Suoraan Kipparvuoren suoneen

Kipparvuoren maisema on uljas, mutta jatkuu myös graniitin uumenissa.

Helsingin mäkien aateliin kuuluu Kipparvuori Herttoniemen läntisessä rannassa. Mitoiltaan pieni mutta profiililtaan sitäkin uljaampi kalliomuodostelma kantaa ryhdikkäästi nimensä "vuori"-liitettä. Mantereen puolelta kallio on hämäävän lempeälinjainen, mutta merenpuolinen jyrkänne herättelee partaallaan käyskentelevässä ylevyyden väristäviä tuntemuksia. Näköaloiltaan Kipparvuori tarjoaa lyömättömäksi havaittuja elementtejä: vesistön kareilevaa selkää ja mahdollisuutta lennättää katse kaukaisuuteen. Näitä ominaisuuksia arvosti jo se esihistoriallinen klaani, joka laati röykkiöhaudan paadelle.

Takavuosikymmeninä Kipparvuorella vallitsi unohduksen sees. Huvila-aika oli seudulta päättynyt ja teollisuusalueen reunalla mäki oli suhteellisen kaukana asutuksesta. Allekirjoittanut muistelee kaiholla eräitä 1990-luvun iltaöisiä pysähdyksiä Kipparvuorelle, jonne tuli piipahdettua pyöräillessä idän ja keskustan väliä. Jylhä erämaisuuden sirpale piteli juurellaan pientä kaurismäkeläisittäin nuhjuista satamaa ja toisella sivustallaan arkkitehtuuriltaan milteipä vinksahtaneen erikoista vanhaa huvilaa. Saman vuosikymmenen lopulta lähtien lähistölle on pukannut uutta kerrostaloa - prosessi joka edelleen jatkuu - ja näin mäki on kokenut renessanssinsa ihmisen oleskelupaikkana. Mantereen puolelta sinne kutsutaan nyt porrasviritelmin. Useiden lähiökallioiden tavoin se on silti alueensa villin vapaa vyöhyke, jonne keskuskontrollin ote yltää vain lipsuen.

Kipparvuori ei paljasta kaikkea ensisilmäisyllä. Syvälle sen graniittisydämeen kulkee valtasuoni, joka on tämän kertaisen retkemme kulminaatiopiste. Suoni on ihmisen louhima ja kerran siinä virtasi vilkkaasti jotain, mutta mitä?

Esitämme arvelumme pian. Ensin vedämme jalkaan hyvät kengät ja käsiin hanskat ja laskeudumme vuoren syrjää lähelle vesirajaa.

Aikoinaan alas rantaan johtivat tukevat tikasportaat. Nyt laskeutuminen on tarkkuutta ja varoivaisuutta vaativa suoritus.Tunnelille johtava lautasilta on myös kuumottavassa kunnossa.

Tässä kohtaa silta on lähinnä symbolinen ja kulku de facto käsivoimien varassa.

Hei vaan vuoren jäkälille, joiden kanssa joudutaan sillanjämällä likeisen naamatusten. Jäkälä on esimerkki yhteistyön voimasta. Se koostuu sieniosakkaasta ja leväosakkaasta (tai syanobakteeriosakkaasta). Sieni toimittaa yhteiseen talouteen mineraaleja ja estää sitä kuivumasta, viherhiukkasia sisältävä levä taas hoitaa yhteyttämisen eli järjestää itselleen ja sieniosakkaalle sokeria. Näin tulee karuimmasta karuinkin paikka valloitetutuksi.

Ollaan saavuttu satamatasanteelle. Ennen sen valmistumista 1950-luvulla tässä oli uimarien hyppypaikka, josta saattoi dyykata 11,5 metrin korkeudesta 4-5 metriä syvään mereen. Hyppy vaati juosten otettua vauhtia, jotta kallioon saatiin turvallinen etäisyys.

Osa betonikentästä on ollut kaakeloitua.

Alukset kiinnittäytyivät keltaisiin renkaisiin, jotka oli helppo havaita hämärässäkin. Tapana oli, että miehistö maalasi laivansa nimen kallioon. Niitä seinämä kuulemma olikin ennen täynnänsä.

Paikassa voi vielä aistia häivähdyksen menneen ajan satamaromantiikkaa.

Vaan muistakaamme vuoren salaperäinen suoni.

Päivänvalo jää taakse, aika sytyttää lyhty.

On edetty ehkä sata metriä ja käännytty katsomaan tulosuuntaan. Tunneli on viivasuora. Sen molemmilla seinillä on rakenteet, uudemmat ja vahnemmat, jotka ovat liittyneet kuljettimiin ja putkiin.

Tunneli loppuu kohtaan, joka on tukittu lohkarein toiselta puolelta: jo kadonneen tuotantolaitoksen maanalaisesta osastosta käsin. Nyt järkäleiden takana lienee kerrostalon kellari.

Palaamassa takaisin. Ajatuksellisesti jo kaukaiseksi muuttunut lämmin suvi-ilta pilkistää kolosta, joka on antelias kulkutie sentään lepakoille.

Mitä käyttöä tunneli on palvellut?

Todennäköisesti se liittyy alueella 1960-1993 sijainneen Öljynpuristamo Oy:n toimintaan. Puristamo valmisti auringonkukansiemenien, kopran, soijan ja rypsin kaltaisista öljykasveista öljyä lähinnä elintarviketeollisuuden käyttöön. Isoin asiakas oli heti naapurissa, Niittaajankadulla sijainnut Paasivaaran margariinitehdas.1960-luvulla se niitti mainetta jäämällä kiinni kissanraatojen käyttämisestä tuotteisiinsa (syntyi loruja, kuten "Ennen Paasivaaran rinteillä juoksenteli kissa - nyt se tulee kotiin Kulta-paketissa") ja sen kontolle on myös pantu Kipparlahden edesmenneen uimarannan pilaaminen jäteöljyillä.

Vuonna 1993 öljynpuristamo irtisanoi 2/3 tuotannon henkilökunnasta ja muutti uusiin tiloihin Kirkkonummen Kantvikiin. Alueelle alkoi nousta asuintaloja. Kuljetustunneli - kerran niin suurin ponnistuksin louhittu - hylättiin ja tukittiin.

Olisi vähättelyä kutsua tunnelia salaisen Helsingin säikeeksi, sillä kaupunki taloineen ja teineen on oleva hyvin väliaikainen siihen verrattuna. Se tulee säilymään merkkinä ajastamme niin pitkälle tulevaisuuteen kuin itse Kipparvuori pysyy sijoillaan. Mikään ei muista niin kuin peruskallio.

Takaisin ylhäällä. Postmodernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset ja erämainen luonto luovat epätodellisen yhdistelmän.

Kipparvuoren viimeisen huvilan (n:o 25) kohtaloksi koitui punakukko 1990-luvun lopulla. Herttoniemen huvilayhteisöön kuului noin 80 huvilaa. Pari niistä paloi, loput purettiin. Yksikään ei jäänyt jäljelle - eräänlainen saavutus sekin Stadilta. (kuva: Kari Hakli)

Teinit kaljoittelevat hienossa maisemassa. Usein kallioiden suoja-aidat ovat hysteeristä liioittelua, mutta eivät ehkä Kipparvuoren tapauksessa.

Mäen lakiosan karuus estää sitä kasvamasta umpeen ja kutsuu huomaansa pusikoitumisen aikakaudella uhanalaistuvaa ketokasvillisuutta. Tässä säihkyy mäkitervakko. Tahmea "terva" sen varsissa estää pikkuöttiäisiä kapuamaan kukkiin; mesi on varattu vain lentäjille, jotka voivat kuljettaa siitepölyn kauemmaksi.

Valtakunnanarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo huokaisi täällä 1910. Hän joutui tuolloin toteamaan, että Kipparvuoren muinaishauta oli tuhottu ja sen kiviä oli ilmeisesti käytetty alueen huviloiden piharakenteisiin.

Kipparvuoren kaameaan aavelaivaan tutustuimme viisi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/kipparlahden-kaamea-aavelaiva.html

Kipparvuoren suonesta vinkkasi kajakista käsin maailmaa tarkasteleva T. Nevalainen, mistä kyseiselle herralle kiitokset. Hänen ja kumppaneiden seikkailuja voi lukea Melontareitit-sivustolta:
http://melontareitit.com/ 

Jäähyväiset Englantilaiskalliolle

Täkä-täkä-täkä tykyttää kalliopora ja käsittämättömän vanha kivi joutuu antamaan periksi.

Voi Helsinkiä, niin vähiin on sitten käynyt maa, että vanha kunnon Englantilaiskalliokin pitää pilkkoa säpäleiksi rakentamisen tieltä. Tuo kallio näyttäytyy - tai siis näyttäytyi vielä viikko sitten - Itäväylän molemmin puolin Kulosaaren sillan kaupungin puoleisessa päässä. Kallion eteläinen siivu oli jo aiemminkin vain tynkä Sompasaaren sataman rouskaistua sen vuosikymmeniä sitten, mutta pohjoinen oli kunnon komeaprofiilinen mötikkä. Kaupunkiin tullessa mäki edusti viimeistä jokseenkin luonnontilaista, täysin kultivoimatonta maastoa ennen urbaania vyöhykettä. Pelkkä sen olemassaolo oli henkireikä, tasapainottaja. Jos kalliolle halusi mennä, piti laskeutua Hermannin rantatielle ja luikkia vanhan rautatien ylitse. Aidan kolosta alkanut puskoiden suojaama polkupahainen oli luonteeltaan niin syrjäinen, ettei mäellä koskaan ihmisiä näkynyt paitsi ihan viime vaiheessa romanikerjäläisiä leireineen. Paikka kuului selvästi kategoriaan "niin keskeinen että perifeerinen":

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/08/valihuomio-niin-keskeinen-etta.html

Näinä päivinä Englantilaiskallio siis katoaa nopeasti maisemasta. Sen tilalle tulee lähivuosina jonkinlainen tornitalo toimistoille. Tulevaisuus nähdään aikanaan, mutta nimen Englantilaiskallio syntyhistoriakin on yhtä lailla hämärissä. Sörnäistenniemeen kuulunut mäki sijaitsi vuonna 1863 perustetun Sörnäisten sataman alueella. Satama oli tunnettu etenkin puutavaran viennistä ja kyllähän siellä englantilaisia sailoreita riitti. Kuulemma jossain satamakapakassa oli jopa englanninkielinen nimikyltti, mikä oli tuolloin huomiota herättävää (nykyisin on melkeinpä erikoisempaa löytää suomenkielisellä nimellä varustettu kapakka). Paikalliset lapset tunsivat alueen tiettävästi nimellä Englantilainen metsä, mikä kuulostaa aika romanttiselta ja mystiseltä nimeltä satama-alueelle, vaikka onhan siellä metsän rippeitä varmaan ollut. Vuosina 1889-1938 alueella toimi myös öljysatama, joka sitten muutti Herttoniemeen, nyt jo historian sivuille siirtyneeseen satamaan. 1950-luvulla Sörnäisten sataman maisemakokonaisuus puurakennuksineen ja rautatieterminaaleineen katosi, kun Sompasaaren epäonnisen huvilasaaren nimeä kantava satamagoljatti luotiin valtaamalla alaa merestä ja lähisaaristosta, ja kun Itäväylä istutettiin nykymallisena paikalleen.

Englantilaiskallio irtaimesta maa-aineksesta puhdistettuna juuri ennen poraamisen aloittamista.

Tästä vuoden 1934 ilmakuvasta voi paikan nykyilmeen tunteva ymmärtää, kuinka mielettömän paljon alue on muuttunut ja toisaalta kuinka "valmis" se oli jo tuolloin. Ankkurina nykypäivään toimivat lähinnä vain Suvilahden kaasukellot. Englantilaiskallion pohjoispuolella näyttää olleen tuolloin öljysäiliöitä.

Missä vaiheessa soivat hälytyskellot, kun jokainen mahdollinen ja mahdoton kolo bygataan täyteen ja kaupungin hengitys koko ajan vaikeutuu asukkaiden hyvinvoinnin kustannuksella? Kriittinen piste on jo käsillä.

Toppilan sinisessä hetkessä - erään oululaissataman epilogi

Pohjoisten alueiden tutkimusosastomme nautti talvi-illan laskeutumisesta tekemällä Oulun Toppilan satamaan pienen kävelyretken. Sininen hetki oli lumoava hyytävästä pakkasesta huolimatta. Toppila on kaikkiaan sovelias paikka rauhaisaan tunnelmointiin, sillä hyörinnän vuosikymmenet ovat enää etäinen taustakaiku sen autioilla kentillä, joissa isot rakennukset tuntuvat yksinäisiltä ja kummastelevilta. Toppilan sataman kauppamerenkulku hiipui nykyaikaiselle laivakalustolle liian vähäisen (kuuden metrin) syvyyden vuoksi. Vain sementinkuljetusalus m/s Ballerinan tiedetään vierailleen laiturissa vielä satunnaisesti. Sementti ja vilja ovatkin olleet viimeisiä Toppilan satamassa liikkuneita tuotteita.

Toppilan hiljaiselo ei jatku silti ikuisesti. Alueen omistava Oulun kaupunki aikoo yhteistyötahoineen rakentaa sinne asuntoja parilletuhannelle ihmiselle. Asemakaava on jo olemassa, kohta tulevat maanperkauskoneet ja monet rakennukset maistavat purkukuulaa. Nyt on oikea hetki Toppilan kokemiseen. Se elää vielä suvantovaihetta, jossa sen aiempi käyttö on päättynyt mutta uusi vielä alkamatta. Sellainen vaihe on, kuten olemme huomanneet, usein kiintoisa sekä kulkijan mielikuvitusta kiihottava.

Saapumistie Toppilan satamaan on avartava.

Lähettämö ei enää lähetä, mutta lähtee pian itse.

Tyhjillään torkkuva puinen konttorirakennus ja käyttämätön rautatie.

Ihminen tuntee pienuutta siilojen äärellä.

Näillekin lastauslaitureille on tullut aikoinaan junakiskot. Kuka ties ne ovat vielä lumen alla.

Mökkerön väritys natsaa siniseen hetkeen.

"Haluakko nää asua möljän kuppeessa?", kysyy grynderi mainoksessaan, joka markkinoi Vaasan Höyrymyllyn rakennukseen lähivuosina valmistuvia uudisasuntoja.

Raision funktionaalinen siilotorni. Rajallisen aikamme vuoksi emme pyrkineet sisään tähän komeaan rakennukseen, kuten emme muihinkaan. Pelkät fasaditkin tekivät silti vaikutuksen.


Höyrymylly takapuolelta. Punatiilikomistus rakennettiin 1920-luvulla.

Hauska valopilkku laiturissa: Alpo.

Toppilan sataman syrjänurkissa on myös vanhoja hirsi- ja lautarakenteisia makasiineja. Vanhimmat lienevät tervakaupan ajoilta.

Toppilan satama syntyi harvinaisesta luonnonmullistuksesta. Marraskuussa 1724 Oulujoen suu oli jäätynyt tukkoon, mutta Pohjanmaalta valui vielä vuolas syyssateiden vesimassa. Joki syöksyi paineitaan helpottaakseen vähäisen Toppilanpuron uomaan, josta kuoriutui päiväkausia jatkuneessa ryöpytyksessä ihkaoikea merensalmi. Tarkkavainuiset kauppiaat eivät pitkään kummastelleet uutta maisemaa, vaan kiirehtivät varaamaan salmen rannoilta laituripaikkoja Jacob Toppila nimiseltä talonpojalta. Paikasta muodostui pian merkittävä tervan varastointi- ja lastauskeskus, "Tervahovi", josta tuota purjelaivastojen haluamaa mönjää vietiin ympäri maailmaa. Häpeämättömät englesmannit polttivat tervasataman Krimin sodassa 1854 ja uudemman kerran punakukko riehui Toppilassa 1901. Tervan kultakausi oli muutenkin lopuillaan ja Toppilaan alkoi nousta teollisuuslaitoksia, kuten höyrysaha, sulfiittiselluloosatehdas ja olutpanimo. Pian perässä seurasivat viljasiilot ja myllyt.

Toisen maailmansodan aikana Toppila oli saksalaisten joukkojen huoltosatama, joka eristettiin aidoin ja varustettiin asuinparakein. Samasta satamasta suomalaiset joukot nousivat laivoihinsa lokakuun 1. 1944 toteutettua, Lapin sodan käytännössä aloittanutta Tornion maihinnousua varten (kuva kirjasta Lapin sota 1944-1945, Teospiste 1989). Uhkarohkeassa operaatiossa palvelivat aseistamattomat kauppalaivat s/s Fritz, s/s Hesperus ja s/s Norman. Taustalla näkyy Vaasan höyrymyllyn rakennus ja siitä erkaneva viljankuljetusputki.

Toppilan myötä Oulun satamatoiminta siirtyy lopullisesti pois kaupunkilaisten näköpiiristä, Vihreäsaaren ja Oritkarin satamiin. Sama etääntymiskehitys on tuttu muistakin kaupungeista, kuten Helsingistä. Nykyaikaiset satamat ovat joka tapauksessa tiukasti eristettyjä ja umpitylsiä konttikenttiä, joihin ei ole mitään asiaa kaukokaipuisille haaveilijoille. Ties vaikka terroristiksi luultaisiin.

Kovin montaa vuosikymmentä ei silti ole siitä kun satamat olivat kaupunkilaisten suosimia kävelyretkien kohteita. Niissä kiteytyi oikean kaupungin tuntu ja niissä saattoi konkreettisesti haistella kaukomaiden tuulahduksia. Lastaus- ja purkamistoimintaa oli jännittävää seurata, ja laivoissa saattoi päästä jopa käymään. Satamien varjoisampi ja villimpi aspekti ei vähentänyt niiden suosiota - päinvastoin. Laiton ja laillinen tavara vaihtoivat omistajaa, ja merimiehet saivat viikkojen purjehduksen jälkeen kaipaamansa daamiseuran. Laivan torven törähdys vei näyttämöltä yhdet näyttelijät ja toi toiset tilalle.

Päivitys 30.9.2013:

Toppilassa tapahtui lopulta aivan kuten Järvenpäässä. Niin sanottuina loft-asuntoina uusiokäyttöön ajatellut siilot todettiin - yllättäen - liian huonokuntoisiksi ja päätettiin räjäyttää:

http://yle.fi/uutiset/oulun_toppilan_siilot_rajaytettiin_uusien_tielta_-_katso_video/6316709

Porvarinlahtea oudossa valossa

Ken valkeutta hohtava pikku-ukko tässä luennoi? Malttakaahan, tutustumme "heihin" retkiraportin loppupuolella.

Lunta tuprutti sakeasti ja tuuli oli vimmaisa, kun itsenäisyyspäivän hämäränhyssyllä pieni retkikuntamme suuntasi Helsingin nurkalle, joka vielä vuosikymmen sitten oli kaupungin rauhaisin ja unohdetuin - ja joka edelleen on kummallinen, uusien kontrastiensa ansiosta aiempaa paljon enemmänkin. Puhe on nyt Porvarinlahteen rajautuvasta "taka-Vuosaaresta", jonka todellisuus muuttui ratkaisevasti ja peruuttamattomasti uuden sataman myötä. Konttikenttien ja Porvarinlahden välissä on kiintoisa kaistale vaihtelevaa metsämaata, joka on sataman vuoksi suurelta osin leikattu irti muusta ympäristöstä. Sinne johtaa kuitenkin satamaradan ylittävä, aitojen keskellä kulkeva pieni Tryyvikintie, joka piti rakentaa ennen kaikkea siksi, että eristyneellä alueella sijaitsee (vuoden 2009 alueliitosta edeltäneen) Helsingin varmasti viimeinen oikea, ei-näytösmielessä pidetty maatila.

Alueella on odotetusti rajapintoja, joissa luonto kohtaa ultramodernin maailman. Satama on niin eteenpäin suuntautuva, että siellä on käytössä, kaiketi ensimmäisenä Suomessa, englanninkielinen kadunnimistö: Ropax Road, Trailer Road, Harbour Road West, muutaman helmen mainitaksemme. Seuraavassa kuvallisesti kiteyttämällämme retkellä satama näyttelee avustajan roolissa tai on pikemminkin eräänlainen taustakangas, mikä ei suinkaan merkitse sen elämyksellisen tenhon vähättelyä. Se kurkisti milloin mistäkin, yleensä odottamatta ja aina hätkähdyttäen. Hämärän laskeuduttua ja yön hiipiessä yli talvisen saaristoluonnon sataman valot sävyttivät tienoon unohtumattomalla kajolla. Erikoisefektejä soi myös äänimaailma, tosin sen suhteen lukija joutuu itse kuvittelemaan murinat, rysähdykset ja kaiken yllä leijailevan piipityksen.

Reitti kulki siten, että suuntasimme Porvarinlahden eteläpuolista rannikkoa pitkin merenjäälle, Varissaareen ja Kalkkisaareen, joista palasimme erään luolan kautta takaisin. Kalkkisaari on erityinen paikka ja oli valittu tarkoituksella retken kulminaatiopisteeksi.

Porvarinlahden perukoilla on Helsingin syrjäisimpiä tunnelmia. Lumen kätkemä tie on tyypiltään hyvin vähiin käynyt kivetty tykkitie, ensimmäisen maailmansodan tuotoksia.

Varissaaren itäpuolella. Kepillä kokeillaan jään kantavuutta "kop, kop - onko ketään kotona?" -tyylisesti.

Porvarinlahden luurangoksi pelkistynyt laivanhylky lumipyryn läpi nähtynä. Kaksikymmentä vuotta sitten laivassa oli vielä kansi, jolla tepastella ja masto johon vetäistä merirosvolippu.

Tutkimusretkeilijä katsoo mietteliäänä tuntemattomaan horisonttiin.

Varissaaresta seuraavana tulee Kalkkisaari, joka on varsinainen kohteemme.

Kalkkisaarelta on nimensä mukaisesti louhittu kalkkia. Tätä tehtiin muun muassa Viaporin rakentamisen yhteydessä. Aineksen kuljetus oli tietenkin erityisen kätevää, kun esiintymä oli saaressa ja samaten toimituspaikka. Nykyisin vanhat avolouhokset ovat tunnelmallisia lampia.

Talvi on vaatimattomuuden aikaa; kalkin ansiosta Kalkkisaari on liki kahdensadan putkilokasvin paratiisi, joka on syytä nähdä kesällä. Helsingin ympäristökeskuksen luontotietojärjestelmä summaa paikasta näin: "Kalkkisaaren kasvisto on kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen sekä Helsingin mittakaavassa erittäin arvokas ja laajemmissakin mittakaavoissa merkittävä. Sitä paitsi kasvisto muodostaa saaren laajalla avokallioalueella niin edustavaa, värikästä ja hyvin säilynyttä kalkkikallioketokasvillisuutta, että vastaavaa on Suomessa nähtävissä melkeinpä vain Ahvenanmaalla ja muualla aivan lounaassa."

Illan siniseen hetkeen sekoittuu oranssi huntu, joka kertoo Vuosaaren sataman jättiläisvalaistuksen syttyneen. Siitä muodostui retkikunnalle syvenevä innoituksen lähde. Lännestä hohkatessaan se tuntui omituisesti iltaruskolta. Saaristo lepää, satama ei.

"Oletteko keksineet tämän paikan, jotta voisin kadottaa itseni siihen?", aprikoitiin Louis Mallen elokuvassa Yö kuuluu rakkaudelle (1958). Joskus retkeilijä osuu kohtaan, jossa vastaava kysymys nousee mieleen.

Korkealta näkee pitkälle. Viima viuhuu villinä ja rukkaset puristavat tiukasti tankoja.

Kalkkilouhoksen kolmas ja pienin allas, jonka vain ohut kynnys erottaa merestä.

Hämärtymisen edetessä talvi-illan luomu-syvänsininen ja suurpainenatriumlamppujen alien-oranssi ottavat mittaa toisistaan.

Löytöretkeilijä löytää aina - sanoohan sen jo termikin.

Zoomilla tavoitettu kuva kilometrisen muurin päästä. Portaat nousevat näköalapaikalle, joka rakennettiin hyvitykseksi siitä hienoisesta häiriöstä, minkä satama toi seudun luonto- ja retkeilyarvolle. Muuria ei tehnyt mieli mennä lähemmäksi, sen ylevyyteen ei tuntunut soveliaalta kajota.

Retkellä vaihdetaan ajatuksia ja lumoudutaan. (kuva: Strangler)

Vielä on matkaa. Mutta ei hätää, tämä yö ei pimene.

Satujen lumottu metsä - siltä se tuntui.

Idässä häämöttävät Syväoura ja Matosaari.

Avaruusasema Alfa on laskeutunut Helsingin Vuosaareen.

Rantatörmän puuvanhukset ovat nähneet yhtä ja toista.

Panoraaman kaltainen näkymä liki kilometrin mittaisesta ja 13 metriä korkeasta muurista. Berliinillä oli muurinsa, niin myös Jerikolla, ja Israelin Länsirannalla ja Kiinalla on yhä omansa. Stadi lähti joukon jatkoksi, vaikka suomalaisen vaatimattomasti.

Ruovikkomarssilla.

Kaartelee kauniisti tie pieni halki kumpuilevan tienoon. Keinotekoiselle kukkulalle on annettu nimi Fotängeninmäki, sillä aikoinaan paikalla oli nimi Fotängen. Lähistöllä on kauan sitten kadonneen talon pihapiiri, jossa sivilisaatiosta kielii vielä pari herkkuomenoita kantavaa puuta.

Vielä vilkaisu teknopoliksen suuntaan ennen kätkeytymistä lumisen metsän syliin.

Kätkeytyminen on melko kirjaimellista, kun maasto käy tällaiseksi. Kanjoni on ihmiskätten työtä, osa ensimmäisen maailmansodan aikaista 'Pietari Suuren merilinnoitusta'.

Seuraava kohteemme häämöttää.

Luola on komea ja kutsuva. Avoimeksi helsinkiläiseksi tunneliksi se on poikkeuksellisen siistinä pysynyt. Luola on unohtunut katveiseen paikkaan, eikä sen ympäristössä ole muita linnoitusrakennelmia, jotka vetäisivät sen luo huomiota.

Siisteys ei tarkoita, etteikö luolalla olisi ollut uusiokäyttöä. Esimerkiksi hyviä kokoustiloja kaivataan aina. Mutta mikä on siis tuo vaalea läpikuultava ilmestys, johon viittasimme jo raportin avauksessa.

Pienistä pyöreistä laikuista ne alkavat, muuttuvat palloiksi ja kasvavat sauvoiksi...

... kun kaikkialle luolaan on alkanut kasvaa kristallinkirkkaita jäätappeja, stalagmiitteja, talven tippukiviä.

Luonnon oma taidenäyttely tarvitsee selvästi PR-päällikön, sillä aniharva kohtaa arktisen luolan pimeyteen kätkeytyvän esteettisen kokemuksen.

Pidempään luolassa viipyvälle ne alkavat tuntua melkein olennoilta.

On aika istahtaa alas ja lopettaa näihin sadunomaisiin näkyihin. Tai ei ihan.

Retken päätökseksi sopii historiallinen valokuva. Se esittää Porvarinlahden suulla sijainnutta Västingin luotoa kesällä 1997. Kuva on otettu keinuvasta Busterista ja on epätarkka. Mutta uusintakuvaa emme pääse ottamaan. Västinki, joka oli hieno ja aktiivinen lintuluoto, joutui Vuosaaren sataman nielemäksi ja on jäänyt aika tarkalleen näkemämme jättiläismuurin alle.

Kerran siivekkäitä kuhissut, nyt ikuisesti kadonnut Västinki. Takana pilkottaa Kalkkisaarta.