Historian sivuilta: Häsläreiden Imatra

"Diligenssi on reipasta vauhtia matkalla Rättijärveltä Imatralle. Lapsukaiset juoksevat perässä tarjoten jos jonkinlaista ostettavaa." (A. Baumannin piirros E. Kretschmannin matkakertomukseen "Bilder aus Finnland", Illustrirte Zeitung 16.4.1881.)

"Hello, friend! First time in Helsinki?"

Ihminen ei ole uskoa korviaan. Häntä häslätään autenttisen etelämaalaisesti omassa synnyinkaupungissaan Suomessa. Tämä on tapahtunut, kun hän on tiirannut Rautatientorin laidalla sijaitsevan Aleksis Kiven patsaan jalustaa. Ja sitähän kelpaa ihastella, kauniin punaista rapakivigraniittia, Vehmaan Uhlun "Balmoral Red":ia.

"Hello! Looking for something?", kuuluu edelleen ottomaanien oloisesta kööristä, jotka notkuu patsaan viereisillä penkeillä.

Ihminen päättää olla välittämättä häiriöstä. Hän kaivaa taskustaan luupin ja aloittaa antaumuksellisen sukelluksen kalimaasälvän ja savukvartsin muodostamaan kosmokseen.

"Hey, you there! Answer me!", painostaa häsläri, nyt jo hieman kiihtyneesti ja uhkaavasti. Hän on ilmeisen turhautunut siitä, ettei ihminen ole jo napannut hänen koukkuunsa.

Häslääminen merkitsee tungettelua; milloin lipevän kieroa, milloin avoimen aggressiivista, milloin yksinkertaisesti naurettavaa. Yleensä sen tavoitteena on rahansiirto häsläyksen kohteelta häslärille. Tapa on voimakkaasti kulttuurisidonnainen. Viimeksi sen uskoisi esiintyvän hillityn jäyhässä suomalaisessa - eihän markkinoiden helppoheikkikään sentään roiku mankuen kenenkään kintereillä. Aitoa häsläämistä kuitenkin löytyy Suomen historiasta. Paikallisena mutta ilmeisen kroonisena epidemiana sitä esiintyi 1800-luvun jälkipuoliskolla Imatralla.

"Minne tahansa kääntyykin, hyökkäävät kimppuun kokonaiset parvet lapsia, naisia ja ukkoja, jotka kaupittelevat veden eriskummallisiksi muovaamia kiviä, pahkurasauvoja, tuohivirsuja, marjoja ym. Tätä luvallista ja luvatonta liiketoimintaa he harjoittavat vielä tungettelevammin kuin kaikkien iilimatoisimmat ja tyrkyttelevimmät saksalaiset kauppamatkustajat. Ja he vaikeroivat ja vääntävät pienet rumat kasvonsa mitä säälittivämpiin ilmeisiin."

Näin raportoi Viktor Pettersson artikkelissa "En trip inom eget land" (Hufvudsstadsbladet 26.9.1885). Kun Imatrasta kuohuvasta koskesta oli kehkeytynyt maan tärkein nähtävyys, oli syntynyt myös ajoittain paljonkin puhuttava, kiusallinen ongelma: häsläys.

Näin siitä kertoo Sven Hirnin ja Erkki Markkasen kirja Tuhansien järvien maa - Suomen matkailun historia (Matkailun edistämiskeskus ja Suomen matkailuliitto, 1987):

"Paikallinen väestö ryhtyi innokkaasti kaupustelemaan matkamuistoja - ns. imatrankiviä ja lisäksi kaikenlaista rihkamaa - eikä kaihtanut suoranaista kerjäämistäkään. Tilanne koettiin häpeälliseksi. Pieniä kaupustelijoita oli kuljeksinut kosken rantamilla jo vanhan majatalon aikana, mutta tuskin häiriöksi asti. Diligenssiliikenteen käynnistyttyä rahvas havahtui huomaamaan, että matkailijat liikkuivat säännöllisen aikataulun mukaisesti parikymmentä virstaa pitkää maantiereittiä, jossa vaihdettiin hevosia ja siirryttiin ylämäissä vaunuista tienposkeen kävelemään. Otollisista väijytyspaikoista saattoi iskeä uhrien kimppuun, eikä heille suotu rauhaa. Tytötkin juoksivat vaunujen rinnalla uupumukseen tuupertumaisillaan."

Imatran maine paikkana, jossa matkalaisia häslättiin kuin Roomassa ikään, levisi ulkomaita myöten; kävihän koskea ihailemassa runsaasti vierasmaalaisia turisteja. Suomalaisissa touhu herätti raivostusta ja sille vaadittiin loppua monissa palavasanaisissa lehtikirjoituksissa. Viranomaiset nostivat syytteitä joitakin häsläreitä vastaan, mutta ilmeisen heikolla pelotevaikutuksella. Valtionhotellin ympäristöön nousi kieltotauluja ja vartijat olivat kovaotteisia. Hotelli alkoi myydä sisätiloissa ja kiinteällä hinnalla samoja myyntiartikkeleita kuin häslärit, mutta sekään ei kokonaan kitkenyt häiritsevää kaupustelua Imatralle johtavan maantien laidoilla.

"Vastaavaa kiusallista aloitteellisuutta ei havaittu riesana missään muualla, lukuun ottamatta Aavasaksan päälle käyviä vierailijoitten nimikirjoituksia uutterasti kiveen naputtelevia rahvaanmiehiä. Tämä omalaatuinen elinkeino tunnettiin hyvin myös Imatran kivikkoisilla rantatöyräillä", mainitsee matkailuhistoriikki.

Ja mitenkä tilanne päättyy Aleksis Kiven patsaalla?

Häirityn ihmisen täytyy keskeyttää Balmoral Redin tarkastelu. Hän sadattelee ääneen, että on se nyt helvetti, ettei tässä voi rauhassa tsiigata juttuja.

"Tsiigata?", toistaa häsläri hölmistyneesti. "Sa olla Stadin kundi. Okei, hyva-hyva. Sorry."

Ajassa ja paikassa: retrospektiivinen katselma

 

Maailman lamppu ihmisille eri aukoista kohoo. - Dante, Paratiisi

Yllä olevassa kuvassa eletään utuisen viileää iltapäivää 31. joulukuuta 1999. Vuosituhat on vaihtumassa. Tiibetiläiset Sakya-koulukunnan munkit ovat Buddhan syntymäpaikalla Lumbinissa, eteläisessä Nepalissa. Iltaan on syttymässä tuhansia tuikkuja. Alkava vuosituhat saa evääkseen satatuhatta maailmanrauhan puolesta resitoitua mantraa.

Lumbinin kuvasta on 15 ajastaikaa ja taas on yksi vuosi kuoriutunut untuvikoksi. On sovelias hetki hengähtää. Ja katsella, katsella aikaan. Hunnutettu tulevaisuus sallii meidän nähdä itsestään vain viitteitä, todennäköisyyksiä, käsikirjoituksen vaihtoehtokohtauksia. Ainekset näihin puolestaan kumpuavat menneisyydestä. Ei ole seurausta ilman sitä edeltävää syytä.

Ruumiillisina olentoina kaikki meille tapahtuva tapahtuu paikoissa. Siksi paikkoja ei voi ohittaa - eikä niitä ole ohitettu nytkään, tässä pienessä aikamatkassa.

Kuvakavalkadissa luodaan retrospektiivinen katsaus erään maantieteilijän retkeilyllisiin hetkiin. Kaikki kuvat ovat alunperin perinteisiä paperikuvia ja tähän ne on kuvattu paperikuvista digikameralla. Ehkä alkeellinen menetelmä tuo kuviin tiettyä etäännyttävää sävyä. Utulinnahan menneisyys on - ajattelepa vain eilistä päivääsi.

Kattaus jakaantuu kahteen osioon, koti-Suomeen ja myyttiseen Itään. Ajallinen haarukka ei ole kovin iso, mutta parikymmentä vuotta kuitenkin.

Ken on kävellyt alkukesän aamuna viiden-kuuden aikoihin vanhaa maantietä kohden Westerkullan kartanoa ja kuullut moottorijymyn sijasta satakielet jalopuissa, on kokenut välähdyksen lailla jotain mikä tuo mieleen takavuosisatojen suuret eurooppalaisromaanit.

Hirvi oli frendi. Allekirjoittanut kävi säännöllisesti tapaamassa sitä erään nyt jo kaukaisen vuoden kesäöinä Mustavuoren takaniityillä. Vähitellen hirvi uskaltaui lähemmäksi ja lopulta tapaamiset hoidettiin parinkymmenen metrin etäisyydeltä. Aamukasteisen maan sumuharso yhdistyi eläimen höyryyn. Jotain siinä höpöteltiin, mutta tärkeintä oli läsnäolo; kahden erilaisen mutta kuitenkin samanlaisen jaettu hetki. Ruskeaturkki osoitti rentoutumistaan syömällä heinää.

Ei fragmenttiakaan kirjoitusta, ei edes perimätietoa, mutta kuvia kivessä. Kirkkonummen Vitträskin rantamilla, haasteellisesti lähestyttävällä kielekkeellä on Suomen ehkä ainoa abstrakti kalliomaalaus. Se on samalla ensimmäinen maastamme virallisesti löydetty kalliomaalaus, löytäjänään 1911 itse Jean Sibelius. Allekirjoittaneelle kyseisen maalauksen bongaaminen oli merkittävä kokemus ja innosti monen muun kalliokuvan jäljille. Kaukomenneisyys alkaen jääkauden työstä ja jatkuen varhaisiin ihmismerkkeihin luo puitteet ymmärtää muita havaintoja tästä maasta ja sen asujaimistosta.

Jääretkeily Helsingin edustalla on sujuvaa fillarilla, kun lunta on sopivan niukalti. Jääkenttä levittäytyy Vuosaaren ulkopuolella joskus 1990-luvun puolivälissä. Kurjasta satamaväylästä ei ole vielä tietoa.

Punainen Crescent "Kummitus" oli hyvä retkikumppani, kunnes se förattiin.

Teltan sijoitustyyliä 1980-luvun Saarijärveltä. Sitä pohjoisemmassa ei oltu vielä ikinä oltu.

Kun kunnon Kaurismäki-baareja vielä oli.

Arkea ennen ja nyt jo nostalgiaa. Spora jossa on hehkulamppuja katossa ja pysähtymissignaali annetaan narusta vetäisemällä.

"Katutason tutkimusta" Kalliosta, ammoisilta kotikulmilta.

Porkkalassa oli vielä 1990-luvulla paljon autiotaloja. Ne olivat jääneet tyhjiksi Neuvostoliiton vuokrasopimuksen alettua 1944 eikä niihin oltu enää palattu alueen vapauduttua. Tutkimusretkeilyyn Porkkala oli sopivan lähellä oleva "kaukokohde".

Tartuttiin kaaokseen, tehtiin tällainen asetelma.

Kylmyysaavikon äärimmäistä karuutta ja autiutta. Suunnaton raikkaus, joka läpäisee kaiken. Ridnitšohkka, Enontekiö 1995.

Ryntty- ja ökymatkailun hybridi: vanha lampaannahkarotsi ja vesitasokyyti yli 50 kilometrin päähän lähimmästä tiestä, Suomen syrjäisimpään paikkaan.

Näissä on moni herättänyt seikkailupalonsa: Helsingin maalinnoituksen taisteluhaudoissa, bunkkereissa ja luolissa. Ilman niitä pääkaupunki olisi paljon puutteellisempi kasvamisympäristö. Kuva Mustavuoresta.

Porvarinlahden laivanhylky kesäöisellä kumiveneretkellä 1996. Kokonaan uusi maailma aukeni, kun hommasi Anttilasta 249 markan kumiveneen. Sen saattoi kuljettaa pyörän pakkarilla valittuihin lähtörantoihin. Yöt ja alkutalvi olivat hyvää löytöretkien aikaa paitsi tunnelmaltaan, myös koska peräaaltojen nostattajat puuttuivat.

Vuonna 1998 jäidentuloon saakka asusti nöyrä kertojanne tässä sähköttömässä saaristolaistöllissä. Sittemmin purettu rakennus oli Helsingin Kalliosaaren ainoa talo. Kyseisen vuoden kesä oli sateinen ja vesillä hiljainen, mutta viereinen lokkiluoto kirkui riemunsa ilmoille öin päivin. Kuutamot kirkastuivat syksyksi, jolloin saaret avokalliot loistivat hopeaa. Talvi iski marraskuussa keralla sisään, tuoden luodot valkeina huutomerkkeinä esille tummasta merestä ja sitten valaen aallot puokamissa kirkkaksi peiliksi.

Eräs retkitoveri Sipoon Asplandetin jatulintarhalla 1990-luvun lopulla.

Asplandetilla on myös merkillinen paasi, jossa on jonkinlaista riimukirjoitusta. Jos se on aito muinaisjäänne, on se tyypiltään suurharvinaisuus. Tiedä sitten, veijareitahan riittää.

Ryssänsaari. Periferia ja keskusta kohtaavat silmästä silmään.

Jos jokin paikka oli "kätköissä Sörkän laitakatujen", niin tämä vankilan liepeillä ollut. Ihme kyllä syrjäkujan autiotalot pelastuivat ja ovat nykyisin kunnostettuja. Kuva on vuodelta 1995 tai 1996.

Tehtaankadun alkupään puutaloilla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Tässä ne on ikuistettu vähän ennen purkamistaan 1997. Vartijan auto käy niiden luona uskollisella kierroksellaan, vaikka mitään vartioitavaa ei enää kuulan varjossa ole.

Maalaisromantiikkaa on fiilistelty aina kun mahdollista.

"Leikki on kulttuuria vanhempi, tämän tietävät paitsi lapset ja nerot myös eläimet." - Zenta Maurina

Pääkaupunkiseudun vauhtisokea kasvu on jatkuva mielenkiinnon ja päänpudistelun aihe. Tässä nousee Herttoniemenranta.

Saariston luontovalvojan pesti oli myös tutkimusretki 115 Helsingin edustan saarelle. Osa luonnonsuojelualueiksi esitetyistä kohteista hyväksyttiin, mistä voi olla hyvillä mielin.

Myös lehmipaimenen homma on testattu.

Luonto opettaa kaikessa sekä pysymättömyyttä että jatkuvuutta.

Kalliossa asuessa tärkeä henkireikä oli Lammassaaren tienoo. Ruovikon kätköissä oli messevää kohdata vanha lotja (kuva noin vuodelta 1996).

Yllätyksenä löytynyt "roomalainen temppeli" 1990-luvulla Vuosaaren Mustalahden metsässä. Nykyisin sitä ympäröi pikkusievä puisto ja Mustalahden nimi on tehnyt kuperkeikan paremmin myyväksi Aurinkolahdeksi.

Kruunuvuoren pohjoiskärjen näköalapaviljonki ei ole ollut pystyssä aikoihin. Se oli ekspotentiaalisen romanttinen kohde.

Saaristomeren Vänöllä elämä ei ole ollut helppoa. Mutta onko se kellään, koskaan?

Paperinkeräyslaitoksen iso hylätty kiinteistö oli tapahtumarikas ue-kompleksi 1996.

Post-apokalyptinen industriaalimiljöö tuntui kielivän kulutuskeskeisen elämänmallin perikadosta.

Koko Vanhankaupunginlahden läntinen rantavyöhyke oli myrskyä edeltävässä seisahduksen tilassa.

Louekarinpaadella Helsingin läntisessä ulkosaaristossa on kolmen saksalaissotilaan hautaristi vuodelta 1941. Kuvassa pohdiskellaan juuri yllätyksenä lyötyneen kohteen tarinaa loppukesällä 1997.

Jos tapaa pulassa olevan eläimen, pienenkin, on sitä aihetta jeesata mahdollisuuksien mukaan. Leppäkerttu pääsi pois leväpuurosta, joka oli sen luokseen harhauttanut kallioluodon helteessä hautuneessa allikossa.

Sipoossa Simsalon saaressa oli maahan vajonnut Thames, josta näkyi vain keula.

Muuan retkeilijätoveri nousi kuormuriin, jolla oli kilvettömänä mutta toimivana rottamobiilina jäljellä maanalainen elämä. Paikkana on Myllynpuron-Vuosaaren välinen kaukolämpötunneli-työmaa, aikana about 1993. Maan povessa kulki kilometrejä pitkiä valottomia käytäviä. Sijaintinsa pystyi tiedostamaan ainoastaan Vartiokylänlahden alapuolella; tunnelin vetisellä jaksolla meri pyrki sisään.

Tärkein on luonto.

Kasakallio edesmenneessä "Vantaan kiilassa" omaa pronssikautisen hautaröykkiön. Kuva on samalta paikalta kuin edellinen. Kasakalliolla on tullut koettua kaikki vuorokauden ja vuoden ajat. Eräänä kesäyönä kehrääjä, maaginen lintu, kierteli pitkään lakialueen liepeitä, pysähtyen aina hurruttelemaan sinne tänne. Auringon leimuava nousu itähorisontista oli silloin pysähdyttävä, kuten aina, kuin maailman hetkeksi seisahduttava. Nuotio sai hiipua, enempää paikalta ei voinut pyytää.

Onnea on retki marraskuussa. Paikkana Pitkärivi Villingin ulkopuolella.

Metsä täytti mielen 1990-luvun kokeellisessa omakuvassa.

Ennen Kaukoitään siirtymistä pistäytyminen lähimaissa.

Neuvostoliittoon ei reissattu periaatesyistä, mutta heti vapautumisensa jälkeen Eesti tarjosi aidon itäblokki-kokemuksen ja kohteen maantieteen laudatur-opintoihin kuuluvalle tutkimusretkelle (raportti oli otsikoitu vaatimattomasti "Totuus Tallinnasta"). Toimettomaksi jäänyt miehittäjä maleksii kaupungilla miettien kaiketi epävarmaa tulevaisuuttaan. Rupla ei käynyt enää valuutasta mutta koska ei ollut olemassa uuttakaan, pyöri haparoiva talous harvoine myyntiartikkeleineen Suomen markoilla.

Laakea, seisahtunut Kihnun rantamaa.

Puola tsekattiin myös tuoreessa post-kommunismin vaiheessa. Kädet taskussa auton edessä on allekirjoittanut, sivullisena tilannetta seuraten.

Sitten pidemmälle.

Himalajalla kylät ovat päivien kävelyn takana lähimmistä autoteistä. Polkujen juhlaa. Ja samoin taivaan, suunnattoman kirkkauden.

Kutsuva tie Nepalissa.

Muistamme vielä Asplandetin jatulintarhan. Jossain on ranta, jossa pienet hiekkakuulia leipovat ravut tekevät samanlaisia. Joka päivä nousuvesi pyyhkii niiden lukemattomat labyrintit ja joka päivä ne laativat uudet. Sisyfoksen työtä vailla turhautumisen taakkaa.

Tiibetiläisten seurassa on helppo ja nasta tunnelma.

Tarvittaessa hekin tosin panevat hulinaksi..

... mutta ovat suuttumuksessaankin jotenkin lempeitä.

Eräs kaikkien aikojen luolaretkistä on alkamassa Nepalissa. Alisen vaelluksella oli mittaa kilometrejä eikä mistään turistiluolasta ollut kyse, vaan hullun voimakkaasta tuntemattomuudesta.

Luonnon erikoisuuksista on lausunut ympäristö-orientoitunut kirjailija Edward Abbey:

"Oudolla, kiehtovalla, mielikuvituksellisella luonnonobjektilla, kuten Delicate Archilla [muuan hiekkakiviholvi Yhdysvalloissa], on merkillinen kyky muistuttaa meitä - kuten kivi ja auringonpaiste ja tuuli ja erämaa - että tuolla ulkona on erilainen maailma, paljon vanhempi ja suurempi ja syvempi kuin omamme, maailma joka ympäröi ja ylläpitää pientä ihmisen maailmaa kuten meri ja taivas ympäröivät ja ylläpitävät laivaa."

Onko hurskastelua sanoa, ettei onni ole kiinni varallisuudesta? Vuoriston pienet lannankerääjätytöt ovat ehkä jo löytäneet vastauksen.

Vanha shamaani oli palvellut myös Dalai-lamaa.

Pyörämatkan rengasrikko saa onnellisen käänteen, kun löytää läheltä korjauspajan.

Käärmeenlumoojan nolo hetki. Pelleilyyn kypsynyt matelija haluaisi luistaa matkoihinsa.

Aina on ilo tavata niitä, jotka tuntevat kotiseutunsa.

Mörskä Himalajan alarinteillä on valittu viiden minuutin erakkomajaksi. Karhumainen paimenkoira ilmestyi jostain ja viihtyi matkassa monta päivää. Se sai nimeksi Rollo. Jokaisessa vuoristokylässä se joutui kohtaamaan paikalliset rakkijengit - ja jokaisen niistä se päihitti. Aina tuo Himalajan koirien kuningas kuitenkin tarjosi vastustajilleen aluksi kunniallisen mahdollisuuden perääntyä.

Rollo otti yhden raivoisista ulkoasuistaan myös pensaikkolaaksossa, jonka lumisessa hiljaisuudessa odotti palava nuotio ilman ketään näkyvillä... Laakson ulkolaidalla oli rikottuna ja pusikkoon heitettynä kyltti, jolla olisi ollut tärkeää kerrottavaa.

Liuskakivillä on paikattu ne kohdat, joista laudat ovat luhistuneet. Ylevän kokemuksen takaa alla pauhaava koski.

"He elävät liuskakivisissä onnellisissa taloissa / Joita santelintuoksuinen kuunvalo viilentää, / Rauhaisan, hiljaisen metsätuulen havinassa, / Ajatellen sitä, mikä on hyödyksi toisille." - Shantideva, 700-luku

Siirtymä etelämmäksi.

Pieni Andamaanienmeren saari Burman rajan tuntumassa kuuluu Thaimaalle. Vielä pienemmistä lähisaarista kiistellään ja joskus kahakoidaan, koska raja niiden suhteen on merkitty eri tavoin ranskalaisissa ja brittiläisissä siirtomaa-ajan kartoissa. Riippumatosta tuli verrattaen ankara herätys tammikuussa 1998, kun lähietäisyydellä alkoivat konetykit jyskyttää, ammusten nostattamat vesipatsaat ryöpytä ja laivat palaa.

Sata yötä ja sata päivää Keralassa 1997-98. On heitä, joiden kuuluu tehdä se suuri Intian-matkansa.

Keralan pääkaupunki Thiruvananthapuram on pikemminkin iso kylä kuin osavaltiotason keskus. Tämä ei tarkoita, etteikö se kihisisi ihmisiä - jopa katutason yllä.

Keralan kommunistisuus - maailman ainoa demokraattisesti valittu - on erikoista itsessään, samoin ideologian tunnuksilla hekumointi. Tämä punainen tekele loisti pimeässä ja myös Stalinin naamatauluja oli esillä.

Kiertokulku. Apina käy nappaamassa hedelmiä, jotka on aseteltu polttohaudattavan ruumiin viereen. Pashupatinath, Nepal.

Kauneuden ja voiman paikka, sellaiseen on hyvä päättää.

Kiitokset retkiin osallistuneille, nyt ja silloin.

Seitsemättä vuottaan rullaava esoteerisen mantsan blogi sallii päivitystahdin yhä verkkaistua. Sikäli kun oleellista sanottavaa aihepiirin tiimoilta on ollut, on se varmaan tullut jo pääpiirteissään sanottua eivätkä maailman ihmeet ihmettelemällä tyhjene. Mutta toisaalta kun vettä kertyy uomaan, se ei kysy pitäisikö sen virrata.