Säkylänharju - villi vitaali tuhokamara

Kesällä 1947 keskellä Turun ja Porin lääniä, jossain Säkylänharjun tiheiden havumetsien kätköissä, istui nuotiolla nukkavieru ja sänkiposkinen vankikarkuri. Köyliön vankilasta paennut mies oli rosvonnut kurnivaan nälkäänsä linnunmunia ja virittänyt tulen niiden kypsentämiseksi. Päivä ei ollut varsinaisesti lämmin, mutta oli ollut pitkään poutaa. Pyhäjärveltä nousi tuulenpuuskia, jotka saivat nuotion syytämään sinne tänne kipinäryöppyjä. Miehen nuotiolle syöttämät kuivat risut eivät tuottaneet paksua savua, ja se oli hyvä. Verikoirien ulvontaa ei kuulunut, ei enää edes vankilapakoa huutavaa sireeniä, joka nosti mieleen juuri päättyneen sodan pommitusmuistoja. Karkuri saattoi huokaista helpotuksesta, oli hän sentään päässyt näin pitkälle. Yön turvin hän yrittäisi pois seudulta. Ehkä Turkuun, ehkä sieltä jäniksenä jollain rahtilaivalla Ruotsiin. Sitten vaikka Etelä-Amerikkaan.

Takaa-ajettu sulki hetkeksi silmänsä ja ajatteli tulevaisuuttaan pienellä banaanifarmilla jonkun suklaasilmäisen señoritan kanssa. Silloin hän kuuli, kuinka läheinen kanervikko kohahti kummallisesti ja alkoi ritistä ja piksahdella. Liekit olivat riistäytyneet sen kimppuun. Voihan helvetti, mies voihkaisi mielessään, ja säntäsi tallaamaan sinne tänne loikkivaa, tuulen entisestään lietsomaa punakukkoa. Alle minuutissa hän tajusi, ettei saisi tulta enää talttumaan. Se teki mitä tahtoi, ja oli varmasti loputtoman nälkäinen. Lisäksi se ilmiantaisi karkurin tehokkaammin kuin mikään suupaltti. Tämä oli unohtanut oman nälkänsä ja juoksi pakoon kauhuissaan, syyllisyyksissään ja harmeissaan.

Säkylänharjulla 62 vuotta sitten raivonnut suurpalo tuhosi tuhat hehtaaria metsää. Valtio pakkolunasti paloalueet ja niiden reunat, yhteensä noin 3000 hehtaaria, vuosien 1960-66 aikana. Tulelta säästyneellä alueella oli siirtokarjalaisten uudisraivaajatiloja. Kävi niin, että jälleen yksi armeija pakotti evakot kotisijoiltaan: Säkylänharjusta liepeineen tehtiin Porin Prikaatin varuskunta- ja taisteluampuma-alue. Seuraavina vuosikymmeninä räjähtelevät kranaatit, miinat ja maata möyrivät panssarivaunut pitivät laajoja osia Säkylänharjusta avoimena. Näin syntyi yhä uudestaan ja uudestaan tuhoutuva hukka-alue, ankea ja tyly kuun maisema, joka tajuttiin ekologiseksi kruununjalokiveksi vasta paljon myöhemmin. Nyt siitä 300 hehtaaria siitä on julistettu Natura-alueeksi.

Jääkauden pensselistä syntynyt komea Säkylänharju on luoteis-kaakkosuuntainen, massiivinen ja monin paikoin jyrkkärinteinen harjuselänne. Sillä on pituutta kymmenisen kilometriä. Muodostelman laet ovat 145 korkeudella merenpinnasta, sata metriä viereistä Pyhäjärveä korkeammalla. Saumamuodostuman tapaisen suurharjun sisälle jää laajoja harjuhautoja sekä syviä ja jyrkkäreunaisia suppakuoppia. Selänteen sivustoille levittäytyy lieveosia muinaisine rantavalleineen ja dyyneineen. Selänne on kasvillisuudeltaan kuivaa mäntykangasta: puolukka-, jäkälä- ja kanervatyyppiä.


Näkymä Säkylänharjulta Pyhäjärven suuntaan.

Perhosharrastajien kulmakarvat kohoavat aina, kun Säkylänharjun nimi mainitaan. Siellä on nimittäin Suomen ainoa harjusinisiiven (Scolitantides vicrama) esiintymä. Lämpöä vaativa harjusinisiipi saapui Pohjolaan heti jääkauden jälkeen, jolloin avoimia ja paahteisia harjunrinteitä riitti. Myöhemmin harjuilla riehuneet säännölliset metsäpalot takasivat lajille sopivia aurinkoisia rinteitä, jossa menestyi toukan ravintokasvi kangasjuruoho. Sitten palontorjunta kävi liian tehokkaaksi ja laji taantui elinpaikkojen sulkeutuessa olemattomiin.

Mutta Säkylänharjulla rauta repii maata joka päivä, ja siniset siivet tanssivat yhä auringossa. Hukkamaa on harjusinisiiven happiteltta, ja sama ilmiö on nähtävissä monen muunkin uhanalaisen kasvi- ja hyönteislajin tilanteessa, etenkin kun on puhe niityistä, ahoista ja kedoista riippuvaisista lajeista. Mainitut elinympäristöt ovat vähenneet Suomesta noin 99 prosentilla sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Niiden lajisto on evakuoitunut joutomaakentille eli ruderaateille, joita paahdeympäristöiksikin kutsutaan.

Muita Säkylänharjun kranaattikuoppien harvinaisuuksia ovat rätisevää lentoääntä päästävä palosirkka (Psophus stridulus), "äärimmäisen uhanalaiseksi" luokiteltu ruususiipisirkka (Bryodemella tuberculata) sekä rauhoitetulla kangasraunikilla elävä raunikkivyökoi (Caryocolum petryi), jolla kyseessä on ainoa Suomen esiintymä.

Sotilasalueena ja kovapanosammuntojen näyttämönä Säkylänharju on tiukasti suljettu. Esoteerisen maantieteen koulu vieraili kielletyllä alueella osana ympäristötoimittajien erityislupien siunaamaa kesäretkeä. Alla lisää kuvia kohteesta.


Räjähdysten ja maastopalojen aukipitämää harjunlievettä. Aukioiden mittasuhteissa puhutaan kilometreistä ja sadoista hehtaareista.


Nykyään tuhoa täydennetään myös tarkoituksella sytytetyin paloin, joista vastaa Metsähallitus yhdessä armeijan kanssa.


Palaneella maalla on oma kauneutensa. Kulolle erikoistuneet hyönteiset ilmaantuvat palopaikoille kuin taiottuna, vaikka niitä ei olisi nähty vuosikymmeniin.


Tämä zoomilla kaukaisuudesta tavoitettu ryhmä näyttäisi miinoittavan maastoa.


Männyssä on ollut kylkimiina. Tuho ylläpitää elämää, kun ajatellaan lahopuulle erikoistuneita eliölajeja.


Yleisohje Säkylänharjulla oli: "Älkää astuko minkään päälle."


Lisää ruudin ja tulen luomaa aavaa.


Kissankäpälä viihtyy paahdemaassa.


Kartan päälle laitettava kalvo kertoi minne ollaan milloinkin ampumassa. Retkireitti eteni tämän terveyssyistä merkityksellisen tiedon pohjalta.


Tuhottu tankki eräässä harjulaaksossa.


Retkeilijät ihmettelevät laajaa suppakuoppaa. Tässä on ollut jääkimpale jääkaudella, kun sulamisvesi on kasannut ympärille hiekkaa.


Pahoin puleerattu talo oli aikoinaan siirtokarjalaisen korpitilan päärakennus, nyt NATO-standardin Camp Headquarters (HQ).


Lisää paukkuvia hoodeja.


Metallipitoista maaperää. Tänne voi perustaa tulevaisuudessa malmikaivoksen, joka jatkaa sotaruderaatin ekovastuullista perinnettä.


Palontorjuntakalusto varmistaa, ettei vuoden 1947 kaltainen suurpalo enää toistuisi.


Nämä varusteet olivat maassa eikä haltijaa mailla halmeilla. Ehkä hän oli livistänyt käpykaartiin.


Retkue etenee. Haja-ammusten uhka ei ole poissuljettu ja askeleessa pelon häivähdys. Maisemissa on jotain etäistä sukua lännenfilmeihin.


Merkinantosoihtuja ja kemiallista kädenlämmittäjää.


Vanha panssarivaunu sitä kohti hiipivän korpisoturin vinkkelistä.


Vielä lisää avaria ruderaattinäkymiä. Paloalueet vihertyvät kauniisti.


Toinen käytöstä poistettu hyökkäysvaunu. Malli on neuvostovalmisteinen T-54 tai T-55. Näitä ei haluta purkaa Suomessa, koska vaunut sisältävät asbestia. Niitä onkin suunniteltu myytäväksi Vietnamiin.


Loppuhartautena Pyhäjärven auringonlasku.


Kesästä riippuvainen lomakylä haluaisi sijaita ihan muualla kuin raukoilla rajoillamme.

Kuvia Helsingin muutoksesta - kaksi näyttelyvinkkiä

Helsingissä on parhaillaan tarjolla kaksi mainiota valokuvanäyttelyä, jonne pääkaupungin muuttuvista kasvoista kiinnostuneen kannattaa rientää.

16.11.2008 asti Raimo Långin KI PUN KAU – [epätiloja] Lasipalatsin näyttelytilassa sekä palatsin ja entisen linja-autoaseman välisen ulkotilan vitriineissä.

4.1.2009 asti Kari Haklin Eteenpäin Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa.

Molempiin näyttelyihin on vapaa pääsy.

Långin näyttely on eräänlainen lokikirja miehen tutkimusretkiltä Helsingin seudun epäpaikkoihin. Kohteena on purettavia rakennuksia ja myllerrettyjä alueita, joiden entinen käyttötarkoitus on lakannut mutta uusi vielä tulematta. Välitiloissa ollaan niin kuin muinaissuomalaisen kekriä seuranneessa jakoajassa, jolloin luonnon voimat ovat "irrallaan" ja magia tehokasta. Hetken aikaa, ennen uutta kiinteytymistä, melkein kaikki on mahdollista. Sellainen tunnelma kuvista välittyy. Lång itse sanoo kokeneensa suurta vapauden tunnetta retkillään.

Kuvista huomaa, että Långilla on taustallaan klassisen luonto- ja maisemakuvauksen pohja. Sommittelu on usein kuin perinteisestä luontokuvasta. Jotain dramaattista ja näyttävää on nostettu esiin, ja tausta komppaa mukana luoden silmää miellyttävän ja kiintoisan kokonaisuuden. Romantiikan kuvaston vaikutus ja väkevyys tulee esiin monessa isommassa tai pienemmässä yksityiskohdassa, on sitten kyseessä lilliputtina näkyvä kaivinkone siirtoainesvuoren harjalla tai luodinjäljet betonissa tai sitten hallitseva muuri tai puoliksi siivutettu tehdas. Kuvien valot ja sävyt ovat hyvin kattavia iki-ihanasta sinisestä hetkestä apokalyptiseen valosaastehuuruun.

Jotain myyttistä on malmilaistalon kultaisessa hehkussa, absurdia pekkahalosmaisessa talvikoivikossa tönöttävässä värikkäässä torninrähjässä (Keimolan moottoristadionkummitus). Sortunut Kruunuvuoren hirsihuvila on kuin kiedottu solmuun, maagista naturalismia ajan kädeltä. Vuosaaren uuden sataman jättimuurin kyljessä kituuttava, purettavaksi määrätty kalastajatila on täysin tarkovskimainen löytö, eräs näyttelyn helmistä. Kyläsaaren lakkautetun jätevesipuhdistamon kartiomainen huone päästää kruunultaan valon sisään; tuhon näyissä on usein jotain toivoa antavaa, myönteistä. Myös dokumentaariselta kantilta näyttely puolustaa paikkaansa. Nopeasti katoavista näkymistä ei liene montaa kuvaa Långin ottamien lisäksi.

Myös Kari Haklin näyttelyn painopiste on muuttuvassa kaupungissa, mutta kuvat ovat vuosilta 1967-77. Silloin ei revitty vain väheksyttyjä teollisuusrakennuksia, vaan muun muassa jugendlinna, jossa Suomen itsenäisyys oli julistettu ja jossa eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen vuosikymmenensä. Puhumme tietysti Heimolan talosta, jonka Hakli ikuisti tuhon aattona. Purkutahti oli kuulemma niin kovaa, että välillä kuvaaja ei yksinkertaisesti ennättänyt ennen puskutraktoreita kuumiin kohteisiin. Onneksi hän kierteli kameroineen myös Puu-Pasilassa. Se mitä tarttui filmille on sulaa hunajaa, jossa on partakoneenteriä. Täydellisen kauniin ja väärentämättömän elämänrouhean puutalokaupunginosan näkymät kutsuvat astumaan sisään kuviin ja kahliutumaan tuhoojien tielle. Niin ei voi valitettavasti tehdä, ja sellainen varoituksen sana seuratkoon menovinkkiä, että valmistautua sopii myös masennuksen ja ärtymyksen tunteisiin.

Hakli on osumissaan kuin A1-luokan uutiskuvaaja. Hänen otoksissaan näkyy rakennusten ohessa ihminen ja elämä, lavastamattomana, yleensä täysin spontaanisti ikuistettuna. Saunamuori, räntäsateen ohikulkijat, Perunatorin hipit, katusoittaja, linja-autorahastaja, purettavasta puutalokodistaan häädetty mummo, brankkareita seuraavat Tölikan skidit ja niin edespäin. Välillä mennään sisäpihalle, rappukäytäviin, aika usein päästään kurkkaamaan kotejakin. Arki ja elämänmeno välittyy alleviivaamatta mutta lujasti. Haklin kuvat ovat kaukana kuivakasta ja arvattavasta, ehkä siksi että hän on itseoppinut. Mustavalkokuvansa (kaikkiaan 7000) hän otti kaupunginmuseon pestaamana. Se mikä 1967-77 oli katutodellisuutta, on nyt aikamoinen nostalgiatrippi.

Haklin romanttinen maisemasuhde paljastuu hänen taannoisessa lausunnossaan Kirkko & Kaupunki -lehdelle: "Haluan kuvata kauhtuneita ympäristöjä, jotka ovat katoamassa. Pidän siitä, että rakennuksessa näkyy sen ikä ja historia. Korjattu rakennus ei herätä enää samanlaisia tunteita."