Entisaikaan kun hommat hoidettiin paikallisesti, simppelisti, kunnollisesti ja kaiken lisäksi tyylillä, oli lähes jokaisessa vähänkin isommassa eteläisen Suomen purossa mylly. Nyt niistä muistuttaa usein vain nimi; maastamme löytyy yli kaksi sataa "Myllypuro"-nimistä paikkaa. Jos koskenniskaa - myllyn otollista sijoituspaikkaa - ei ole perattu tai muutoin tuhottu, voi menneen aktiviteetin näyttämö viipyillä vielä romanttisena rauniona metsäkätkössään.
Kulkija tekee itselleen palveluksen, jos vaeltaa Bembölen myllynrauniolle. Se sijaitsee Espoossa Glomsånin koskella; aivan likellä kohtaa, jossa ikivanha valtaväylä Turuntie leikkaa Kehä III:n. Vehmaassa jokilaaksossa arvellaan pidetyn myllyä jo keskiajalla, mutta varmasti näin on ollut ainakin 1700-luvulta. Myllyjä oli itse asiassa kaksi miltei vierekkäin, ylä- ja alamylly. Ne olivat lähikylien yhteisiä, siis jaetun ponnistuksen tulos. Isot puiset siipirattaat pyörivät nitisten ja massiiviset myllynkivet jauhaa rumisivat aina 1930-luvulle saakka, kunnes molemmat myllyt ilmeisesti paloivat. Nyt niiden peustat keskittyvät olemaan komeita ja pitämään seuraa superharvinaiselle kovakuoriaiselle nimeltä purohyrrä.
Vanhat myllypaikat ovat usein lehtomaisia ja sulkeutuvat suureksi osaksi kasvukautta. Näin on asia myös Bembölessä ja pieni virtavetten rauniopiknik istuukin hyvin lehdettömään vuodenaikaan. Toisaalta rauniot tulevat olemaan elämys myös peittävässä kesäasussaan, jolloin niissä on kadonneen viidakkotemppelin tuntu. Molempi parempi.
Kohden yläjuoksua, raunio häämöttää jo.
Kun lehti on puussa, edessä on vain vihreä soiva seinä.
Mitä ikinä ovatkaan niin sanotut perusasiat, niin eikö sellainen ole kysessä, kun vilja jauhautuu veden pyörittämien kivien välissä mahdollistaen leivän synnyn?
Ylempi myllynraunio on melko jyrkkärinteisen laakson pohjalla.
Raunio itärinteestä katseltuna.
Alempi myllynraunio taustallaan Turuntie ja Kehä III, jossa rekat kiidättävät halpaa tehdastuotettua leipää massiivisiin logistiikkakeskuksiin. Avosilmäinen huomaa rauniot tieltäkin käsin
Paras kehys katsella juoksevaa vettä.
Vihdin Palakosken pyörteistä lumouduimme viime suvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/mummusalin-ja-palakosken-mietteita.html
Jälkihuomio kuivasta keväästä:
Kevät on vuodenajoista kuivin, kuten polttopuiden tekijät tietävät hyvin. Niin sademäärä kuin ilmankosteus ovat matalimmillaan aikana, jona kasvien pitäisi ponnistaa pölyisestä maasta ja kurottautua kohden yhä koleaa taivaansineä. Vailla muita vesituloja on keväinen kasvimaailma onnekas, kun se saa perintöosuutensa edesmenneen talven jäämistöstä. Sama pätee muihin eliöihin; pohjoisen luonnolle lumien sulamisvedet ovat oleellisia siinä missä monsuuni riisinviljelijälle.
Lähes mitättömäksi jääneen lumitalven johdosta ovat kevään 2014 sulamisvedet ennätysvähäisiä. Vantaanjoen kevättulvintaa on mitattu vuodesta 1937 eikä nyt havaitun niukkuuden vertaista ole aiemmin todistettu. Vetenä tulleita talvisateita on sentään maaperällä tallessa ja kasvillisuus jaksanut herätä - juuri tänään kohtasimme näsiän hehkeimmillään. Pellot tulevat silti kaipaamaan harmaita vihmapäiviä.