Jäähyväiset Englantilaiskalliolle

Täkä-täkä-täkä tykyttää kalliopora ja käsittämättömän vanha kivi joutuu antamaan periksi.

Voi Helsinkiä, niin vähiin on sitten käynyt maa, että vanha kunnon Englantilaiskalliokin pitää pilkkoa säpäleiksi rakentamisen tieltä. Tuo kallio näyttäytyy - tai siis näyttäytyi vielä viikko sitten - Itäväylän molemmin puolin Kulosaaren sillan kaupungin puoleisessa päässä. Kallion eteläinen siivu oli jo aiemminkin vain tynkä Sompasaaren sataman rouskaistua sen vuosikymmeniä sitten, mutta pohjoinen oli kunnon komeaprofiilinen mötikkä. Kaupunkiin tullessa mäki edusti viimeistä jokseenkin luonnontilaista, täysin kultivoimatonta maastoa ennen urbaania vyöhykettä. Pelkkä sen olemassaolo oli henkireikä, tasapainottaja. Jos kalliolle halusi mennä, piti laskeutua Hermannin rantatielle ja luikkia vanhan rautatien ylitse. Aidan kolosta alkanut puskoiden suojaama polkupahainen oli luonteeltaan niin syrjäinen, ettei mäellä koskaan ihmisiä näkynyt paitsi ihan viime vaiheessa romanikerjäläisiä leireineen. Paikka kuului selvästi kategoriaan "niin keskeinen että perifeerinen":

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/08/valihuomio-niin-keskeinen-etta.html

Näinä päivinä Englantilaiskallio siis katoaa nopeasti maisemasta. Sen tilalle tulee lähivuosina jonkinlainen tornitalo toimistoille. Tulevaisuus nähdään aikanaan, mutta nimen Englantilaiskallio syntyhistoriakin on yhtä lailla hämärissä. Sörnäistenniemeen kuulunut mäki sijaitsi vuonna 1863 perustetun Sörnäisten sataman alueella. Satama oli tunnettu etenkin puutavaran viennistä ja kyllähän siellä englantilaisia sailoreita riitti. Kuulemma jossain satamakapakassa oli jopa englanninkielinen nimikyltti, mikä oli tuolloin huomiota herättävää (nykyisin on melkeinpä erikoisempaa löytää suomenkielisellä nimellä varustettu kapakka). Paikalliset lapset tunsivat alueen tiettävästi nimellä Englantilainen metsä, mikä kuulostaa aika romanttiselta ja mystiseltä nimeltä satama-alueelle, vaikka onhan siellä metsän rippeitä varmaan ollut. Vuosina 1889-1938 alueella toimi myös öljysatama, joka sitten muutti Herttoniemeen, nyt jo historian sivuille siirtyneeseen satamaan. 1950-luvulla Sörnäisten sataman maisemakokonaisuus puurakennuksineen ja rautatieterminaaleineen katosi, kun Sompasaaren epäonnisen huvilasaaren nimeä kantava satamagoljatti luotiin valtaamalla alaa merestä ja lähisaaristosta, ja kun Itäväylä istutettiin nykymallisena paikalleen.

Englantilaiskallio irtaimesta maa-aineksesta puhdistettuna juuri ennen poraamisen aloittamista.

Tästä vuoden 1934 ilmakuvasta voi paikan nykyilmeen tunteva ymmärtää, kuinka mielettömän paljon alue on muuttunut ja toisaalta kuinka "valmis" se oli jo tuolloin. Ankkurina nykypäivään toimivat lähinnä vain Suvilahden kaasukellot. Englantilaiskallion pohjoispuolella näyttää olleen tuolloin öljysäiliöitä.

Missä vaiheessa soivat hälytyskellot, kun jokainen mahdollinen ja mahdoton kolo bygataan täyteen ja kaupungin hengitys koko ajan vaikeutuu asukkaiden hyvinvoinnin kustannuksella? Kriittinen piste on jo käsillä.

Välihuomio: Niin keskeinen että perifeerinen

Tällä kertaa jutunjuurta on väännetty tästä kyltistä, jonka funktionaalis-asiallinen merkkilaji viittaa puolen vuosisadan taakse.

Joskus paikka on niin vilkkaan hyörinnän häränsilmässä, että se muuttuu luokseenpääsemättömäksi periferiaksi silkkaa keskeisyyttään. Esimerkiksi Haagan liikenneympyrän keskelle jäävässä metsikössä sijaitsi pitkään metsien miesten irtolaismaja; piilokoijaa kiertävä liki tauoton autovirta tarjosi sille rauhan ja koskemattomuuden, ylhäisen yksinäisyyden, jota se ei olisi samalta seudulta oikeastaan mistään muualta saanut. Tavalliselle ihmiselle ei tule mieleenkään lähteä pyrkimään liikenneympyrän keskellä sijaitsevaan metsikköön; liikennevirran ylitys olisi epämiellyttävää ja vaarallista, ja perillä voisi iskeä lähinnä klaustrofobinen tunnelma. Koska yrityksen vaatima vaiva ei ole missään suhteessa tulokseen, ovat tällaiset paikat yleensä erämaisia tyyssijoja, kaupungin harvimmin jalan astuttuja neliömetrejä. Voisi olettaa, että esimerkiksi juuri liikenneympyröitä on hyödynnetty (laillisten ja laittomien) hyötykasvien viljelyyn pari vuotta sitten Suomessakin järjestäytyneen kaupunkiviljely-liikkeen viitoittamalla tavalla. Pasilan ratapihalla viljemiä on ainakin ollut.

Eräs pieni detaljiiesimerkki "niin keskeinen että perifeerinen" -ilmiöstä löytyy Itäväylän alusta, kohdasta, jossa tiuhaan kudottu automatto nousee Sörnäisten rantatieltä Itäväylälle, nopeuttaan kiihdyttäen, kantakaupungin ahtauden jälkeen edessään siintävän moottoritiemäisen avaruuden huojentavana kokien. Tässä kohdin seisoo auringon vaalentamassa ja halkeilevassa puutolpassaan tieviitta Itäväylä Österleden. Kyltin fontti viittaa vuosikymmenten päähän, 1950-60 -lukujen vaihteeseen, jolloin myös nimellä Itäinen Autostrada tunnettu väylä valmistui. Kun päätös tehdään ja käsky käy, on Helsingin kaupungin koneisto tehokas uusimaan kadunkalusteita. Vanhemman polven katukyltit on aikoja sitten vaihdettu uudempiin - riippumatta siitä, onko niissä ollut jotain vikaa tai ei - mutta ei tätä. Itäväylän nimikyltti on yksinkertaisesti liian vilkkaassa paikassa, että sitä olisi voitu vaihtaa aiheuttamatta vaaraa ja huolta niin vaihtajalle kuin liikenteelle. Se on todennäköisesti pystytetty väylän ollessa viittä vaille valmis, ennen kuin se on avattu autoille. Sittemmin se on ollut koskematon omalla erikoisvyöhykkeellään haarniskoidun henkivartioston varjeluksessa, huippuintensiteetin suvantotaskussa.

Tästä ajaa keskimäärin 65 000 ajoneuvoa vuorokaudessa, eli yöt päivät keskimäärin 2708 tunnissa ja 45 minuutissa. Ei ihme, että vanhaa katukylttiä ei ole vaihdettu, kuten muualla kaupungissa on tehty.

Samainen katukyltti törröttää dramaattisesti tässä Eeva Ristan 1971 ottamassa kuvassa:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/autojono/ser123819#contentwrapper

Itäväylän muinaishaudat

Itä-Helsingin halkaisee kahteen siivuun neljä-kuusikaistainen megabaana Itäväylä (tunnettu aiemmin myös nimillä Uusi Porvoontie ja Itäinen moottoritie, 1962 jopa futuroeuro-nimellä Itäinen Autostrada). Itäväylä ulvoo stadionin levyisenä kanjonina, joka mutkittelee halki maiseman kohmeisen kyyn loivakkuudella eikä ei ole erityisesti väistänyt mitään tielleen jäänyttä onnetonta luonnon tai kulttuurin edustajaa. Pari poikkeusta on täytynyt kuitenkin huomioida. Aivan kiinni Itäväylässä on kaksi pronssikautista röykkiöhautaa, jotka muinaismuistolaki rauhoittaa automaattisesti ilman eri toimenpiteitä.

"Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty", sanelee laki. Se tuli voimaan 1963 korvaten muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista ja suojelua käsitelleen asetuksen vuodelta 1883.

Toinen Itäväylän partaalla roikkuvista haudoista on Herttoniemessä, toinen Kulosaaressa. Ne molemmat muodostavat erikoisen mikrosaarekkeen, joka on kaikkialta ympäriltä nakerrettu erilaisin maankäyttömuodoin. Ne ovat periferian enklaaveja raskaasti keskustetussa ympäristössä. Silti, ahtaalle ahdistettuina ja mitättömän kokoisinakin, niissä on oma maailmansa, joka on tunnelmaltaan tyystin erilainen kuin kymmenen metrin päässä. Molemmat haudoista sijaitsevat kumpareella, jonne keskimääräinen tallaaja ei vaivaudu poikkeamaan. Hautakummut ovatkin ihmeellisen rauhallisia. Jopa osin kätköisiä lymypaikkoja, jos ne suhteuttaa ympäröivään todellisuuteen.

Kurkistamme seuraavassa Herttoniemen ja Kulosaaren haudoille.

Herttoniemen hauta on mäenrippeellä, jota saarrostaa Itäväylä, teollisuusalue ja asuintalot.

Voimalinjan alla olevan hautakummun puuston ei anneta kasvaa, mutta kenttäkerroksessa sinnittelee yhä alueen alkuperäisestä metsäisyydestä muistuttava puolukka.


Urbaanilla hiidenkiukaalla kohtaavat ikivanha ja kerskauusi. Näkymä itään.

Näkymä länteen. Hauta-alue on rajattu kettingillä.

Hautakummun kuvetta kulkee ikivanha tienpohja. Sitä on ilmeisesti käytetty leiripaikkana.

Herttoniemen haudan vieressä on uusia taloja. Puissa on juhlaliputus.

Kulosaaren muinaishauta sijaitsee kapealla kiilamaisella kielekkeellä. Toisella puolella on Itäväylä metrokaistoineen ja -asemineen. Toisella puolella oli Shellin bensis. Se purettiin ja alue jäi epäviralliseksi parkkipaikaksi maalaisille, jotka haluavat tulla Helsinkiin autolla, mutta eivät viedä sitä keskustaan.

Sama kumpare toiselta puolelta.

Kulosaaren hauta.

Näkymä lännestä itään.

Hautaa voi katsella myös metrosta.

Joku on tuonut edelliskesänä kukkia.

Rauhoituskyltti.

Vanhan kansan hiidenkiukaiksi (Varsinais-Suomessa myös vareiksi ja Pohjanmaalla lapinraunioiksi sekä jätinroukkioksi) kutsumia kivisiä muinaishautoja on Suomessa kuutisen tuhatta. Ne ovat pronssikaudelta (1500 - 500 eKr.) tai pian sen jälkeen varhaiselta rautakaudelta, ja ne sijaitsevat rannikolla tai rannikon tuntumassa, Viipurinlahdelta Simojoelle. Niihin on haudattu yleensä poltettujen vainajien tuhkaa, joskus myös polttamattomia ruumiita. Joidenkin hautojen sisällä on paasiarkku, joissakin myös "aarteita" eli hauta-antimia, kuten astioita, koruja, solkia, miekkoja tai tikareita. Tästä syystä haudat on yleensä pengottu ja ryöstetty, virallisesti niitä on tutkittu ehkä prosentti (Suomen ensimmäinen virallinen muinaishauta-avaus on Laihialta 1869).

Hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti ympäristöään korkeammalla paikalla, jolta näkee tai ainakin on nähnyt omana aikanaan pitkälle. Sieltä käsin mahtipäällikkö on vainajanakin voinut hallita seutua ja muistuttaa mahdollisia ulkopuolisia heimon reviirirajoista. Kyse on jatkuvuudesta ja maan haltuun otosta, jota ei oltu pohjoisen ihmisen hämärässä historiassa aiemmin näin selvästi ilmaistu. Pronssikautinen ihminen oli alkanut kaskiviljellä merkittävän osan ruoastaan (ohraa ja vehnää) ja piti kotieläiminään nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja, joten asutus oli kiinteästi ja pysyvästi paikallaan verrattuna aiempiin pyyntikulttuureihin. Varsinaisia kyliä ei kuitenkaan ollut. Pronssiesineisiin tarvittiin kuparia ja tinaa, jota Suomesta ei saanut. Oli siis jonkinmoisia kauppasuhteita meren taakse.

Röykkiöhautaperinne ja siihen liittyvä vainajien tuhkaus kesti yli 2000 vuotta. Tapa on skandinaavista lainaa; sisämaan "kalevalaisilla" mailla edesmenneet kuopattiin edelleen polttamatta maahan. Pronssikautisen ihmisen maailmankuvasta tai uskomuksista on niukkojen arkeologisten löydösten varassa ja kirjallisten aikalaislähteiden puuttuessa vaikea sanoa sen kummempia. Heidän päänsä sisään emme pääse, vaikka kuinka larppaisimme ja kävisimme shamaanikursseilla. Suurin ponnisteluin kasatut megaliittihaudat uhmaavat vuosituhansia mykkinä mysteereinä.

Itäväylän haudat ovat sijainniltaan todennäköisesti Suomen urbaaneimmat ja ahtaimmalle puristetut. Jopa Meilahden hauta sijoittuu paljon väljemmin ja luonnollisemmin rantakalliolleen. Kontrasti ympäröivään betoniin, teräkseen, pakokaasuun, metroon ja marketteihin buusteroi muinaiskalmistojen kuriositeettiarvoa, ja tekee niistä melkein protesteja voimaperäiselle, yksikärkisesti tehoa jumaloivalle ympäristönmuokkaukselle, jonka aikaansaannoksille ihmismielikään ei ole immuuni.

On pienoinen ihme, että Itäväylän leposijat säilyivät. Aivan Herttoniemen haudan tuntumassa Kipparvuorella sijaitsi ennen kaksi muutakin, pieni ja suuri, hiidenkiuasta. 1800-1900 -lukujen taitteessa nämä tuhottiin, sillä kivet kelpasivat ympärille nousevan huvila-asutuksen tarpeisiin. Suurempi Kipparvuoren haudoista purettiin höyrylaivalaiturin pohjiksi leskirouva Aina Alina Granfeltin tontille, pienempi uusiokäytettiin Stamerin villan jääkellarin rakenteisiin. Arkeologit toki älähtivät ja vaativat kivien palauttamista paikoilleen. Mutta 1910 arkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo saattoi vain raportoida, että haudat olivat yhä tärviöllä, pienempi jo lähes kadonnut. Nyt myös alueen lukuisat huvilat ovat viimeistä myöten haihtuneet aikojen tuuliin: viimeinen, arkkitehtuuriltaan friikisti upea kipparvuorelaisvilla paloi/poltettiin 1998.