tiistai 23. kesäkuuta 2015

Maastopalopaikalla Sipoonkorvessa

Vanha petäjä ei ole moksiskaan.

Donner und Blitzern!

Silminnäkijät kertovat, että kun salama on valinnut iskukohteekseen ihmisen, nousevat tämän hiukset aavemaisesti pystyyn. Salama on raivannut ilmakehän halki kilometrejä pitkän purkauskanavan, joka tässä tapauksessa päättyy tiettyyn päälakeen. Ilma jo kihelmöi staattista sähköä, mutta jäljellä saattaa vielä olla hetki pakenemiseen tai rukouksien lukemiseen. Toisinaan ukkonen päästää irti uhristaan, usein ei.

Mitä mahtoi aistia eräs mänty, nuori aikuinen, Sipoonkorven Forsskogskärrin laidalla 9. päivänä kuluvaa kuuta. Salama oli skannannut siitä sopivan purkauskanavan. Honka ei saanut jalkoja alleen, vaikka niin toivoikin. Välähdyksen ja jysäyksen väliin ei jäänyt silmänräpäystä. Solut nilan alla hyppäsivät kuperkeikkaa. Salaman ydinkanava kihisi yli 20 000 asteen kuumuisena. Kuntta oli ehkä kaatosateen kastelema, mutta leimahti kuin tulusmiehen taula. Liekit, ikikiihkollaan, alkoivat hapuilla kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Linnut ja muut eläimet pakenivat sikäli kuin pökerrykseltään kykenivät.

Horisontista myllersi savupatsas, jota märkä maasto syyti anteliaasti. Kello 19:13:19 kirjattiin hätäkeskuksessa hälytystilaus; maastopalo, keskisuuri. Tuskin ehti levoton mäyrä kääntää pesässään kylkeä, kun piipaa vonkui hiekkatiellä. Kansallispuiston uudelle parkkipaikalle käännyttiin, puomi saatiin auki ja jo punainen pelti vilkkui vesakossa. Sitten metsäautotie päättyi silmukkaan. Palosoturit juoksivat polkua kuusikkoon, mönkijä keikkui perässä, letkua vedettiin. Lähellä rätisi ja humisi. Punakukko oli irti hakkuuaukean viereisellä lakisäästiöllä. Lieskat olivat parimetrisiä. Tuli leimahteli kuusten alaoksissa, kipinäsuihkut sinkoilivat korkealle.

Suomalainen palonsammutus oli jälleen tehokasta, koko proseduuri ilmoituksesta jälkisammutukseen. Pahus. Meitä olentoja on moneksi, ja on myös metsäpalosta riippuvaisia ja hyötyviä lajeja. Ne asettuvat palaneisiin, kärventyneisiin puihin, vielä lämpimään tuhkaan. Koska metsäpalot ovat sammutuksen vuoksi niin vähäisiä, riutuvat nämä olennot hädissään. Kuin taiottuna ne ilmaantuvat palopaikalle matkojen takaa. Mäntyhuppukuoriainen, kantautuiko nokkaasi Sipoon käry?

Kesäkuinen ilta oli painumassa mailleen, kun läksimme katsomaan maastopalopaikkaa. Aikaa palosta oli runsas viikko.

Paloalueelle on parin kilometrin käpyttely metsäautotietä.

Pihka tuoksuu, rutkasti. On budjetoitu rahaa kansallispuistoa ympäröivien metsäpalstojen ostamiseen osaksi puistoa, mutta on metsänomistajia, jotka mieluummin hakkaavat metsänsä.

Tukkien sotamaalauksia.

Metsäauto tie on jäänyt taakse ja edessä on traktorin talvitie Forsskogskärr-suon yli.

Kuusitaimikon liepeillä alkaa vainuta tervaisen savuista ilmanalaa.

Lähimäki paljastuu palopaikaksi.

Maastopalo on metsäpalon pikkuveli; innokas kyllä vaan ei perusteellinen.

Tuli on puhdistanut maaston jäkälistä, sammaleista, heinistä, putkilokasveista, varvuista ja vesoista. Paljaissa muodoissa vilkahtaa kurkistusikkunoita jääkauden vetäytymisvaiheeseen.

Liekitetyn kuusenkerkän maku? Siinä pirskahtaa havuinen kirpeys, jonka lävitse leviää hienoisen savuinen ylikypsyys.

Tässä seisoi palosoturi ja väistyi liekin valta. Rajan selvyys korostuu, koska on alkukesä. Kansanperinteen mukaan se on pikkukesä. Helle ei vielä lepää raukean maan yllä, lehti ei ole vielä tumman täyteläinen, vaan vallitsee kylmien ja vaaleiden öiden ilotulitus; kasvun kiihko, ylikuohunta, mehukkuus.

Mänty on kehittynyt metsäpaloselviytyjäksi Se luopuu alaoksistaan ja punoo itselleen paksulevyisen kuoripanssarin. 

Salamanlyömä petäjä, josta palo lähti valloilleen.

Jos maaperä männyn juurella olisi hiekkaisempi, piilisi siinä kaiketi ukonvaaja eli osittain lasiksi sulaneesta hiekasta muodostunut ontto tikarimainen muodostelma. Sellaista on ollut tapana pitää todella kovan luokan taikakaluna.

Mänty on vaitelias, mutta käki ja lehtokurppa sitäkin äänekkäämpiä.

Maa mustui. Kosteana se uhoaa palotuoksua.

Myös koivuja koeteltiin.

Metsikön vanhin.

Hämärtyy vaan ei pimene. Lähdemme takaisin.

Kiitokset Hindsbyn kylän Esa Mäkiselle vinkistä.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Karua lumoa Ilmusmäen ja Hiidenmäen luolilla

Ihminen, kallio ja luola kohtaavat Perniön unhoisassa takametsässä.

Ajatelkaamme, ettei onkaloita ja rotkoja olisi.

Miten loisteliailta maastonhuiput tuntuisivat, jos ne vertautuisivat vain tasaisuuteen, äärettömään lakeuteen? Olisiko päivänvalo latteaa pakkosyöttöä ja maisemassa halpa tuntu, jos pimeydellä ei olisi maallisia päiväpesiä? Entä miten tämä ulottuvuuspuutos vaikuttaisi ihmismieleen - jota ympäristö väistämättä muovaa?

Onneksi on luolia ja rotkoja. Niiden huomassa on välillä syytä käydä.

Asiamiehet Salakirjoista, Romantic Geographic Societysta ja Esoteerisen maantieteen koulusta kävivät Suomen luolien juhlavuoden retkellä. Jaa että miten niin on Suomen luolien juhlavuosi? Toukokuussa ilmestyi yli neljän sadan sivun Suomen luolat; teos, joka esittelee tuhatkunta kotimaista luolaa. Se pohjautuu geologian ja paleontologian professori Veli-Pekka Salosen sekä geologien Aimo Kejosen, Sakari Kieloston ja Seppo I. Lahden vuonna 1982 aloittaman ja edelleen jatkuvan luolaprojektin aineistoihin. Luolaretkemme koolle kutsuja Tuomo Kesäläinen on kirjan pääkirjoittaja ja kuvaaja. Luolamiehenä tunnettu herra lienee käynyt useammassa suomalaisessa luolassa ja rotkossa kuin kukaan muu.

Toukokuisella retkellä oli kaksi kohdetta: Ilmusmäki ja Pirttimäen Hiidenkirkko. Ne sijaitsevat Varsinais-Suomen vehmaissa ja viljavissa maisemissa, Salon ja Perniön kunnissa.

ILMUSMÄKI

Muutaman kilometrin Salon keskusta etelään sijaitseva Ilmusmäki hallitsee maisemaa ja antaa näköalat. Merenpinnasta sen laki yltään 101 metriin. Mäelle johtaa hyvin jyrkkä kalliopolku. Vaikeakulkuisuudesta huolimatta Ilmusmäki on ollut takavuosina tärkeähkö matkailunähtävyys. Nykyisyys on hiljaista, mutta menneisyys kohisee ja kuiskii. Mäen väitetään olleen tietäjien voimapaikka, voimallinen kalliokirkko. Ja keitä olivatkaan seudun pronssikautiset asukkaat, he kokosivat Ilmusmäen korkeuteen seudun suurimpiin kuuluvan röykkiöhaudan eli hiidenkiukaan.

Ilmusmäki on ollut ennen suosittu nähtävyys, jota varten kulki oma tiesilmukkansa. Nyt siitä on rouhittu päällyste pois.

Ilmusmäkeä on kutsuttu Varsinais-Suomen Koliksi.

Vuoren laella näkyy hiidenkiuas.

Hauta on mahtavan kokoinen.

Tämän toteavat myös asiamiehet J. Hällström ja J. Kivi.

Liepeillä on muinainen rantakivikko, pirunpelto. Haudan kivien alkuperää ei tarvitse kahdesti miettiä.

Luolan alla on nuotiopaikka ja tasainen makuusija ainakin kolmelle. Tämä ei kuitenkaan ole Ilmusmäen päällikköluola...

... vaan tämä.

Maanjäristyksessä syntyneen rakoluolan seinässä on laaja sileä pinta, liikkumasauma.

Luolan perällä. (Kuva Tuomo Kesäläinen)

Luolamies taltioi tutkijoita varten luolaeliöstöä. Luolilla on oma erikoinen lajistonsa, jota ei kunnolla tunneta. Onhan tieto ylipäätään luolien sijainnista ollut hajallaan.

Jokin hädintuskin silmälle erottuva sääski-parka on päätynyt koeputkeen.

Siirrytään toisaalle, Perniön puolelle.

Välillä kiepataan hyvin perifeerisissä paikoissa.

PIRTTIMÄEN HIIDENKIRKKO

Graniittigneissijyrkänne on terävine paasineen ja louhikkoineen raju, suorastaan irvistävä. Louhikolla on kita, luola. Se toimi 1800-luvulla Perniön tunnetuimman noidan kirkkona. Noita oli Kumlin-niminen mies, joka antoi kalliokirkossaan parannusta niille, jotka hänen hoitoonsa uskaltautuivat. Luolassa kerrottiin asuvan hiisiä, jotka Kumlin oli kesyttänyt tuekseen.

Metsää on tarvottu, puita nähty. Mutta sitten edessä on yhtäkkiä korkea seinä.

Kallio on helpoimmastakin nousukohdasta kaikkea muuta kuin kapuamiseen rohkaiseva. Sinikkäästi ja varovaisesti voi lohkareiden lomasta kuitenkin edetä.

Jyrkänteen juurella on piilokojun jäänteet. Todennäköisesti siitä on kuvattu mäyrää, kettua, korppia tai huuhkajaa.

Louhikossa on Kirkoksi kutsuttu luola, jolla on pituutta 14 metriä, leveyttä puolesta viiteen metriä ja korkeutta jopa kuusi metriä. Luolan suuaukon lähellä on ainakin kolme peuran pääkalloa, kuka tietää miksi.

Luola sisätila herättää kunnioittavaa ihmetystä. (Kuva: TK)

Risukeittimen polttoaine piti tuoda mukana alempaa. Tuhansissa vuosissakaan ei ole metsä pystynyt asettumaan rinteeseen.

Tuossa kai tapasi noita Kumlinkin seistä, katseensa viereiseen korpeen luoneena. (Kuva TK)

Ihminen on pieni näillä mestoilla. (Kuva: Jussi Kivi)