Paluu Kivikon sotavankihaudalle

Punahaudan ympäristö on uudessa uskossa.

Tuli käytyä pitkästä aikaa Itä-Helsingin Kivikossa. Nyt puhutaan siis ainakin 20 vuoden tauosta. Aluetta ei ollut tehnyt mieli nähdä sen jälkeen, kun se siirtyi valtiolta Helsingin kaupungille ja joutui erinäisten toimenpiteuden kohteeksi. Milteipä freudilainen torjunta oli astunut kehiin, alueen välttely. Sitä tiesi, että siellä oli tapahtunut jotain peruuttamatonta ja omien vanhojen muistikuvien rikkumattomina pitäminen tuntui houkuttelevimmalta. Nyt oli viimein aika kohdata paikan nykytodellisuus.

Kivikossa toimi armeijan perustama Malmin ampumarata, joka lakkautettiin 1993. Laukausten katoaminen oli lähtölaukaus. Kaupungin rakennus- ja aluehygieniakoneisto syöksyi liikkeelle. Se oli vimmainen kuin olisi joutunut odottamaan tilaisuuttaan puuhun köytettynä. Sen edessä avautui jotain Helsingissä niin harvinaiseksi käynyttä: noin kolmen neliökilometrin villi, varjoisa, kastroimaton maa, jota joskus oli kutsuttu "Kontulan Lapiksi". Itse ampumarata kattoi toki siitä vain pienen osan.

Muutosvirtaan huuhtoutui lapsuusvuosien jumalainen seikkailuvaltakunta erämaisine kalliometsineen, vaskitsoineen, nastakehrääjineen, rämelaikkuineen, bunkkereineen ja tuppoisesta heinikosta kerättyine savikiekkoineen. Fyysisestä maailmasta kaikkosivat ne hiljaiset takatiet, joilla oli saanut treenata isoisän Fordilla ajoa 12-vuotiaana sunnuntaiaamun pehmeän valon siivilöityessä vehmaiden lehtimetsiköiden läpi ja myöhemmin rymisyttää kaverin Rakki-nimistä mustaa mopoa, jonka iskarit saivat pärjätä ensimmäisen maailmansodan aikana paikalleen kilkutetun mukulakiveyksen kanssa. Näyttämöltä poistuivat kosteat koiranputkiniityt, joilla armeijan hevoset viettivät kesälaiduntaan. Ja Paukkulanmajan muhkeat syreenipensaat ja niiden tuoksu juhannusajan valoisassa yössä ja itse tummahirsinen rakennus, jonka seinälle oli tyylitelty puuleikkauksin Suomen vaakuna.

Alueen muutos jatkuu edelleen kohoavien kerrostalojen muodossa. Toisaalta on Kivikossa yhä runsaasti metsää - laidoiltaan pahoin nakerrettua mutta kuitenkin - ja alueen pohjoisosassa Helsingin toisiksi korkeimmaksi paikaksi kohoava rakentamaton kallioylänkö. Entisen rauhan kokeneelle on erikoista nähdä ihmisten suurilukuisuus alueella. Kivikko - valtaväylien rajaama perukka, takavuosien epämääräinen unhon sumppu - on tullut viralliseksi ja kunnialliseksi paikaksi, jossa käy kuhina.

Eräs Malmin ampumaradan perämetsien omituisista asioista oli aina ollut venäjänkielisellä tekstillä varustettu muistokivi. Nimistä ja vuosiluvuista ymmärsi, että se oli toisen maailmansodan sotavankien joukkohauta. Tällaiseksi se myös vahvistui, kun asiasta sai tiedonmuruja. Haudassa lepää 34 punasotilaan ruumista. Lähes kaikki kuolivat talvella 1941-42, kun maassa vallitsi käytännössä nälänhätä. Menehtyneistä suurin osa oli työskennellyt Kontulan suolla turvetta kuokkien. Hautamuistomerkki sijaitsi hyvin syrjähenkisessä nurkassa aluetta, synkeässä metsässä, jonne poikettiin - jos poikettiin - vähäiseltä tientapaiselta.

Nyt Anno Domini 2013 oli suuri haaste löytää tuo paikka uudestaan, sillä metsä ja siellä kulkenut tie oli kadonnut. Alue oli muuttunut eräänlaiseksi postmoderniksi teemapuistoksi, jonka maasto kumpuili manipuloidun hallusinatorisesti ja jossa oli radat frisbeegolfille ja krossipyöräilylle ja jokin hiihtohallikin. Park-nimillä niitä kutsutaan, frisbeegolfpark. Hauta kuitenkin löytyi jokseenkin vaistonvaraisella suunnistuksella. Sen ympärille oli säästetty pieni laikku metsää. Alla lyhyt kuvaraportti paikasta. Etenemme yleisnäkymien ja eräiden jäännösten kautta varsinaiselle kohteelle.

Yleisnäkymä Kivikon "Paukkulanpuistoon". Suurmaisemassa mikään ei muistuta siitä, millainen se oli parikymmentä vuotta sitten.

Aitoja kummallisten autioiden alueiden ympärillä. Useampi sivuportti oli avoinna, eli kulkua ei sinällään haluttu estää. Kuvassa näkymä tasalinjainen mäki on keinotekoinen.

Jossain näillä main oli lautaisia kojuja ja pieniä torneja. Jälkimmäisistä singottiin savikiekkoja.

Aivan uusi näkymä.

Entiseen ampumarataan liittyen löytyy kuusikko, joka istutettiin vuoden 1937 ammunnan maailmanmestaruuskisojen kunniaksi.

Tämä on voinut olla ampumaradan paviljongin eli Paukkulanmajan (jonka kakrut polttivat 1995) kylmäkellari. Toinen vaihtoehto voisi olla ammusvarasto.

Ampumarataan liittyy myös tämä betonirakenne...

... ja pätkä muuria...

Vaellus jatkuu. Maastossa kohtaa kummia rakenteita, kuten kuvassa näkyvän korkeaa kalliohuippua hallitsevan lavan. Ilmeisesti siltä on tarkoitus heittää frisbee.

Nyt on kuitenkin havaittu venäläisvankien hauta.

Haudan luona vetelehtii yllättäen kaksi vartijaa. Viereinen teollisuuskiinteistö hätkähdyttää. Kartta kertoo Kivikonlaita-nimisestä teollisuudelle pyhitetystä tiestä, jonka varrelle on nousemassa vielä paljon halleja.

Kalmistonsyrjä osoittautuu spaddumestaksi.

Todennäköisesti vain haudan läsnäolo on estänyt, ettei aluetta ole senkin kohdalta rakennettu. Valtakunnanrajan itäpuolella vastaavia estoja ei kaiketi tunnettaisi, mutta vihollisen - nykyisen tai entisen - haudan kunnioittaminen on sivistystä.

Tarkoitus pyhittää järkyttävää muovi-kitschiä olevan seppeleen. 34 jäbää ovat kaukana kotoaan, mutta eivät unohdettuina. Kuka sitten seppeleen onkaan laskenut, on merkillepantavaa, että neuvostoliittolaisten sotahaudat ovat myös vanhojen suomalaiskommunistien pyhiinvaelluskohteita - tämä kävi ilmi, kun aiemmin tänä vuonna tutustuimme Hangossa sijaitsevan neuvostohautamuistomerkin vieraskirjan sisältöön.

Kuluvalla viikolla tulee 70 vuotta täyteen erikoislaatuisesta tapauksesta, jonka näyttämönä Malmin ampumarata sai palvella. Syyskuun 29. vuonna 1943 radalla ammuttiin viimeinen Suomessa teloitettu nainen, helsinkiläinen ompelija Martta Koskinen. Hän oli ilmeisen monella tapaa vehkeillyt kommunisti, joka sai tuomionsa maanpetoksesta. Viimeisinä sanoinaan hän tarinan mukaan huusi kuolemaa Rytille, Mannerheimille ja Tannerille (jälkimmäinen oli kylläkin yrittänyt muuttaa kuolemantuomion elinkautiseksi). Samalla kertaa teloitusryhmän eteen joutui sotilaskarkuri ja vakooja Olavi Heiman, Koskisen kavaltanut apuri. Teloitettujen käsittely jäi kurinpitorangaistuksiaan kuittaaville rikollisvangeille. Nämä hautasivat puhkiammutut kalmot Malmin hautausmaan irtolaisille tarkoitettuihin rivihautoihin.

****

Kivikon kenttäkäynnistä voisi summata seuraavaa. Vaikka suunnilleen tiesi mitä odottaa, oli silti erikoinen kokemus nähdä paikkoja, jotka vielä jostain yksityiskohdasta nippanappa tunnisti ja osasi sijoittaa muistin kartalle - ja paikkoja, jotka olivat uusiutuneet tunnistamattomiksi kuin oudon taian voimasta. Etenkin entisen ampumaradan tienoolta maisemat oli kaulittu, vaivattu ja letitetty kuin pullapitko, suurelta osin lyijysaastuneen maaperän massiivikäsittelyn kautta. Unessa tapahtuu sellaista, mutta valve panee paremmaksi.

Buddhalaisuuden opettaja Tara Brach on suositellut asiaa nimeltä "radikaali hyväksyminen". Sen pointti on, että mikä tahansa nouseva ajatus tai tunne kannattaa ottaa lähtökohtaisesti ok-juttuna. Mielensisältöjen kieltäminen ja tuomitseminen ei ole hyödyllistä eikä auta niiden käsittelyssä, mutta niiden täyssydäminen salliminen on paasikivimäistä tosiasioiden tunnustamista ja samalla vapautumisprosessin nalli. Radikaaliin hyväksymiseen pyrkien tuli Kivikkoa katseltua. Hyväksynnän saivat melankolian, kummastuksen ja tyrmistyksen tunteet. Ja myös se eräänlainen suloisenkatkera kamaran katoaminen, siiville heittäytyminen vapauden ja vaaran väreineen, joka ympäröi tilapäisyyden pyhää yksinkertaisuutta.

Oli erikoista huomata ikävöivänsä ampumaradan äänimaisemaa, mutta niin vain kävi. Siinä hypnoottisesti, merkillisen levollisesti toistui aina sama tuttu sointupari: lyhyt mölähdys - haulikkoampujan merkki savikiekon sinkoajalle - ja sitä seuraava muhkea tussaus.

Saksalaisten sotavainajien hautausmaalla kävimme kaksi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Venäläisvankien työmaana toimineen turvesuon kohdalla on nykyisin ei enempää eikä vähempää kuin rakkauden temppeli:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/02/rakkauden-temppeli-kontulan.html

Eräitä Helsingin saariston hautamuistomerkkejä

George Quinnellin hauta ruskaisen pensaikon katveessa.

Helsingin saariston historia on tapahtumarikas. Ja siellä missä on ollut tekijöitä, on tullut myös vainajia - varsinkin kun saaristo ja rannikko ovat olleet purjehdustaidon kehittymisestä alkaen rajapintaa, jolla on ollut toistuva eikä aina niin rauhanomainen kosketus ulkovaltoihin. Esittelemme tässä pari Helsingin saariston hautamuistomerkkiä.

SANTAHAMINAN PYRAMIDI

Krimin sodan aikana englesmanni tuli laivoillaan ampua paukuttelemaan Suomen rannikolle. Laivastolla ei ollut aikomusta valloittaa maata - se ei olisi ollut mahdollistakaan - vaan se tuli vain kylvämään tuhoa ja kauhua. Suomi oli toki vain sijaiskärsijä, sillä brittien tavoite oli eristää Venäjän ulkomaankauppa ja tehdä sen laivasto toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet. Kuuluisa Viaporin pommitus elokuussa 1855 liittyi tähän operaatioon, mutta monet muutkin saaret ja rannikkopaikat saivat osansa möyhennyksestä. Santahaminassa palveli Krimin sodan aikana 1100 tykkimiestä 12 patterin miehistönä. Heistä ainakin 63 sai pommituksessa surmansa, sillä tällaisen miesmäärän kerrotaan Santahaminassa seisovan pyramidin alla lepäävän.

Krimin sodan vainajat saivat heti tuoreeltaan 1855 erikoisen pyramidihautakiven.

LOUEKARIN SAKSALAISRISTI

Helsingin läntisessä ulkosaaristossa värjöittelee viimassa ja tyrskyissä puuton luoto nimeltä Louekari. Luodolla seisoo vaikuttavan kokoinen puuristi. Sen keskellä oli metallinen ovaalin muotoinen laatta, jossa oli kolmen vainajan nimet, päivämäärä heinäkuun jälkipuoliskolta 1941 ja muutama muukin sana tyyliin "für Gefallen Kamaraden". Sanomme tässä "oli", koska laattaa on kuulemma nykyisin varastettu. Mitä luodolla on sitten tapahtunut? Tähän ei ole löytynyt selvyyttä edes viereisen linnakesaaren Rysäkarin tapahtumapäiväkirjasta kesältä 1941. Ehkä tieto löytyisi Saksasta. Joka tapauksessa väitetään, että vainajat ovat lentokoneen pilotteja. Ympärillä on 10-30 metriä syvää. Sukeltajat kai tietäisivät lentokoneenhylyn.

Louekarin hauta kuvattuna kesällä 1997.

Detalji muistolaatasta. Tabuista tabuin symboli on saanut jonkun hajottamaan vihapäissään muistolaatan - tai sitten nyysimään sen himopäissään.

ISOSAAREN BRITTIHAUTA

Isosaaren linnakesaarella hätkähdyttää kaukana asutuksesta sijaitseva vanha hautapaasi. Se kuuluu brittimerimiehelle George Quinnell, joka menetti päänsä tykinkuulalle 35 vuoden ikäisenä kesäkuun 22. vuonna 1855. Hän palveli fregatti Amphionilla, jota kohden ammuttiin kanuunoin kolmen-neljän kilometrin päästä Santahaminasta. Laiva tulitti itsekin eikä kukaan aluksi huomannut päätöntä merimiestä, mutta yöllä kaamea torso löydettiin ja nimenhuudosta puuttuvan vastaajan perusteella identifioitiin Quinnelliksi. Aamulla laivasta souti läheiseen Isosaareen (tuolloin ei mikään sotilassaari) hautaamisryhmä, joka kuoppasi Quinnellin vieraisiin multiin. Kun kuolemasta oli vierähtänyt sata vuotta 1955, saapui Amphion-niminen brittisukellusvene tuomaan tervehdyksensä haudalle. Samalla hauta ilmeisesti myös sai nykyisen kivensä, korvaamaan paikalla aiemmin sijainnutta luonnonkiveä. Brittien suurlähettiläs on tuonut seppeleitä haudalle vielä viime vuosinakin, ei tosin nykyinen.

"George Quinnell syntyi Westbournessa, Sussexin maakunnassa heinäkuussa 1820. Myöhemmin hän asui Jerseyssä. Hän oli pitkä ja hyväkuntoinen mies. Quinnell liittyi laivastoon 1841 tavallisena merimiehenä 18 vuoden (sic!) iässä. Seitsemän vuotta myöhemmin hän avioitui Eliza Brownin kanssa, jolloin hänen kotisatamansa siirtyi Portsmouthiin. Hän palveli uransa aikana useissa aluksissa siirtyen Aphioniin 22. maaliskuuta 1853. Siirron yhteydessä hän yleni Johtavaksi merimieheksi (Leading Seaman), aikaan, jolloin sodanuhka kävi yhä ilmeisemmäksi. Niinpä vuotta myöhemmin hän lähti Amphionin mukana vuoden 1854 vaaroihin." (Vuorinen, Anu: Isosaari - Pääkaupungin etuvartio. AV-Taitto, 2011.)

Me muistamme sinut, George, vaikka nummesi on kolkko ja autio.

SANTAHAMINAN PUNAVANKIEN HAUTAMUISTOMERKKI

Helsingissä sijainneilla 1918 sisällissodan jälkeisillä vankileireillä kuoli sairauksiin, nälkään ja teloituksiin noin 1500 vankia. Näiden päähautapaikkana toimi Santahamina, jonne tuotiin etenkin Suomenlinnan vainajia. Santahaminassa oli omakin vankileirinsä ja samoin leirit oli Katajanokalla ja Isosaaressa. Santahaminan hautaselvityksiin erikoistunut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen entinen johtaja Jarmo Nieminen arvelee, että Santahaminaan on haudattu noin 1400 punavankia.

Santahaminan punavainajat saivat muistomerkkinsä 1949 eli poliittisen epävarmuuden leimaamina "vaaran vuosina". Punagraniittinen paasi on tyyliltään neuvostohenkinen eikä kovin sovinnollisen oloinen. Sen kahdella sivulla on tekstit. Vasemmalla syrjällä lukee: "Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhriksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan v. 1949." Oikean puoleisen sivun teksti sanoo: "Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista, se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta."

Muistokivi oli alusta alkaen kommunistien (SKP, SKDL) reviiriä. Sen luokse marssittiin punaliput tanassa pitämään palopuheita, mikä synnytti varuskuntasaarella omat mielenkiintoiset jännitteensä (kulkueita väitetään ainakin ammutun ritsoilla). Sosiaalidemokraatit eivät ole vieläkään tehneet sen luo virallista muistamiskäyntiä, mikä on sekin maanlaajuisesti erikoista.

Poika poimii kaatuneen isänsä lipun - aatetta eteenpäin viedäkseen?

Muistomerkki sijaitsee "Saharan" hiekkakenttien laidalla. Hiekkaiseen maaperään oli helppo haudata ja siksi vainajia kerättiinkin Santahaminaan.

Oma erikoisuutensa on se, että Santahaminassa kuoli "vain" 13 vankia. Mistä se voisi johtua? Santahaminan vankileiri oli tuhannen naisen leiri. 80 prosenttia vangeista oli 15-20 -vuotiasta nuorisoa. He työskentelivät kasvimailla ja karjaa hoitaen, jolloin suupaloja sai sieltä täältä ja kohtalokasta aliravitsemusta oli helpompi välttää. Nieminen esittää, että tämä mahdollisesti lisäsi riittävästi vastustuskykyä espanjantaudille, joka niittasi vankeja muilla leireillä hirmuisia määriä.

Jälkikirjoitus:

Jos tätä sarjaa haluaisi täydentää, niin ainakin tulee mieleen 1937 Vallisaaren räjähdyksessä kuolleiden hautamuistomerkki Suomenlinnasta. Ja tietenkin Viaporin perustajan Augustin Ehrensvärdin viimeinen leposija Linnanpihalla.

Isosaarella on eversti Johan Rikaman (1895-1954) hautamuistomerkki rantakalliolla. Rannikkotykistöä kehittäneen Rikaman tuhkat levitettiin mereen Isosaaren eteläpuolelle. Lisäksi Isosaaressa on sinne haudattujen punavankien muistokivi, joka pystytettiin 1955 muutoin merkitsemättömälle hauta-alueelle. Isosaaren eli Iso-Mjölön vankileiri oli erityisen pahamaineinen; ehkä siksi, että sinne keskitettiin kuolemantuomittuja.

Vanhankaupunginlahdella on Röynälahden rantakallioon hakattuna kolmen toisessa maailmansodassa kaatuneen sotilaan etunimet ja kuolinpäivämäärät. Paikka ei ole tosin saari, vaan Mölylän niemi. Museoviraston tutkija John Lagerstedt on laatinut 2008 kaiverruksista tutkimusraportin Pauli, Eugen ja Tauno - Muistokaiverrus Mölylän kalliossa. Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

Avokalliolle rannan tuntumaan on kaiverrettu kolme nimeä: Pauli, Eugen ja Tauno, jotka on ympäröity kukin omalla kehyksellään. Kehyksien yläreunaan on kaiverrettu vapaudenristit ja oikeisiin alanurkkiin risti ja päivämäärä. Kehykset ovat 42 cm leveitä ja 34 cm korkeita. Kaiverruksia oli vahvistettu liituamalla mutta ne erottuivat kalliosta vain kohtalaisesti. Kaiverruksista ylimmäisenä on Pauli † 22.7.1944, kesimmäisenä Eugen † 8.3.1940 ja alimpana Tauno † 27.11.1941.

Lagerstedt jäljitti kaatuneet sota-arkiston tietoihin perustuvasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Muistokaiverruksen tekijä ja tekoajankohta ovat pysyneet kuitenkin tuntemattomina.

Enää puuttuvat loppusanat ja niistä vastatkoon V. Vedel. Kirjassa Sankarielämää (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1931) hän kirjoittaa seuraavasti: "Sekä homerolainen että pohjoismainen sankari hautoo tavantakaa sitä ajatusta, joutuuko hänen hautakumpunsa kyllin lähelle rantaa tai tietä, jotta tulevat sukupolvet voisivat häntä usein muistella."