Pistohiekan lentokentän intiaanikesä

Elokuun viimeisinä päivinä koitti harvinainen intiaanikesä. Lämpö kautta eteläisen Suomen nousi hellerajalle. Aiemmin vallinnut koleus tuntui olevan poispyyhitty kivenkoloja myöten. Kuihtuneen kesän kuloontuneen heinän keskellä tunnelma oli välimerellinen, itse ilman ollessa kuin kehon ympärille kietaistu lämmin peite jossa on aavistus hedelmällistä kosteutta. Hehku kuiski tilapäisyyttään. Oli lähdettävä, mentävä eikä meinattava.

Mihin silloin mennään, kun mennään kokemaan kesää? Kesän huipentumapaikalle, eli kirkkaan veden äärellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Mielessä kaikui maagisen arvoituksellinen nimi, Pistohiekka. Puumalassa Saimaan rannalla sijaitseva Pistohiekka on ollut Suomen kenties suosituin ja legendaarisin leirintäalue Porin Yyterin ohella. Sen kulta-aikana suomalaiset kansoittivat mäntykankaita Sopu-telttoineen, jotka Volkkareiden ja Kusiaisten katoilla kulkivat ristiin rastiin maata.

Niin aika kuitenkin muuttui ja koitti päivä, jona Pistohiekan leirintäalue pani lapun luukulle. Kansasta oli tullut liian mukavuudenhaluista kömpiäkseen telttoihin (riippumatta siitä, että nykytelttojen ominaisuudet päihittävät mennen tullen vuosikymmenien takaiset mallit). Kuluvan vuoden keväänä Pistohiekasta purettiin kaikki leirintäaluetoimintaan liittyvät rakennukset ja rakenteet lukuunottamatta säännön vahvistavaa poikkeusta (metsän keskellä sijaitsevaa yksinäistä lomamökkiä).

Se mitä ei ollut, paljasti oleellisen. Pistohiekka oli suosittu leripaikka jo kivikaudella. Se on ominaisuuksiltaan täydellinen viettää vuorokausi jos toinenkin. Etelään avautuva mäntykangas, hiekkainen maaperä, laajat tasaisesti syvenevät hiekkarannat, suuri vesistö yhteyksineen.

Elokuinen yö viileni, mutta pysyi silti leutona. Kirkas sääala pysyi paikallaan kuin henkeään pidätellen. Kaukana mainittavista taajamista taivas oli vapaa havaittavasta valosaasteesta. Linnunrata levittäytyi Saimaan ylle. Tutkimusretkeläiset näkivät pieneltä kallioniemekkeeltä kirkkaimman tähdenlennon koskaan. Pistohiekan sannoilla oli heidän lisäkseen vain venäläisten eräilijöiden leiri, jossa tuli oli hiipunut ja hiljaisuus laskeutunut.

Leirintäalue ei ole kuitenkaan ainoa Pistohiekan kadonnut infrastruktuuri.

Jokunen askel rannasta pohjoiseen on jotain, mitä ei rakennettu huoletonta joutenoloa varten, vaan elämän ja kuoleman kysymys mielen päällä. Tarkoitamme toisen maailmansodan sotalentokenttää.

Aamun tultua vaelsimme kentälle. Mitä olisi löydettävissä? Siitä kertoo seuraava kuvallinen osio.

Sotakentän alueelle tietää saapuneensa kun näkee tulipesäkkeen. Se on voinut palvella it-konekiivärin suojana tai maahyökkäystä torjuvaa lähipuolustusta.

Etualalla portti kuoppaan, jossa on ollut puurakenteinen korsu maavallien suojaamana. Ylempänä kohoaa mäki.

 Sama korsujäänne toisesta suunnasta.

Seinämissä on näkyvillä metalliosia ja mahdollista maatunutta hirttä.

 Toinen korsu.

Mäntykukka on aina erikoinen näky. Kasvilla ei ole lainkaan lehtivihreää eli klorofyllia, sillä se ei yhyeytä itse elintoimintoihinsa tarvittavia sokereita, vaan ottaa täysloisena ravintonsa männyltä.

Laajempi suojakuoppa, joka on vallitettu hevosenkenkäisesti. Tämä on lentokoneen säilyttämiseen tarkoitettu sirpalesuoja. Mahdollisesti se on ollut suojaverkolla katettu. Vastaavia, paremmin hahmotettavia on Porkkalan Friggesbyn entisellä lentokentällä (Neuvostoliiton vuokra-aikaan liittyvä), josta on tässä blogissa toisaalla raportti.

On huomion arvoista miten luonnonmukaisesti rakenteet tehtiin maaston muotoja hyödyntäen. Nyt niiden ohi kävelisi tietämättä - jollei tietäisi.

Lentokonesuojan perä. Aukkoa suihkuhävittäjän takaliekille ei vielä tarvittu, toisin kuin Porkkalan kentällä.

Mäen vieressä avautuu laaja hiekkakangas, ja siellä sijaitsee itse kenttä. Sitä ovat raivanneet viitisentoista vuotta sitten Kotkan siipiveikot, jotka harrastivat paikalla varjoliitoa.

Paikallisille salainen areena kaahata autoilla. Tällainen pieni ihmishäiriöstä syntynyt hiekka-aavikko palvelee myös paahdeympäristöstä riippuvaisia eliöitä, joita Suomen umpeenpusikoituminen uhkaa. Vastaavan ympäristön lippulaivaesimerkki on Säkylänharjun taisteluharjoittelualue, josta blogissa oma raporttinsa.

Yllätys selviää vasta vanhasta ilmakuvasta. Kenttä (noin 700 metriä halkaisijaltaan) on ollut alkujaan pyöreä muodoltaan! Näin se mahdollisti laskeutumisen mistä suunnasta tahansa hyödyntäen vastatuulta. Tätä nykyihmisestä omituiselta vaikuttavaa kenttämallia vailla erillisiä kiitoratoja harrastettiin muun muassa Iso-Britanniassa. Aiemmissa kuvissa esitelty mäki näkyy kentän vasemmassa laidassa ja sittemmin tulleen (ja menneen) leirintäalueen sijainti kentän yläpuolen rannoilla.

Leirintäalueen tilalle on kaavailtu uutta massiivista lomakylää ja lentokentänkin henkiin herättämistä sitä palvelemaan on väyläytelty. Aika näyttää. Tässä kohtaa ilmiömaailman tanssia Pistohiekka lepää suvannossa, auvoisassa suvannossa.

Lentokentän kangastus: Friggesby ja muuta Porkkalaa

Tutkimusretkeilijä löysi jotain erikoista Porkkalan metsistä.

Onpa eräs uusimaalainen maalaiskylä pitkän niemensä umpiperällä, jonka nimi historiansa vuoksi soittaa kelloja maanlaajuisesti. Puhe on Porkkalasta, jonka surullisenkuuluisa aika neuvostokomennossa alkoi kymmenen päivän ennakkovaroituksella syksyllä 1944 ja ajoi evakkoon kaikki alueen 7252 asukasta.

Kun pakolla pääkaupungin viereen parkkeeranneesta vuokralaisesta vihdoin päästiin tammikuussa 1956, hävitettiin neuvostoajasta muistuttavat rakenteet melkoisen nopeasti ja tehokkaasti. Eräitä isojakin uudistaloja jäi purkukuulan eteen, kuten juhlavan stalinistista tyyliä edustava koulu, joka ei suomalaisten mielestä kelvannut mihinkään. Historian todistuskappaleista kiinnostuneiden kansalaisten miehitysturismille ei olekaan Porkkalassa paljoa nähtävää. Toistuvasti eteen marssitetut reliikit ovat Sjundbyn linnan meijerirakennuksen seinässä näkyvät haalistuneet iskulauseet, haupitsirykmentin kunniaportti Pikkalassa, Vårnäsin puusilta ja neuvostokauden hautausmaa.

Kävimme vaihtelun vuoksi eräällä vähemmän tunnetulla kohteella, Friggesbyn lentokentällä. Siltä käsin toimivat punalennoston suihkuhävittäjät, oletettavasti Mig-15 -tyypin koneet, ja niitä ennen mäntämoottorikoneet. Koneiden tehtävänä oli Porkkalan tukikohdan ilmapuolustus. Kiitoradat olivat osittain päällystetty puolikestopäällysteellä, osittain hiekalla peitetyin teräslevyin. Kiitoradan kokonaispituus oli 2200 metriä ja leveys 60 metriä. Kenttä oli perustettu pellolle ja pelloksi se taas muuttui venäläisten lähdettyä. Koneita varten rakennetut 33 betoniseinäistä ja seitsemän hiekkaseinäistä suojarakennelmaa jäivät sijoilleen. Suomessa nuorimmat muinaismuistolain suojelemat kohteet ovat toisen maailmansodan ajalta, eli Porkkalan rakennelmat ovat lainsuojattomia. Siellä ne ovat pöpelikössä silti vieläkin, kun eivät ole kenenkään tiellä.

Metsässä alkaa hahmottua umpeenkasvanut mutta yhä tukeva tienpohja. Tässä on jyristellyt lentokentän huoltoliikennettä.

Näkymä entiselle lentokentälle.

 Emme tienneet jäänteiden tarkkaa sijaintia, joten ensimmäinen betoni-ilmestys antoi löytämisen iloa.

Muodostelma on kaareva ja tämä kuva otettu sen heinittyneen vallin päältä. Olemme löytäneet yhden Friggesbyn lukuisista hävittäjäsuojista. Tällainen rakennelma tarjoaa tietysti vain suojaa sivuilta tuleville sirpaleille ja paineaalloille toisin kuin täysiverinen hangaari. Ehkä talven lumia varten näissä on ollut jonkinlainen kevyt kattorakennelma.

Keskellä peltoa on lentokenttän kuulunut betonijalusta. Sen alkuperäinen käyttötarkoitus selvisi lukijatiedon avulla; kyseessä on polttoainesäiliön suojakuori.

 Metsänlaidassa näkyy mystistä muuria.

Kyseessä on jälleen lentokoneen sirpalesuoja.

Retkeilijä on pysähtynyt miettimään ajan rientoa ja kokonaisten valtakuntien katoamista sen pyörteisiin.

Vihreän turkin estetiikkaa.

Oh, palaavatko Migit lennolta? On helppoa nähdä, mistä ihminen on saanut mallin lentuemuodostelmille.

 Aukko muurissa on hävittäjän takaliekkiä varten. Ilman sitä kuumuus olisi voinut heijastua tuhoisin seurauksin takaisin koneeseen.

Arvokkaana materiaalina lentokentän kiitoradoissa palvelleet teräslevyt korjattiin talteen lähtevien venäläisten toimesta. Mutta ei näköjään ihan jokaista.

Koska kaikki hävittäjäsuojat ovat malliltaan identtisiä, emme lähteneet jaagaamaan niitä enempää. Leikkuupuimurin jyristellessä syksyn viimeisten kaurasarkojen parissa paikalla sijainnut lentokenttä tuntui lohdullisella tavalla kangastukselta. Kuusikymmentä vuotta sitten olisimme joutuneet samalla paikalla välittömästi pidätetyiksi ja vakoojan leima otsassa edessä olisi ollut turnee, luultavasti loppuiäksi, vankileirien saaristossa. Voi myös kuvitella, kuinka painostavaa elämä on ollut Porkkalan vuokra-alueen aikana Helsingissä, tykinkantaman päässä arvaamattoman diktatuurin tukikohdasta.

Vielä 1990-luvulle saakka Porkkalassa kohtasi Etelä-Suomen mittapuussa huomiota herättävän paljon autiotaloja. Useimpien niiden takana oli sama tarina: kotitaloon ei oltu palattu enää yli 15 vuoden evakkoajan jälkeen. Nyt nuo autiotalot alkavat olla pois lahonneita, mutta kivijalkojen rujot hahmot jatkavat olemassaoloaan. Tammivyöhykkeen rehevä luonto ornamentoi niitä tehokkaasti ja esteettisesti.

Merkillisiä lähihistorian jäänteitä.

Sirpale aarnimetsää. Porkkalaan ehdotetaan kansallispuistoa. Kriteeristö puistolle täyttyy kiistattomasti, eli riittävästi valtion suojelualoja sekä luonto- ja virkistysarvoja. Historian kuriositeetti on se, että Porkkalassa on jo ehtinyt toimia kansallispuisto ja se on ainoa nyky-Suomen alueelta lakkautettu. Vuonna 1938 perustettu puisto kattoi vain Träskön saaren. Se lakkautettiin 1957, koska venäläiset olivat räjäyttäneet saaressa bunkkereita ja maisemaa pidettiin tämän vuoksi kansallispuistolle sopimattomana.

Ihminen vaikutti alueella jo kauan sitten.

Porkkalassa on silmiinpistävän runsaasti merkkejä oman alueen protektionismista. Vastaavaan törmää lähinnä vain Ahvenanmaalla. Kun kotiseudun kerran menetti traumaattisesti, ei sitä tahtone kokea uudestaan. Ja toki eri kuntien ulkoilualueiden vetämä popula halutaan pitää omassa karsinassaan.

Eräät yksityisaluejulistukset lähentelevät taiteellista installaatiota.

Porkkalassa ei voi käydä hoksaamatta, että se on hyvä lintupaikka. Tässä ihmiseen tottuneet valkoposkihanhet, nuo kaupunkipuistojen itsevarmat valtiaat, jäävät tyynesti sijoilleen, kun merihanhet - vaikka ovat kauempana - päättävät poistua turvallisemmalle etäisyydelle.

 Loppukevennyksenä Porkkalan hieman tuoreempaa itäjäämistöä.

Mossen kromi on kestänyt melko hyvin aikaa.

 Kun tyyli ja turvallisuus kohtaavat.

Neuvostoliitossakin oli siis eliittiä.

Myös kuljetuskalustoa on edustettuna tässä metsäautojen kokoontumisajossa.

Porkkalanniemi kurottaa ulos. Etäisyys Viroon on pienimmillään 36 kilometriä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi neukkustrategit hinkuivat tätä paikkaa. Alueen klaustrofobista menneisyyttä kontemploituaan on soveliasta vapauttaa mietteet Suomenlahden avaruuteen.