Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espoo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espoo. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Muuan espoolainen virtaraunio: Bembölen myllyt

Suomesta puuttuvat muinaisuutta huokuvat rauniot? Pötyä, moni myllyjäännös kävisi suoraan Tolkienin tarinoiden lavasteisiin.

Entisaikaan kun hommat hoidettiin paikallisesti, simppelisti, kunnollisesti ja kaiken lisäksi tyylillä, oli lähes jokaisessa vähänkin isommassa eteläisen Suomen purossa mylly. Nyt niistä muistuttaa usein vain nimi; maastamme löytyy yli kaksi sataa "Myllypuro"-nimistä paikkaa. Jos koskenniskaa - myllyn otollista sijoituspaikkaa - ei ole perattu tai muutoin tuhottu, voi menneen aktiviteetin näyttämö viipyillä vielä romanttisena rauniona metsäkätkössään.

Kulkija tekee itselleen palveluksen, jos vaeltaa Bembölen myllynrauniolle. Se sijaitsee Espoossa Glomsånin koskella; aivan likellä kohtaa, jossa ikivanha valtaväylä Turuntie leikkaa Kehä III:n. Vehmaassa jokilaaksossa arvellaan pidetyn myllyä jo keskiajalla, mutta varmasti näin on ollut ainakin 1700-luvulta. Myllyjä oli itse asiassa kaksi miltei vierekkäin, ylä- ja alamylly. Ne olivat lähikylien yhteisiä, siis jaetun ponnistuksen tulos. Isot puiset siipirattaat pyörivät nitisten ja massiiviset myllynkivet jauhaa rumisivat aina 1930-luvulle saakka, kunnes molemmat myllyt ilmeisesti paloivat. Nyt niiden peustat keskittyvät olemaan komeita ja pitämään seuraa superharvinaiselle kovakuoriaiselle nimeltä purohyrrä.

Vanhat myllypaikat ovat usein lehtomaisia ja sulkeutuvat suureksi osaksi kasvukautta. Näin on asia myös Bembölessä ja pieni virtavetten rauniopiknik istuukin hyvin lehdettömään vuodenaikaan. Toisaalta rauniot tulevat olemaan elämys myös peittävässä kesäasussaan, jolloin niissä on kadonneen viidakkotemppelin tuntu. Molempi parempi.

Kohden yläjuoksua, raunio häämöttää jo.

Kun lehti on puussa, edessä on vain vihreä soiva seinä.

Mitä ikinä ovatkaan niin sanotut perusasiat, niin eikö sellainen ole kysessä, kun vilja jauhautuu veden pyörittämien kivien välissä mahdollistaen leivän synnyn?

Ylempi myllynraunio on melko jyrkkärinteisen laakson pohjalla.

Raunio itärinteestä katseltuna.

Alempi myllynraunio taustallaan Turuntie ja Kehä III, jossa rekat kiidättävät halpaa tehdastuotettua leipää massiivisiin logistiikkakeskuksiin. Avosilmäinen huomaa rauniot tieltäkin käsin

Käsin aseteltujen kivien jokainen atomi on kyllästetty virtaveden soitannalla.

Paras kehys katsella juoksevaa vettä.

Vihdin Palakosken pyörteistä lumouduimme viime suvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/mummusalin-ja-palakosken-mietteita.html

Jälkihuomio kuivasta keväästä:

Kevät on vuodenajoista kuivin, kuten polttopuiden tekijät tietävät hyvin. Niin sademäärä kuin ilmankosteus ovat matalimmillaan aikana, jona kasvien pitäisi ponnistaa pölyisestä maasta ja kurottautua kohden yhä koleaa taivaansineä. Vailla muita vesituloja on keväinen kasvimaailma onnekas, kun se saa perintöosuutensa edesmenneen talven jäämistöstä. Sama pätee muihin eliöihin; pohjoisen luonnolle lumien sulamisvedet ovat oleellisia siinä missä monsuuni riisinviljelijälle.

Lähes mitättömäksi jääneen lumitalven johdosta ovat kevään 2014 sulamisvedet ennätysvähäisiä. Vantaanjoen kevättulvintaa on mitattu vuodesta 1937 eikä nyt havaitun niukkuuden vertaista ole aiemmin todistettu. Vetenä tulleita talvisateita on sentään maaperällä tallessa ja kasvillisuus jaksanut herätä - juuri tänään kohtasimme näsiän hehkeimmillään. Pellot tulevat silti kaipaamaan harmaita vihmapäiviä.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Marrasmobiileita: tuokiokuva eräästä romuautoryteiköstä

Syksy on ollut vähäsieninen, mutta aarnimaisella metsällä oma kumma satonsa.

Erään läheisen ihmisen isoäiti oli ihmetellyt, kun lapsenlapsi ei ajokortti-ikään varttuessaan ollut innoissaan autoista. "Voi lapsiraasu, en kyllä ymmärrä sinua. Sehän on niin hienoa ja ihmeellistä, että Suomessa nykyisin pääsee autojen avulla joka paikkaan, sen kun ajaa perille", oli isoäiti tuumannut. Ikänsä puolesta hän oli ehtinyt kokea ajan, jolloin autoja todellakin oli vain harvoilla ja valituilla ja hevospelit olivat Helsingissäkin niitä verrattomasti yleisempiä. Tuolloin autoja tervehdittiin kaupungin katusaasteongelman, lantaläjien, poistajana.

Auto on esine muiden joukossa, mutta todellisuuspiirimme räjäyttäjänä, potentiaalisesti tappavana ohjuksena, viranomaispikkutarkkuuden ja veronlypsyn loppumattomana aarreaittana sekä muotoilun, kulttuurihistorian ja teknologisen innovoinnin dynaamisena ilmentäjänä sillä on ollut aivan erityinen hohteensa ja merkityksensä. Latausta lisää auton kaksiteräinen asema ympäristökatastrofin symbolina ja toisaalta elämäntapamme välttämättömäksi muodostuneena mahdollistajana.

Uusia automalleja kuolataan yhä ja kilpavarustelumentaliteetti jyllää, mutta silti viime vuosina suhde autoon on entiseen verrattuna arkipäiväistynyt ja kertakäyttöistynyt. Tämä näkyy esimerkiksi siitä, että autoyksilöille ei olla enää niin uskollisia kuin joskus. Ennen ei ollut ihme eikä mikään, jos omistajalla oli sama hellyydellä puunattu auto kaksikymmentä vuotta - se oli milteipä perheenjäsenen asemassa. Samalla oma vähentynyt kansanperinteensä on ruohonjuuritason jobbarihenkinen autojen kerryttäminen. Kaikki ovat nähneet pihanlaitojen kirjavia peltinäyttelyitä, joissa autot seisovat sijoillaan vuosia, täyttävät tontin ja pursuavat metsän puolelle.

Eräässä espoolaismetsikössä herättää liikutusta autokertymä, jonka "parasta ennen" -päiväys on mennyt vuosikymmeniä sitten. Tapauksen taustalla saattaa vaikuttaa vanhan kansan miehen ehkäpä pula-ajalta periytyvä halu laittaa tavaraa syrjään "pahan päivän varalta". Jossain vaiheessa homma vaan luisui lapasesta. Autot röykkiöityivät ja rönsyilivät, mies asumuksineen jäi pieneksi niiden keskelle. Sijansa pelleiltä löysi jäkälä, vihertävä sienikerros ja maatuvien neulasten pronssijuonteet. Ja joka vuosi autot olivat entistä kauempana käyttökelpoisuudesta tai siitä, että joku olisi mahdollisesti kiinnostunut niistä. Kuntakin keksi aloittaa autoista kiusaamisen, vaikka ne eivät ulkopuolisten alueille näkyneetkään isolla metsäpalstalla. Singottiin sana "ympäristörikos" eikä ehkä aiheetta. Miehen voimat eivät enää riittäneet tällaisiin matseihin eikä myöskään autojen haihduttamiseen. Mies meni, autot jäivät.

Aamu oli kuurainen ja kirkas, kun vaelsimme haipuvan pellin metsään. Retkestä jokunen kuva ohessa.

Metsikkötien yläpäässä alkaa hylkyvyöhyke.

Postibussi on puiden tiukassa halauksessa.

Lisää busseja ja paku. Ajoneuvojen maakontakti on täydellinen.

Miltei mikä tahansa yksityiskohta tuntuu sanovan "parempi eilinen".

Puita katkonut myrsky on pyyhkäissyt alueen ylitse.

Mies ei kerännyt ainoastaan autoja, vaan muutakin hyötytavaraa.

Bussi on perustettu huoltoa varten vai ollakseen rakennus, vaikea sanoa. Kaasupullot näyttävät potentiaalisen hazardilta romulta.

Jännä tynnyriviritelmä.

Renkaista ei ole pulaa.

Jos pyörisi silmät kiinni ympyrää ja heittäisi umpimähkään jonnekin kiven, kilahtaisi se lähes varmasti romppeeseen.

Kevyen kuorma-auton raskas lepo.

Tämä postibussi on jo kunnolla metsittynyt.

Vuosina 1942-1989 toiminut tamperelainen Ajokki Oy teki paljon koreja postibusseihin.

"Matkustamme Energiansäästölinjalla. Tule sinäkin!"

FSO Polonezin maatumista on hidastanut paikka jalustalla.

Myrskynkaatojen takana on miehen talo.

Kantoveden varassa olleessa kodissa on kylppäri ollut pihalla.

Onko talossa ollut virastoissa hyväksytetyt rakennuspiirustukset ja kaikki muut nykyaikaisen kunnan hienot luvat - se on kysymys, jolle nauraisivat harakatkin.

Makuuhuone on mullin mallin ja ikkuna rikki.

Tyylistä on pidetty huolta, vaikka olot olivat vaatimattomat. Ruskeat kravatit uhkuvat 1970-lukua. Sängyn laidalla oli lukemistona Lada 1200:n ohjekirja. Henkilökohtaiset dokumentit kertoivat asukkaan synnyinvuodeksi 1928. Pula-aikana hän oli siis jo miehen iässä.

Lisää rengasvarantoa.

Elektroniikkaa.

Oma vartiotorni.

Tämä Polonez on haalittu pahasti kolaroituna - tai sitten se on viime hetkellä kiskaistu syrjään romuttamon käsittelystä: "Seis! Tuon haluan."

Mäki kohoaa ja sen päällä on lisää autoja. Näidenkin peltikuorien sisällä on koettu käsittämätön määrä ajatuksia ja tunteita kautta elämänkirjon.

Lehdetön vuodenaika auttaa suuresti muotojen juhlaa paljastumaan silmälle.

Ei kiirettä enää.

Ken muistaa Toyota Coronan...

... tai kun autot näyttivät sisältä tältä eivätkä miltään avaruusaluksen ja viihdekeskuksen hybridiltä.

Tulipunainen Kupla kunnolla kumollaan.

Rinteen pitkulaiset parakit seisoivat kerran suorassa, mutta takatuenta on pettänyt. Sisällä lattia viettää jyrkästi kuin Linnanmäen klassikossa Vekkula-talossa.

Yhä uusia renkaita.

Kokonainen tiheikkö rautaisia sänkyjä. Ehkä ne ovat peräisin jostain sairaalasta, asuntolasta tai armeijasta.

Mosa on napattu.

Tämä on niitä japsikärryjä, joissa tavoiteltiin amerikkalaista henkeä.

Eräs bussin luuranko.

Iso ja pieni kylki kyljessä.

Ruttuisia naamatauluja.

Pitkitetty kohtaaminen matkalla eri suuntiin.

Bussin sisäosa on muutettu pajaksi ja nippelivarastoksi.

HKL:n dösää käytettiin viimeksi 1971. Koululais- ja lastenliput eivät oikeuttaneet istumapaikkaan.

Bussin rattoisassa tunnelmassa on harrastettu myös kirjallisuutta.

Olisiko ympäristöesteettinen tappio, jos nämä raahattaisiin kaiken maastoon-tekeytymisensä jälkeen kaatopaikalle, uuteen tylyyn ympäristöön, äkkituhoon? Ne inhottavat liemet mitä romuista on voinut luontoon valua, ovat jo sen tehneet - nyt jäljellä on viattomuus ja tilapäisyyden hartaus.

Tässä kohtaa pysähdymme ja nousemme kyydistä.

Syrjäseutu-blogin uusimmassa artikkelissa haastatellaan vanhoihin koneisiin erikoistunutta urbaania tutkimusretkeilijää:
http://syrjaseutu.blogspot.fi/2013/10/haastattelu-joona-hamm-vanhat-koneet.html

Kahden vuoden takainen autokuvastomme löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/11/puskabilikoita-ja-muita-automobiileja.html