallisena tuomitun kekrin korvasi. Kaupallinen halloween, toinen kekrin yli kävelleistä tulokkaista, ottaa tietenkin kaiken irti kalmasta ja kauhusta - muovisen rekvisiittaroinan muodossa.
Summatkaamme: meillä on juhla, johon kuuluu yhdessä paketissa yltäkylläinen tarjoilu, anteliaisuus, railakkuus, naamiaiset, kuolleiden läheisten muistelu, lomailu, kokkojen polttaminen, luonnonkierron tiedostaminen, irtipäästäminen, myönteisten tavoitteiden asettaminen tulevaisuudelle, uusi alku. Tämäkö on kannattanut kadottaa? Ei muuta kuin kollektiivis-mentaalisen löytötavaratoimiston kautta kekrin viettoon!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)