Ylevä kattila: Paraisten kalkkikaivoksen pohjalla

Laskeutuminen. Spiraalina kiersi tie valkeaa kraateria.

Suomalainen maisema ei ole tyypillisesti "suuri" tai ainakaan "valtava". Hyvin avaraa on lähinnä ulkomerellä ja Käsivarren suurtuntureilla. Jotkut mäkemme ja rotkomme vaikuttavat näköaloillaan, massiivisuudellaan ja jyrkkyydellään, mutta ympäri maata tavattava leimallinen maisemapiirre ei jylhyys ole. Suurten maisemien äärelle kannattaa kuitenkin hakeutua, sillä ne ovat yksi portti ylevän eli subliimin kokemukseen.

Ylevän kokemuksessa ihminen peilaa itseään maisemaan, joka voisi koollaan nielaista tai murskata hänet. Tapahtuu nöyrtyminen, luonnollinen ja tervehdyttävä hyväksyminen. Ihminen on pieni ja tilapäinen, mutta myös osa suurempaa kokonaisuutta. Antautuminen ja avartuminen ovat saman kolikon kaksi puolta.

Ylevän kokemus kipinöi suurien tai uhkaavien maisemien lisäksi siellä missä luonnonvoimat jylläävät. Muistamme ikämme miltä tuntuu öisen ukonilman myrskynsilmän mahti tai äärimmäinen merenkäynti. Ylevän kokemuksella on kosketuspintaa vaaran tuntemuksiin ja sitä on luonnehdittu ihanaksi kauhuksi. Toisaalta kokemus voi olla täysin rauhanomainen. Kesy tai pikkunätisti kaunis se ei kuitenkaan koskaan ole; "ihan kiva" -kaliperin ilmiöissä ei ole kyse ylevästä.

Teollistumisen aikakaudella myös ihminen on pystynyt muokkaamaan maisemaa niin voimallisesti, että on syntynyt ylevää tuottavia keinotekoisia paikkoja.

Suuntaamme sellaiseen seuraavassa. Palaamme suven 2015 harvoihin todella kuumiin päiviin, heinäkuun alkuun.

Avolouhos sijaitsee Paraisten taajaman kupeessa.

Tuotantoalueella. Kulun yleinen sallittavuusaste pienenee vyöhyke vyöhykkeeltä.

Olemme lounaisrannikolla, aivan Itämeren äärellä. Aiomme laskeutua merenpintaa alemmaksi, uhmata kaikkien valtamerien painetta. Syöksymme vaihde vapaalla sataviisikymmentä metriä syvään kattilaan, valkean kalkkikiven hohteeseen, kuunmaisemaan.

Paraisten avolouhos on kaksi kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä. Se on vaatinut syntyäkseen vuodesta 1898 jatkuneen keskeytymättömän kaivuun. Yritys tuon työmäärän (ja siinä palaneen fossiilisen energian) hahmottamiseksi käy sekin mahdolliseksi tieksi ylevään.

Immanuel Kant kutsui matemaattiseksi subliimiksi (erotuksena dynaamisesta subliimista) ylevän kokemusta, joka on syntyy mielikuvituksemme edellytykset ylittävien mittojen mietiskelystä.

Alaspäin, kattilaan. Pohja ei vielä pilkistä.

Pohjataso saavutettiin 1950-luvun alussa. Silloin uutisissa olleen Korean sodan vuoksi tasanko sai nimen Korea.

Louhittava kivi on marmorimaista kalsiittia. Iältään se on käsittämättömät kaksi miljardia vuotta vanhaa (vertailuksi: Puolasta louhittava kalkkikivi on 180 miljoonaa vuotta vanhaa). Aines saa uuden elämän lähinnä sementtiteollisuudessa. Ikuisuuden ikäinen kivi piiloutuu lähiöiden seiniin.

Mittakaavaa: hädintuskin erottuva piste seinämän juurella, se on raavas mies.

Varjon voi löytää pohjoisseinämän vierestä, jossa on säilynyt jopa vettä.

Samassa sarjassa Saanatunturin jyrkänteen kanssa.

Pohjalla. Auringon teho on moninkertaistunut, ilma seisoo, helle tirisee.

Lumisokeus ja lämpöhalvaus olisivat välittömiä uhkia ilman suojavarusteita. Paikassa ei ole käytännössä ollenkaan kasvillisuutta eikä ylipäätänsä mitään ihmiselämää tukevaa paitsi vähäinen viiru epäilyttävän väristä vettä. Se on lumoava anomalia, jossa tuttuus ja outous yhdistyvät.

Jyrkänteet ovat mahdottomia, suunnattomia. On niiltä silkkaa hyväntahtoisuutta, jos ne ovat romahtamatta vielä tänään. Sen ne päättävät itse.

Vastarinta on turhaa, naurettava ajatuksenakin.

Kotiseudun perituttuus Eino Leinon valottamana

Ja taivas selkii, kotomäen kuuset / taas kärkiänsä hiljaa kastelevat / siniyden korkeahan merehen, / lännessä päivän kultatähti paistaa / ja metsä kiiltää sateen pisarista. / Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa / kuin äiti, ilon kyynel poskellansa. (Aleksis Kivi)

Vaikka ihminen sijoittuisi ja sopeutuisi täysin johonkin uuteen maahan ja oppisi sitä rakastamaan, säilyy hänessä silti loppuikänsä erityinen sisarillisuus alkukotinsa kontujen kanssa. Näkymä rennon huiskupäisistä palmuista, tikarimaisen taivashakuisista syperesseistä tai aaltoilevadyynisestä kaktuserämaasta ei koskaan osu pohjoisen kasvattia niin syvälle kuin maisema, jota hallitsevat lapsuudessa ja nuoruudessa tajuntaan uurtuneet jurot kuusikot, kirkkaat vedet ja äärevien vuodenaikojen herkeämätön mylly.

Usein tarvitaan fyysinen etäisyys omaan lähtömaisemaan, sen luonnonympäristöön ja rakennettuihin kasvoihin, jotta sen arvo ja tuttuus - perituttuus - erityisenä mielen- tai sielunmaisemana valkenisi. Kotiinpaluuta (sen hienosyisimpiä merkityksiä myöten) ei voi olla ilman toisaalla vaeltamista.

Tämän on kokeneet monet ja sen koki myös Eino Leino, joka vietti talven 1908-09 Italiassa. Taiteilijaelämän intensiteetissään hän ehti kokea niin ihastumisen antiikin sivistysjuurta huokuvaan välimerelliseen elämänpiiriin kuin kaihon Pohjolan karuun mutta selkeään todellisuuteen. "Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet", hän kirjoitti, kun Ikuinen kaupunki itsessään tuntui estelevän häntä keskittymästä Danten Jumalaisen näytelmän kääntämiseen. Pitkän matkan päässä olevan kotiseudun kullanhohtoistuminen oli kuin kolikon toinen puoli Rooma-hulluuden takana. Se sai hänet seuraaviin mietteisiin:

"Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta.

Se on samalla osa meidän syvintä itseämme.

Me emme saa missään niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä, elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen kuin me jo olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa.

Missään ei päivä paistanut koreammin kuin siellä, meidän piennä piipertäissämme, missään ei kuu kalpeammin kumottanut kuin siellä, meidän tuntiessamme ensimmäisen, aavistelevan rakkaus-elämän ilot ja tuskat. Missään ei touko niin tohissut, ei pakkanen niin paukahdellut, ei kulkunen niin kilissyt, ei siintänyt niin sininen taivaankansi. Eikä se tohise, pauku, kilise eikä siinnä vieläkään. Miksi ei? Siksi että me silloin olimme kuin tuores terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon kaikki tarttui, johon kaikki jätti jälkensä sittemmin tuntemattomalla voimalla, pysyäväisesti ja lähtemättömästi.

Kotiseutu on se salainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme. - Siellä ovat meidän olentomme juuret, siellä meidän henkisen sisällyksemme suuret syntysanat."

Pienen vuoristoniityn laidassa uinuva erakkokappeli on pikantti lisä Puolan Tatra-vuoriston maisemassa. Komeaa, juhlavaa ja kaunista - mutta silti ei omaksi kasvettua.

Jälkihuomiona akateemikko Martti Rapolan toteama kotiseutupalosta amerikansiirtolaisten parissa:

"Minulle kertoi äsken erään Pohjanmaan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, että kymmenillä amerikansuomalaislla, jotka näin kesällä saapuvat vierailulle vanhaan kotimaahansa ja esivanhempiensa pitäjiin, on mukana elokuvakamera, jonka väriherkkään rainaan he sen kun pyöräyttävät entisen kotiseutunsa kuvan - luonnon ja elämän - katsellaksensa sitä sitten ja näyttääksensä sitä muillekin siellä Valloissa tai Kanadassa. Heillä on kotiseutunsa kuva - kauniina ja elävänä: metsän vihreänä, vehnälaihon keltaisena, veden välkkeisenä. Ja punaiset talot päivettyneine ihmisineen kohoavat lakeuden pinnasta sinistä taivasta vasten ja elävät omaa elämäänsä, arjen ja pyhän elämää.

Kotiseudun kuva. Se merkitsee poissaolevalle sanomattoman paljon. Ehkä se vasta poissaolevalle jotakin todella suurta ja vakavaa merkitseekin. Vai eikö sydämen liikutus ole suuri ja vakava asia? Eikö vasta se, joka kokee mielensä pohjalla liikutuksen oudon tunteen, juuri siksi ja siinä tunne todella elävänsä? Hänen rintansa peltoon, joka arjen yksitoikkoisuudessa on kamartunut, kyntää voimakas liikutus - ilo, kaipaus, kiitollisuus, suru, yhdentekevää mikä näistä - uudet kuohkeat vaot, joihin elämä kylvää satoisimmat siemenensä.

Kotiseudun kuva on olemassa ensi sijassa poissaolevaa varten. Se on taika hänen rintansa kamartumista vastaan."


Kotiseudun olemusta ja merkitystä analysoidaan myös tässä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin blogimerkinnässä:

https://blogs.helsinki.fi/hy-ruralia/2012/01/17/kotiseutu-on-kokonaisuus/

Jyrkän uhoa Lohjalla

Valo loistaa kaukana ei-kenenkään maan takana.

Millaisissa maisemissa viihtyvät suuret ideaalit, ylväät saagat ja rohkeat näköalat? Millaiset ovat ne maan muodot, jotka toistuvasti nostattavat kupeeltaan dramaattisen kohtalokasta historiaa ja suurenmoisia mieliä? Missä elää ylevä aluehenki, romantikoille ja muille uneksijoille välttämätön viisastenkivi.

Sikäli kuin olemme oikein asian havainneet, kukoistaa se useimmin siellä missä maan kuori on rypistynyt kuin rutistettu paperi, missä tummat rotkot putoavat äkkijyrkkinä ja rosoiset seinämät kohoavat kuin taivaita himoiten. Ylevä aluehenki on vuoristo- ja rotkomaan asukki. Tasankojen yllätyksetöntä turvallisuutta se karttaa, poljetun taljan lailla makaavaa horisonttia se väistää. Se on uuten kirvoittava, dynamiittia ja sähköä sisältävä, ja siksi sen fyysistenkin muotojen nuotissa on soitava ristiriita, pulssi, kontrapunkti.

Meillä Suomessakin on maisemia, joissa voimme kokea isojen kiviseinämien jylhyyttä ja kanjonien huimaavuutta. Erään niin mielen kuin askeleen pysäyttävän jyrkänne- ja rotkomaiseman löydämme Lohjalta, Tytyrin kaivoksen Törmän avolouhokselta. Kalkkilouhos syntyi 1800-luvun lopulla. Maan alle kaivuu alkoi siirtyä 1947 ja avolouhinta päättyi kokonaan 1956. Jäljelle jäi hengenvaarallisella lattialla varustettu kivinen temppelisali, jonka vasta maailmanloppu on tähtiin haihduttava.

Talvisena iltapäivänä kaamoksen vähän valon nopeasti huvetessa ylevän aluehengen pieni turvapaikka näytti seuraavalta:

Ollaan astuttu metsästä laidalle, jossa turvallinen maa lakkaa. Reuna on aidattu, joskin tällä kohtaa sortuma on syönyt viekkaan kuopan aidan alle. Rotkon pohjaa ei näy, mutta pudotuksen läsnäolo täyttää ilman kuin sitä metallisoiden. Taustalla siintää jääkannen sulkema Lohjajärven Pappilanselkä.

Uuden aidan takana näkyy vanha versio. Se mikä riitti kerran ei riitä enää. Turvallisuuden standardit eivät kai tyydyty koskaan.

Ollaan siirrytty louhoksen länsilaidalle. Aika nauttia "alppimaisemista". Kameran kuvaan ne eivät mahdu, mutta mielessään voi yhdistää viisi tällaista pystykuvaa panoraamaksi.

Korkeutta ja syvyyttä.

Louhoksen eteläpäässä näkyy Kone-yhtiön testilaboratorio. Se hyödyntää vanhaa pystysuoraa kaivoskuilua, jossa testataan pilvenpiirtäjiin tarkoitettuja hissejä. Asiakkaat ympäri maailmaa saapuvat laboratorioon koeajamaan hissejä.

Lähes pystysuorassa seinämässä on mystisen näköisiä tunnelinsuita. Kooltaan ne ovat sitä luokkaa, että niihin mahtuisi kuorma-auto.

Eräs aukoista lähemmäksi zoomattuna.

Tunneliaukon alla on jääparta.

Louhoksen pohjalla on ties mitä kauhuja. Eräs näkyvin näistä on jättimäinen suppilo, joka muistuttaa muurahaisleijonan pyyntikuoppaa hiekassa. Suppiloon joutunut onneton valuisi irtaimen maa-aineksen mukana mustaan aukkoon. Tiettävästi sen alla odottaa noin sata metriä pudotusta reiän ollessa valtavan kaivossalin katossa.

Toisen maailmansodan aikana sotavankien heiluttama hakku koversi näitä uurteita.

Kuilu vetää ihailijoita vastustamattomalla voimalla.

Maisema louhoksen pohjoislaidalta hämärän hetkellä.

Astetta oudommissa jyrkännemaisemissa seikkailtiin täällä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/01/paikka-josta-on-vaiettava.html

Kun kesä vetäytyy mereen

Kesä ei ole kuolevainen. Se astuu mereen, joka puolustaa kumppaniaan tiikerin raivokkuudella.

Minne kesän päävoimat perääntyvät Kuningas Talven kolkutellessa martaaksi lyötyä maata ja pohjoisen miehen jo heiluttaessa lumilapiota? Suvi vaeltaa poistuvien lintujen vanaa lounaaseen. Se asettaa leirinsä etäisille saarille ja sulautuu mereen lietsoen sitä lämpönsä voimalla. Ja vahvistuneen meren pinta nauraa hämäränhyssynkin läpi vaahtoisena. Paksuiksi valleiksi sorarannoille paiskautuvat sen rusehtavat rakkolevämetsiköt, tanssinsa hurjuudesta irti ravistuneet viitanliepeet.

Saaristomerellä veden lämpötila on nyt marraskuun lopulla seitsemisen astetta ja hieman etelämpänä lähemmäs kymmenen. Ei mitään kylpylälukemia, mutta kuitenkin haastajan vino hymy talvelle, joka yrmynä vaatii aallon jähmettymistä jääksi. Itämerellä on massaa kuin sumopainijalla ja toisinaan se saa tuekseen leutoja ja suolaisia pulsseja Atlantilta. Monessa eteläisen Suomen järvessä ja meren sisälahdessa olemme jo seittimäisen riitteen nähneet ja jääkiteiden kolkonkaunista helinää kuunnelleet, mutta aavalla kaukana mantereesta eletään eri todellisuudessa.

Se pieni rajallinen maa, jota aava ympäröi, siellä liikkuu vielä väräjävin tuntosarvin hepokatti, helmiyökkönen ja hevosmuurahainen. Saattaapa yksinäinen amiraalikin avata mustapunaisen viittansa keskipäivän hetkellä. Muisto kukoistavista ketopäivistä ei ole liian kaukainen, sillä pientareella kukkii vielä satunnainen siankärsämö, keto-orvokki ja kannusruoho. Almanakkaa voi kapinassaan lehteillä taaksepäin. Ja suu hyräilee odottamatta Summertimea: http://www.youtube.com/watch?v=MIDOEsQL7lA

Poikkesimme alkuviikosta ihailemassa talvea lauhduttavaa ulkomerta Örön linnakkeella. Olot Saaristomeren kaukolaidalla 70 kilometriä Turusta etelään muistuttavat monessa mielessä tuntureita, ja yksi vastaavuus on säätilojen äkkinäiset vaihtelut. Keskimäärin auringon vuotuinen säteilymäärä on ulkosaaristossa selvästi mannerta suurempi, mutta nopeasti näyttämölle ryntäävät pilvet ja sumutihkut ovat tyypillisiä. Aika tuntuu venyvän, sillä yhdessä päivässä voi kokea monta erilaista päivää tai jopa vuodenaikaa. Taivaan alituinen voimakas läsnäolo leimaa olemista ja vesirajaan ihminen - omassa kehossaan vellovan meren kutsuma - tuntee alituista vetoa. Siitäkin huolimatta, että tuuli ottaa harvoin vapaata ikiurakastaan.

Koska uskomme taivaan ja meren näkymien tekevän hyvää, jaamme tässä kaksitoista kappaletta kyseistä yhdistelmävitamiinia.

Aamun meri miltei musta.

Pilvet myllertävät levottomina niin kuin kesällä ukkossähkön dynamoina.

Kaukainen harmaa aava on täynnä äänettömiä valkoisia leiskahduksia. Tuuli heruttaa silmistä kyyneliä, on tihkuinen itsekin.

Kirkastus. Kesä vetäytyy hitaasti ja talvelle pitkää nenää näyttäen. Useina vuosina se ei lainkaan luovuta näitä selkiä jään lamaannukselle. Kuloontuneiden korsien heilunnassakin tuntuu melkein ilkikurisuutta.

 Kohina on kuohkeaa, muhkeaa - jätin hengitysrytmi pitkä ja levollinen.

Uskollinen tähtemme yrittää parhaansa...

 ... mutta sen kaari ei kanna pitkälle.

Kultainen putoaminen.

Lounas. Seuraava ranta on Gotlannissa kolmensadan kilometrin päässä.

Aurinko on jo horisontin alla, kun maisema äkkiä syttyy epätodelliseen vaaleanpunaiseen hohtoon. Sammuvalla kynttilälläkin on viimeinen ponnistuksensa, jossa valo sekunniksi kahdeksi voimistuu.

Maan ja meren kohtaaminen kuohuttaa.

Taivaan estetiikalle syntyi taannoin artikkelinsa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/rajaton-syli-taivas-estetiikan-ylevan.html

Urbaani viidakko korkeuksissa - Alppilan vesitornin viherkatolla

Salainen taivaspuutarha, jossa soi lehväin laulu ja etäinen sporan kolina.

Kaupunkia - siinä missä muitakin maisemia - on aina hienoa katsella korkealta. Helsingillä on omat torninsa, mutta vain yhdellä niistä tähystyshetken voi yhdistää käyskentelyyn niityllä tai katsella kauas ikivanhaa geneettistä perimäämme miellyttävällä tavalla: olemalla itse samalla pensaikon suojissa. Tällainen paikka on Linnanmäen pyöreän vesitornin eli Alppilan nuoremman vesitornin kattotasanne.

Vuonna 1938 valmistunut kaupunginarkkitehti Gunnar Taucherin piirtämä vesitorni sai viherkattonsa sotavuosina. Vitaalikohteena vesivarasto haluttiin hälventää ilmasta vaikeammin havaittavaksi, sen katolle tuotiin maamassoja ja taimia. Naamiointi palveli myös tornin katolle sijoitettua ilmatorjuntayksikköä. Myöhemmin kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi perata katon vihermassaa ja näin eräs kaupungin salaisimmista niitty- ja pensaikkolaikuista on saanut jatkaa omaa elämäänsä hyönteisten ja lintujen ilona. Vesihuoltoa torni lakkasi palvelemasta 2003.

Kävimme huvipuiston myötämielisellä avulla tutustumassa tähän uinuvaan taivaspuutarhaan. Yleisöllä ei ole ylös asiaa, mutta historian sivuilta löytyy maininta, että vuonna 1939 tornin katosta kaavailtiin näköalapaikkaa. Nyt Linnanmäellä on suunnitelma rakentaa tornin sisälle kolme tuhatta ihmistä vetävä esiintymisareena. Samalla olisi oiva tilaisuus toteuttaa vanha aie näköalapaikasta; sellaisia on Helsingissä aivan liian vähän.

Lintsin pyöreä vesitorni Hesarilta nähtynä. Suojeltu rakennelma on osa tuttua kaupunkikuvaa.

Sisältä vesitorni ei ole kummoinen, mutta siirtymä pimeän halki vain vahvistaa edessä olevaa kokemusta.

Ylhäällä ensinäkymä ovelta on tällainen. Kallion kirkko kurkistaa ja merikin pilkottaa, mutta huomion vie rehevä viidakko, jossa machete olisi poikaa.

Helsinki-pyörä nuoren metsän takana.

Niitty on tuleentunut kesän jälkeen.

Yleisimmät puulajit ovat vaahtera ja pihlaja.

Viidakolla on kuitenkin laitansa ja sen takana voi odottaa ihmeellisiä ilmestyksiä.

Parhaiten näkee kapuamalla keskuskorokkeen päälle.

Näkymä Töölönlahdelle.

Vanha kunnon vuoristorata toimii nykyisin virralla, jonka tuottavat kaksi sen omaa tuulimyllyä.

Kauempana siintää Pasila.

Viherkatot ovat nouseva kiinnostuksen kohde maailmalla. Oikein toteutettuina ne eivät pilaa rakennuksen kattoa, vaan päinvastoin suojaavat sitä uv-säteilyltä ja muilta kuluttavilta luonnonvoimilta. Ne tasaavat kaupunki-ilmaston ääreviä sääoloja (tulvavesipulsseja ja helleaaltoja) sekä puhdistavat ilmaa. "Viidentenä julkisivuna" ne tuovat myös tähän mennessä lähes hyödyntämättömän kattotilan osaksi esteettistä ja virkistyksellistä käyttöä.

Siis nastahan se olisi kivikaupungin asukin hengailla korkealla sijaitsevassa keitaassa, jonka kasvillisuus voisi olla valittu hyöty- ta koristepuutarhan periaattein ellei sitten luonnonmukaisemmalla "hallittu hoitamattomuus" -tyylillä. Harrastaa voisi kaikkea perhosten tarkkailusta yrttien keruuseen, piknik-retkistä telttailuöihin. Viherympäristön tutkitusti terveyttä edistävä vaikutus tulisi bonuksena kaupan päälle.

Helsingin yliopistolla on meneillään viherkattoihin liittyvä hankekokonaisuus, jonka tavoitteena on löytää paras mahdollinen viherkattoratkaisu suomalaisiin olosuhteisiin. Siitä lisää täällä:
http://www.luomus.fi/kasvitiede/tutkimus/viherkatot/

Korkealla ja keskellä: kaupunkia Kallion kirkon tornista

Urbaanien meridiaanien leikkauspisteessä.

Kunnollista kaupunkimaisemaa on vaikea kuvitella ilman sieltä täältä talomassan ylitse kurkottavia torneja. Nykyisin tornit tarkoittavat lähinnä tornitaloja tai tv-torneja, mutta ennen muinoin kun asiat tehtiin tyylillä ja arvokkaasti, ei tornien olemisen tarkoitus ollut taloudellis-tekninen, vaan ensisijaisesti esteettinen ja sakraali, juhlistava ja ylevöittävä - poikkeuksena kuitenkin letkujen kuivatukseen ja palonvalvontaan tarkoitetut paloasemien tornit. Jotain ihailtavaa on siinä, että nähtiin suurta vaivaa ja uhrattiin paljon resursseja vain siksi, että rakennus näyttäisi hyvältä ja näkyisi pitkälle. Paljon helpompaahan ja halvempaahan olisi ollut tehdä ne tornittomiksi.

Oswald Spengler sanoi länsimaisen (eli "faustisen") kulttuurin ja sen piirissä etenkin gotiikan suosimien korkeuksiin kohoavien tornien ilmaisevan tahtoa kohti ääretöntä. Tähän voinee hyvin lisätä tiibetinbuddhalaisen näkemyksen, jonka mukaan kaikesta ulkoisesta todellisuudesta kirkkaan taivaan tuhoutumaton rajattomuus kuvaa lähimmin oman mielemme luontoa ja vetää siksi meitä puoleensa.

Kälviällä 1870 syntynyt Lars Sonck oli joka tapauksessa vanhan koulukunnan arkkitehti, jolle tornien merkitystä ei tarvinnut erikseen selittää. Hän piirsi niitä moniin suunnittelemiinsa rakennuksiin, kuten Kulosaaren Rantahotelliin ("Wihurin linna"), Tampereen Tuomiokirkkoon, Turun Mikaelinkirkkoon, Helsingin Mikael Agricolan kirkkoon, Naantalin Kultarantaan, Helsingin Puhelinyhdistyksen toimitaloon ja moniin asuintaloihin. Sonckin piirtämä on myös Kallion kirkko, joka valmistumisesta tulee vierähtäneeksi tänä vuonna sata vuotta. Sinne mekin kohta "vierähdämme". No, termi on kyllä mahdollisimman väärä, sillä luvassa on tiukkaa kapuamista.

Uudenkaupungin graniitilla ulkoverhoiltu Kallion kirkko kohoaa taivaisiin kuin avaruusraketti, fallos tai toteemi. Tolkuttoman hieno eikä mitenkään hempeilevä ilmestys.

Maantieteellisesti kiinnostavaa on, että Kallion kirkon torni on Helsingin paikkatietojärjestelmän nollapiste eli origo. Tämä tarkoittaa, että kaikkien Helsingin karttojen paikkatiedot on määritetty suhteessa siihen. Mutta ei vähä mitään. Kallion kirkon torni oli myös 1920-luvulla aloitetun koko maata kattavan maanmittauksen lähtöpiste; kaikki ympäri Suomen metsiä kohonneet kolmiomittaustornit seisoivat sijoillaan suhteessa Kallion kirkkoon. Kuluvana vuonna tornin huipulla olevaa ristiä aiotaan korottaa 30 sentillä. Syynä on siirtyminen yleiseurooppalaiseen tasokoordinaatti- ja korkeusjärjestelmään. EU-direktiivin mukaisen korkeusmittauksen lähtöarvo on Amsterdamin tulvavuoksen huippu vuodelta 1648 - ihan kuin sen pitäisi meitä liikuttaa.

Kallion kirkon tornilla on ollut osansa historian myrskyöissä. Huhtikuussa 1918 punaiset laskivat sen eteläparvekkeelta antautumisen merkiksi valkoisen lipun, minkä saksalaisjoukot saattoivat selvästi havaita asemistaan Pitkänsillan takaa. Toisen maailmansodan aikana tornia hyödynnettiin ilmavalvontaan. Syy on helppo ymmärtää. Kallion kirkon tornin kokonaiskorkeus on 64 metriä ja se sijaitsee noin 30 metriä merenpinnasta, eli lähelle sataa metriä päästään Suomenlahden aalloista (Vironkin pitäisi näkyä, totta kai). Helsingin tunnetuin näköalatorni Stadionin torni (72 m) jää maisemineen reippaasti vaatimattomammaksi.

Aivan ensimmäinen osuus kavutaan näin sivistynyttä portaikkoa.

Parin palo-oven jälkeen tunnelma muuttuu rouhevammaksi.

Tilat ovat kylmät, laasti rapisee seiniltä. Tämäkin on hienoa vanhojen rakennusten torneissa: ne ovat ydinosiltaan keskuslämmitettyjen ja modernisoitujen rakennusten syrjäkolkkia, joissa vallitsee oma villimpi todellisuutensa.

Seuraavaksi tullaan isoon tilaan, jossa sijaitsevat Saksassa valetut seitsemän pronssikelloa. Sibelius sävelsi niille oman sävelmän, jota ne yhä soittavat kello 12 ja 18.

Kun tällainen kajahtaa, ei parane olla hollilla.

Nousu jatkuu. Puuportaat vaihtuvat metalliverkkorappusiksi.

Viimein saavutaan tornin sisäkammioon, jossa on neljä tällaista ovea. Ne johtavat kukin eri parvekkeelle, jotka on sijoitettu ilmansuunnittain.

"Go West, young man", kuuluu lentävä sanonta - ja länteen mekin ensimmäisenä tähystimme. Töölönlahti ja Eläintarhanlahti hohtavat vielä jääpeitteisinä.

Idässä hallitsevat Merihaan laatikkotalot...

... ja katsetta hieman kääntämällä Karhupuisto ja Agricolankatu.

Unioninkatu (jota on typerästi nimetty eri osuuksilla eri nimin) lähtee hienona meridiaanina suoraan Kallion kirkosta.

Tässä katsetta on käännetty Kruununhaan ja Suomenlinnan suuntaan.

Zoomaamalla näkymiin tulee merelle Harmajan ohitse katoava ruotsinlaiva.

Näkymä pohjoiseen on tasapaksuin.

Itä-Pasilan lähiön DDR-tyyliä.

Tornin katolla olevalle ristille käy tästä kulku.

Pois lähtiessämme huomaamme tällaisen puumerkin tornisydämestä.

Ja sen aktuaalisen tapin, joka oli "kaiken" keskipiste.

Kallion kirkko maanmittauskäyttöön laaditussa scifi-kartassa.

Kellopatteristo on vaikuttava yläpuoleltakin.

Koska Kallion kirkon tornista avautuvat näkymät paljastavat yhdellä vilkaisulla valtavasti kaupunkikuvaa, ovat paikkaa käyttäneet maisemkuvaukseen muun muassa Signe Brander 1910-luvulla sekä Eeva ja Simo Rista 1970-luvulla.

Branderin panoraamoja voi katsella täältä:
http://www.hel2.fi/kaumuseo/panoraamat/kallionkirkko/kallionkirkko_1.html

Eeva ja Simo Ristan kuvia:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/linja

Turun Tuomiokirkon torniin kapusimme vuonna 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html