Eräänä kesän lämpimänä iltayönä havaitsimme, että pihan
vanha haapa humisi oudosti. Matala tasainen jyly kuului puun tyviosasta ja
kantoi muutaman metrin päähän. Epätodellinen ääni oli uhkaava, se kavahdutti.
Hiivimme varovaisesti lähemmäksi puuta. Kuulosti kuin siinä olisi ollut
ilmastointikone.
Ja niin siinä olikin, tavallaan.
Haavan onton rungon sisällä kuhisi mehiläisiä, sen saatoimme aukosta nähdä.
Päättelimme niiden kierrättävän onkalossa ilmaa, jotta lämpötila ei kohoaisi
liian korkeaksi.
Puussa pesi kokonainen
mehiläisyhdyskunta, tiiviisti kylki kyljessä. Kesti tajuta mistä on kysymys.
Mehiläiset olivat karkuteillä.
Yhdyskunta oli ottanut hatkat joltain lähimaaseudun
mehiläistilalta. Matkaan mehiläiset olivat varustautuneet evästämällä kuvut
täyteen hunajaa. Kuningatar oli poikkeus, se oli laihduttanut pitkää lentoa varten.
Hermostuneena se oli seurannut tiedustelijamehiläisten raportteja ja suotuisan
lentosään koittamista. Sen tuntosarvet olivat haroneet ilmaa, jossa sinkoili
enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mehiläispaljous oli pakkautunut pesän
etuseinälle, lentoaukon tuntumaan. Matala surina oli soinut odotusta,
odotusta...
Ja sitten, jonkun kauniin aamupäivän
hellässä suvannossa, se oli tapahtunut – lähtö kotoa, suureen tuntemattomaan.
Itsetarkoituksellinen liike,
horisontintakaiset lupaukset – elämän ikuinen vaellus, kosminen pakotus.
Parven matka oli käynyt halki
Sipoonkorven laajojen metsien. Huriseva, vellova tihentymä oli ylittänyt
rämejuotteja pysähtymättä suopursujen väkevähuuruisiin kukkiin. Kuumien
kallioiden männynkäkkärät olivat haroneet pienen harmaan raepilven alla, synkät
kuusikot uhkuneet kosteaa happamuuttaan, jossain välkehtinyt puron hopeanauha.
Välillä parvi oli levännyt vankan koivutaaton uurteisella rungolla. Jos joku
olisi nähnyt sen, olisi näky kenties muistuttanut repaleista jalkapalloa tai
valuvaa lehmänläjää.
Oli tullut yö. Kehrääjä oli surissut
mäntykankaalla, ja niin oli surruuttellut parvikin, hyristen vapauden kamalaa
riemua. Oli sarastanut aamu ja auringon säteet iskeneet vaativina jaettuun
tajuntaan. Tiedustelijat olivat taas tehneet työtään ja osoittaneet lupaavaa
suuntaa, tanssien kuin visioiden valtaamat shamaanit. Vaellus oli jatkunut yli
peltojen ja vehmaiden lehtimetsiköiden. Vastatuuleen oli parvi käynyt, koska
vaisto käski niin.
Lopulta se oli löytänyt sijansa
maailmassa.
Karu oli se kodiksi. Ehkä siinä
onnistaisi.
Vadelman kesäkuussa aukeava pieni vihertävänvalkoinen kukka
on niin huomaamaton, että sitä tuskin panee merkille vaikka kulkisi aivan vattupensaikon
vierestä. Mutta niinä kesäpäivinä, ensimmäistä kertaa elämässämme, huomasimme
vadelman kukinnan. Tämä tapahtui kuulon avulla. Vadelmapensaat hyrisivät
voimakkaasti. Ääni oli jo tuttu, ja kammoksumisen sijasta siitä ilahtui.
Pensaat olivat täynnä keruumehiläsiä. Yhdyskunta oli aloittanut toimensa.
Mehiläistarhaajaa arvokkaan
omaisuuden häipyminen tietysti harmittaa. Karannut yhdyskunta pitäisi ohjeiden
mukaan ilmiantaa. Tarhureiden piirissä on karkureiden kiinniottoon
erikoistuneita ammattilaisia, jotka saapuvat soitosta paikalle haaveineen ja
suojavarusteineen. Ihmisiä neuvotaan suihkuttamaan mehiläispallo märäksi, jotta
se pysyisi aloillaan. Ilmojen uitetut koirat palautetaan palvelukseen, jossa ne
ovat turvassa ja hyödyksi. Mutta ne onnettomat, jotka yrittävät hyökätä
mehiläisparvea vastaan Raid-pullo kourassa, voivat jäädä hengenvaarallisella
tavalla alakynteen.
Emme ilmiantaneet karkureita. Emme
hennoneet. Ne rakensivat jo täyttä päätä kennostoa onkaloonsa. Sitä
tarvittaisiin munintaa varten sekä siitepöly- ja mesivarastoksi. Haapa hyrisi
elämää. Ulos ja sisään lensi jatkuvasti pörriäistä. Ampiaisiin verrattuna ne
olivat säyseämielisiä, ne eivät piitanneet uteliaasta kurkkimisesta, jollei ei
mennyt aivan kolon suulle. Tällöin vartijamehiläinen teki tungettelijan
suuntaan kaarroksen, jolla tehtiin selväksi että tämä on havaittu ja
tarkkailussa.
Opimme nopeasti, että mehiläisten
seurassa pärjää kun välttää äkkiliikkeitä, kovia ääniä ja tummia vaatteita.
Niiden katselu rauhoitti, kun samalla tietty vaaran elementti piti valppaana.
Hunajamehiläiset eivät selviydy omin päin Suomen talvesta,
sanotaan. Niiden luontainen levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosiin.
Usein parveilemaan lähteneet yhdyskunnat sitä paitsi päätyvät kehnoon paikkaan,
kuten savupiippuun tai seinärakenteeseen, jossa ne eivät ole tervetulleita.
Kesymehiläiset eivät osaa ampiaisten tavoin tehdä pesälleen seiniä, joten ne
ovat riippuvaisia valmiista suojapaikoista. Maamme luonnonvaraiset mehiläiset
ovat erakkomehiläisiä, jotka nimensä mukaisesti elävät yksin tai korkeintaan
pienissä yhdyskunnissa. Ne pesivät yleensä lahopuun pieniin koloihin. Nykyisin
niitä on alettu auttaa hyönteishotellein.
Kolohaapa on tehokkaan metsätalouden
aikakaudella harvinainen ilmestys, sen löytäessään mehiläiset olivat siis
onnekkaita. Ehkä mekin olimme, sillä perinteisen näkemyksen mukaan pihaan
ilmaantunut mehiläisparvi tietää talolle onnea. Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti elämän säteet palaavat
Tuonelanjoen rannassa hengettömänä makaavan Lemminkäisen luo mehiläisen
viitoittamana. Länsimaisessa symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai
Jumalan linnuksi, Eleusiissa pappeja ja papittaria kutsuttiin ”mehiläisiksi” ja
vanhoille germaaneille kuolleiden sielujen täyttämä ilma oli ”mehiläistie”.
Antiikissa mehiläisillä katsottiin olevan inhimillisiä hyveitä: urhoollisuus,
siveys, ahkeruus, puhtaus, valtioelämä ja taiteellinen lahjakkuus. 300-luvulla
elänyt Kirkkoisä Ambrosius vertasi kirkkoa mehiläispesään ja maallisena
vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli.
Ihmeeltä ja siunaukselta
mehiläisparven asettuminen pihapuuhun tuntuikin. Olimme elämän tihentymän
äärellä, ja siinä vahvasti elossa itsekin. Mutta muuton taustalla oli
yhdyskuntaan aiemmassa paikassa hiipinyt tyytymättömyys, jopa kapinahenki.
Kuningatar, kaikkien alaistensa emo,
ei voi olla huomaamatta työttömiä työläisiä, turhautumisen hiljaisen levotonta
ilmapiiriä. Se tajuaa että yksilöitä on liikaa resursseihin tai puitteisiin
nähden. On ahdasta, syntyy kitkaa. Yhteisö on repeämässä kahteen osaan. Tällöin
kuningatar kantaa henkilökohtaisen vastuun: se päättää lähteä. Ja sille
uskollinen osa – usein ”puoli valtakuntaa”, satoja tai jopa tuhansia yksilöitä
– päättää lähteä sen mukaan, sitä seuraten ja suojellen.
Jäljelle jäänyt yhdyskunnan puolikas
hankkii itselleen uuden kuningattaren ruokkimalla työläiskennoja kuningatarmehulla.
Kun uusi kuningatar syntyy, surmaa se ensitöikseen kilpasisarensa kennoihinsa
myrkkypistimellään. Kuolleiden päällä tanssahdellen, puhdasta itsevarmuutta
huokuen, se suitsuttaa ympärilleen emoferomoneja. Sitä aletaan palvella, se
komentaa. Samaan aikaan vanha emo on jo kaukana. Jos se palaisi, olisi sille
kuulunut valtaistuin kaksintaistelun takana.
Kesä kääntyi lopuilleen ja haapa jatkoi soimistaan. Siipien
havistelulla mehiläiset kuivasivat hunajaa, talviajan ravintoaan, joka on myös
antibakteerinen ja antioksidanttinen yleislääke. Sitä ne pian lipoisivat
pitkillä punaisilla kielillään. Ilmojen kylmettyä syksyllä humina muuttui
vaimeaksi ja uneliaaksi, eikä sitä kohta enää kuullut. Mehiläiset pitivät
itseään lämpiminä lentolihaksiaan värisyttäen, vaikka niiden siivet eivät enää
liikkuneet. Ne olivat nyt muodostaneet niin sanotun talvipallon. Sen ytimen
lämpö pysyisi talvellakin ihmishuoneiden veroisena. Pallon keskellä oleili
yhdyskunnan arvokkain osa, kuningatar sekä sen tuorein jälkipolvi, vielä munien
ja koteloiden vaiheessa.
Talven aikana kesän ahkeruus
mitattaisiin ankaralla vaa’alla. Riittäisikö hunaja kevääseen asti? Jos ei,
mehiläiset jäätyisivät hengiltä.
Läpi talven hereillä pysyttely on
kotoisiin hyönteislajeihimme verrattuna aivan poikkeuksellista. Pienen
välähdyksen kesää koimme, kun hipsimme joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa
kurkistamaan haavan pitkulaiseen onkaloon. Usein näimme verkkaalleen liikehtiviä
mehiläisiä. Leutoina talvipäivinä virkaintoiset vartijat pyrähtivät ulos,
edelleen kehottaen kunnioittamaan kotirauhaansa.
Laitoimme lopputalvesta vaneripaloja
aukon edustalle. Ajattelimme niiden suojelevan pesää purevilta viimoilta.
Toisaalta ne estivät auringon lämmön, joten pian keräsimme levyt pois. Eräänä
iltana luimme, että tiaiset voivat pistellä poskiinsa mehiläispesän. Paniikki
iski, onkohan näin käynyt, uteliaita tiaisia – montaa lajia – keikkui pihassa
paljon! Pimeällä taskulampun kanssa tehty pikatarkistus tuotti helpottavan
tuloksen: kennostot olivat kunnossa. Aukko oli luultavasti tiaisille liian
pieni, vaikka hämmästyttävän ahtaista koloista ne voivat itsensä sujauttaa.
Tuli kevät. Se ei ollut tavallinen kellekään.
Pandemia piinasi maailmaa.
Yhteiskunta suljettiin, kadut hiljenivät. Oma rakas äiti sairastui kuolettavasti,
vaikka ei uutisten toitottamaan kulkutautivirukseen. Hänellä ei ollut paljon
aikaa, ei ehkä edes lehtien puhkeamiseen.
Myös mehiläiset olivat toden edessä.
Hunaja oli riittänyt talven yli, mutta onkalon suuaukko ei ollut kaikille liian
ahdas.
Heränneet kekomuurahaiset olivat
keksineet pesän. Eräänä päivänä huomasimme, että niitä taivalsi jonossa haavan
runkoa pitkin – suoraan kolosta sisään. Uurteisella rungolla näytti kuin armeija
marssisi kanjonimaastossa ja vuoristosolaan. Siinä ei ollut kyse mistään rauhanomaisesta
rinnakkaiselosta. Mehiläispesän portilla käytiin taistelua elämästä ja
kuolemasta. Vartijamehiläiset puolustautuivat urheasti, mutta muurahaiset vyöryttivät
niitä joukolla. Yksi toisensa jälkeen vartijamehiläinen jäi muurahaiskihinän
alle. Muurahaiset retuuttivat niiden irtirevittyjä kappaleita alas runkoa.
Päitä kannettiin voitonriemuisissa
kulkueissa, joissa ne keikkuivat irvokkaasti. Muurahaisten päämäärä oli selvä:
ne aikoivat syödä mehiläisten toukat ja juhlia kultaisella nektarilla.
Äiti seurasi taistelua
sairaalapediltä, jonne hän sai uutisia luonnosta. Joka päivä.
Kaksi yhteiskuntahyönteislajia otti
mittaa toisistaan, juuri niin totaalisesti ja uhrautuvasti kuin aitososiaaliset
yhteiskuntalajit, superorganismit,
saattoivat tehdä. Mehiläisen pistin ei hyönteistä pistettäessä irtoa. Mutta
muurahaiset ovat pieni kohde pistää ja niillä oli monikymmenkertainen ylivoima kapoisen
onkalon vähäväkiseen mehiläisyhdyskuntaan. Taistelua ei enää käyty portilla. Se
keskittyi jo pesän uumeniin; paikkoihin, joita emme nähneet. Muurahaiset hyötyivät
Pohjolan karaistuneina asukkeina siitä, että keväinen koleus piti mehiläiset
puolikankeina. Yhä uusia päitä ja raidallisia takaruumiita kieppui runkoa alas.
Ruumiinkappaleita satoi haavan tyvelle.
Elimme globaalin kriisin keskellä
kansallista kriisiä ja sen keskellä yksityistä kriisiä. Ja sitten vielä tämä,
kriisi pihapuussa, silmiemme alla.
Halusimme auttaa mehiläisiä.
Joku voi olla sitä mieltä, että luonto on luontoa eikä
eliömaailman mittelöihin pidä ihmisen puuttua. Mutta ei sitä voinut katsoa
toimettomana. Olimme kiintyneet mehiläisiin. Ne olivat lemmikkejämme. Sydämemme
olivat murtua.
Muurahaiset suunnistavat resurssien
luo ensisijaisesti hajuaistin avulla. Mitä enemmän ne kulkevat tiettyyn
paikkaan, sitä voimakkaammaksi ja kutsuvammaksi käy niiden muodostama hajupolku.
Siispä päätimme yrittää sotkea niiden hajupolun.
Haavan tyvelle roiskittiin vanhaa
hammastahnaa. Se ei auttanut. Seuraavaksi siihen levitettiin kanelia. Sitten
etikkaa, jossa oli kanelia ja sidosaineeksi biohajoavaa moottorisahan
teräketjuöljyä. Muurahaisten väitetään inhoavan sekä etikkaa että kanelia.
Muurahaiset hämmentyivät. Hetkeksi.
Kohta marssiosastot vyöryivät hajuesteen yli kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Sudimme tervaa haavan tyviosan
ympärille. Tuoksu uhosi metrien päähän. Toki mietitytti mitä mehiläiset siitä
pitivät, ne kun merkitsevät pesänsä lentoaukon feromoneilla, hajuaineilla. Hätä
ei kuitenkaan lue lakia.
Terva tepsi, tietenkin.
Mutta kun se
hieman kuivahti, muurahaiset kävivät uuteen rynnäkköön, epäilemättä pyörryttävän
huurun läpi. Sudimme lisää tervaa. Ja lisää. Aloimme myös harjata puunrunkoa
pehmeällä harjalla, joka poisti muurahaiset tehokkaasti ja hellävaraisesti.
Mutta olisimme saaneet heilua harjan kanssa 24/7. Muurahaisten fanaattinen
päättäväisyys vaikutti mistään piittaamattomalta.
Päätimme antaa muurahaisille lahjuksia,
eräänlaista suojelurahaa, siirapin muodossa. Männynkaarnan palasille
perustettuja tarjottimia laitettiin haavalle johtavalle polulle. Ideana oli
tarjota helppo ja energiatiheä saalis, jotta muurahaiset jättäisivät vastusten
takana olevan mehiläispesän rauhaan. Siirappitarjottimet alkoivatkin tyhjetä.
Sekunneissa muurahaiset syöksyivät yhä uusien annosten ympärille. Välkehtivää
meripihkaa ympäröi kiehuva musta, eliömaailman loputon jano resursseihin.
Mutta muurahaiset eivät unohtaneet
hyökkäystään. Keko heitti reserveistään lisää joukkoja kentälle. Armeija oli
täysin mobilisoitu, entistä kiivaampi ja nyt hyvin muonitettu. Se oli varma
voitostaan kuin kone käymisestään.
Kylässä kävi pöllöjen poikueita laskeva mies. Alumiinitikkaineen
hän tarkisti lehtopöllön pöntön tontillamme. Siellä oli hyvä kevät, neljä
pörrökäistä poikasta, kuten hänen puhelimeltaan näytti. Hän pohti kanssamme
muurahaisten torjuntaa. Pöllön pesimäpuita suojattiin joskus näädältä rungon
kiertävällä metallilevyllä. Mutta mikäpä vanne tekisi uurteisesta
haavanrungosta muurahaisenpitävän. Runkoon pitäisi sahata vanteelle ura, mikä
johtaisi puun kuolemaan. Juuri haapojahan on tapana kaulata pari vuotta ennen
kaatamista, koska muuten ne vesovat vimmatusti. Emme halunneet surmata
puuvanhusta ja viritelmä olisi joka tapauksessa ollut erittäin haasteellinen
toteuttaa.
Tilanne oli epätoivoinen, mitä sitä
kieltämään.
Niinä päivinä äiti kuoli sairaalassa.
Loppuun asti rauhallisena, hyväntuulisena, kärsivällisenä ja rohkeana. Sinut
eletyn elämän kanssa.
Juuri ennen tästä elämästä poistumista
kysyimme häneltä: ”kuinka täällä voidaan?”
”Täällä kukoistetaan”, hän vastasi –
väsyneesti mutta epäröimättä.
Siinä soi totuus, kirkkaana.
Samana päivänä kevät teki läpimurron.
Koleus oli poissa, tilalla lämpö.
Kun seuraavan kerran, murheen murtamina, kuljimme katsomaan
mehiläispesän kuolinkamppailua, olimme saaneet uuden kumppanin. Emme tajunneet
sitä heti. Mutta sinnikkäästi läheisestä koivupökkelöstä kuului kvik-kvik, hieman samanlainen ääni kuin
puristettaessa lasten kylpyammeleikkien kumiankkaa. Eloisa valko-musta-punainen
olento oli käpytikka.
Suomalaisen
muinaisuskon ja karjalanuskon mukaan lintu saattaa viedä sielun ihmisen
kuollessa ja tuoda sen syntyessä. Lintu on ollut sielueläin ja vertauskuva, sielulintu. Niin kuin Topeliuksen
sanoittamassa joululaulussa Varpunen
jouluaamuna, jossa pieni veli saapuu taivaasta pikkulinnun hahmossa. Se oli
äidin lempilaulu hänen menetettyään teininä viisivuotiaan pikkuveljensä.
Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji.
Toisin kuin muut tikat se nimensä mukaan syö myös havupuiden siemeniä, eli ei ole pelkkä
peto, ja tämä tuo sille edun ravinnon saannissa. Tämä kyseinen yksilö oli
ihmeellisen tuttavallinen ja peloton. Tuon tuosta se lennähti parin metrin
päähän ja selvästi oli kiinnostunut meistä. Se tuntui odottavan, että tulemme
pihalle. Lähtipä se seuraamaan autoammekin kuin saattaakseen meidät matkaan. Puusta
puuhun sen notkuva lentorata rinnallamme vei. Ja alati se huusi jostain läheltä
kvik-kvik. Aloimme kutsua sitä
Pihatikaksi. Emme olleet koskaan aiemmin saaneet sellaista yhteyttä tikkaan.
Tuntui kuin sen kautta käpytikka lajinakin olisi tullut uudella tavalla
läheiseksi.
Pihatikka seurasi pää kallellaan, kun
harjasimme muurahaisia haavan kupeilta. Ikään kuin tajuten missä apua
tarvittiin, se kohta lennähti rungolle. Tyynesti tilanteen todeten se alkoi napsia
muurahaisia nokkaansa. Se teki tätä monet kerrat, eri päivinä, nopeina ja
tarkkoina täsmäiskuina. Mehiläiset olivat saaneet ilmatukea! Niin kuin hätää
kärsivät suomalaisjoukot Kannaksella 1944, joiden avuksi lennähti Suomenlahden
eteläpuolelta ihmeisiin yltänyt lento-osasto Kuhlmey.
Lintujen, ihmisten ja mehiläisten
eriskummallista kolmiodraamaa esitetään myös Afrikassa. Siellä elää
tikkalintuihin kuuluva hunajaopas. Myös sen tieteellinen nimi on paljon puhuva,
Indicator indicator. Hunajaopas kutsuu
huudollaan ihmisiä seuraamaan itseään. Se osoittaa tien villimehiläisten
pesälle. Makeaa janoavat ihmiset savustavat mehiläiset ulos pesästä ja
ryöstävät hunajan. Mutta ne jättävät aina osan hunajaoppaalle. Jos he eivät
näin tekisi, hunajaopas johdattaisi heidät seuraavalla kerralla, näin uskotaan,
leijonan luo. Hunajaopas on harvoja lintulajeja, jotka pystyvät sulattamaan
mehiläisvahaa, egyptiläisten ruumiiden balsamoimiseen käyttämää ainetta.
Yhteistyö sen ja ihmisen välillä on ikivanha evoluution sopeuma. Kun
metsästäjä-keräilijäheimot ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet maanviljelijöiksi
ja alkaneet ostaa karamelleja makean himoonsa, on hunajaopas lakannut
kutsumasta ihmisiä. Viimeisten alkukantaisten heimojen kanssa se kuitenkin
jatkaa yhteistyötään, joka on myös ikuistettu 20 000 vuotta vanhaan
kalliomaalaukseen.
Pian koitti päivä, jona haavan rungolla hortoili enää yksittäisiä
muurahaisia. Ne eivät tuntuneet tietävän mitä tehdä. Ne eivät enää pyrkineet
mehiläispesään, ne kiertelivät aikansa sinne tänne ja poistuivat. Pihatikan väliintulo
oli ollut ratkaiseva. Muurahaisyhteiskunta oli havainnut sodan mehiläisiä
vastaan kannattamattomaksi tappioihin nähden ja luopunut siitä. Kuningatar oli
niilläkin ylipäällikkönä, jopa kolmekymmentä vuotta elävä matriarkka.
Pihatikka
katosi yhtä yllättäen kuin oli ilmaantunutkin. Kuulimme kyllä edelleen käpytikan
ääntelyä sieltä täältä, se on alueemme tavallisia ääniä, mutta läheiseen tuttavuuteen
ei mikään tikka enää pyrkinyt. Pihatikka oli suorittanut tehtävänsä,
päättelimme.
Aurinko lämmitti, kurjet kailottivat
peltojen äärillä. Mehiläiset alkoivat surista voimakkaammin. Niitä lenteli jo
pesän ulkopuolella, maailmaa katselemassa ja muistuttamassa mieleensä tärkeitä
maamerkkejä. Onnellisuus läikähti rinta-alassa mehiläiset nähtyämme. Tuossa
menee taas yksi ja tuossa toinen, nyt niitä on ulkona kymmenkunta!
Mutta yhä kalvoi epävarmuus. Olivatko
muurahaiset onnistuneet tappamaan mehiläisten kuningattaren vai oliko uhrautuvasti
kamppaillut henkivartiokaarti saanut pelastetuksi hallitsijan? Jos majesteetti
olisi mennyttä, yrittäisikö horjutettu yhdyskunta enää luoda uutta vai olisiko pesän
tarina lopussa?
Taistelun jäätyä taakse yhdyskunta aloitti
kuitenkin pian normaalin arkensa. Työläisiä surahteli suuaukolta lentoon ja
niitä palasi erivärisiä siitepölyjä sekä mettä ja kirvojen mesikastetta
mukanaan. Jos seisoimme niiden tiellä, ne vain tyynesti kiersivät meidät.
Niillä oli selvästi tilanne järjestyksessä.
Pesän uumenissa hovin
ruokkijamehiläiset syöttivät kuningatarta suoraan suuhun ja kuningatar muni
sankarivainajien tilalle uusia mehiläisiä. Hyvän mesi- tai siitepölyapajan
löytäneet yksilöt tanssivat kennoston päällä. Tanssin kieli kertoo muille sekä
ravinnonlähteen etäisyyden että suunnan suhteessa aurinkoon, kuten nobelisti Karl von Frisch 1940-luvulla selvitti.
Näsiä helotti edelleen
vaaleanpunaisena oljensävyisessä maisemassa, mutta myös pajut olivat kukassa,
leskenlehdet ja ensimmäiset voikukat. Todellisuus täyttyi annista.
Tätä kirjoitettaessa on tullut vuosi täyteen karkupesän
elämää. Kaarna onkalon suulla on kulunut kiiltävän sileäksi toimeliaista
jaloista. Mitä seuraavat vuodenkierrot tuovat tullessaan, sen näyttää aika.
Kenties ontossa haavanrungossa jonain päivänä herää taas tarve yhdyskunnan
hajaantua kahdeksi ja toisen puoliskon lähteä etsimään uutta elinpiiriä ja
pesän paikkaa. Ehkä vanha kuningatar jaksaa yhä vaeltaa.
Ainakin ilmaston lämpeneminen tukee
mahdollisuutta, että kesymehiläinen, jonka luontainen levinneisyys on siis
tähän asti ulottunut Ruotsiin eteläisiin osiin, onnistuisi vakiintumaan Suomen
luonnon harvalukuiseksi uudisasukkaaksi. Hyödyllisen ja kiehtovan pölyttäjän
liittyminen lajistoomme ei olisi mitenkään huono asia.
Kukapa tietää, jos tämä ratkaiseva
tapahtumaketju saisi alkunsa sipoolaisesta kolohaavasta ja käpytikan oikealla
hetkellä antamasta tehokkaasta avusta.
Täällä kukoistetaan. Sellainen on elämän luonne.