lauantai 23. huhtikuuta 2011

Hiipunutta Helsinkiä - kolme autiokohdetta

Sörkän maalaisromantiikaa? Kyllä vain, sitä itseään.

Helsingin kamara on hyvin tehokkaasti käyttöön otettua, jopa maan alta reikäjuustomaisesti nakerrettua. Silti urbaani retkeilijä törmää edelleen silloin tällöin paikkoihin ja rakennuksiin, joissa pääkaupungin teho, kiire ja hyötynäkökulma loistavat poissaolollaan, luukut peittävät ikkunoita ja rikkaruoho on vallannut kentät. Tällaiset näkymät ovat oikeastaan välttämätön osa kaupungin muutosta, sillä ilman väistyvää ei kohoaisi uutta. Mutta toki luppoisuuden, leppoisuuden, uinahduksen ja sisäänpäinkietoutuneisuuden kohdat voidaan nähdä myös arvokkaina hotspotteina, tähdellisiä kokemuksia, elämyksiä ja mietteitä tarjoavina, kuten esimerkiksi esoteerisen mantsan piirissä on tavattu tehdä. Niistä voi olla vaikea pitää tavanomaisessa mielessä - mutta toisaalta pitämisen ja ei-pitämisen välillä pomppuilua on ihan hyvä välillä karistella yltään. Moinen dualismi palvelee toki jokapäiväistä selviytymistämme, mutta ei itsessään ole kirjoitettu olevaisen luontoon. Ja senhän me haluamme tuntea, kuinkas muuten.

Pidemmittä puheitta käydään kurkistamssa paria helsinkiläistä unohduksen paikkaa ja rakennusta.

Sörnäisten vankilan sikala lähistöineen

Sörnäisten Koivuniemeen Kumtähden säteritilan maalle 1881 valmistuneen vankilan paikkavalinnassa oli alusta alkaen otettu huomioon alueen soveltuvuus maataloustuotantoon. Kuritushuoneen ei ollut tarkoitus olla videoiden katselun, kuntosalilla käynnin ja viikonloppulomien ympärillä pyörivä täyshoitola, vaan paikka jossa kärsittiin tuomio ja tämän lisäksi ansaittiin oma ylläpito työllä. Yksi vankien lukuisista erilaisista työtehtävistä oli sikojen hoito. Hieman yllättäen vankilan sikala löytyy yhä hermannilaiselta mäeltä pakkolaitoksen tuntumasta. Hiljattain se jäi uusien asuintalojen kainaloon.

Sikala on tukeva tiilirakennus.

Viimeisinä vuosikymmeninä sikalassa ei ilmeisesti ollut enää sorkkaeläimiin lukeutuvia älykkäitä röhkijöitä, vaan se toimi jonkilaisena kalustotallina - siitä kielii muun muassa tämä kyltti.

Hyvää tarkoittavat kyltit ja todellisuus ovat toisinaan hieman eri linjoilla.

Uusi aika kohtaa vanhan.

Yksityiskohtia.

Vankila kurkistaa taustalla.

Meinaavat kuulemma purkaa vanhat puiset vartiotorninsa, mitä nyt yksi jätetään muistoksi. Muurin harjalle ilmestyi niin sanottua Nato-lankaa sen jälkeen kun neljä vankia karkasi muurin ylitse vuonna 1993. Sittemmin vankilan sisältä ei ole karannut kukaan - huomattavasti yksinkertaisempaa ja vaivattomampaa on vain jättää palaamatta lomilta.

Vielä viimeinen vilkaisu sikalaan. Entä mitä rakennukselle meinataan tehdä? Siitä on suunniteltu päiväkotia kersoille, uskomatonta mutta totta.

Takapihan aita...

... ja torjunnan universaali avokämmen.

Mistä sitten pitäisi pysyä poissa? Tältä omituiselta seudulta, joka muuttuu kasvukaudella suojaiseksi kätköksi sammaloituneiden betonirakenteiden puskeman vesakon vuoksi. Takana näkyy tukkutori.

Piilossa on jonkin aiemman kesän viljelylava.

Muusta sadosta ei ole tietoa, mutta ainakin kruununkorkkeja on tullut kunnon liuta.

Arvoituksellisia monttuja.

Massiivinen ilmanvaihtotorni antenneineen vankilanmäellä.

Meren tuntumassa häämöttää rajua muutosvaihetta elävä Kalasataman alue.

Pitihän tämäkin kuvata, kun on vielä pystyssä. Entiseen tullirakennukseen perustettu sosiaalikeskus "Satama" on pantu Romanian romanien ja anarkistien voimin näkemisen arvoiseen kuosiin.

Herttoniemen puhdistamon hoitajan asunto

Herttoniemen puhdistamo (tunnettu myös nimellä Porolahden puhdistamo) valmistui 1958-60 ja jatkoi toimintaansa vuoteen 1985. Nykyisin sen lietealtaat ovat jääneet uusien pienkerrostalojen alle. Pari pömpeliä on jostain syystä säästetty, samoin puhdistamonhoitajan asunto. Kuten vankilan sikala, sekin on tukevarakenteinen tiilitalo ja voisi hyvin vielä palvella asumis- tai muuta käyttöä. Se on kuitenkin tyhjillään ja villiintyneen puutarhansa kera friikihkö yksityiskohta aivan kahden asuinkeskittymän välissä.

Puhdistamonhoitajan talo ja yksi puhdistamon "siiloista".

Rämettyvä hiekkalaatikko, luukutetut ikkunat ja huhtikuinen karuus matsaavat yhteen.

Postiluukusta voi nuuskaista sisäilmaa. Ummehtunutta on kuin hautaholvissa.

Joku lähitalojen ystävällinen asukas on tuonut autiotalon kuistille auringonkukansiemenillä ladatun ruokinta-automaatin.

Aika ei ajanut talosta ohitse, vaan outo byrokraattinen päätös hylätä se puhdistamon lakkauttamisen ohessa.

Tsilarin tontin laitaan on parkkeerattu taidekärry. Takarenkaan puuttuminen lupailee näyttelyn jatkuvan vielä hyvän tovin.

Porvarinlahden harkkotalo

Pääkaupungin syrjänurkkiin lukeutuvalla Porvarinlahdella on muutama vanha talo. Eräs niistä, hieman erikoisesti harkoista rakennettu, on nyt hylätty - vaikka rantatontin Helsingissä luulisi olevan haluttu. Sivulliset ovat keksineet jo talon pihalla kasvavat suuret ruusukvittenit marjoineen. Vandaalit ovat puolestaan hoidelleet talon sisustan. Vahvan runkonsa ansiosta rakennus seisoisi vielä sata vuotta - jos sen annettaisiin.

Tyhjä pihapiiri kovassa huhtivalossa.

Talon rosoinen julkisivu.

Vajan seinustalla on ollut hyvä paikka keinua.

Talon ympäristö on nostalgis-romanttista maaseutua. Kulmakunnan nimi on Vikkulla.

Mesta on merkitty.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Kirkonväen pauloissa - vanhan kansan hurjat kuolemakäsitykset elivät pitkälle moderniin aikaan

Vanha yksityinen hautausmaa Teijossa (1990-luku).

Nykyiset hautausmaat ovat siistejä, viihtyisiä puistoja, joissa pensaat ovat huolella leikattuja ja nurmikentät virheettömäksi trimmattuja. Kuolemasta niissä muistuttavat lähinnä vain hautapaasien nimet ja päiväykset. Toista oli 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa, jolloin hautausmaat olivat monesti äärimmäisen kolkkoja ympäristöjä, jotka kammottivat ihmisiä. Niissä ei ollut harvinaista nähdä lahoamisen eri vaiheissa olevia vainajia tai näiden kappaleita; niitä lojui kamaralla syistä, joihin kohta palaamme. Kalmojen ja luiden näkeminen toi kuoleman hyvin konkreettisesti sen ajan ihmisten tietoisuuteen, ja luiden ja ruumiinkappaleiden helppo saatavuus ylläpiti myös niillä suoritettua poppatoimintaa.

Muun muassa näistä asioista kertoo folkloristi Kaarina Kosken väitöskirja Kuoleman voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä, jonka SKS julkaisi helmikuussa.

Suomalaiset kansanperinnearkistot karttuivat pitkälle viime vuosisadan puoliväliin tarinoilla, uskomuksilla ja kokemuksilla kuoleman valtakuntaan kuuluvista, mutta aika ajoin elävien piirissä vaikuttavista olennoista ja ilmiöistä. Niissä on kyse laajemmasta ja moniselitteisemmästä asiasta kuin vain vainajien hengistä. Kuvioon kuuluu persoonaton tuonpuoleinen voima, jota usein kutsutaan kalmaksi, sekä sekalainen yliluonnollinen kauhuporukka, joka voidaan niputtaa termin kirkonväki alle.

Kirkonväki ja kalma

"Kirkonväestä on käytetty runsaasti erilaisia nimityksiä kuten kalmanväki, männingäiset, keijuset, manalaiset, hittuset, päättömät, tihulaiset ja liikaväki. Monet näistä nimistä tarkoittavat myös muuta kuin kirkonväkeä, mutta niitä on käytetty selvästi myös kirkonväen täsmällisinä synonyymeina", tietää Koski.

Hän jatkaa: "Omaehtoisesti liikkuva eli pihapiirissä, kuolintalossa ja maantiellä kohdattu kirkonväki on kuvailtu useinmiten läpikuultaviksi, mustan ja valkean sävyisiksi olennoiksi. Olennot ovat kertomusten mukaan vain osittain näkyvissä tai niiltä puuttuu raajoja tai pää. Kirkonväki voidaan aistia myös pelkkänä sumuna tai kalman hajuna, joka luo mielikuvan vastenmielisistä mutta näkymättömistä olennoista." Kalman hajua on joskus verrattu palaneen vaatteen käryyn. Kirkonväki on voinut ilmetä myös kuulo- tai kosketusaistimuksena. Outona sipinänä, kihinänä, huminana ja suhinana tai tylyinä töytäisyinä, tarttumisina, nipistyksinä ja iskuina.

Kirkonväkeä on voitu "nostaa" hyviä tai pahansuopia tarkoitusperiä palvelemaan. Väki voitiin esimerkiksi lähettää jonkun onnettoman kimppuun iskemällä arkunnauloja uhrin taloon, kaatamalla ruumiinpesuvettä pihaan, kätkemällä taloon luita, kuolleen hiuksia, ruumiinosia tai hautausmaan multaa tai syöttämällä kiusanteon kohteelle salaa vainajan lihaa. Tällöin alkoi tapahtua kummia. Taloon saattoi asettua jopa "möykkääjä" eli poltergeist-tyylinen riehuva häirikkövoima.

Palstatilallisen leski Maija Kivelä kertoi näin 1936 Perhossa: "Äkkiarvaamatas se kirkovväki kävi sen kimppuuj jonka päälles se oli nostettu. Tavallisestis se ilimesty näkyvässä muossa, sillon ku se kävi jonku kimppuuj ja se kävi kimppuu aina suurella joukolla, ja siinä joukoss oli suurta ja pientä, nuorta ja vanhaa. Kaikki oli semmosissa vaatteissa, missä kuki oli hautaam pantuj ja eikä niillä kaikill ollu ees päätäkääj ja ne oli muutenki kovin kolokon näkösiä, ja niistä lähti tavallisestih hyvin väkevä ruumiihhaju. Usein tuor ruumiihhajun tuns jo kappaletta ennen ku kirkovväki ite ilimesty näkyviinkään."

Tällaisista kokemuksista kerrottiin jokunen sukupolvi sitten yleisesti ympäri Suomea eikä kertojia niiden vuoksi epäilty mielipuoliksi. Ja jos joku vähän hullu olikin, kävi siihen näppärästi selitykseksi hänen kovat kokemuksensa kirkonväen kanssa - mokomat kun saattoivat härnätä järjiltä.

"Kolotusta ja pelekua ja ahistusta"

Kirkonväki on lähtenyt omatoimisesti liikkumaan ja tunkeutumaan elävien piiriin, jos elävä on jotenkin häirinnyt niitä tai rikkonut jotain kuolemaan tai hautausmaahan liittyvää tabua. Sekin on riittänyt, että on sattunut väärään aikaan väärään paikkaan - osunut liikkeelle lähteneen kirkonväen reitille. Olemukseltaan läpikuultavasta kirkonväestä ei ole tehty yleensä näköhavintoja päiväaikaan (paitsi toisinaan synkillä sydänmaan taipaleilla). Yö oli muutenkin niiden ominta aikaa, ja ikivanhan sopimuksen mukaan vuorokausi oli jaettu niin, että päivä kuuluu eläville ja yö kuolleille. Yöllä jopa oma takapiha saattoi muuttua tästä syystä vaaran vyöhykkeeksi.

Ei-persoonallinen kalma on puolestaan jotain saastuttavaa, joka on voinut tarttua esimerkiksi hautuumaamullasta, ruumiinpesuvedestä tai arkunlastuista. Sen vuoksi ihmiset "ripajavat näkkeen näkyjä, pikku-ukkoja ja kuuleen eri äänijä". Samoin "[t]ullee, kolotusta ja pelekua ja ahistusta", kuten hailuotolainen Jouko Paavola 1931 kuvaili.

Englanninkielessä vainajaa ympäröivästä vahingollisesta voimasta on käytetty ilmaisua killing airs ja kantoninkiinassa sat hei. Kalma on jotain näkymätöntä, joka leviää kuolleen lähiympäristöön kuin säteily tai pilvi, ja jolta on syytä suojautua. Kiinassa kuolleen pesuvesi ja muut vainajaan kosketuksissa olleet materiaalit on viety kylän ulkopuolelle valittuun paikkaan, joka on ollut tabu ja mielletty pysyvästi saastuneeksi. "Lapsia on kielletty menemästä niihin ja aikuisetkin kääntävät kasvonsa pois tai jopa pidättävät hengitystään kulkiessaan niiden sivutse", mainitsee Koski.

Suomessakin oli tällaisia kalmapaikkoja, usein kivilouhikoita eli "vatturaunioita", joihin kalmatartuntariskin sisältävä aines loppusijoitettiin ja joihin ei ollut kenenkään syytä astua. Muita kalmapaikkoja olivat (jo aiemmin siteeratun Jouko Paavolan mukaan) teiden risteykset, ruumiinolkien polttopaikka, keskosten ja äpäräin salainen hautapaikka, ruumisriihi, entinen teilauspaikka, murha- ja itsemurhapaikat. "Jos niiden kohdalla lankesi, tarttui kalma heti. Niillä myös kummitteli." Monista kerätyistä tarinoista käy ilmi, että pelko tai säikähdys edesauttoi ratkaisevasti kalman tartuntaa.

Tietäjät panivat ruumiit puhumaan

Rohkea, omaan "luontoonsa" luottava pystyi kuitenkin ottamaan riskejä ja pysyä vahingoittumattomana. Kalmanväkeä saattoi myös ajaa tiehensä komennoin, kirouksin ja jopa kirveellä huitaisten tai haulikolla lasauttaen. Omakohtaisesta kummituksen karkottamisesta kertoi Nestori Saastamoinen 1938 Viitasaarella: "Ilmestyi taas seipään nenään se valkoinen haamu. Sieppasin taiko [talikon] ja kirosi, että joko sinä kele siinä kökötät. Löi sillä taikolla, että vars män poikki, kun se sattu seipääseen, ja sen koommin ei joo huoamua näkynnä eessäni".

Kylmäpäistä oli myös käyttää ruumislautaa, ruumiinpesuvettä, ruumiinkappaleita, hautausmaan multaa tai muuta vastaavaa taikuuteen. Valkoista magiaa edusti esimerkiksi viljavuuden lisäämiseen tähtäävä kalman hyödyntäminen; logiikkana oli se, että kuolemaa seuraa syklisessä kierrossa elämä. Tämän ajatuksen mukaisesti myös aviovuoteeseen saatettiin panna ruumiinmultaa, jotta "marto" vaimo saisi lapsia. Viljelmiä suojattiin vainajavoiman avulla ja similia similibus -periaatteen mukainen vastaavuusmagia ("samalla samaa vastaan") järkeisti myös itse viikatemiehen torjunnan kalman avulla. Lapissa erityisen haluttua poppa-ainesta oli härmä, jota noin kahdeksan kuukautta kuolleena olleen ruumiin iholle kuulemma ilmaantuu ja joka voidaan kaapia talteen. Kalman kanssa touhuaminen miellettiin kuitenkin yleensä mahtitietäjien hommaksi, ja siihen liittyi asianmukaisia suojautumisriittejä.

Hurjimmat tietäjät menivät yöllä hautausmaalle jututtamaan vainajia ja saamaan näin tietoja. "Kirkonmaalle ovat menneet ja ajaneet ylös kaikki kuolleet riettaat pahat henget. On ollut niin väkevä sana. Oli niillä tuota pitkä rauta, tulirauta, joilla ne aukaisivat kuolleitten suun ja rupesivat puhuttelemaan. Ja sanoit kuolleelle, että mitä pitä tehä. Ja ne sanoit, että kuollut rupeaa puhumaan, kun menee puhuttamaan." (Täräntö, Leevi Kalanteri 1933).

Toimintaa yritti hillitä laki, jossa taikuus oli kielletty. Taikuus säilyi rangaistavana tekona vielä 1889 laaditussa rikoslaissa vuoteen 1998 saakka, joskin 1900-luvulla tuomiot olivat harvinaisia. Vuoden 1889 rikoslain mukaan myös ruumiin tai sen osien ottaminen haudasta ja ruumiin silpominen ylipäätään määriteltiin rikokseksi. Tästä joutui tuomiolle muun muassa helsinkiläinen velhopiiri, joka operoi 1930-luvun alussa Malmin hautausmaalla ja Tattarisuolla.

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/11/taydennysta-tattarisuon-keissiin.html

Hautausmaiden olosuhteista 1800-luvulla

Jatkaaksemme hautausmaista. Vielä 1800-luvulla hautojen kaivaminen kuului monilla paikkakunnilla kuolleen omaisille. Tästä seurasi se, että vaikka joku ehkä kuoppasi vainajan kunnolla, jätti moni sen ihan pintaan. Kalmanhaju uhosi väkevänä maasta, johon ketut ja muut yön olennot kaivoivat koloja. Luita "ajettiin" myös tarkoituksella pintaan, jotta saatiin tilaa uusille haudoille. Ne siirrettiin kirkon seinässä sijainneisiin komeroihin ja myöhemmässä historian vaiheessa hautausmaalla olleisiin luuhuoneisiin ja luukuoppiin. Niitä ei aina merkitty kunnolla, joten jossain vaiheessa ne tuppasivat olla levällään taivasalla.

Hautapaaseja ja -ristejä ei yleisesti harrastettu, joten oli epäselvää mikä vainaja lepäsi missäkin. Etenkin köyhät haudattiin tiuhaan niin sanottuihin rivihautoihin. Oma lajityyppinsä olivat talvihaudat: salvotut kellarit talvisaikaan kuolleiden arkuille. Usein niissä lahotettiin vainajia kesälläkin - hautapaikkojen puutteen vuoksi ja raskaan haudankaivuun välttämiseksi. Vanhoista reikäisistä arkuista sanottiin, ettei niiden reikiin saa katsoa: jos katsoi, "saattoi ihmisestä tulla sellainen pahan näkijä, joka ei saa koskaan rauhaa elämässään" (Ahti Paulaharju Hailuodolta 1958).

Salvottuja mökkeröisiä olivat myös perhehautakammiot, jossa arkut olivat hyllyköissä synkeää löyhkää levittäen. Ruumisarkkuja myös yksinkertaisesti jätettiin maan pinnalle ja haettiin muualta kasa maata sen päälle. Toisinaan hautausmaan kamara nousi tämän vuoksi aluetta rajaavan kiviaidan korkuiseksi. Kirkkomailla ei ollut tilaa edes kasvillisuudelle, mikä joutui jatkuvasti revityksi uusien hautausten tieltä. Ilmari Wirkkala on kuvannut 1800-luvun hautausmaanäkymiä tähän tapaan: "On ollut vain autiutta, törkyä sekä erityisesti kuolleitten luita, joita siat ja koirat kuljettivat ihmisten asunnoille, kujille ja kaduille."

Lyhyesti sanottuna: suomalaiset hautausmaat muistuttivat toistasataa vuotta sitten klassisissa intialaisissa opetusteksteissä mainittuja äärimmäisen pelottavia kalmistoja, joihin joogit menivät meditoimaan kohdatakseen pelkonsa ja saamaan sitä kautta oivalluksia.

Kuolemisen taito ja kuolleiden demonisointi

Ennen kuoltiin yleensä kotona. Väki valvoi vuorossa kuolleen äärellä, jotta ruumis ei joutunut hetkeäkään olemaan yksin. Ikkunat, uuninpellit ja räppänät avattiin, jotta edesmenneen henki pääsisi helposti ulos. Kristillisellä kaudella kansan ja pappiskunnan käytössä oli 1400-luvulta periytyviä Kuoleman taito -kirjasia (Ars Moriendi), joissa kuolevaa lohdutettiin ja rohkaistiin sekä ohjeistettiin onnistuneeseen kuolemaan. Tuonen tuville oli syytä mennä menneet riidat sovittuina, kaduttavat kaduttuina ja muutenkin asiat kunnossa.

Ortodoksien keskuudessa kuollutta ohjeistettiin itkuin ("ainoa kieli jota vainaja kuulee"). Sanottiin, että ihminen on vielä pari päivää kuolemansa jälkeen osittain kytköksissä ruumiiseensa, mitä ei kuolinprosessin häiritsemisen minimoimiseksi sopinut turhia siirrellä (tämä ohje on sopusoinnussa maailman johtavien kuolemisen asiantuntijoiden eli tiibetinbuddhalaisten aiheesta antamien opetuksien kanssa). Jos asiat menivät mönkään, vainaja saattoi palata kotonakulkijana, levottomana kummituksena. Tätä yritettiin ehkäistä muun muassa karsikkomäntyihin tehdyillä merkinnöillä: hautausmaalta tuleva kummitus näki nimikirjaimensa puun kylkeen veistetyssä taulussa, muisti olevansa kuollut ja palasi takaisin hautaan odottamaan tuomiopäivän pasuunan töräytystä.

Siinä missä katolilainen hautajaisseremonia tähtäsi kokonaan "sielun autuuttamiseen" ja kuolleiden ja elävien välillä vallitsi tietty huolehtiva side, käänsi uskonpuhdistuksen myötä vallan saanut luterilainen kirkko asetelman ympäri. Sen mukaan kuollutta ei voinut kuoleman jälkeen enää mitenkään auttaa ja hautajaisten tarkoitus oli vain omaisten lohdutus. Luterilainen oppi oli myös se, että vainaja ei voinut palata sinä tuttuna henkenä mikä hän oli elävässä ruumiissaan ollut, vaan ainoastaan demonisena olentona. "Matti Sarmela on arvellut, että kun kirkko yhdisti vainajiin kauhun ja pahuuden, ruumiinmullasta ja vainajien luista tuli kansan mielikuvissa pelätyimpiä taikavälineitä. Kalma ja kirkonväki nousivat vaarallisemmaksi voimaksi kuin raudan- ja tulenväki, jotka olivat olleet keskeisemmässä asemassa rautakaudella", Koski mainitsee.

Kaikkiaan parisataa arkistoihin kertynyttä tarinaa toistaa selviytymiskokemusta, jossa elävä joutuu erehdyksissä juhlayönä kirkkoon (esimerkiksi jo yöllä joulukirkkoon), joka on täynnä haudoista tulleita homenaamoja. Kun nämä hoksaavat elävän, hyökkäävät ne joukolla kimppuun. Elävä säntää karkuun ja häneltä tippuu huivi tai muu vaatekappale. Kuolleet tyytyvät siihen ja repivät sen riekaleiksi, kuten seuraavana aamuna varmistuu (samalla vahvistuu, ettei kyse ollut unesta). Vastaavia tapauksia varten ohjeistettiin kolme asiaa: paetessa ei saa katsoa taakse, päällysvaate täytyy jättää vainajille ja hypätä tasajalkaa kynnyksen yli.

Peikko parat! - Uskomusten hiipuminen

Modernisaatio alkoi näivettää kansanuskoa 1800-luvun lopulta. Uudenkaupungin Sanomat naureskeli 16.9.1905 tähän malliin: "Taikausko ja yliluonnolliset olennot, jotka valtateitten varsilta lisääntyvä valistus karkottaa, hakevat suojaa sieltä, missä metsä on syvin, tiet pisimmät, korvet kolkoimmat. Peikko parat! Usko heihin vähenee vähenemistään. Kymmenen vuotta takaperin täällä vielä paloivat haanhaudat, kävelivät tontut, toitottivat noidat ilmassa ja koputtivat ja naputtivat männinkäiset kaikessa totuudessa: nyt jo Katinhännässkin nauretaan pimeyden ruhtinaalle, joka alentuu säikyttelemään akkoja hämärässä."

Toisaalta vanhoilla katsomuksilla oli puolustajansa. Näin kirjoitti muuan Oskari Mattila Kotiseutu-lehdessä 1912 puheen ollessa henkimaailman kanssa toimivista näkijöistä. "Näin tietäviä ihmiset ennen oli. Nykyaikana enää harvassa tätäkään taitoa tavataan, se nähdään, mitä muutkin. Uudet viisaat, aikamme hengestä osalliseksi päässeet, kyllä sanovat näkijöitä höpsiksi, joitten aivoissa on vikaa, eivätkä tietojaan minään pidä. Vanhempi väestö toki enemmältä antaa tietoihmisille ansaitun arvon."

Kaarina Kosken mukaan kirkonväkiuskomuksilla oli monta funktiota, mutta ehkä tärkein oli käsitellä epäsuoralla tavalla yhteisöön kohdistuvia uhkia ja esittää yhteisön moraalinen järjestys näiltä uhkilta suojaavana tekijänä.

Kirkonväki ja kalma kaikkosivat ihmisten puheista, kokemuksista ja uskomuksista sotien jälkeen ja 1960-luvulla niihin uskoi enää harva maaseudun taatto ja muori. Nyt niistä ei puhu kukaan, tuskin edes hullut, ja harva niistä tietää edes kansanperinnemielessä. Ilmeinen syy on se, että kuolema laitettiin piiloon laitoksiin. Niissä juuri poisnukkunut suljetaan välittömästi muovisäkkiin ja kiidätetään pakastimeen, kunnes se avataan tiskipöytämetallisella pedillä kirkkaiden valojen alla ja vahvojen puhdistusaineiden tuoksuessa. Johan sellaisia peljästyy kirkonväkikin.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ostarin pyhä puu - Yliskylän haltiamänty

Vieläkö haltija budjaa tässä petäjässä?

Laajasalon ostari on sellainen - no, sellainen kuin 1960-70 -luvun lähiöostarit ovat koruttomimmillaan. Sillä on kuitenkin yksi valtti, jota kaiketi millään muulla Suomen ostarilla ei ole esittää: autenttinen uhripuu. "Haltiamäntynä" tunnettu komea honka kukoistaa ostarin länsipäädyssä. Se kuului ennen Uppbyn eli Yliskylän kartanolle, jossa sitä pidettiin suvun pyhänä suojelijapuuna eli pitämyspuuna. Sille annettiin ruokauhreja vuoden tärkeinä päivinä. Oleellista oli uhrata esimerkiksi uuden sadon ensimmäiset jyvät; kartanolla oli suuret viljelmät.

Vaikka Laajasalossa piisaa nimensä mukaisesti kiitettävästi lääniä, piti ostari 1970-luvun alussa tietenkin rakentaa juuri siihen nimenomaiseen kohtaan, missä historiallinen kartano idyllisine tilakeskuksineen sijaitsi. Jonkinlaisena suopeuden osoituksena sentään yhden asuinrakennuksista sallittiin jäädä jäljelle (se tunnetaan nykyisin asukastalo Ylistalona). Haltiamänty olisi voinut hyvinkin tulla kaadetuksi tuhovoimien pyörteissä. Kerrotaan, että ostoskeskuksen rakentajat - jotka asuivat alueella tilapäisparakeissa - uhosivat mielellään, että kaataisivat pyhän puun. Tämä uhittelu tapahtui etenkin rakennusmiesten tullessa juovuksissa kämpille hämärän hetkinä. Joka tapauksessa saha ei laulanut. Joko miehet eivät sydämestään halunneet pahaa erityiselle puulle tai sitten heidän kanttinsa ei kestänyt sen mahdollisten voimien edessä - olivathan useat maalta ja kotopuu-uskomukset saattoivat olla tuttuja vanhojen ihmisten tarinoista.

Tässä 1950-luvun kuvassa puu on hieman erilaisessa ympäristössä kuin nykyisin, mutta sama komea profiili on yhtä kaikki tunnistettavissa (Helsingin kaupunginmuseo).

Kartanon uudempi päärakennus, joka sai muun muassa tuta hullujussin kauhasta (kuva Laajasalo-seura).

Pyhien puiden - joita ennen tavattiin kutsua myös elättipuiksi, kartanopuiksi, palvontapuiksi, nimikkopuiksi, pyhityspuiksi, kasvattipuiksi ja taikapuiksi - palveluun liittyi uskomus, jonka mukaan puu oli yhteydessä paikan haltijaan. Jos haltijaa kohdeltiin kunnioittavasti, oli talon onni hyvissä kantimissa - oras nousi maasta, lehmä poiki, salamat pysyivät loitolla ja rengit olivat luotettavia. Jotkut myös olettivat, että suvun pyhä puu oli eräänlainen portti, jonka kautta ihminen saattoi olla tekemisissä paikalla aiemmin asuneiden esi-isien kanssa. Lisäksi puita käytettiin parannusrituaaleissa esimerkiksi siten, että sairas vietiin koskettamaan puuta - samoin vietiin vastasyntyneet saamaan sen hyväksyntä ja siunaus (äiti uhrasi puolestaan ensimmäiset maitopisaransa puulle).

Sopivan palvontapuun valinnassa oli kaksi koulukuntaa: toisen mukaan puun täytyi olla paikan vanhin ja toisen mielestä talon isäntää nuorempi vesa, sillä "vanhempi ei alkaisi totella nuorempaansa". Pyhästä puusta ei sopinut taittaa edes oksaa - kaataminen oli kauhistus, jonka arveltiin johtavan talon tuhoon ja asukkaiden kuolemaan. Kansanrunousarkiston annin perusteella puille uhraaminen näyttää olleen 1800-luvulle saakka hyvin yleinen ja luontevasti hoitunut tapa eri puolilla maata. Uhraaminen oli sekoittunut aikaa myöten kristinuskoon siten, että uhreja pitämyspuille toimitettiin myös kristillisinä pyhinä, kuten jouluna. 1900-luvulla modernisaatio alkoi nopeasti haihduttaa puukulttia. Toisen maailmansodan jälkinäytöksen aikaan siitä oli kaiketi vielä jotain jäljellä, sillä Pohjois-Suomea tuhonneet saksalaiset kaatoivat erityisenä kostotoimena monen polttamansa talon pihapuun.

Pyhien uhripuiden perinteestä on tehnyt mielenkiintoisen gradun (Suomen historia, Tampereen yliopisto 2006) Mari Tuohiniemi-Hurme:
http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu00923.pdf

Pyhän puun varjossa voisi bisnes kukoistaa paremminkin - kukaties - jos kauppias muistaisi tuoda puulle uhreja; hänhän on puun pihapiirin uusi "asukas". Luultavasti haltija osaisi arvostaa niitäkin tuotteita - yleensä yhä täysin kelvollisia - joissa "parasta ennen" on ohittunut ja jotka syöstään sen edessä tympeään ja ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömään haaskuuseen.

Helmikuussa 2006 Yliskylän pitkään arvottomuuden kauteen jäänyt haltiamänty sai osakseen yllättävän pyhitysrituaalin. Kirkko - vanha pyhien puiden ja uhrilehtojen vainoaja - oli sovinnon eleenä toimituksessa mukana isä Mitron ja kirkkoherra Matti Malmivaaran hahmossa. Pyhitystapahtuma oli osa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa -kirjan uudistetun laitoksen julkistusta. Kyseinen teos on merkittävällä tavalla palauttanut suomalaisten tietoisuuteen agraariyhteiskunnan kuihtumisen myötä unohtuneen pitämyspuukäytännön. Sanalla "juuret" on tässä vahva kaksoismerkitys.

Yliskylän haltiamänty ei kyennyt suojeluksellaan estämään isäntäkartanonsa kurjaa loppua. Tarinan episodi odottaa kuitenkin kirjoittamistaan ja sen hahmotelma on jo julki kaupunginisien taholta: Laajasalon ostoskeskus on vuorostaan päätetty purkaa. Lähivuosina se katoaa - haltiamänty jää.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Keijupuiston parakkien tarina

Huhtikuun ensimmäisen päivän hanki oli syvä - niin myös hylättyjen parakkien rauha. Toisaalla ne ennättivät antaa lähes neljäkymmentä vuotta ensisuojan sellaisille, keillä ei ollut muuta kattoa pään päälle.

Lapinjärveläisellä syrjäkulmalla tuli vastaan omituinen rivi parakkielementtejä, jotka oli sysätty pellonlaitaan kuin tuorerehupallukat. Tönöjen lähempi tarkastus paljasti, että ne olivat palvelleet aikoinaan asuntolana Lahden Keijupuistossa. Hamalla 1970-luvulla niissä pitivät tilapäismajaansa siirtotyöläiset, jotka olivat hommissa "Suomen Chigagon" kiihkeässä kasvubuumissa - useimmat raksoilla kaukana kotipitäjästä, jossa mahdollisesti muu perhe vartoi.

Taistolaiselle laululiikkeelle siirtotyömiehet kävivät maskotiksi, riistouhrin symboliksi - niin ainakin Aulikki Oksasen sanoittamassa ja Kaj Chydeniuksen säveltämässä Laulussa siirtotyöläisestä: "Niin viskovat ne työmiestä riskiä kuin pikkuista, kurjaa piskiä. Juna hiljaista miestä kuljettaa, ja matkan pää on siirtotyömaa. Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa?

Siirtotyömiesten saatua urakkansa valmiiksi ja vaellettua kuka minnekin toimivat parakit Lahden retkeilymajana ja pitkään asunnottomien suojana. Keijupuiston karhea ydinporukka koostui alkoholisteista, psykiatrisista potilaista, juuri vankilasta vapautuneista ja muista syistä kodittomana olevista. Alkujaan hyvin tilapäiseksi tarkoitettu parakkikylä pysyi sijoillaan 37 vuotta ja asettui jo omalla tavallaan luonnonkauniiseen maisemaan, mutta 2007 se purettiin. Paikalle nousi kerrostaloja.

Jostain tuntemattomasta syystä osa parakeista päätyi itä-uusimaalaisen soratien poskeen. Kosteus tekee tehtävänsä eikä niistä enää ole kuin romuvarastoksi. Hylättyjä rakennuksia on tullut koluttua koijasta kartanoon ja töllistä tehtaaseen, mutta on jotenkin erityisen liikuttavaa kohdata asunnottoman asunto, ainut turvapaikka maailmassa, tällä tavoin dumpattuna. Ohessa muutama tunnelmakuva kohteesta.

Kuin jättiläisen legoleikki olisi jäänyt kesken.

Rujot ovat huoneet. Mutta näissäkin on kuosittamisen, kärvistelyn ja luhistumisen ohella myös unelmoitu, kunnostauduttu ja naurettu.

Käytävällä on lunta.

Ajaa asiansa, vaikka ei koskaan päädy Rakennusapteekin klassikkohyllyyn.

Siisteys ennen kaikkea.

Musta venus oli saanut elämässä kolhuja ja jäänyt hyllylle. Kaunis se silti on.

C-kasetin kansi voi olla 70-luvun vierastyöläiskauden kerrostumaa. Ajalta ennen Get On'ia.

"Korvike aineiden käyttö ehdottomasti kielletty."

Hitunen luksusta: nahkainen laiskanlinna.

Itseironinen huumori on auttanut.

Tarkkasilmäinen huomaa valmistumisvuoden leiman: 1970.

Eurovaluutta tuli käyttöön 1.1.2002 ja kallisti ensi töikseeen asumisen Keijupuistossa.

Pesuhuoneeseen on jätetty peili. Kesällä kärpäset katsovat siitä itseään.

Ryvettyneet vaatteet on suihkutettu ja laitettu tähän roikkumaan - jos on jaksanut.

Tässä huoneeessa ei ole ainakaan huono sisäilma, mikä on aikamme kirouksia.

Spreiaukset ovat todennäköisesti parakkien viimeisiltä tyhjillään olon kuukausilta Lahdesta.

Helsinkiläinen dokumenttiohjaaja Miia Jonkka teki Keijupuiston asuntolan elämänmenosta 45-minuuttisen elokuvan, mikä osallistui Tampereen elokuvajuhlien kilpailuun 2006 ja esitettiin myös televisiossa. Tekijä ei halunnut keskittyä vain synkistelyyn, vaan hänellä oli "hirveä tarve nähdä se paikka ja ihmiset myös kauniisti". Keijupuiston parakkileirin olot olivat silti hänelle "shokki", kuten myös asukkaiden mielenmaisemaa leimannut yleinen näköalattomuus. "Ihmiset elävät siellä hyvin erillään muusta yhteiskunnasta. Mitään ei tapahdu, talvella vain istutaan sisällä ja odotellaan kevättä", Jonkka luonnehti.

http://www.uta.fi/festnews/fn2006/keskiviikko/28241.shtml

Pitkäaikaisasunnottoman aikaperspektiiviin kuuluu harvoin abstrakti tulevaisuus ja sitä kautta suunnitelmallinen pitkänäköisyys, sillä kussakin päivässä on riittävästi selviydyttävää ja oleellisinta välittömän hyvinvoinnin takaaminen edes jollain konstilla. Ja siinä missä muu yhteiskunta katsoo kelloa ja viikonpäivää, huomioi koditon enemmän vuodenaikojen rytmiikkaa ja säätiloja - tässä mielessä hän on kuin luontaistaloudessa elävä.

Allekirjoittanut muistelee Herttoniemen jo purettua asuntolaa, joka oli Keijupuiston kaltainen parakkikylä. Se oli pystyssä 1984-2008 ja hävitettiin Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen todettua sen paikkana "ala-arvoiseksi". Sen ohi tuli usein pyöräiltyä, asuijamisto kävi silmälle tutuksi, ja sinne myös päätyivät tarpeettomaksi käyneet lehdet ja vaatteet, niin Suomen Luonnon numerot kuin vanha lampaannahkarotsi.

Sissimäisemmästä ja nykyisin liki täysin kadonneesta metsämajailusta raportoi 18.6.1960 Helsingin Sanomat otsikolla Helsingin metsiin pesiytynyt outoa väkeä - Asuntoina bunkkerionkalot ja kurjat hökkelit. Poliisin kädet sidotut - paha aukko järjestyssäännöissä. "Erikoisselostus" kuului näin: Bodominjärven kolmoismurhan tutkimusten yhteydessä suoritettiin mm. Helsingin kaupungin metsissä ratsia, jonka tuloksena toistasataa metsissä majailevaa tai piileksivää henkilöä tuotiin poliisiasemalle henkilöllisyyden ja selvittämättömien asioiden tarkistusta varten. Suurella osalla oli paperit kunnossa ja heidät päästettiin vapaiksi. Minne he menivät? Takaisin kaupungin metsiin, etupäässä kaatopaikkojen läheisyyteen, missä heillä on vakinaiset asuinsijansa joko ensimmäisen maailmansodan aikaisissa jykevissä bunkkereissa tai sitten pellistä, laudoista, risuista ja peitteistä kyhätyissä hökkeleissä. Nämä bunkkeri- ja hökkeliasukkaat ovat suurimmaksi osaksi alkoholisteja, pulituurin juojia."

Helsingin viimeisiä korpi-irtolaisia käsittelimme Mustavuorta koskevassa raportissa 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/08/mustavuoren-menneit-ihmisasukkeja.html

Parakkielämä ilman tietoa tulevasta on henkisesti eristävää.