Huipulla-oloa: Kammiovuori, Päijätsalo ja Neitvuori

Tiedät tunteen. Olet kiivennyt korkealle mäelle. Ylemmäksi ei pääse, huippu on nyt tässä. Pysähtymisen paikka. Täyteyden kokemus. Yleensä elämässä tällaiset hetket ovat harvinaisia.

Huiput ovat muistutuksen paikkoja. Ne muistuttavat ihmistä mahdollisuudesta elää suuremassa sisäisessä tilassa. Siinä on anteliaisuutta, viisautta, luovuutta, halua olla hyödyksi.

Akseli Gallen-Kallelan itselleen piirtämä Ex Libris kuvaa metsän keskellä kohoavaa mäenhuippua ja sille pystytettyä hirsirakennusta, jonka edustalla istuu piippua poltteleva mies. Horisontti on kaukainen, taivaalla liitelee kotka tai haukka. Mies mietiskelee rentona, hän on kuin hallitsija joka kevyesti silmäilee hyvässä jamassa olevaa valtakuntaansa. Hän ilmetää sitä mitä Alppi-retkien romantikot ovat kutsuneet käsitteellä Gipfelerlebnis. Suoraan suomennettuna se tarkoittaa huipulla-olon kokemusta.

Huipulla-olon kokemusta ei tule ymmärtää vain näköalojen aiheuttamana huikaistumisena. Pitkälle näkemisellä ja maisemien kauneudella on suuri arvonsa, mutta pitkälle voi nähdä myös topografialtaan vaatimattomilla rannoilla, lakeuksilla ja aavikoilla. Huippu on eri asia, sillä se on luonteeltaan puhdas kulminaatiopiste. Huipulla vapaus ja kaikki-mahdollisuus ovat kotonaan. Harva asia maailmassa rohkaisee samalla suoruudella tavanomaisen ylitykseen kuin mäen tai vuoren laki.

Eräänlaisena modernin kiipeilijäretkeilijän esi-isänä voidaan pitää filosofi, runoilija Francesco Petrarcaa. Hän kiipesi huhtikuussa 1336 Mont Ventouxin (1912 m) huipulle Ranskan Provencessa vain nähdäkseen "mitä sellaisella korkeudella on tarjottavana". Huipulle pääsy oli hänelle vuosien haaveiden täyttymys eikä esteettisesti tuottanut pettymystä. Suuren hetken kunniaksi hän kaivoi esiin Augustinuksen Tunnustukset lukeakseen siitä mukana olleelle veljelleen. Petracra, joka myöhemmin dokumentoi kokemuksensa munkkiystävälleen kirjeessä, vannoi ensimmäisen silmäänsä osuneen lauseen käsitelleen sitä kuinka ihminen hämmästelee vuorten korkeutta ja muuta luonnon suuruutta, vaan ei huomioi sisimpäänsä. Runoilija reagoi muistutukseen välittömästi. Hän vaikeni koko loppuretkeksi, käänsi katseensa sisäänsä voidakseen huomata huipulla-olon itsessään.

Pelkän esteettisen kokemuksen ylittävää kontemplatiivisuutta tavoitteli myös kirjailija Jack Kerouac, joka pestautui kesällä 1956 metsäpalonvartijaksi, jotta saisi mahdollisuuden viettää kaksi kuukautta Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Desolation Peakin (1860 m) palotornissa. Huipulla-olo -kokemuksen määritelmiä pakeneva luonne ilmenee hänen sanoissaan: "Kun saavutat vuorenhuipun, jatka kiipeämistä."

Korkealle, korkealle pääsivät amerikkalaisten Skylab- ja neuvostoliittolaisten Salyut-avaruusasemat 1970-1980 -luvuilla. Ne olivat miehitettyjä jopa usean kuukauden jaksoja kerrallaan. Ihminen ei ollut koskaan oleillut niin pitkään niin keinotekoisessa ympäristössä. Mistä astronautit ja kosmonautit näkivät unia? Enimmäkseen maisemista, vuorista ja pilvistä.

On ikuinen kesä, näyttämönä Suomen luonto, paikkoina Kammiovuori, Päijätsalo ja Neitvuori. Jatkamme kiipeämistä.

KAMMIOVUORI, SYSMÄ

Itä-Hämeen korkein paikka on Sysmän Kammiovuori (221 metriä merenpinnasta).

Nämä huipulla-olon puitteet eivät käytännössä sisällä mitään sivilisaatiosta muistuttavaa.

Siniautereisuus on maiseman siniverisyyttä.

PÄIJÄTSALO, SYSMÄ

Päijätsalolla on vuonna 1899 valmistunut näköalatorni, jonka huipulta kuva on otettu. Tornin rakensivat paikkakuntalaiset ja huvilaväki. Venäläinen virkavalta protestoi tornin pystytystä, vaikka sen tarkoitukseksi oli selitetty Päijänteen kauneuden ihailu. Huipulla-olo on vaarallisen avaavaa.

Kesäyö jota moottoriveneet kunnioittavat täydellä puuttumisellaan.

Selkävesiä.

NEITVUORI, ANTTOLA

Neitvuoren korkeus on merenpinnasta 184 metriä ja Luonterista, Saimaan läntisimmästä osasta, 110 metriä.

Alkujaan paikan nimen kerrotaan olleen Hiidenvuori, mutta nimi vaihtui kun nuori nainen sydänsuruineen hyppäsi vuorelta.

Tässä(kin) tapauksessa huipulla-oloa tukee hiljaisuus. Aamuun mennessä on kuulunut vain kuikan, kehrääjän ja palokärjen ääniä.

Vaeltaja katsoo maisemaan - vaiko sittenkin sisäänsä?

Aiemmin mainittu Ex Libris kuvattuna Salakirjojen uudelleenjulkaiseman Kallela-kirjan kannesta.

Samaa teemaa nostatti kaksi pohjoisen mahtimäkeä vuonna 2012:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/08/yha-ylos-yrittaa-kaksi-mahtimakea.html

Karua lumoa Ilmusmäen ja Hiidenmäen luolilla

Ihminen, kallio ja luola kohtaavat Perniön unhoisassa takametsässä.

Ajatelkaamme, ettei onkaloita ja rotkoja olisi.

Miten loisteliailta maastonhuiput tuntuisivat, jos ne vertautuisivat vain tasaisuuteen, äärettömään lakeuteen? Olisiko päivänvalo latteaa pakkosyöttöä ja maisemassa halpa tuntu, jos pimeydellä ei olisi maallisia päiväpesiä? Entä miten tämä ulottuvuuspuutos vaikuttaisi ihmismieleen - jota ympäristö väistämättä muovaa?

Onneksi on luolia ja rotkoja. Niiden huomassa on välillä syytä käydä.

Asiamiehet Salakirjoista, Romantic Geographic Societysta ja Esoteerisen maantieteen koulusta kävivät Suomen luolien juhlavuoden retkellä. Jaa että miten niin on Suomen luolien juhlavuosi? Toukokuussa ilmestyi yli neljän sadan sivun Suomen luolat; teos, joka esittelee tuhatkunta kotimaista luolaa. Se pohjautuu geologian ja paleontologian professori Veli-Pekka Salosen sekä geologien Aimo Kejosen, Sakari Kieloston ja Seppo I. Lahden vuonna 1982 aloittaman ja edelleen jatkuvan luolaprojektin aineistoihin. Luolaretkemme koolle kutsuja Tuomo Kesäläinen on kirjan pääkirjoittaja ja kuvaaja. Luolamiehenä tunnettu herra lienee käynyt useammassa suomalaisessa luolassa ja rotkossa kuin kukaan muu.

Toukokuisella retkellä oli kaksi kohdetta: Ilmusmäki ja Pirttimäen Hiidenkirkko. Ne sijaitsevat Varsinais-Suomen vehmaissa ja viljavissa maisemissa, Salon ja Perniön kunnissa.

ILMUSMÄKI

Muutaman kilometrin Salon keskusta etelään sijaitseva Ilmusmäki hallitsee maisemaa ja antaa näköalat. Merenpinnasta sen laki yltään 101 metriin. Mäelle johtaa hyvin jyrkkä kalliopolku. Vaikeakulkuisuudesta huolimatta Ilmusmäki on ollut takavuosina tärkeähkö matkailunähtävyys. Nykyisyys on hiljaista, mutta menneisyys kohisee ja kuiskii. Mäen väitetään olleen tietäjien voimapaikka, voimallinen kalliokirkko. Ja keitä olivatkaan seudun pronssikautiset asukkaat, he kokosivat Ilmusmäen korkeuteen seudun suurimpiin kuuluvan röykkiöhaudan eli hiidenkiukaan.

Ilmusmäki on ollut ennen suosittu nähtävyys, jota varten kulki oma tiesilmukkansa. Nyt siitä on rouhittu päällyste pois.

Ilmusmäkeä on kutsuttu Varsinais-Suomen Koliksi.

Vuoren laella näkyy hiidenkiuas.

Hauta on mahtavan kokoinen.

Tämän toteavat myös asiamiehet J. Hällström ja J. Kivi.

Liepeillä on muinainen rantakivikko, pirunpelto. Haudan kivien alkuperää ei tarvitse kahdesti miettiä.

Luolan alla on nuotiopaikka ja tasainen makuusija ainakin kolmelle. Tämä ei kuitenkaan ole Ilmusmäen päällikköluola...

... vaan tämä.

Maanjäristyksessä syntyneen rakoluolan seinässä on laaja sileä pinta, liikkumasauma.

Luolan perällä. (Kuva Tuomo Kesäläinen)

Luolamies taltioi tutkijoita varten luolaeliöstöä. Luolilla on oma erikoinen lajistonsa, jota ei kunnolla tunneta. Onhan tieto ylipäätään luolien sijainnista ollut hajallaan.

Jokin hädintuskin silmälle erottuva sääski-parka on päätynyt koeputkeen.

Siirrytään toisaalle, Perniön puolelle.

Välillä kiepataan hyvin perifeerisissä paikoissa.

PIRTTIMÄEN HIIDENKIRKKO

Graniittigneissijyrkänne on terävine paasineen ja louhikkoineen raju, suorastaan irvistävä. Louhikolla on kita, luola. Se toimi 1800-luvulla Perniön tunnetuimman noidan kirkkona. Noita oli Kumlin-niminen mies, joka antoi kalliokirkossaan parannusta niille, jotka hänen hoitoonsa uskaltautuivat. Luolassa kerrottiin asuvan hiisiä, jotka Kumlin oli kesyttänyt tuekseen.

Metsää on tarvottu, puita nähty. Mutta sitten edessä on yhtäkkiä korkea seinä.

Kallio on helpoimmastakin nousukohdasta kaikkea muuta kuin kapuamiseen rohkaiseva. Sinikkäästi ja varovaisesti voi lohkareiden lomasta kuitenkin edetä.

Jyrkänteen juurella on piilokojun jäänteet. Todennäköisesti siitä on kuvattu mäyrää, kettua, korppia tai huuhkajaa.

Louhikossa on Kirkoksi kutsuttu luola, jolla on pituutta 14 metriä, leveyttä puolesta viiteen metriä ja korkeutta jopa kuusi metriä. Luolan suuaukon lähellä on ainakin kolme peuran pääkalloa, kuka tietää miksi.

Luola sisätila herättää kunnioittavaa ihmetystä. (Kuva: TK)

Risukeittimen polttoaine piti tuoda mukana alempaa. Tuhansissa vuosissakaan ei ole metsä pystynyt asettumaan rinteeseen.

Tuossa kai tapasi noita Kumlinkin seistä, katseensa viereiseen korpeen luoneena. (Kuva TK)

Ihminen on pieni näillä mestoilla. (Kuva: Jussi Kivi)

Suoraan Kipparvuoren suoneen

Kipparvuoren maisema on uljas, mutta jatkuu myös graniitin uumenissa.

Helsingin mäkien aateliin kuuluu Kipparvuori Herttoniemen läntisessä rannassa. Mitoiltaan pieni mutta profiililtaan sitäkin uljaampi kalliomuodostelma kantaa ryhdikkäästi nimensä "vuori"-liitettä. Mantereen puolelta kallio on hämäävän lempeälinjainen, mutta merenpuolinen jyrkänne herättelee partaallaan käyskentelevässä ylevyyden väristäviä tuntemuksia. Näköaloiltaan Kipparvuori tarjoaa lyömättömäksi havaittuja elementtejä: vesistön kareilevaa selkää ja mahdollisuutta lennättää katse kaukaisuuteen. Näitä ominaisuuksia arvosti jo se esihistoriallinen klaani, joka laati röykkiöhaudan paadelle.

Takavuosikymmeninä Kipparvuorella vallitsi unohduksen sees. Huvila-aika oli seudulta päättynyt ja teollisuusalueen reunalla mäki oli suhteellisen kaukana asutuksesta. Allekirjoittanut muistelee kaiholla eräitä 1990-luvun iltaöisiä pysähdyksiä Kipparvuorelle, jonne tuli piipahdettua pyöräillessä idän ja keskustan väliä. Jylhä erämaisuuden sirpale piteli juurellaan pientä kaurismäkeläisittäin nuhjuista satamaa ja toisella sivustallaan arkkitehtuuriltaan milteipä vinksahtaneen erikoista vanhaa huvilaa. Saman vuosikymmenen lopulta lähtien lähistölle on pukannut uutta kerrostaloa - prosessi joka edelleen jatkuu - ja näin mäki on kokenut renessanssinsa ihmisen oleskelupaikkana. Mantereen puolelta sinne kutsutaan nyt porrasviritelmin. Useiden lähiökallioiden tavoin se on silti alueensa villin vapaa vyöhyke, jonne keskuskontrollin ote yltää vain lipsuen.

Kipparvuori ei paljasta kaikkea ensisilmäisyllä. Syvälle sen graniittisydämeen kulkee valtasuoni, joka on tämän kertaisen retkemme kulminaatiopiste. Suoni on ihmisen louhima ja kerran siinä virtasi vilkkaasti jotain, mutta mitä?

Esitämme arvelumme pian. Ensin vedämme jalkaan hyvät kengät ja käsiin hanskat ja laskeudumme vuoren syrjää lähelle vesirajaa.

Aikoinaan alas rantaan johtivat tukevat tikasportaat. Nyt laskeutuminen on tarkkuutta ja varoivaisuutta vaativa suoritus.Tunnelille johtava lautasilta on myös kuumottavassa kunnossa.

Tässä kohtaa silta on lähinnä symbolinen ja kulku de facto käsivoimien varassa.

Hei vaan vuoren jäkälille, joiden kanssa joudutaan sillanjämällä likeisen naamatusten. Jäkälä on esimerkki yhteistyön voimasta. Se koostuu sieniosakkaasta ja leväosakkaasta (tai syanobakteeriosakkaasta). Sieni toimittaa yhteiseen talouteen mineraaleja ja estää sitä kuivumasta, viherhiukkasia sisältävä levä taas hoitaa yhteyttämisen eli järjestää itselleen ja sieniosakkaalle sokeria. Näin tulee karuimmasta karuinkin paikka valloitetutuksi.

Ollaan saavuttu satamatasanteelle. Ennen sen valmistumista 1950-luvulla tässä oli uimarien hyppypaikka, josta saattoi dyykata 11,5 metrin korkeudesta 4-5 metriä syvään mereen. Hyppy vaati juosten otettua vauhtia, jotta kallioon saatiin turvallinen etäisyys.

Osa betonikentästä on ollut kaakeloitua.

Alukset kiinnittäytyivät keltaisiin renkaisiin, jotka oli helppo havaita hämärässäkin. Tapana oli, että miehistö maalasi laivansa nimen kallioon. Niitä seinämä kuulemma olikin ennen täynnänsä.

Paikassa voi vielä aistia häivähdyksen menneen ajan satamaromantiikkaa.

Vaan muistakaamme vuoren salaperäinen suoni.

Päivänvalo jää taakse, aika sytyttää lyhty.

On edetty ehkä sata metriä ja käännytty katsomaan tulosuuntaan. Tunneli on viivasuora. Sen molemmilla seinillä on rakenteet, uudemmat ja vahnemmat, jotka ovat liittyneet kuljettimiin ja putkiin.

Tunneli loppuu kohtaan, joka on tukittu lohkarein toiselta puolelta: jo kadonneen tuotantolaitoksen maanalaisesta osastosta käsin. Nyt järkäleiden takana lienee kerrostalon kellari.

Palaamassa takaisin. Ajatuksellisesti jo kaukaiseksi muuttunut lämmin suvi-ilta pilkistää kolosta, joka on antelias kulkutie sentään lepakoille.

Mitä käyttöä tunneli on palvellut?

Todennäköisesti se liittyy alueella 1960-1993 sijainneen Öljynpuristamo Oy:n toimintaan. Puristamo valmisti auringonkukansiemenien, kopran, soijan ja rypsin kaltaisista öljykasveista öljyä lähinnä elintarviketeollisuuden käyttöön. Isoin asiakas oli heti naapurissa, Niittaajankadulla sijainnut Paasivaaran margariinitehdas.1960-luvulla se niitti mainetta jäämällä kiinni kissanraatojen käyttämisestä tuotteisiinsa (syntyi loruja, kuten "Ennen Paasivaaran rinteillä juoksenteli kissa - nyt se tulee kotiin Kulta-paketissa") ja sen kontolle on myös pantu Kipparlahden edesmenneen uimarannan pilaaminen jäteöljyillä.

Vuonna 1993 öljynpuristamo irtisanoi 2/3 tuotannon henkilökunnasta ja muutti uusiin tiloihin Kirkkonummen Kantvikiin. Alueelle alkoi nousta asuintaloja. Kuljetustunneli - kerran niin suurin ponnistuksin louhittu - hylättiin ja tukittiin.

Olisi vähättelyä kutsua tunnelia salaisen Helsingin säikeeksi, sillä kaupunki taloineen ja teineen on oleva hyvin väliaikainen siihen verrattuna. Se tulee säilymään merkkinä ajastamme niin pitkälle tulevaisuuteen kuin itse Kipparvuori pysyy sijoillaan. Mikään ei muista niin kuin peruskallio.

Takaisin ylhäällä. Postmodernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset ja erämainen luonto luovat epätodellisen yhdistelmän.

Kipparvuoren viimeisen huvilan (n:o 25) kohtaloksi koitui punakukko 1990-luvun lopulla. Herttoniemen huvilayhteisöön kuului noin 80 huvilaa. Pari niistä paloi, loput purettiin. Yksikään ei jäänyt jäljelle - eräänlainen saavutus sekin Stadilta. (kuva: Kari Hakli)

Teinit kaljoittelevat hienossa maisemassa. Usein kallioiden suoja-aidat ovat hysteeristä liioittelua, mutta eivät ehkä Kipparvuoren tapauksessa.

Mäen lakiosan karuus estää sitä kasvamasta umpeen ja kutsuu huomaansa pusikoitumisen aikakaudella uhanalaistuvaa ketokasvillisuutta. Tässä säihkyy mäkitervakko. Tahmea "terva" sen varsissa estää pikkuöttiäisiä kapuamaan kukkiin; mesi on varattu vain lentäjille, jotka voivat kuljettaa siitepölyn kauemmaksi.

Valtakunnanarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo huokaisi täällä 1910. Hän joutui tuolloin toteamaan, että Kipparvuoren muinaishauta oli tuhottu ja sen kiviä oli ilmeisesti käytetty alueen huviloiden piharakenteisiin.

Kipparvuoren kaameaan aavelaivaan tutustuimme viisi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/kipparlahden-kaamea-aavelaiva.html

Kipparvuoren suonesta vinkkasi kajakista käsin maailmaa tarkasteleva T. Nevalainen, mistä kyseiselle herralle kiitokset. Hänen ja kumppaneiden seikkailuja voi lukea Melontareitit-sivustolta:
http://melontareitit.com/