Soratiellä

Sateen jälkeen hiekkatiellä

kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

(Dave Lindholm: Pieni ja hento ote)

On kesä. Soratie tuoksuu harjumaalta. Rehdiltä, elävältä; sellaiselta, mihin voisi juurtua. Lätäköt kiiltävät hopeaa, heijastavat peilinä taivaan. Kulku käy kimmoisasti, tuntuma tienpintaan on varma. Askelten rouske soittaa peritutusti. Sitä rytmiä on ihmiskunta kuullut jo taipaleensa alkuhämärissä. Välillä kenkä osuu pienii kiviin, ne helisevät kuin helmet kieriessään toisia pikkukiviä vasten. Merenrannalla käy samoin.

Liikenne on singonnut massoittain kiviä pientareille. Tien eniten ajetut kohdat kiiltävät kaljuina. Paikoitellen pälvipinta on kovaa ja sileää kuin luu. Toisaalla hienojakoinen saviaines lilluu maitokahvina tien pinnalla. Reunustavien metsien ja niittyjen kasvillisuus hiippailee tien liepeisiin, se ei pysähdy seinään niin kuin asfalttitiellä. Nyt piennarsoralla majaansa pitävät voikukka, apila, siankärsämö, lupiini ja koiranputki.

Ohi rohistelee auto. Iskunvaimennus on kovilla, kun nimismiehenkiharat tärisyttävät sen runkoa. Jean Cocteau kirjoitti, että kuoppaisella tiellä rytkyvä auto on hyvä hoitomuoto oopiumin vieroitusoireisiin. Täräykset hierovat kauttaaltaan sisuskaluja ja hermostoa. On helppo arvata, miksi viktoriaanisessa Englannissa naisia ja tärisyttäviä koneita ei pidetty soveliaana yhdistelmänä.

On alkamassa se vuodenaika, kun pohjoinen kesä kypsyy ja viimein omaksuu pienen sävyn trooppisuutta. Usein nousee iltapäivän taivaalle cumulonimbus-pilviä. Niille on tyypillistä alasinmainen rakenne ja joskus ne muistuttavat atomipommin sienipilveä. Usein ne tummuvat alareunastaan alkaen, muuttuvat tuhkanvärisiksi ja paikoin melkein mustiksi. Ylevä jätti myllertää päälle ja lupaa kaatosadetta. Kun sellainen lätisee alas soratielle, kulkevat autot kuin lepakot päivänvalossa, hitaasti hoiperrellen.

Soratien laidalta löytyy vielä latoja, jollaiseen satunnainen kulkija voi hakeutua säänsuojaan. Soratiet ja perinteinen maatalous kulkivat rinta rinnan; niiden paraati jatkui Hangosta napapiirille. Nyt ne kumpainenkin ovat vetäytyneet syrjään. Runollinen melankolia uhkuu hiljaisesta soratiestä, jota kehystävät umpeutuvat laidun- ja viljelymaat ja autiotalot horsmapehkopihoineen. Soratien bussipysäkit ovat muuttumassa arkeologisiksi kohteiksi. "Reppu ja reissumies" -tyyliset kulkurit olivat hiekkateiden heimoa, jo käytännössä kadonnutta. Myymäläauto vierastaa sekin asfalttia, jolla se vaikuttaa surkuhupaisalta jäänteeltä; sorasta on tehty näyttämö, jossa se kylpee inhimillisyyden ja arvostuksen auringossa asiakaskunnan huvetessakin.

Rankkasade käy yli. Taivaallista purkautumisvoimaa kunnioittaen pysähtyy auto tienposkeen. Hyvä niin. Mäkeen on piirtynyt vuolas puro. Se kuohuaa koskena, joka uurtaa tien syvästi. Kuuron päättyessä uurteessa on jäljellä ainoastaan isompaa kiveä. Kävelijä voi kokea olevansa liitelevä lintu ja tarkastelevansa korkeuksista tundraa ja kairoja, Tulimaata. Toisinaan hän näkee kauas menneisyyteen, jääkauden päätökseen tai jopa johonkin alkumaapallon vaiheeseen, jolloin virtaava vesi ja rantavoimat muovasivat voimallisesti maanpiiriä.

 Laitumella.

Mopon tie.

Usvassa.

Lupiiniaika.

Keväällä.

Muistissa on vielä kevään kelirikko, sen upottavuus. Pyöräile silloin soratietä ja manaat hikisenä menon tahmeutta. Kaiken valaa rospuutto pronssiksi ravallaan. Ja se loitsii tiehen syviä reikiä, outoja maanalaisuuden nielemäkohtia, jotka päättyvät tuntemattomaan pimeään. Uhan yhdistämät ihmiset merkitsevät niitä puunvesoilla. Soratie ei emmi muistuttaa, että se on osista koottu luomus, joka hajoaa vääjäämättä ilman ylläpitoa. Se on aina valmis sulautumaan takaisin luontoon. Käyttämättömänä sen heinittyminen ja puustoittuminen tapahtuu nopeasti.

Kaikesta huolimatta soratien kunnossapito on kevyttä verrattuna päällystetiehen. Eestin hylättyjen neuvostotukikohtien yhdysteillä voi kokea asfaltin tuhoutumisvaiheen. Jos autoilija uskaltautuu sellaiselle tielle, väistelee hän kieli keskellä suuta rapautuneen päällysteen teräväreunaisia kraatereita. Tuskin palaa hän.

Suomessa innostuttiin kolme vuosikymmentä sitten sop-päällysteestä, jossa sepeli sidotaan tienpintaan bitumilla. Näitä teitä on nyt häntä koipien välissä palautettu soratieksi. Varoja kunnostukseen ei ole ja hajonneita pakoputkia ja renkaita on korvattu kylliksi. Rahapulassa rouhitaan soralle myös öljysora- ja asfalttipäällysteitä. Soratien palatessa tienvarsien asukkaat kokevat joutuvansa ajassa taaksepäin, jopa heitteille. He varustautuvat nelivetomaasturein. Soratie – jossa ennen pärjäsi Ladalla – ei ole enää tuttu. Silti ei ole kuin joitain vuosikymmeniä siitä, kun useat valtakunnan pääväylistä olivat sorateitä.

Vaikka soratie ei ole omiaan korkeille nopeuksille, innostaa sen kesytön ja epävakaa luonne kaahailuun. Ilmiölle on jopa oma virallinen urheilulajinsa nimeltä ralli. Soralla voi liirailla ja hyndailla mageesti niin kauan kun homma on hanskassa, adrenaliinipiikki on taattu.

Se oli juuri tällä sipoolaisella tiellä, pitkäperjantain aamuna kuluvaa vuotta, kun tienposkeen oli ilmaantunut perusteellisesti lintattu auto. Se oli läpikäynyt oman kiiraksensa, kierinyt monta kertaa ympäri jyrkän rinteen syrjää ennen kuin oli pysähtynyt laakson pohjalle. Poliisinauhat liputtivat hylkyä, josta oli ulos saattanut ehjänä ryömiä vain teräksestä tehty ihminen.

Onnellisempi oli eräs iltayö yli kaksi vuosikymmentä sitten. Tiellä leijui sakea pöly, joka kertoi jonkun juuri hetkeä aiemmin luukuttaneen siitä tuhatta ja sataa. Sitten näkyi punainen Plymouth Valiant, nököttämässä keulallaan ojassa. Ja kas, tuttu jäbä hoippui valokeilaan viittoilemaan. Vielä enemmän hämmästyi hän, ympäripäissään selittelevä kuutamokruisailija, kun paikalle sattuneessa autossa oli tuttuja Stadista. Ruvettiin hinaamaan Valiantia ojasta. Kumpikin auto ponnisteli raivoisasti ja vähän jo hinattava nousikin. Sitten siitä loppui bensa, tietenkin. Kanisteri kyytiin ja kakkua ostamaan. Bensis oli peninkulman takana, yö varttui. Mutta lopulta oli Valiant taas tien päällä, vahingoittumattomana. Pantiin siihen freesi kuski ja lähdettiin himaan. Taakse jäävä soratie oli kuin kangas, jolle oli hetkeksi maalattu määritelmiä pakenevan vapaudenkaihon hurjat kurvailut.

Päällystetty tie on tasainen ja nopea. Se ei pakota miettimään itseään. Mieli voi helpommin olla muualla kuin matkanteossa. Tämän vuoksi ihmisen ystävyys päällystetiehen jää helposti pinnalliseksi. Sen seurassa voi olla ilman että katsoo sitä silmiin ja kuuntelee mitä sille todella kuuluu. Soratiellä ollaan enemmän läsnä, haluttiin tai ei.

Love is a stranger and hearts are in danger
On smooth streets paved with gold
Oh, true love travels on a gravel road
Yeah, true love travels on a gravel road
True love travels on a gravel road

(Frazier-Owens: True Love Travels on a Gravel Road)

Laukauksia ja pettäviä penkkoja.

Lähestyminen.

Kesällä pimeys antaa odottaa itseään.

Maisemaan.

Moottoritien olemuksesta kirjoitimme kuusi vuotta sitten:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/06/moottoritieuskonto.html

Välihuomio: Lapsi-ihminen leikkii kylmistelyllä

Lapsia varoitetaan leikkimästä tulella ja ihan aiheesta. Mutta isotkin lapset, täysi-ikäisyyden aikoja sitten ohittaneet, joihin sopinee kaikella ystävällisyydellä termi 'lapsi-ihmiset', leikkivät monenlaisilla jutuilla. Varsinkin näin kesällä lapsi-ihminen rakastaa leikkiä konevoimin tuotetulla kylmyydellä - kylmistelyllä - ja ottaa siitä kaiken irti.

Tämän sai tuntea satunnainen matkamies selkäpiissään, kun hän matkusti Oulusta Helsinkiin. Ensin VR:n kyydissä seitsemän tuntia junalla ja sitten HSL:n kyydissä sporalla ja dösällä. Kaikkia kulkuvälineitä yhdisti yksi asia: niissä oli naurettavan kylmä, vaikka ulkona sädehti 23 celsiuksen leppeällä lämpötilalla siunattu sydänkesän päivä.

Liikkuvan jääkaapin syleilyltä suojautuakseen hämmentynyt ja lopulta ärsyyntynyt matkalainen kietoutui kaulahuiviin ja fleece-takkiin sekä napsi Fisherman's Friendeja ja joi kuumaa. Tuntien edetessä limakalvoilla tuntui ikävä kuivuminen ja kurkkukipu oli hiipimäisillään, mutta vilustuminen tuli edellä mainitulla arsenaalilla torjutuksi. Jokaisesta kulkuvälineestä oli auvoisa helpotus astua ulkoilmaan, jonka lämpenemistä olikin jo ihan riittävästi (käytännössä vuodenkierron verran) varrottu. Tuntui hulluudelta kärvistellä galsassa, kun oli kerrankin melkein hellettä.

Ilmastointilaitteista tässä tietenkin puhutaan. Niillä on tietyissä tilanteissa oma arvonsa; muistuupa mieleen esimerkiksi Kalifornian Kuolemanlaakson - pallonpuoliskomme kuumuusnavan - läpiajo elokuussa 1990 (jossa onnettomaan, liian juhlinnan riuduttamaan matkatoveriin testattiin tosin tutkimuksellisesta kiinnostuksesta myös täysille käännettyä Buickin Skylarkin lämmitystä). Mutta Suomessa ollaan napapiirin hollilla ja vähissä ovat muutenkin perusteet jähmettää joukkoliikennevälineiden matkustajaparat hyvään puolimatkaan hypotermiaa. AC-revittelystä tulee auttamatta mieleen lapsi, joka on saanut uuden lelun ja haluaa ottaa siitä kaiken irti. Tiedättehän: lelua rätkytetään sen kestokyvyn rajoilla, se tuodaan mukana ruokapöytään, kyläpaikkaan ja yöksi sängyn vierelle. Siihen projisoidaan maaginen ihailu, se nähdään ehdottoman ja pysyvän mielihyvän lähteenä.

Niin lapsen sopiikin tehdä. Mutta kun lapsesta kasvaa lapsi-ihminen, jatkuu sama aina vain entistä kalliimmilla leluilla. Sekin on ok, jos muita ei pakoteta osallistumaan leikkiin. Näin tekee julkisten kulkuvälineiden jääkaappikoneistolla intomielisesti leikkivä lapsi-ihminen, mikä lienee tekninen päällikkö, ellei sitten kuljettaja tai konduktööri. Häntä viehättää koneen teho eikä se tule selväksi, jos säädintä käännetään vain hieman. Ja niin: tyypillisesti lapsi-ihmisen leikkikalu edustaa nimenomaan teknologiaa. Teknologia, mitä uudempi sen mesmeroivampi, lumoaa lapsi-ihmisen niin kuin kiiltävän esineen sanotaan lumoavan harakan ja lasihelyn alkuasukkaan. Kaukana ovat silloin Sokrateen sanat, jotka hän huudahti katsellessaan Ateenan torin tavaroita: "Miten paljon onkaan, mitä minä en tarvitse!"

Junissa, raitiovaunuissa ja busseissa oli ennen tuuletusikkunat, näppärät räppänät ja busseissa myös kattoluukut, jotka matkustaja saattoi tarvittaessa avata. Liikkeen avulla syntynyt ajoviima huuhteli matkustamoa ja jo olo helpottui. Sitten tulivat ilmastointilaitteet, tympeän kuivaa purkkikylmyyttä uhkuvat kompressorit. Avattavia tuuletusikkunoita ei nähty enää tarpeellisiksi, ne poistettiin vähin äänin. Luonnollinen ilmanvaihto, miljoonien vuosien itsestään selvyys, muuttui ei-toivotuksi ja vanhanaikaisen hävettäväksi asiaksi.

Surkuhupaisaa kyllä, tuuletusikkunoiden poistaminen matkustamoista on ollut niin nopeaa, että ilmastointilaitteistaminen ei ole pysynyt sen vauhdissa. Esimerkiksi VR:n 650 matkustajavaunusta ilmastointi on 240:ssä, ja monessa ei-ilmastoidussa vaunussa ei ole myöskään avattavia tuuletusikkunoita. Silloin on tullut eteen se tilanne, että matkustajat kärsivät oikeasti kuumuudesta. Ruotsissa heidän uutisoidaan rikkovan ikkunoita ilmastoinnin pettäessä, läkähdyttävien akvaariolasien taakse vangittuina. Ja kaiken yllä välkkyy kysymys: voiko mikään enää kuvata suurempaa vieraantumista fyysisestä todellisuudesta kuin tarkoituksellinen ja systemaattinen ilmanvireestä luopuminen?

Kokonaan oma lukunsa ovat tietenkin rakennukset ja se, paljonko oleskelutilojemme keinotekoiseen kylmentämiseen poltetaan kallisarvoista energiaa. Ei ihan vähää edes Suomessa, vaikka meille 1998 rantautunut kaukojäähdytys - "kaukokylmä" - valelee esimerkiksi hikoilevia helsinkiläisiä sinällään nerokkaasti merivedestä viileyttä ammentaen.

Jälkisanat: erilaiset keholliset todellisuudet

Moni on tyytyväinen jääkaappimatkustamisesta umpinaisessa sardiinipurkissa eikä selitykseksi toki riitä ainoastaan uuden teknologian viehtymys. Meissä vallitsee kiistattomasti erilaisia kehollisia todellisuuksia. Se mikä on yhdelle hyisen kangistavaa, on toiselle mukavasti vilvoittavaa. Esimerkiksi vanha intialainen lääkintäoppi ayurveda tunnistaa ihmiselle kolme pääkehotyyppiä eli doshaa ja ne ovat vata, pitta ja kapha. Jokainen ihminen on kooste eri kehotyypeistä, mutta yleensä jokin niistä on hallitseva.

Kehotyypeistä vata on se todennäköisimmin ilmastoinnista ja juomien jääkuutioista kärsivä: hoikka, usein pitkäraajainen, helposti paleleva. Pitta on puolestaan kuumaverinen, viileänäkin päivänä teepaidassa viihtyvä, usein kehollisesti hyvin rakentunut atleetti. Kapha on tukevarakenteinen, pyöreämpi, mutta tästä ei huolimatta lainkaan niin kuumaverinen kuin pitta. Ilmastointilaitteet tuntuvat olevan pittan makuun säädettyjä, onnekasta heille, mutta vapaaehtoinen kylmistely ei ole tosiaan kaikkien juttu.

Historiallinen ohjeistus: hylätkää aikataulut

VR:n kaukojunat ovat myöhästelleet tänään keskimäärin tunnin. Kannattaisi vain myöntää, että näinhän se on ollut nämä viime talvet muutenkin eikä parannusta kannata odotella - ja järjestää kamiinoilla varustetut kaakaontarjoiluteltat asemalaitureilla värjötteleville asiakkaille.

Tänään tehtiin historiaa. Ei siksi, että satoi kymmenisen senttiä lunta ja oli samalla napakka viisitoista-asteinen pakkanen, vaan siksi, että ensimmäistä kertaa ehkä koskaan ilmoitettiin julkisesti, että bussit ovat myräkän vuoksi luopuneet aikatauluistaan - yhtiöt olivat ohjeistaneet kuljettajansa hylkäämään ne. Pysäkeillä seisovat ihmiset raportoivatkin jopa nelin-viisinkertaisista vuoroväleistä. Metrokin sekoili - tai tarkkaan ottaen sen ovet ja jarrut. Poliisi julkaisi tiedotteen, jossa se kehotti töihin menneitä ihmisiä jättämään autot työpaikoille ja pyrkimään muilla konsteilla kotiin. Autoilu piti rajata vain "ehdottoman välttämättömiin tilanteisiin". Hesarin Oma kaupunki -osio kertoi taas raitiovaunuliikenteestä seuraavaa:

Joukkoliikenne on ollut vakavissa vaikeuksissa perjantaina aamusta lähtien. Sääolosuhteet on nimetty ongelmien pääasialliseksi syyksi. Esimerkiksi raitiovaunut myöhästelevät linjoilla 1, 1A, 3B, 3T, 4, 4T, 6, 7A, 7B, 8, 9 ja 10.

Uutinen on aika ilkikurinen, sillä siinä luetellaan kaikki Helsingin raitiolinjat "esimerkkeinä" linjoista, joilla myöhästelyä tapahtuu.

Mutta palataksemme tuohon aikataulujen tarkoitukselliseen ja julkituotuun hylkäämiseen luonnonvoimien edessä, se on harvinaisen terve reaktio nyky-yhteiskunnassa. Luonnonkansoilla on omat kehnoutensa eikä niitä voi varauksetta ylistää, mutta ainakin niillä on realismia ja sopeutumiskykyä luonnon edessä. Kun Jamalin niemimaan nenetsi katsoo kotansa ovelta, että ulkona on kaamea pyry, hän ei todellakaan lähde ryntäilemään tundralle muutoin kuin "ehdottoman välttämättömissä tilanteissa". Jos jotain ei-niin-kovin-tärkeää menoa on ollut sovittuna, tälleistä ei tarvitse pitää kiinni - toinen osapuolikaan ei sitä odota. Ja jos kehnolla kelillä pitää kaikesta huolimatta suorittaa jokin toimi, hullukaan ei oleta sen valmistuvan samassa ajassa kuin priimasäällä. Hullukin tietää, että joskus tuuli on myötäinen ja joskus vastainen, ja sitä ei auta kuin kunnioittaa.

Yrittäisikö nenetsi irrottaa tuon veneen ja hakata sille avoveden? Ei, hän odottaisi kevättä tekemään hommat puolestaan.

Tällaista tervettä nöyryyttä osoittavaa suhtautumista on esiintynyt Suomessakin siellä täällä ainakin vielä jokunen vuosikymmen sitten. Mutta sittemmin on ollut vallalla päätön tehomylly -tyyppinen hybris, jossa vuodenajasta ja olosuhteista huolimatta kaiken on pitänyt pyöriä täsmälleen samalla joustamattomalla aikataululla. Ei ole ikään kuin myönnetty, että todellisuus täälläpäin planeettaa sisältää neljä vuodenaikaa, jotka ovat hyvin erilaisia ja joihin liittyy omat haasteensa ja yllätyksensä. Jyr-jyr on sanonut vain mylly, aina samalla temmolla jyr-jyr. Käytännössä, luonnon heittäessä hiekkaa rattaisiin, tasaista ja varmaa suoritusta on tietenkin ollut hyvin vaikea ylläpitää. Se on puolestaan johtanut riuhtomiseen, ryntäilyyn, turhaan riskinottoon, käämien käryämiseen, läkähtymiseen.

Ei ole siistiä ventata pysäkillä bussia, joka saapuu luvatun kello 16:07:n sijasta 16:41. Mutta jos yleinen tehomyllymentaliteetti ei olettaisi yksilön totaalisuoritusta elementtien vihoitellessa, ei yksilö vailla erityisen painavaa syytä edes olisi siellä dösäpysäkillä. Hän olisi kotona, kietoisi pilkullista filttiä tiukemmin ympärilleen ja ihailisi teekuppi höyryten lumituiskua ulkosalla. Kaikki tajuaisivat tämän, kaikki hyväksyisivät tämän ja kaikki tekisivät samoin. Sisäinen nenetsi virnistäisi tyytyväisenä ja seuraavana päivänä kun keli olisi selkostunut ja lintu livertäisi, ehtisi lykätyn operaation yhtä hyvin suorittaa.

Kun fillari hyytyy hankeen, on aika siirtyä suksille ja hyväksyä verkkaisempi matkantaitto. Kun suksija uupuu, täytyy leiriytyä ja vetää zetaa. Sitten taas mennään. Jos mennään.

Ihmiselämä ei ole kovin pitkä, lopulta. Mutta on se kyllin pitkä siihen, ettei joka päivä tarvitse olla totaalisuorittaja. Sitä paitsi itsepäinen yritys robottimaiseen, olosuhteista piittaamattomaan tykitykseen on energiasyöppöä ja tehotonta, se kaataa traagisen sankarimme, siinä missä luppopäivän suojaisessa pesäkolossaan viettänyt myhäilevä myräkänylittäjä suorastaan ritisee hyvää virtaa itselleen ja muille. Merkille pantavaa ja uskoa valavaa siis tuo bussiyhtiöiden tämänpäiväinen ohjeistus kuskeille: hylätkää aikataulut.

Bye bye, Turisti - aikataulujen pikkujättiläinen kuolee 120-vuotiaana

Viimeiseksi jäävä Turisti - Suomen Kulkuneuvot on voitokkaasti punainen kanneltaan. Opasta toimitti viimeiset kolmekymmentä vuotta omistautunut liikenneharrastaja Kari Juntunen. Hänelle myös kiitokset tämän artikkelin tiedoista.

Eräs aikakausi päättyy, kun kaikkien old school reissumiesten ja -naisten sekä kiertävien kaupparatsujen uskollinen matkatoveri, aikataulukirja Turisti saatetaan hautaan 120 vuoden kunnioitettavassa iässä. Opas sai alkunsa 1891 osittain kansallis-romanttisin perustein, sen oli määrä edistää maamme ja matkustusmahdollisuuksien tunnettavutta. Julkaisija oli tuolloin Suomen Matkailijayhdistys, myöhemmin Suomen Matkailuliitto ja lopulta Valtion painatuskeskus (tunnetaan nykyisin myös mukamuodikkaalla nimellä Edita). Tuorein ja viimeisin laitos 1/2011 on muhkeasti yli 700-sivuinen.

Turistin kuolemaksi koitui netti, josta tämän päivän ihmiset aikataulutietonsa hakevat. Netin aikataulupalvelut ovat suopeasti maksuttomia, mutta siellä tieto on pirstaleina eri sivustoilla eikä niiden hakeminen ole tottuneille käyttäjille fyysisen katalogin selausta nopeampaa ja stressittömämpää vaan päinvastoin. Turistissa on yksissä kansissa kaikki kaukoliikenteen juna-, linja-auto- ja laivavuorot (lentoliikenne tiputettiin pari vuotta sitten pois jatkuvien muutoksiensa vuoksi). Opus on siis kaikenkattava, liikenneverkoston maanlaajuisen kokonaiskuvan tarjoava - ja tämä on asia, jolle nyt jätetään jäähyväiset. Ilmankin varmasti pärjätään, mutta kannattaa kuitenkin panna merkille jälleen yksi esimerkki tietokokonaisuuksien hajoamisesta säläinfoksi, se on aikamme ilmiö - hyvä vaiko huono, sen päättäköön kukin puolestaan.

Turistin historia heijastaa mielenkiintoisella tavalla kulkuvälineiden kehitystä. Ensi alkuun valta-osa sen sivuista täyttyi laiva-aikatauluista (höyrypaatteja kulki todellakin melkein joka paikkaan), junien ollessa vähemmistönä. Vuodesta 1920 mukaan tuli eräitä bussiaikatauluja, mutta laajemman osan nämä saivat vasta 1930-luvulla. Tuolloin (1931) lentoliikenteelle riitti vielä yksi sivu. Vuonna 1961 busseja oli 165 sivua, junia 163, lentokoneita 7 ja laivoja 6. Nykyisin bussit kattavat melko selvän enemmistön aikataulukirjan sisällöstä.

Esoteerisen maantieteen koulun matkailuhistoriallisiin kokoelmiin kuuluva juliste mainostaa Helsingin ja Itä-Preussin välistä Seedienst Ostpreussen -yhtiön risteilyliikennettä. Kausi 1939 jäi linjan viimeiseksi suurvaltahistorian myllerryksessä. Myös sen aikataulut löytyivät aikoinaan Turistista.

Esperanton kieli koettiin jostain syystä aikoinaan oleelliseksi ja se oli mukana oppaassa 1920-luvulta kolme vuosikymmentä. Kultavuosina kirjasta ilmestyi kolmesta viiteen numeroa. Kansalaissodan aikana jäi yksi numero ilmestymättä, samoin talvisodan aikana, mutta muutoin julkaisu löytyi suorastaan lohdullisen varmasti R-kioskeista ja junavaunuissa kiertäviltä lehtimyyntipojilta. Kaikki tunsivat Turistin siinä missä puhelinluettelon. Tuntevatko enää? Ei todellakaan. Tästä kertoo myös levikin taantuma, joka kulki sotavuosien 140 000:sta 1980-luvun 40 000:een ja nykyiseen 1050:een. Turistista on tullut vain kaikkein uskollisimman kannattajakunnan vaalima reliikki - mikä ei edelleenkään yhtään vähennä sen käyttökelpoisuutta kokeneissa hyppysissä sujuvana tiedonlähteenä.

Julkisuudessa aika ajoin paljonkin kohuttu syrjäseutujen julkisen liikenteen alasajo on aikataulutoimittaja Kari Juntusen mukaan jo liki päättynyt ja nykyinen reitistö hyvin stabilisoitunutta. Hän ennustaakin, että viimeisen Turistin varsinkin linja-autoliikennettä koskevat tiedot tulevat olemaan käyttökelpoisia vain pienin muutoksin seuraavat 10-20 vuotta, jopa kauemmin. Ainoa pysyvä asia maailmassa on kuitenkin muutos, joten seurataan tilannetta. Turisti kuolee hyvässä seurassa, jos niin voidaan sanoa, sillä loppunsa kohtaa näinä aikoina myös kunnianhimoisesti koko maailman kaukoliikenneaikataulustot yksiin kansiin koonnut Overseas Timetable -katalogi.

Artikkelin päätökseksi ja Turistin muistosanoiksi sopii englantilaiskirjailija Somerset Maughamin (1874-1965) lausahdus: "Luen paremman puutteessa mielelläni aikatauluja tai luetteloita. Ne ovat kiinnostavampia kuin suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta."