Maastopalopaikalla Sipoonkorvessa

Vanha petäjä ei ole moksiskaan.

Donner und Blitzern!

Silminnäkijät kertovat, että kun salama on valinnut iskukohteekseen ihmisen, nousevat tämän hiukset aavemaisesti pystyyn. Salama on raivannut ilmakehän halki kilometrejä pitkän purkauskanavan, joka tässä tapauksessa päättyy tiettyyn päälakeen. Ilma jo kihelmöi staattista sähköä, mutta jäljellä saattaa vielä olla hetki pakenemiseen tai rukouksien lukemiseen. Toisinaan ukkonen päästää irti uhristaan, usein ei.

Mitä mahtoi aistia eräs mänty, nuori aikuinen, Sipoonkorven Forsskogskärrin laidalla 9. päivänä kuluvaa kuuta. Salama oli skannannut siitä sopivan purkauskanavan. Honka ei saanut jalkoja alleen, vaikka niin toivoikin. Välähdyksen ja jysäyksen väliin ei jäänyt silmänräpäystä. Solut nilan alla hyppäsivät kuperkeikkaa. Salaman ydinkanava kihisi yli 20 000 asteen kuumuisena. Kuntta oli ehkä kaatosateen kastelema, mutta leimahti kuin tulusmiehen taula. Liekit, ikikiihkollaan, alkoivat hapuilla kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Linnut ja muut eläimet pakenivat sikäli kuin pökerrykseltään kykenivät.

Horisontista myllersi savupatsas, jota märkä maasto syyti anteliaasti. Kello 19:13:19 kirjattiin hätäkeskuksessa hälytystilaus; maastopalo, keskisuuri. Tuskin ehti levoton mäyrä kääntää pesässään kylkeä, kun piipaa vonkui hiekkatiellä. Kansallispuiston uudelle parkkipaikalle käännyttiin, puomi saatiin auki ja jo punainen pelti vilkkui vesakossa. Sitten metsäautotie päättyi silmukkaan. Palosoturit juoksivat polkua kuusikkoon, mönkijä keikkui perässä, letkua vedettiin. Lähellä rätisi ja humisi. Punakukko oli irti hakkuuaukean viereisellä lakisäästiöllä. Lieskat olivat parimetrisiä. Tuli leimahteli kuusten alaoksissa, kipinäsuihkut sinkoilivat korkealle.

Suomalainen palonsammutus oli jälleen tehokasta, koko proseduuri ilmoituksesta jälkisammutukseen. Pahus. Meitä olentoja on moneksi, ja on myös metsäpalosta riippuvaisia ja hyötyviä lajeja. Ne asettuvat palaneisiin, kärventyneisiin puihin, vielä lämpimään tuhkaan. Koska metsäpalot ovat sammutuksen vuoksi niin vähäisiä, riutuvat nämä olennot hädissään. Kuin taiottuna ne ilmaantuvat palopaikalle matkojen takaa. Mäntyhuppukuoriainen, kantautuiko nokkaasi Sipoon käry?

Kesäkuinen ilta oli painumassa mailleen, kun läksimme katsomaan maastopalopaikkaa. Aikaa palosta oli runsas viikko.

Paloalueelle on parin kilometrin käpyttely metsäautotietä.

Pihka tuoksuu, rutkasti. On budjetoitu rahaa kansallispuistoa ympäröivien metsäpalstojen ostamiseen osaksi puistoa, mutta on metsänomistajia, jotka mieluummin hakkaavat metsänsä.

Tukkien sotamaalauksia.

Metsäauto tie on jäänyt taakse ja edessä on traktorin talvitie Forsskogskärr-suon yli.

Kuusitaimikon liepeillä alkaa vainuta tervaisen savuista ilmanalaa.

Lähimäki paljastuu palopaikaksi.

Maastopalo on metsäpalon pikkuveli; innokas kyllä vaan ei perusteellinen.

Tuli on puhdistanut maaston jäkälistä, sammaleista, heinistä, putkilokasveista, varvuista ja vesoista. Paljaissa muodoissa vilkahtaa kurkistusikkunoita jääkauden vetäytymisvaiheeseen.

Liekitetyn kuusenkerkän maku? Siinä pirskahtaa havuinen kirpeys, jonka lävitse leviää hienoisen savuinen ylikypsyys.

Tässä seisoi palosoturi ja väistyi liekin valta. Rajan selvyys korostuu, koska on alkukesä. Kansanperinteen mukaan se on pikkukesä. Helle ei vielä lepää raukean maan yllä, lehti ei ole vielä tumman täyteläinen, vaan vallitsee kylmien ja vaaleiden öiden ilotulitus; kasvun kiihko, ylikuohunta, mehukkuus.

Mänty on kehittynyt metsäpaloselviytyjäksi Se luopuu alaoksistaan ja punoo itselleen paksulevyisen kuoripanssarin. 

Salamanlyömä petäjä, josta palo lähti valloilleen.

Jos maaperä männyn juurella olisi hiekkaisempi, piilisi siinä kaiketi ukonvaaja eli osittain lasiksi sulaneesta hiekasta muodostunut ontto tikarimainen muodostelma. Sellaista on ollut tapana pitää todella kovan luokan taikakaluna.

Mänty on vaitelias, mutta käki ja lehtokurppa sitäkin äänekkäämpiä.

Maa mustui. Kosteana se uhoaa palotuoksua.

Myös koivuja koeteltiin.

Metsikön vanhin.

Hämärtyy vaan ei pimene. Lähdemme takaisin.

Kiitokset Hindsbyn kylän Esa Mäkiselle vinkistä.

Metsäauto ja lähde: miete maastoisesta suunnassa-olemisesta

Näsiäportti.

Korkeuksista tippuva vesipisara lätsähtää karttalehteen, joka on taitoksistaan kulunut. Käsi pyyhkäisee veden pois miltei hellästi. Suojuotti vastaa askeliin kimmoisasti. Sakeakuusikkoinen laakso kapenee, molemmille puolille työntyvät kalliot. Niiden välistä luikertaa syvään uurtunut puro. Se on selkeä maamerkki. Suunta on oikea.

Onko suunnan-haku metsässä jotain vanhanaikaista ja jopa säälittävää? Miksi vaivata pollaa kartoilla, kompassilla ja maaston tarkkasilmäisellä "lukemisella; miiksi altistua harha-askelille, kun käytössä on vaivattomuudessaan vallankumoukselliset metritarkat satelliittinavigaatiosovellukset - eikä korpeen itse asiassa muutenkaan ole pakottavaa syytä ängetä?

Eräkansa on lihonut huoneenlämmössä ja käynyt itselleen myyttiseksi. Sekä keho että mieli kärsivät evoluutiossa osaksemme optimoidun ympäristön ja olotavan deprivaatiosta. Keräilijä-metsästäjän geenit janoavat pienintäkin viitettä luonnosta - tuuletusikkunaan ajautunutta koivunlehteä, kurkiauran kailotusta taivaalta, sateen jälkeistä hapekkuutta.

Sitten se tapahtuu: ihminen jättää rakennetun ympäristön taakseen. Miksi vasta nyt?, hän kysyy itseltään.

Korpimaa.

Pesä.

Kivet penkalla.

Arvoitus.

Eräs geologi - mukava ja maastokelpoinen mies - oli antanut vinkin. Korven keskellä olisi vanha metsittyvä takalaidun. Ja siellä jotain odottamatonta: ammoinen autonhylky, kaukana tiestä uinuva kummajainen. Se on nyt tarkoitus löytää.

Aukeaa ei vielä näy. Sen sijaan puron laitaa kävellessä tulee huomatuksi, että penkka on täynnä sammaloituneita kiviä. Ne on aikoinaan kammettu ylös purosta. Jääkylmässä vedessä on selkä vääränä äristy, koska puro on haluttu perata, muuttaa se ojaksi. Nyt kivet tahtovat takaisin veteen. Kulkija alkaa vääntää niitä irralleen ja vierittää niitä virtaan. Hän tekee sen laskematta kertoja, malttamatta lopettaa. Puro tuntuu heti muuttuvan. Sen soliseva ääni voimistuu. Vedenpinta rypistyy selvemmille uurteille, kuohahteleekin. Muuttunut on kulkijakin. Hänessä on äkkiä enemmän tilaa ja autereisuutta, vaikka paita tuntuu hikiseltä selkää vasten.

Suunnan löytäminen maastossa on useissa tapauksissa silkka välttämättömyys. Mutta puhtaan käytännöllisyyden ulkopuolella se on paljon muutakin. Suunnan löytänyt kokee kulkevansa kokonaisuudessa. Hän on sekä antautunut että orientoitunut; hänellä on perusteltu luottamus askeliinsa. Silloin kun suunnassa pysyminen vaatii jatkuvaa uudelleenarviointia, on todellisuus läsnä purevasti. Karaisten niin kuin samsara vain voi, se vaatii vastuunottoa ja skarppausta, mutta myös onnistuminen - sikäli kuin se tapahtuu - on alastoman voimakas kokemus. Siinä on hartautta, ylväyttä, henkiinjäämisen makua.

Vainun ja johdatuksen tuntemukset eivät ole tyystin vieraita metsämaata kulkevalle. Ylisukupolvisuus hänessä yltää omaa lajiakin taaemmaksi, faunan jaettuun alkusumuun. Mutta yhtä lailla voi raottua räppänöitä yksilöevoluution korkeimmille portaille; pilkahduksiin mielen aavasta potentiasta, jota sanat eivät voi lähestyä hajoamatta. Metsä on viisauden ja myötätunnon esiintymiselle otollinen ympäristö.

Viimein maisema avautuu. Hapan havumetsä vaihtuu hempeämmäksi, lehtomaiseksi. Haapojen, leppien ja koivujen holvisto hohtaa vapun valoa. Vallitsee kevätaspekti, toisin sanoen metsän pohjakerros on kukkaloistossa. Valkovuokkoiset ovat kunnaat, joilla se näkyy: metsäauto. Onpa se antiikkinen, kulkija ajattelee. Se on jo enemmän luontoa kuin autoa. Se tuntuu kuuluvan paikkaan, olevan sen täysivaltainen jäsen. Se herättää kunnioitusta.

Maaksi takaisin.

Hoppa mikä hoppa.

Ikkunakampi.

Ohjaamo.

Haavan kanssa.

Suuntana myötävirta.

Perusteellinen on kulkijan kyläily metsäauton luona. Mutta on hänen mielessään vielä toinenkin kuultu vinkki. Jossain lähistöllä sijaitsee lähde, jossa pitäisi oleman vanhoja ihmiskäden laatimia rakenteita ja joka olisi yhä hyvävetinen. Lähteet ovat metsänsilmiä, joita on syytä huomioida käynnillä. Onpa kulkijan vesipullokin jo tyhjänpuoleinen. Mutta missä lähde oikein sijaitsee?

Kulkija muistaa vain suuntaa-antavasti mitä kohtaa kartalla geologin sormi osoitti. Niin hän lähtee etenemään vanhojen sarkaurien rytmittämässä lehtipuuholvistossa. Norja laakso osoittautuu pitkäksi. Laidoilla tummistelee jylhää vanhaa kuusikkoa, jonka lattiaa peittää syvänvihreä sammalmatto. Korvella on monta märkää juottia, mitä epäillä lähteiköksi. Mutta mikään kohdista ei ole metsänsilmä.

Askeltaa kulkija pitkään, edestakaisinkin. Hän päättelee, vaistoaa, antaa jalkojen viedä. Välillä hän tuntee väsymystä ja ajattelee luovuttamista, mutta suurimman osan aikaa hän on eräänlaisen huolettoman valppauden tilassa, jopa onnellinen. Kenties lähteen löytääkseen pitää ihmisen olla sille jollain tapaa valmis.

Läpitalon huoneisto.

Kantokääpä.

Tuulenkaatojuurakon akkuna.

Niinipuu.

Lähteikköjen kasvi, kevätlinnunsilmä.

Legendat kertovat metsän johdattamista. Yksi heistä oli Ranskan rakastetuin kuningas, 1200-luvulla elänyt Ludvig yhdeksäs. Pyhäksi tituleerattu hallitsija auttoi kaiken ikänsä vähäväkisiä ja puolusti näiden oikeuksia. Jos lääninherroina toimineet ylimykset olivat tuominneet rangaistuksen tai veron talonpojalle, saattoi tämä - oli hän miten kurja tahansa - viedä tuomion kuninkaan tarkistettavaksi. Etenkin kesäisin tapasi kuningas istua metsässä tietyn tammen juurella. Vähäväkiset pelkäsivät vaistomaisesti linnoja, mutta metsään heidän oli helppo tulla ja tämän kuningas tiesi. Vanha tammi näki oikeamielisyyden tapahtuvan niin aamulla kuin vielä illalla. Spontaani virta kulki uomaa, joka oli yksittäistä minää laajempi.

Olemme aina menossa johonkin suuntaan. Pysähtymisen mahdollisuus - onko sellaista olemassa? Metsässä suuntaan-menon kokemus on konkreettisin mahdollinen. Suppakuopilla, mäntykankailla, lehtorinteillä, rämeillä on kaikilla oma tapansa ilmaista - ja kätkeä - suuntia. Kulkijan näkökulmasta ne ovat erottamattomia suunnan ideasta itsestään. Ne ovat suuntaa.

Kevätlinnunsilmien laaja kukkamatto ei jää huomaamatta. Kasvillisuuden lomassa kimaltelee vesi. Sitten metsä katsoo kulkijaa silmästä silmään. Lähde.

Lähellä lähdettä.

Pulppuaminen. Metsän silmä.

Täyttymys.

Kohdallaan. Kaikki.

(Kuvat ovat eteläisestä Sipoonkorvesta, kohteet geologi Antti Sallan vinkkaamia, retken ajankohta vappupäivä 2015).

Polkujen merkityksestä kirjoitimme syksyllä 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/10/polulla-mietteita-maaston-suonista.html

Sipoonkorven hangilla hakkuuaikaan

Nuoren kansallispuiston uutuutta, miltei puhdasotsaista kainoutta säihkyvä kyltti vastaanottaa metsän syliin astuvaa.

Sipoonkorvessa on paikoitellen hienoa metsää. Se on saanut varttua siitä lähin, kun suunnilleen koko nykyinen Sipoonkorven alue avohakattiin Helsingin seudun linnoitustöihin liittyvissä "ryssänhakkuissa" 1910-luvulla. Etelä-Suomen oloissa ainakin rehevillä paikoilla metsästä kehittyy oikein vakuuttava sadassa vuodessa. Kaikkialla Sipoonkorvessa metsällä ei ole kuitenkaan näin pitkää elinkaarta. Sitä on monin paikoin käsitelty tehometsätalouden koko keinovalikoimalla, ja tavanomainen Sipoonkorpi-kokemus onkin kuin mistä tahansa Suomesta: törmätä lähes läpipääsemättömään taimikkoseinään tai horsman ja vadelman hoivaamaan raiskiorinteeseen. Varmimmin vanhoja puita tapaa kalliomäiltä, joita on alueella suorastaan eksyttävän paljon.

Aiemmin suuren yleisön hyvin vähäisesti tuntemasta Sipoonkorvesta leivottiin 2011 Suomen 36. kansallispuisto. Sen tämänhetkinen pinta-ala on noin 1900 hehtaaria. Viimeisin lisäys on kuluvan vuoden helmikuulta, jolloin sovittiin Pakilan Putki Oy:n noin 40-hehtaarin metsätilan liittämisestä puistoon. Uudenmaan Ely-keskus on kuuluttanut Sipoonkorven metsänomistajille haluaan hankkia heidän maansa puistoon vapaaehtoisten maanostojen ja -vaihtojen kautta. Toiveena on koota puistoa palapelin tavoin; nykyisellään sen malli on pirstaleinen kuin rikottu maljakko. Aie puiston yhtenäistämisestä ja kasvattamisesta on valoisa ja jalo, ajatellen myös tulevia retkeilijäpolvia.

Sipoonkorvessa on vielä noin kaksituhatta hehtaaria suojelematonta metsää, joten periaatteessa kansallispuiston koon voisi tuplata. Karua todellisuutta kuitenkin on, että osa metsänomistajista panee mieluummin metsänsä poikki ja pinoon kuin myy sen kehittyvän kansallispuiston lisäpalaksi. Huomasimme tämän tehdessämme pienen metsähiihtokierroksen kevään jo hupenevilla hangilla. Kohdealueena oli Sipoonkorven etelä-pohjoissuunnassa halkaisevan tien itäpuoli, reitin polveillessa Bakunkärriltä Riängsbackenille ja Genaträskin kautta Storlidenille.

Retki on alkanut ja "korpi" vaeltaa tajuun. Metsä vaikuttaa menettäneen tupoittain turkkiaan. Armelias lumivaippa kuitenkin kätkee maan, sen viillot ja vaikerrukset.

Seisahdus. Synnyinoikeutemme on haltioitua kaiken edessä ja jokaisena hetkenä.

Retkeläiset ottamassa aromaterapeuttista käsittelyä havupuun tuoksussa. Erinäisiä mietteitä kuitenkin herää massiivisten tukkipinojen jatkuessa ja jatkuessa...

.. eikä sitä tuoksuakaan oikein irtoa täysilahoina kaadetuista rungoista, joilla on oleva arvoa vain ö-luokan energiapuuna. Metsässä niillä olisi kuitenkin ollut suurta merkitystä lukemattomien elämänedustajien kotina ja ravintona sekä kansallispuiston maisemana, syttyvinä tähtinä kulkijain silmissä.

Tähän saumaan sopii pieni tietoisku lahopuusta (HS 3.4.2013):

La­ho­puun mää­rä on yk­si mo­ni­muo­toi­suu­den kan­nal­ta kes­kei­sim­mis­tä met­sän omi­nais­piir­teis­tä. Luon­non­ti­lai­sis­sa met­sis­sä la­ho­puu­ta on met­sä­tyy­pis­tä riip­puen 20–120 kuu­tio­ta heh­taa­ril­la, mut­ta Ete­lä-Suo­men ta­lous­met­sis­sä vain kol­me kuu­tio­ta heh­taa­ril­la. Uhan­alais­ten la­jien esiin­ty­mi­sen kyn­nys­ar­vo­na tut­ki­jat ovat pi­tä­neet vä­hin­tään 20 kuu­tio­ta heh­taa­ril­la. La­ho­puus­ta riip­pu­vai­sia la­je­ja Suo­men met­sis­sä elää noin 5 000, nel­jän­nes kai­kis­ta met­sä­la­jeis­tam­me.

Lahopuulle ystävällisempää ilmapiiriä muokataan uudessa Suonen luonnonsuojeluliiton, Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston hankkeessa:

http://www.sll.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2013/lahopuun-sailyttamisesta-kaupungeissa-pian-kilpaillaan

Hakkuutie polveilee välillä metsässä, välillä aukoissa.

Jossain kauempana tien päässä jyrisee ja kolisee metsäkone. Puista kuuluu kirkaiseva ääni, kun rungot syöksyvät koneen nyrkin läpi oksansa menettäen.

Emme olleet tulleet seuraamaan metsäkoneen työnäytöstä, jolle epäilemättä voisi suoda täydet pisteet tehokkuudesta ja täsmällisyydestä. Sen sijaan käännyimme ajouralta pois, tihenevään havuverhoon, alas laaksoa, jonka pohjalla jääkantinen noro osoitti parhaaksi katsomaansa tietä.

Kartta piti useasti ottaa esiin eikä siltikään mikään ollut varmaa paitsi epävarmuuden hienoinen viehätys ja puhdas luonnollisuus.

Talvisen metsän estetiikka ei ammu ilotulitusta eikä sambaile, mutta vetoaa riisutulla tarkoituksenmukaisuudellaan.

Ihminen on vuosisatoja hakenut sijaansa Sipoonkorvesta. Sähkötön rintamamieskauden uudisraivaajatila horrostaa syvällä metsän keskellä pienen viljelysaukon äärellä. Mikä nykymaailmassa harvinaista, talolle ei johda autolla ajettavaksi soveltuvaa tietä.

 Fillareillakin on tultu, mutta ei lähdetty.

Luonnon keskellä elävän ihmisen tärkeimpiä päivittäisiä kiinnostuksia on sää. Vieraantunut on se, joka säästä keskustelemista pitää tarpeettomana small talkina.

Korven keskellä ei kaikkia rakennuksia ole tarpeen maalata niin kuin jossain tien laidalla, "maalikylissä".

Metsämantereen itäosa halkaistiin 1990-luvulla monen kilometrin matkalla voimalinjalla. Immersbyn kyläläiset pitivät huolen, ettei se tullut heidän peltomaisemiinsa - ja kukapa olisi puhunut tuolloin useimmille täysin never-heardin Sipoonkorven puolesta?

Pajunkissojen aika.

Pienet suoaukeat ovat Sipoonkorven suola.

Hirvi on kahlannut hangessa ja pissaillut mennessään.

Hirven makuupaikka.

Genaträskin ranta saavutettu.

Samaisen järven tuntumassa, nykyisellä kansallispuiston alueella on tyylikäs piilopirtti. Iältään se voi hyvinkin olla 80-vuotias eikä tännekään tule ajettavaa tietä. Mitähän käyttöä Metsähallitus rakennukselle meinaa?

Retki jatkuu korven uumeniin, jossa rauha kuin huomaamatta kietoo mielen.

Sipoonkorvesta varttunutta metsää hakevan kannattaa suunnata esimerkiksi Hyppjaskäriltä pohjoiseen kohden Grytbergetia. Sillä suunnalla, Hattmossenin koillispuolella kahden kallion välissä, on myös kansallispuiston vanhimmaksi sanottu metsikköpläntti, jonka männyt ovat yli 150-vuotiaita. Gillerbergetillä on niin ikään kerrassaan hienoa metsää.

Silmäyksen Sipoonkorpeen loimme myös syksyllä 2008:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/10/silmys-sipoonkorpeen.html