Näyttelyvinkki: Kellarillinen neuvostopropagandaa Töölössä

Näyttely on toteutettu kellarissa, mikä luo autenttista bunkkeritunnelmaa. Se sopii, sillä monet julisteista on kerätty pimeistä maanalaisista paikoista. Itse asiassa yhtäkään niistä ei ole ostettu, vaikka kamalla lienee nykyisin omat antikvaariset markkinansa.

Helsingissä on nyt kaksi viikkoa aikaa nähdä jotain, mitä ihmissilmät eivät - onneksi - enää juuri koskaan näe. Puhe on neuvostoliittolaisista kansanvalistus- ja propagandajulisteista, joiden outo iskevyys ja sarjakuvamainen kuvamaailma ovat edelleen omaa luokkaansa. Luhistuneen maailmanvallan esteettiset jäännökset ovat peräisin eri puolelta Eestiä. Ne on kerätty hylätyistä rakennuksista (muun muassa bunkkereista, tukikohdista ja virkataloista) vuosina 2004-2010. Julisteet on valikoitu Romantic Geographic Societyn "muinaisjäännös- sekä tutkimusretkeilyosastojen" kokoelmista. Osa niistä on peräisin retkiltä, joihin myös Esoteerisen maantieteen koulu on osallistunut.

Taiteilija Jussi Kiven laatima esillepano kulkee otsikolla Todellisuus on niitä varten joilta puuttuu mielikuvitus ja on osa suomalais-virolaista ryhmänäyttelyä Estomania - Kunsti kahest rannast. Gallerian löytyy osoitteesta Oksasenkatu 11, näyttely avoinna 19.8. saakka (ke-la 12-18, su 12-17).

Kurkistamme tässä lyhyesti näyttelyn antiin.

Neuvostoparatiisissakin saattoi pudota kuorma-auton kyydistä tai kohdata vaaralliseen konkeloon jääneen puun. Tällaisia riskejä varten oli onneksi ohjeistusta, mikä Neuvostolassa toteutettiin jostain syystä mieluiten kuvallisessa muodossa. Ja mikä ettei, vastaahan kuva tunnetusti tuhatta sanaa.

Älä tee näin! Kun toinen ruiskumaalaa traktoria samalla kun toinen hitsaa sitä, on tilanne hasardi.

Neuvostoliitossa oli vaikea saada omistukseensa autoa, mutta kyllä niitä harvojakin sieti varoa.

Pullo parkuu "Save Our Souls!" Kyseessä lienee lasin tuhlaamista vastustava kampanja.

Katsojilla on mahdollisuus tutustua julisteisiin lainattavien taskulamppujen avulla. Niukkaa valoaan hohkaavia taskulamppuja on ripustettu myös kattoon tuomaan bunkkeriretkeilyllistä tunnelmaa. Julisteiden teksteistä on käännöksiä omalla paperillaan.

Yläkulmassa huikkaa ottavan joulupukkimaisen hahmon osuus jää hämäräksi tässä kaivosteollisuuden ylistyksessä.

Kokoelma erilaisia uhkaavia vaaroja.

Juliste muistuttaa, että höylälastuja ei pidä hukata - lastulevyksi muutettuna niistä saadaan huonekaluja neuvostokoteihin.

Aja oikein.

Uhkaavat ja uhoavat sotilaalliset julisteet ovat neuvostoliittolaisen julistetaiteen ominta alaa.

Tässä on kyse työn sankareista ja heidän kunniastaan.

Valokeilaan on tuotu tieto siitä, kuinka paljon Yhdysvaltain sotilaallinen budjetti on kasvanut. Valtava pommi uhkaa koko maapalloa. Totta, tietenkin, mutta mitä tulee neuvosto-ohjuksiin, niin nehän olivat "rauhanohjuksia"...

Pyövelin piilukirves uhkaamassa taas työläisparkaa. Lapsekkaan hurja alleviivaavuus iskostaa sanoman mieleen - vaikka mikähän se tässä lienee?

Horjumaton neuvostosankari natsien kynsissä. Neukut olivat mestareita Korkkari-henkisissä piirroksissa ja leffoissa, lienevät koko tyylin alullepanijoita.

Kurjuuksista pahin on ydintuho. Neuvostoliittolainen vakuutti silti selviävänsä siitäkin. Tämän teeman julisteita löytyi kymmeniä erilaisia Sillamäessä sijainneesta hylätystä pommisuojasta ja osa niistä kävi Venetsian biennaalisssa 2009:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/07/jussi-kivi-venetsian-biennaalissa-fire.html

Julisteet vetävät lopulta hiljaiseksi.

Kellarista noustua voi huuhdella hetken mieltään tällä hienolla ja elävällä vesiteemaisella teoksella.

Makaaberihko lautapeli Helsingin valloituksesta 1918

Kun Helsingin niemellä tapahtui kummia.

Huhtikuun 10. 1918 Kallion kirkon torniin ilmaantui valkoinen lippu, jonka saksalaiset upseerit havaitsivat kiikareillaan Pitkänsillan etelärannalta. Helsingin punavalta oli päättynyt kestettyään 73 vuorokautta. Kumoushallinnolla ei ollut mitään mahdollisuutta kokeneita ammattisotilaita vastaan. Touhu oli ollut amatöörimäistä alusta alkaen. Vakinainen hallitus oli saanut kenenkään estämättä poistua kaupungista normaaliaikataulun aamujunalla - ja tuota pikaa se järjesti sotatoimia Vaasasta käsin. Kun punaisten päämaja Helsingissä vallattiin, osoittivat nuppineulat ylimmän johdon tilannekartalla, että rintama kulki vielä jossain Hämeessä. Lisäksi punaiset olivat jättäneet hyödyntämättä Helsinkiä kiertävän uudenkarhean ja huippumodernin linnoitusketjun - mitäs sitä suotta sinne viluisiin metsiin, kun kotikatu oli tuttu ja taistelun tuoksinnassa saattoi piipahtaa oman keittiön kaapilla.

Helppoa tai ei, pääkaupungin valtaus kapinallisten käsistä oli luonnollisesti merkkitapaus valkoiselle Suomelle. Paraatien, juhlajulkaisujen, puheiden ja muistomerkkien lisäksi aiheesta ilmestyi jopa lautapeli voittajaperheiden poikien iloksi. Kuva tästä kuriositeetista on nähtävissä Helsingin tietokeskuksen satavuotisnäyttelyssä kaupungintalolla.

Pelin kuvista bongaa tuttuja paikkoja.

Kaaos ja hautaristit ovat koituva punaisten osaksi pelin edetessä.

Kaupunkiin marssijoiden käytössä on jopa hirmuinen automobiili, joka on nähty tässä Rautatientorilla.

Helsingin kaupungin tietokeskuksen alaa ovat kaupunkitutkimus, kaupunkitilastot, kaupunginarkisto sekä näiden ohella kirjasto- ja tietopalvelu sekä julkaisutoiminta. Keskuksen laajoja aineistoja hyödyntämällä olisi voinut taatusti loihtia kiintoisammankin näyttelyn, mutta Kaikkea Helsingistä – 100 vuotta kaupunkitietoa on silti näkemisen väärti monine historiallisine faktoineen ja dokumentteineen. Näyttely jatkuu kaupungintalon Virka Galleriassa3.4. asti. Ma-pe 9-19, la-su 10-16. Vapaa pääsy.

Näyttelyvinkki: Neuvostoliitto Forssassa

Forssan Kehräämöllä jatkuu 31.8. asti (Huom! Kuulin juuri, että pidennetty viikolla) neuvostoliittolaisen tavaran näyttely, jonka nimi on ytimekkäästi "Neuvostoliitto-näyttely". Se on yksityisen keräilijän Tapio Virtasen esillepanema ja kattaa noin 80 prosenttia hänen kokoelmastaan. Pois ovat jääneet aseet ("en ole pyssymiehiä"), propagandaelokuvat ("ne on niitä, joissa puna-armeijan kuoro laulaa kurkku suorana ja peltoa painelee kymmenen leikkuupuimuria") ja eräät yksittäiset helmet ("joiden paikka on kassakaapissa").

Paljon on kuitenkin mukana, laaja variaatio arkiesineistä eksoottisuuksiin. "Näyttely on täysin epäpoliittinen eikä sisällä minkäälaista poliittista kannannottoa neuvostoaikaan", vakuuttaa järjestäjä. "Maantieteelle emme voi mitään", vakuutti puolestaan Paasikivi. Läheltä piti, ettei tämä värikkään tunteellinen kitsch olisi somistanut myös meidän kotejamme.

Mahdollisten historioiden skenaariot mielessä sitä voi nyt turvallisesti ihmetellä Forssassa. Näyttelytila on itsessään näkemisen arvoinen, kuin jostain hylätystä neuvostotehtaasta. Keräilijä Tapio Virtanen sanoo tehneensä vähintään 600 idänreissua kokoelmansa kartuttamiseksi. Aika veijari.

Osoite on Wahreninkatu 11. Flabat bungaa 3 euroa ja aukioloajat ovat ma-pe 12-18, la-su 11-13.


Vanha varastohalli heränneenä neuvostoalttariksi.


Tällaiset on vähin äänin poistuneet monelta työpöydältä...


Neuvostoprätkiä.


"Lenin-setä asuu Venäjällä", lauloivat Meripioneerit 1970-luvulla. Tämä Lenin asui kuitenkin Eestissä, ilmeisesti Tallinnassa jonkin rakennuksen seinässä.


Kun rock-tähtiä ei voinut diggailla, ajoivat kosmonautit varmaan fanitustarpeen.


Neuvostokansalaisen oli tärkeää saapua ajoissa työpisteeseen ja kokouksiin.


Kuvata sai. Mutta ei julkisivua enempää.


Jotain venäläisyydestä kiteytyy tällaisessa hahmossa.


Tässä maalauksessa meuhkataan valloitetussa Berliinissä 1945.


Sanoihin tulee lisäpainoa, kun on rotsi kohdallaan.

Kuvia Helsingin muutoksesta - kaksi näyttelyvinkkiä

Helsingissä on parhaillaan tarjolla kaksi mainiota valokuvanäyttelyä, jonne pääkaupungin muuttuvista kasvoista kiinnostuneen kannattaa rientää.

16.11.2008 asti Raimo Långin KI PUN KAU – [epätiloja] Lasipalatsin näyttelytilassa sekä palatsin ja entisen linja-autoaseman välisen ulkotilan vitriineissä.

4.1.2009 asti Kari Haklin Eteenpäin Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa.

Molempiin näyttelyihin on vapaa pääsy.

Långin näyttely on eräänlainen lokikirja miehen tutkimusretkiltä Helsingin seudun epäpaikkoihin. Kohteena on purettavia rakennuksia ja myllerrettyjä alueita, joiden entinen käyttötarkoitus on lakannut mutta uusi vielä tulematta. Välitiloissa ollaan niin kuin muinaissuomalaisen kekriä seuranneessa jakoajassa, jolloin luonnon voimat ovat "irrallaan" ja magia tehokasta. Hetken aikaa, ennen uutta kiinteytymistä, melkein kaikki on mahdollista. Sellainen tunnelma kuvista välittyy. Lång itse sanoo kokeneensa suurta vapauden tunnetta retkillään.

Kuvista huomaa, että Långilla on taustallaan klassisen luonto- ja maisemakuvauksen pohja. Sommittelu on usein kuin perinteisestä luontokuvasta. Jotain dramaattista ja näyttävää on nostettu esiin, ja tausta komppaa mukana luoden silmää miellyttävän ja kiintoisan kokonaisuuden. Romantiikan kuvaston vaikutus ja väkevyys tulee esiin monessa isommassa tai pienemmässä yksityiskohdassa, on sitten kyseessä lilliputtina näkyvä kaivinkone siirtoainesvuoren harjalla tai luodinjäljet betonissa tai sitten hallitseva muuri tai puoliksi siivutettu tehdas. Kuvien valot ja sävyt ovat hyvin kattavia iki-ihanasta sinisestä hetkestä apokalyptiseen valosaastehuuruun.

Jotain myyttistä on malmilaistalon kultaisessa hehkussa, absurdia pekkahalosmaisessa talvikoivikossa tönöttävässä värikkäässä torninrähjässä (Keimolan moottoristadionkummitus). Sortunut Kruunuvuoren hirsihuvila on kuin kiedottu solmuun, maagista naturalismia ajan kädeltä. Vuosaaren uuden sataman jättimuurin kyljessä kituuttava, purettavaksi määrätty kalastajatila on täysin tarkovskimainen löytö, eräs näyttelyn helmistä. Kyläsaaren lakkautetun jätevesipuhdistamon kartiomainen huone päästää kruunultaan valon sisään; tuhon näyissä on usein jotain toivoa antavaa, myönteistä. Myös dokumentaariselta kantilta näyttely puolustaa paikkaansa. Nopeasti katoavista näkymistä ei liene montaa kuvaa Långin ottamien lisäksi.

Myös Kari Haklin näyttelyn painopiste on muuttuvassa kaupungissa, mutta kuvat ovat vuosilta 1967-77. Silloin ei revitty vain väheksyttyjä teollisuusrakennuksia, vaan muun muassa jugendlinna, jossa Suomen itsenäisyys oli julistettu ja jossa eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen vuosikymmenensä. Puhumme tietysti Heimolan talosta, jonka Hakli ikuisti tuhon aattona. Purkutahti oli kuulemma niin kovaa, että välillä kuvaaja ei yksinkertaisesti ennättänyt ennen puskutraktoreita kuumiin kohteisiin. Onneksi hän kierteli kameroineen myös Puu-Pasilassa. Se mitä tarttui filmille on sulaa hunajaa, jossa on partakoneenteriä. Täydellisen kauniin ja väärentämättömän elämänrouhean puutalokaupunginosan näkymät kutsuvat astumaan sisään kuviin ja kahliutumaan tuhoojien tielle. Niin ei voi valitettavasti tehdä, ja sellainen varoituksen sana seuratkoon menovinkkiä, että valmistautua sopii myös masennuksen ja ärtymyksen tunteisiin.

Hakli on osumissaan kuin A1-luokan uutiskuvaaja. Hänen otoksissaan näkyy rakennusten ohessa ihminen ja elämä, lavastamattomana, yleensä täysin spontaanisti ikuistettuna. Saunamuori, räntäsateen ohikulkijat, Perunatorin hipit, katusoittaja, linja-autorahastaja, purettavasta puutalokodistaan häädetty mummo, brankkareita seuraavat Tölikan skidit ja niin edespäin. Välillä mennään sisäpihalle, rappukäytäviin, aika usein päästään kurkkaamaan kotejakin. Arki ja elämänmeno välittyy alleviivaamatta mutta lujasti. Haklin kuvat ovat kaukana kuivakasta ja arvattavasta, ehkä siksi että hän on itseoppinut. Mustavalkokuvansa (kaikkiaan 7000) hän otti kaupunginmuseon pestaamana. Se mikä 1967-77 oli katutodellisuutta, on nyt aikamoinen nostalgiatrippi.

Haklin romanttinen maisemasuhde paljastuu hänen taannoisessa lausunnossaan Kirkko & Kaupunki -lehdelle: "Haluan kuvata kauhtuneita ympäristöjä, jotka ovat katoamassa. Pidän siitä, että rakennuksessa näkyy sen ikä ja historia. Korjattu rakennus ei herätä enää samanlaisia tunteita."