Feidattu pukettipyörre: Kotkan tavara-aseman iltarusko

Hiljainen hetki makasiinin autiudessa.

Tavaraa pyöritetään enemmän kuin koskaan ja raideliikenne on ekologisuudessaan pop. Silti Kotkasta kantautuvat tuoreet uutiset kertovat, että sikäläisestä VR:n tavara-asemasta ja siihen liittyvästä makasiinista pitäisi päästä eroon. Tällä kannalla on aseman omistaja Liikennevirasto, joka on jättänyt asemasta purkulupahakemuksen rakennusvalvonnalle. Kuulaa peliin, katerpillari kehiin - näin tuumaavat virkamiehet, joille kaikki vanha lie rasitetta. Mutta, kuten odottaa saattaa, museojengi - tässä tapauksessa Kymenlaakson museo - haluaisi säilyttää 1940-luvulla valmistuneen aseman historiallisin ja kaupunkikuvallisin perustein.

http://www.kymensanomat.fi/Online/2012/10/12/Museo+ei+purkaisi+Kotkan+tavara-asemaa/2012314243861/4

Toteutuneissa suojelupäätöksissä tavara-asemat eivät loista. Helsingissäkin ne ovat saaneet mennä kansanliikkeen tuekseen saaneita VR:n makasiineja myöten. Herttoniemessä aseman tilalle tuli "Mäkkäri", Vallilassa ei yhtikäs mitään. Emme siis löisi vetoa Kotkan tavara-aseman säilymisen puolesta. Koska se saattaa piankin poistua keskuudestamme, poikkesimme kokemassa sen salien hiljenneen tunnelman. Asema on ollut joitakin vuosia tyhjillään. Syytä on vaikea sanoa, koska se on edelleen täysin toimivan rataosuuden varrella. Kai kaiken pitää vain olla nykyisin niin fiiniä ja steriiliä. Kun jopa roskakatosten, niin miksipä  pukettien läpikulkuun tarkoitetun hallin.

Sisääntuloväylän näkymä.

Kadun puoleinen ovi lähtevälle ja saapuvalle tavaralle.

Rakennus on pitkä kuin unettoman yö, ja tässä on vain osa siitä.

Ollaan keskeisellä paikalla, talot koputtavat olkapäälle.

Hiljaista raiteilla näin pyhäpäivänä.

Hallissa hiljentyy. Sen tekee suuruus ja heräävä mielikuvitus.

Taskulampun valokeila halkoo epätoivoisesti pimeää puolta.

Jokaisessa rautateiden hermosolmussa ajateltiin maanlaajuisesti.

Tyylikkäät liukuovet.

Kaikki kama tuli Kouvolan kautta ellei sitten merirahtina.

Lukoissakin on merkintä "VR". Ennen asioita ei oltu ulkoistettu.

Valkoinen hevonen vartioi asemapäällikön aarretta?

Cowboyn saappaat jäivät.

Rahtivaaka oli aseman tärkeimpiä instrumentteja.

Kattoparrujen siksakkia. Puurakentamisen etuja ollaan vähitellen keksimässä uudelleen, mutta 1940-luvulla se oli standardimeininkiä.

Kone suojattiin trukkien törmäyksiltä.

Mysteeriovet johtavat kiinnimuurattuun kulkutiehen.

Tarra löysi osuvan paikan lämpöpatterista.

Saniteettitilat uusittiin seiskytluvulla.

Jääkaappi vaelluksella.

Minnehän tämä käytävä vie?

Varoitus on paikallaan: tullaan vandaali-idiotismin vyöhykkeelle, jossa verenpaine voi kohota.

Siinä missä Twisted Sister -diggailu oli 1980-luvulla huvittavaa, on se nyt  hellyyttävää.

Palaset jotka eivät enää koskaan loksahda kohdalleen.

Asemarakennuksen yläkerrassa toimi viimeisenä kirpputori. Sen kaikki tavarat näyttävät jääneen jälkeen. Niitä oli sivuhuoneissa ihan pirusti lisää ja vaatekerrostumilla oli pehmeämpää kävellä kuin metsän paksuimmilla sammalilla.

Jatkamme kellariin. Ja tajuamme saapuneemma ampumaradalle. Oikeanpuoleinen on ollut asekaappi.

Ohjeistus hyville osumille.

Maalitauluja.

Yksinäinen tuoli seinää vasten herättää kolkkoja mielleyhtymiä...

Mutta ilma-aseilla täällä vain ammuttiin. Tässä parhaat osujat.

Viimeinen silmäys upeaan halliin.

Ulos piti astua varovaisesti.

Pelkistettyä ja funktionaalista kauneutta.

Tämän haaran raiteet on jo purettu.

Päätyovi.

Täällä on ollut tekemisen meininki. Snadisti herää myötähäpeä siitä ylimielisyydestä, millä pullamössösukupolvi haluaa purkaa ne näyttämöt, joilla raatajasukupolvet mahdollistivat sille kulutuskuplan. But this is how the story goes...

Asemakokonaisuus kauempaa nähtynä.

Keksikäähän nyt kotkalaiset jotain uutta käyttöä hienolle asemallenne, ettei pääse käymään niin kuin nimimerkki Naksu kirjoitti Kymen Sanomien kommenttipalstalla 11.10.2012: Mikäli tässä kotkassa jatkuu kaiken vanhan purkaminen näyttää Kotka parinkymmenen vuoden päästä ihan Kouvolalta, samaanlaisia harmaita taloja.

Tampereella on muuten meneillään samanlainen vääntö vuonna 1907 valmistuneen tavara-aseman suhteen. Aiempi suunnitelma meinasi jo säästää sen, mutta se edellytti mutkaa uuteen katuun ja eihän sellainen passaa.

http://www.aamulehti.fi/Pirkanmaa/1194713456527/artikkeli/tampereen+vanha+tavara-asema+halutaan+purkaa.html

Hietsun kahvilan viimeinen talvi?

Taas yksi historiallinen rakennus purkulistalla. Maamme rakennusperintö on ilmiömäisen hävitysvimman myötä jo muutenkin Euroopan nuorinta.

Vuoden tilastollisesti kylmimmät päivät ovat käsillä, ollaan saavuttu talvenselälle. Mikäpä olisi sille soveliaampi retkikohde kuin uimaranta. Ja nyt puhutaan valtakunnan ykkösbiitsistä eli Helsingin Hietsusta. Pelkkää ruumiinkulttuuria emme retkeltämme silti hae, vaan meitä motivoi myös uimarannan perinteikäs, jokaiselle helsinkiläiselle tuttu kahvio.

Kahvila on kylläkin suljettu - mahdollisesti ikuisesti. Rantaan valmistui viime kesänä moderni tankkausbunkkeri, minkä vuoksi arkkitehti Gunnar Taucherin (1886-1941) suunnittelema noin kahdeksankymmentä vuotta vanha kahvila- ja pukuhuonerakennus on saman tien purkulistalla. Se tavallinen tarina siis. Kiinteistöviraston tilakeskus on antanut rakennukselle armonaikaa toukokuuhun saakka. Jos siihen mennessä ei ilmoittaudu tahoa, joka pelastaa rakennuksen, omalla kustannuksellaan tietenkin, päästetään katerpillari riehumaan.

Lisää purkuhankkeesta:
http://m.omakaupunki.fi/toolo/uutiset/kevat_tuo_tuomion_hietsun_vanhalle_kahvilalle/

Katsokaamme siis Hietsun kahvilaa vielä kun voimme.

Tämä rakennus on leimallisesti osa Stadin maisemaa. Muita Taucherin piirtämiä rakennuksia ovat muun muassa Alppilan pyöreä vesitorni, Aleksis Kiven koulu ja Kampin sähkötalo. Tunnetuin hänen luomuksistaan on lippakioski, kaupungin kioskityyppien keskeisin klassikko.

Muutama askel loitommalle ja saamme huomata, millainen estetiikan taju on ohjannut uimarannan rakenteista päättäviä tahoja.

Rakennus on huomiota herättävän pitkä.

Tämä teollisuushallin tai rangaistuslaitoksen mieleen tuova ilmestys korvasi vanhan kahvilan ja valloitti paikkansa rannan maisemasta. Sanomattakin selvää, että samalla rahalla perinteikkään kahvilan olisi kunnostanut kymmeneen kertaan ja vielä tarjonnut koko kesän maksuttomat limpparit.

Talvi peitti fillaritelineet.

Detaljiina vesiputki rakennuksen seinustalla. Ehkä tässä on voinut huuhtoa varpaat hiekasta ennen kuin on astellut sisään.

Pukuhuoneiden sisäänkäynnit on jykevästi verkotettu talveksi.

Lisää yksityiskohtia.

Jaffa-tyttö kurkkii ikkunasta.

Liikuntavirasto teki palveluksen. Se haki rakennukselle purkuluvan ennen kuin antoi sen kiinteistöviraston huomaan. Byrokratia vie aina aikansa, joten kaveria oli syytä auttaa mäessä. Sen verran optimistinen virasto kuitenkin oli, että aikataulutti purkutyön tehdyksi 2011.

Vaikka rakennus on malliltaan pelkistetty, löytää siitä tarkemmin katsoessa koristeellisia yksityiskohtia.

Lumikin on koristanut ritilää.

Viimeinen silmäys. Emme tapaa enää ehkä toiste.

Pohdittavaksi jää, mikä vanhassa kahvila- ja pukuhuonerakennuksessa oli oikeasti vikana. "Huonokuntoisuus" on tuttu ulina, mutta sitä varten maailmassa on vasaroita, nauloja ja maalipensseleitä. Vaatimattomuusko riivasi? Uimarannalle meno on korostetusti toimintaa, jossa altistutaan luonnolle, ollaan simppelisti huovalla ja jätetään turhat fiinistelyt taakse. Simmausrantsujen rakennusten tunnelmaan on aina kuulunut narahteleva lautalattia, vetoisat nurkat ja muu inhimillinen kotikutoisuus. Kahvilan sijasta yleensä on ollut tyytyminen kesäkioskiin, mikä sekin on ollut ihan luksusta ja juuri fiilikseen istuvaa. Kuka ei sellaisen päälle ymmärrä ja inhoaa hiekkaa varpaiden välissä, on löytänyt kyllä tiensä ravintoloilla ja majoitusvaihtoehdoilla lastattuihin viihdekeskusmaisiin vesipuistoihin - serenoihin, jukuparkkeihin ja flamingoihin. Nyt joku päätti viedä Hietsua samanlaiseen suuntaan - ja sai tahtonsa läpi.

Loppuun sopii vielä sana pari Hietsun uimarannan syntyhistoriaa:

Hietaniemen uimaranta on paitsi Helsingin suosituin myös vanhin virallisista uimarannoista. Se syntyi vahingossa 1920-luvun puolivälissä. Tuolloin nykyisen uimarannan paikalla oli kaatopaikka - se kuulemma kyti eli paloi jatkuvasti - johon myös valuivat avo-ojaa myöten viereisen lahtilaitoksen eli kaupungin teurastamon kammottavasti löyhkäävät jäteliemet. Kaatopaikan vieressä oli aidattu Rakennuskonttorin hiekkavuori. Eräänä päivänä 15 000 kuution vuori sortui, mursi aidat ja hiekka valui hiljaisesti kohisten kaatopaikan ylle. Sana tapahtuneesta kiiri salamana Tölikän kivipihoille ja ihmiset ryntäsivät valloittamaan uuden mestan. Kaupunki tyytyi toteamaan tapahtuneen ja päätti perustaa Hietsusta virallisesti uimarannan. Koska sellaisille näytti olevan kysyntää, perustettiin niitä sitten lisää muuallekin.

Hietsussa oli alkujaan lauta-aita erottamassa miesten ja naisten puolet. Uimarannat olivat jotain uutta ja outoa. Aikaisemmin Helsingissä oli uitu varta vasten tarkoitukseen tehdyissä uimalaitoksissa, jotka olivat puisia rakennuksia veden yllä. Maaseudulla ei oltu uitu oikeastaan lainkaan, vaikka järven rannalla olisi eletty. Hukkumisen pelko oli suuri ja uimataito jotain hyvin harvinaista; 1920-luvulle saakka se oli lähinnä yläluokkaisten ruotsinkielisten "uimamaisterien" etuoikeus, uimakoulusta peräisin. Uimataidon opettaminen ja uimisen yleistyminen liittyi modernismin terveysajatteluun: vesiliikunta piti ruumiin kunnossa, mikä oli edellytys yksilön ja kansakunnan kukoistukselle. Ennen niin pelätyn Ahdinkin täytyi siihen taipua.

Helsingin uimarantahistoriaa:
http://www.hel2.fi/ymk/uimarantahistoria/1.htm

Hietsun rantsu talvenselän taittuessa.