keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

"Pyhiinvaeltajan päiväkirja" - Martti Anttila ikuisti Intian jokikulttuurien joutsenlaulun

Pyhiinvaeltajat bougainvillan alla. Khoksar 2008. (Kuva Martti Anttila)

Toivioretki Intian pyhille joille ja niiden uskonnollisesti merkityksellisille paikoille on hinduille hartaudenharjoitus, johon he mahdollisuuksien mukaan ryhtyvät ainakin kerran elämässään. Usein H-hetki ajoittuu johonkin elämän käännekohtaan, tyypillisesti työuran päätökseen tai leskeksi jäämiseen, ja pyhiinvaelluksen katsotaan samalla merkitsevän uutta alkua. Tärkeitä pyhiinvaellusjokia ovat Ganges, Jamuna ja Narmada. Näistä jälkimmäistä myös kierretään ympäri eli harjoitetaan parikramaa. Täysi kierros merkitsee 2600 kilometrin patikkaa Arabianmereltä joen alkulähteille ja takaisin. Matkan varrella on temppeleitä ja muita pyhättöjä, kremaatiopaikkoja (ghat) ja kyliä, mutta myös hyvin haastavaa maastoa.

Kiertosuunta on myötäpäivään eli joki jää koko ajan vaeltajan oikealle puolelle - se on kunnioituksen ele, jonka tapaa myös stupaa kiertävien buddhalaisten keskuudesta. Kiertämisen taustalla on uskomus, että kun ihminen kiertää jotain myönteistä voimaa omaavaa, latautuu hän samalla itse siitä - saa siunauksen. Narmada saattaa hyvin olla maailman ainoa joki, jota kierretään tässä tarkoituksessa koko pituudeltaan. Pyhiinvaeltajat pitävät Narmadaa itsessään jumalallisena ja elävänä olentona (Narm-da tarkoittaa "häntä, joka suo onnea ja iloa"), jonka kanssa voi kommunikoida. Sanotaan, että sen rannoilla parikraman aikana tehdyt toiveet täyttyvät.

Perinne on, että pyhiinvaeltaja heittäytyy askeetiksi pitkän vaelluksensa ajaksi, mikä merkitsee hänen jättäytymistään almuruokinnan ja siellä täällä tarjottujen yösijojen varaan. Miehet leikkaavat tavallisesti hiuksensa ja partansa, mikä symboloi osaltaan menneisyydesta ja arkirutiineista irtipäästämistä. Vaellus tehdään kävellen, mikä parhaimmillaan muodostuu itsessään syväksi meditaatioksi. Mukana on vain valkoiset vaatteet, peitto, kävelysauva sekä astia jokivettä varten. Vanhat ohjeet vaativat joenkiertämisharjoitusta tekevältä sopuisaa käytöstä ja pidättäytymistä turhasta valittamisesta. Kulku ei saa olla matelua, mutta ei hosumistakaan. Jos hommaan ryhdytään, se tehdään kunnolla.

Näin oli ennen ja on yhäkin. Pyhiinvaelluskulttuuri ja pyhiinvaelluksen paikat ovat kuitenkin nopeassa muutoksessa modernisaation myötä. Tämän on omakohtaisesti todistanut karjalohjalainen valokuvaaja Martti Anttila, joka on kuvannut Intian pyhien jokien elämää kuudella pitkällä kuvausreissulla vuodesta 1986. Sinä aikana joet, etenkin Ganges ja Jamuna, ovat dramaattisesti saastuneet ja niitä ruokkivat Himalajan jäätiköt ovat alkaneet nopeasti kutistua. Narmadalla on aloitettu patoprojekti, joka muuttaa laakson allasketjuksi kolmellakymmenellä jättimäisellä, 135 keskisuurella ja yli 3000 pienemmällä padolla. Tämä merkitsee rantakylien hukkumista. Asukkaat ovat usein kastittomia tai alkuperäiskansaa, adviseja, joilla ei ole tarjota viranomaisille virallisia maanomistusasiakirjoja - näin he saavat hyvin vähän tai eivät ollenkaan kompensaatiota menetyksistään. Vähäisessä yhteydessä rahatalouteen eläneet ihmiset joutuvat jättämään omavaraistalouden - ja usein suuntaamaan suurkaupunkien slummeihin. Patojen vuoksi kotinsa menettäneitä on Narmadalla satojatuhansia, ehkä jopa toista miljoonaa. Kaikkiaan itsenäisen Intian patoprojekteissa on kotinsa saanut hyvästellä yli 40 miljoonaa ihmistä - ja lukematon joukko eläimiä.

Vesi nousee jo yli ikivanhojen pyhiinvaelluspolkujen, jotka Anttila näkee Unescon maailmanperintökohteen veroisina. Altaiden laitamille ei kannata mennä, sillä moni on kadonnut mudan syövereihin hetteisten vallien vajotessa jalkojen alla. Polkujen pyyhkiytyessä historiaan pyhiinvaellus tapahtuu enevissä määrin autolla tai bussilla maanteitä porhaltaen. Pyhiinvaelluksesta on tullut myös liiketoimintaa: äveriäät hindut voivat tehdä sen räätälöitynä pakettimatkana helikopterin kyydissä ja katsella korkealta yhä tomussa paljain jaloin kulkevia kanssaveljiään ja -siskojaan. Nämä perinteiset pyhiinvaeltajat, samoin kuin vielä turmeltumattomat pyhiinvaellusmaisemat näyttävät Anttilan kuvissa siltä kuin voisivat olla tuhannen vuoden takaa. Hän on nähnyt ikivanhan jatkumon viimeiset hetket ennen mullistuksia ja samoin kylät, joita ei tätä kirjoitettaessa enää välttämättä ole. Yhden niistä nimi oli kuin suomea: Satumaassa.

Oulussa varttunut Anttila matkusti ensi kertaa Intiaan 1972 ja vietti vuodet 1975-78 buddhalaismunkkina Sri Lankalla. Yhdessä vaiheessa hän mietiskeli vuoristossa leopardinluolaan rakentamassaan asumuksessa yhdeksän kuukautta. Tehdessään erakkoasumustaan hänessä kuitenkin heräsi näkemys, että meditaatio olisi tuotava tekemiseen ja sitä kautta arkeen. Ensimmäinen työ mikä tuntui kutsuvalta munkin uran jälkeen oli valokuvaus - ja sille tielle hän lähti, alkujaan itseoppinein askelin. Intiassa hän liikkuu paljon kävellen ja ottaa kuvansa perinteisellä kameralla mustavalkofilmille. Työ vaikuttaa pyhiinvaellukselta itsessään. Näin Anttila kirjoittaa kuvausfilosofiastaan:

The best thing about walking is the walking itself.

The aims, routes, distances and the whole geography of walking

are important but they are not the essence of walking.

To be on the path, listening to sounds, observing the light and

seeing the landscape unfold and fall into a beauty that spreads

all over, that is the crux of walking!

The mind returns to silence.

Your gait is light, no burden weights you down.

Photography is forgotten, too.

Then suddenly a picture is in front of you, without asking.

There it is...click!

Pyhiinvaeltajan päiväkirja - Martti Anttilan valokuvia Intian pyhiltä joilta -näyttely on esillä Helinä Rautavaaran museossa Näyttelykeskus WeeGeellä 24.3.-7.8.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Kevään muotimallistoa naisille - matkailuviireissä joka kelillä

Taannoisessa matkailun muuttuvaa merkitystä käsittelevässä tekstissämme (http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/11/kun-matkailu-viela-merkitsi.html) sivusimme takavuosina suosittua tapaa kerätä eri paikkakuntien viirejä. Niillä on ollut tyypillinen matkamuistojen kohtalo, pölyyntyminen hyllyssä tai seinällä ellei sitten hautautuminen jonkun sekalaisen roinakaapin unohduksiin. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Värikkäät ja nostalgiset viirit sopivat vaikka vaatekappaleiksi, kuten näemme seuraavassa.

Olkaa hyvät, kevään raikasta mallistoa naisille Marjo Levlinin tyyliin!

"National Dress" yhdistää ajattoman tyylikkyyden sähäkkään värimaailmaan.

Kesä on pian täällä! Näillä International Tourist Uniform -bikineillä erotut biitsillä.

Taiteilija Marjo Levlin loi vaatteet 2008-2009 galleria Huudon kautta toteutetun näyttelyvaihtoprojektin yhteydessä. Projektin yhteistyöpaikkoja olivat Sami Artist Center Norjan Kaarasjoella sekä Forja Arte -galleria Valenciassa Espanjassa. Koska suomalaiset suuntaavat turisteina Lappiin ja Espanjaan, päätettiin näyttelyiden teemaksi ottaa turismi ja antaa projektille nimeksi HUUTOurism. Suomesta siihen osallistui kahdeksan taiteilijaa.

Vaatteiden suunnittelija muisteli omaa teiniunelmaansa kiertää maailman ympäri, mutta pohdiskeli samalla tekojemme laajempia seurauksia nyt, kun meillä useilla on oikeasti mahdollisuus toteuttaa toistuvia kaukomatkoja. Edullisia ja nautinnollisia matkoja hän koki kirpputoreilla ostaessaan tarpeistoa luomuksiinsa.

Vaatteiden syntyprosessista hän kertoo näin:

"Mun puvun lähtökohta oli omat ja vanhempieni viirit Pohjanmaalla sijaitsevassa lapsuudenkodissani, tai oikeastaan vanhassa lahoavassa kesämökissämme (joka monesti on ollut mun duuneissa) sekä ajatus lappilaispuvuista ja kansallispuvuista. Vaasassa satuin sitten kirpparilta löytämään pinon Pohjois-Norjasta olevia viirejä halvalla (mm. Karasjok) ja päätin kerätä niin paljon viirejä, että saan niistä puvun. Ostin sitten myös vanhan pariisilaisen mallinuken ja ompelin tuon National Dress -teoksen, joka myös oli avajaisasuni Kaarasjoella. Espanjaan tein sitten lisäksi tuon kevyemmän International Tourist Uniform -asun kolmesta saksalaisesta viiristä (bikineitä en käyttänyt Valencian avajaisissa...)"

Seuraavaksi teos on esillä Berliinin Tiergartenissa sijaitsevassa "Suomesta"-galleriassa 8.-29.4.2011.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Makaaberihko lautapeli Helsingin valloituksesta 1918

Kun Helsingin niemellä tapahtui kummia.

Huhtikuun 10. 1918 Kallion kirkon torniin ilmaantui valkoinen lippu, jonka saksalaiset upseerit havaitsivat kiikareillaan Pitkänsillan etelärannalta. Helsingin punavalta oli päättynyt kestettyään 73 vuorokautta. Kumoushallinnolla ei ollut mitään mahdollisuutta kokeneita ammattisotilaita vastaan. Touhu oli ollut amatöörimäistä alusta alkaen. Vakinainen hallitus oli saanut kenenkään estämättä poistua kaupungista normaaliaikataulun aamujunalla - ja tuota pikaa se järjesti sotatoimia Vaasasta käsin. Kun punaisten päämaja Helsingissä vallattiin, osoittivat nuppineulat ylimmän johdon tilannekartalla, että rintama kulki vielä jossain Hämeessä. Lisäksi punaiset olivat jättäneet hyödyntämättä Helsinkiä kiertävän uudenkarhean ja huippumodernin linnoitusketjun - mitäs sitä suotta sinne viluisiin metsiin, kun kotikatu oli tuttu ja taistelun tuoksinnassa saattoi piipahtaa oman keittiön kaapilla.

Helppoa tai ei, pääkaupungin valtaus kapinallisten käsistä oli luonnollisesti merkkitapaus valkoiselle Suomelle. Paraatien, juhlajulkaisujen, puheiden ja muistomerkkien lisäksi aiheesta ilmestyi jopa lautapeli voittajaperheiden poikien iloksi. Kuva tästä kuriositeetista on nähtävissä Helsingin tietokeskuksen satavuotisnäyttelyssä kaupungintalolla.

Pelin kuvista bongaa tuttuja paikkoja.

Kaaos ja hautaristit ovat koituva punaisten osaksi pelin edetessä.

Kaupunkiin marssijoiden käytössä on jopa hirmuinen automobiili, joka on nähty tässä Rautatientorilla.

Helsingin kaupungin tietokeskuksen alaa ovat kaupunkitutkimus, kaupunkitilastot, kaupunginarkisto sekä näiden ohella kirjasto- ja tietopalvelu sekä julkaisutoiminta. Keskuksen laajoja aineistoja hyödyntämällä olisi voinut taatusti loihtia kiintoisammankin näyttelyn, mutta Kaikkea Helsingistä – 100 vuotta kaupunkitietoa on silti näkemisen väärti monine historiallisine faktoineen ja dokumentteineen. Näyttely jatkuu kaupungintalon Virka Galleriassa3.4. asti. Ma-pe 9-19, la-su 10-16. Vapaa pääsy.