torstai 24. helmikuuta 2022

Matokallio. Nyt.


"Hirtetään aamunkoitteessa Matokalliolla."

Tämä oli Itäkeskuksen lukion uskonnon opettajan, lupsakan upseerismiehen, vakiouhkaus niille kelvottomille, jotka laiminlöisivät läksynsä. Matokallio sijaitsikin kätevästi koulun vieressä, mutta yhtään hirttäjäistä ei tiettävästi pantu toimeen.

Parin miljardin vuoden ikäinen Matokallio on taatusti ollut monessa mukana, mutta nyt sen kunniakasta olemassaoloa uhkaa tyrmistyttävän lattea loppunäytös. Kallio räjäytettäisiin, niin kuin joku on keksinyt ihan ilmeisen tosissaan ehdottaa, luisteluhallin tieltä. Tämä merkitsisi kuutisen tuhatta kuorma-autokuormaa kivimursketta, tähtitieteellisen määrän tuhottuja eliöitä ja kokonaisen asuinalueen henkireiän menetyksen. Ei luistelussa mitään vikaa, onhan skrinnaaminen ihan hyvä harrastus, mutta vaihtokauppa olisi absurdin huono. Kaiken kukkuraksi jo nyt parin sadan metrin päässä on jäähalli.

Kävin taannoin Matokalliolla ensimmäistä kertaa 34 vuoteen. Ja hämmästyin kuinka hieno se onkaan. Alueen luonnontilaisuus oli ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Puusto oli järeytynyt ja lahopuuta ilmaantunut kiitettävästi maisemaan. Itse Matokallio muodostuu matalammasta ja korkeammasta huipusta ja näiden väliin jäävästä laaksosta. Mäen alarinteet ovat sakeaa sekametsää kookkaine haapoineen, koivuineen ja kuusineen, kun taas ylimmät osat ovat mäntykarukkoa avoimine kalliopintoineen.

Matokallion alavat liepeet puskevat tanakkaa sekametsää.

Kuten monet topografialtaan vaihtelevat alueet, Matokallio on kokemuksellisesti paljon suurempi kuin sen mitat kartalla (noin 300 x 200 metriä). Lisäksi kallion pohjoispuolen varjossa levittäytyy muutama hehtaari viljavaa korpea ja kosteaa lehtomaista kangasta, joka sulautuu osaksi saumatonta kokonaisuutta.

Tämä kokonaisuus on vain häviävän pieni sirpale Itä-Helsingin menneestä metsämerestä, jossa vaikka isoisäni 1950-luvulla retkeili tai minä itsekin myöhempinä vuosikymmeninä. Kuitenkin sirpale on riittävä, että siinä voi kokea metsäntuntua, ja se on kaiken alfa ja omega. Kun paikassa pääsee kokemaan metsäntuntua, tarkoittaa se sitä ettei rakennettua ympäristöä ole näkyvillä ja kulkija voi tuntea olevansa "jossain kaukana", autuaasti irti pauhaavasta, piipittävästä ja puristavasta betoniarjesta; villi ja vapaa versus säädelty ja formaatissa.

Poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta huolimatta Matokallion alueella risteili antelias polanneverkosto, joka kertoi alueen ahkerasta käytöstä. Ei mikään ihme: sinne menisin itsekin, miltei joka päivä, jos asuisin liepeillä.

Kun puhutaan lähiluonnosta, sen todellakin pitää olla lähellä, jotta asukkaat käyttäisivät sitä riittävän säännöllisesti saadakseen merkittäviä hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Usein mainittu haamuraja on niinkin vähäinen kuin 300 metriä. Sen voin itsekin allekirjoittaa. Kirjoituspaikkani ikkunasta näkyy kansallispuiston jylhä metsämuuri, mutta sinne on enemmän kuin kolme sataa metriä ja siellä tulee yllättävän harvoin käytyä. Puotinharjun (ja osin Myllypuron) asukkaille Matokallio on lähiluontoa, ja ainoa paikka jossa kokea tuikitärkeää metsäntuntua.

Matokallion huippu on 29,7 metriä merenpinnasta. Näkymä lounaaseen Roihupellon suuntaan.

Luistelu on liikuntaa, mutta niin on metsässä kävely ja hengästyttävä kapuaminen kalliohuipulle. Matokallio on täten jo liikuntakeskus. Luonnossa liikkuminen myös tapahtuu ikään kuin "itsekseen": on tutkittua, että sama liikuntasuorite luonnossa koetaan vähemmän rasittavana kuin halleissa ja radoilla. Jos yhtään kansanterveydestä välitetään, pidetään huolta Matokallion kaltaisten paikkojen saatavuudesta. Ne saavat ihmiset nostamaan ahterinsa sohvasta ja kytkeytymään johonkin suurempaan ja kokonaisvaltaisesti palkitsevaan.

Ihmiskeskeisyys on luontevaa ja ymmärrettävää, olemmehan ihmisiä. Mietimme mitä saamme, mitä hyödymme. Mutta ollaksemme osaksemme kehittyneen eettis-moraalisen harkintakyvyn arvoisia, on meidän myös kyettävä irtaantua itsestämme ja katsoa asiaa muidenkin lajien kannalta. Yhdessä metsämaagrammassa on noin neljä miljardia mikroskooppista eliöitä. Jokainen noista eliöistä haluaa elää ja tehdä tehtävänsä niin kuin mekin, vaikka niillä ei olekaan meidän hienoa eettis-moraalista pohdiskelukykyämme saati valtaa päättää kokonaisten alueiden säilyttämisestä tai tuhoamisesta. Meitä pieniä ja suuria yhdistää kaksi universaalia pyrkimystä: kärsimyksen välttäminen ja suotuisten olosuhteiden tavoittelu. Yksisoluinen ameebakin toimii tältä pohjalta. Tämä on jotain, mitä pitää mielessä, kun istumme tärkeinä neuvottelupöydän ääreen vichyvesilaseinemme ja kahvikuppeinemme, tarkoituksenamme tarkastella asemakaavakarttaa ja jonkin luisteluhallin mittoja.

Etelä-Suomessa muinoin kohonneen vuoriston graniittia, joka on ehtinyt seilata päiväntasaajan tuolle puolen ja kokea myös koko maapalloa koskeneita jäätiköitymisiä eli "lumipallomaan" kausia.

Koivun runko havainnollistaa millainen elämäntihentymä vanha puu voi olla.

Matokallion pohjoispuolen korpilaaksoa.

Alueella riittää järeää lahopuuta.

Koululuokasta näkee suoraan Matokalliolle.

Oli aika, jona Helsingissä kohtuuden nimissä riitti luontoalueita miellettäväksi rakennusmaareserviksi. Tätä aikaa ei enää ole, ei ole ollut pitkään aikaan. Matokallion rakennussuunnitelma on menneen junan kaiku. Se ei kuvaa millään tapaa edistystä, vaan lyhytnäköistä turtuneisuutta, joka on traagisesti irti todellisuudesta. Luisteluhallin elinkaari olisi todennäköisesti muutama vuosikymmen, mutta sen tieltä uhrattua luonnonrikkautta ei koskaan saisi takaisin. Katumus tulisi varmasti, mutta ei sentään "miksi ette tehneet mitään" -syytökset. Sillä moni paikallinen todellakin viettää unettomia öitä rakkaimman elämänkeitaansa kohtaaman uhan vuoksi, ja uhkaan myös yrittää puuttua.

Matokallio on ollut merkityksellinen paikka iät ja ajat. Siitä kertoo paikan nimi, joka esiintyy ainakin jo 1900-luvun alun topogragikartoissa umpiruotsinkielisen alueen eräänä aniharvoista suomenkielisistä paikannimistä (Matokalliolle ei muuten nykyisinkään ole sepitetty ruotsinkielistä nimeä). Tämä viittaa siihen, että paikka on saanut nimensä esikristillisenä aikana ennen rannikon ruotsalaista uudisasutusta. Suomessa on kaikkiaan 43 Matokallio-nimistä paikkaa. "Mato" viittaa käärmeeseen, niin kuin niitä muinoin kutsuttiin. Ja esikristillisenä aikana käärme ei ollut epäpyhä vaan pyhä olento, jota vähintään arvostettiin, mutta ilmeisesti toisinaan myös ruokittiin maidolla, näin lepytellen alisen voimia. Puotinharjun Matokallion voi nimensä perusteella olettaa mahdollisesti olleen vanha käärmekultin tyyssija. Nyt siellä ei tavata käärmeitä (vaikka vaskitsan on joku tavannutkin), mutta paikassa pitäisi kyetä näkemään esi-isiemme pyhätön ominaisuuksia, ihan vain arvonannon merkeissä.

Matokallio-käyntieni väliksi voi näemmä muodostua 34 vuotta ja ensimmäisenä paikasta tulla mieleeni uskonnon läksyjen tekeminen. Minulla ei olekaan väliä, vaan muilla. En voi olla näkemättä, että Matokallion tuleva kohtalo on elämän ja kuoleman kysymys, menetetty tai saavutettu mahdollisuus, vedenjakajaratkaisu: valitako lajikato ja ihmisten pahoinvointi - vaiko näiden vastakohta, lajien kukoistus ja ihmisen - osana kokonaisuutta, jonka todellisesta merkityksestä vasta opimme - hyvinvointi.

Kukoistus tai ei-kukoistus, siinä se pähkinänkuoressa.

Ei hirtetä ketään aamunkoitteessa Matokalliolla, ei edes Matokalliota itseään.

tiistai 23. marraskuuta 2021

Kaarnansuikaleita mättäillä: todistamassa kuusen väistymistä Etelä-Suomesta

Kukoistavammaksi etelärannikon kuusikko ei enää tule. Se on lakipisteessään, joka on väistämättä myös käännekohta.

"Elämämme ahdistus ja epävarmuus aiheutuu siitä, että elämme muutosten aikakautta, muutosten, jotka ovat suunnattoman paljon nopeampia ja todennäköisesti luonteeltaan syvällisempiä kuin ne mullistukset, jotka tapahtuivat vajaat kymmenentuhatta vuotta sitten metsästäjän poistuessa metsästä ja asettuessa kiinteille asuinsijoille." - Rolf Edberg, 1966

Kuljin heinäkuun 20. tuttua metsäpolkua omilla tiluksilla, kun havaitsin erään kuusen tyvellä purua. Se muistutti vaaleapaahtoista kahvijauhetta. Tiesin heti mistä oli kyse. Kirjanpainaja oli iskenyt puuhun. Kyseinen kaarnakuoriaislaji oli onnistunut synnyttämään saman kesän aikana jo toisen sukupolven, mikä on hyvin poikkeuksellista.

Kuori oli täynnä pieniä reikiä, joista hissukseen varisi alas purua. Kun kuunteli hiljaa korva kaarnan lähellä, kuuli eräänlaista kosmista taustaritinää, alastonta ja kauhistuttavan tehokasta elämänkiihkoa; nilaa nakerrettiin kuoren alla. Pikainen katselmus lähiympäristössä paljasti noin viidentoista kuusen olevan samassa jamassa. Kirjanpainajan rynnäkön edessä olivat antautuneet jopa vanhat ja isot kuuset, jotka olivat vuosikymmenissä sentään kokeneet yhtä ja toista. Kesän 2021 helleputken olosuhteet olivat mahdollisimman huonot kuuselle ja mahdollisimman hyvät sen viholliselle.

Parin hehtaarin metsäkokonaisuus on huomattavan monimuotoinen, ja siellä on totuttu vain yksittäisten puiden kuolemiin. Samoin kun yksittäisiä ihmisiä kuolee siellä täällä, on se yhteisötasolla normaali asiantila, mutta jos jossain kuolee yhdellä kertaa koko kulmakunnan asujaimisto, soivat hälytyskellot.

 

Metsätilamme on osa Sipoonkorpea, joka on Helsingin luoteispuolella sijaitseva kuusivaltainen metsämanner. Kun samoilin korven pohjoisosien komeimmilla salomailla kuluvana syksynä, odotti siellä pelätty ja samalla ennakoitu näky: kuolleita kuusia huomiota herättävissä määrin, kokonaisia puuryhmiä tai jopa ”kuvioita”, käyttääksemme metsänhoidollista termiä.

Kokemus oli tavallaan ylevä. Sivu Pohjolan luonnonhistoriassa on kääntymässä, ja sellaisen prosessin rinnalla ihminen tuntee pienuutensa.

Varvikkoa täplittivät kaarnan kappaleet. Kuuset oli laajalti revitty tikkojen toimesta. Kuihtuneet neulaset olivat karisseet lempeän ruskeaksi matoksi maahan. Outona paistoi martaan valo läpi riivittyjen viuhkojen. Tuhruisina ja puruisina, paljas vaalea puu pilkottaen pitivät rähjäiset jättiläiset kohtalontovereilleen seuraa, viimeiseen asti yhtenä joukkona seisten.

Mieleeni nousivat takavuosikymmenien kuvat Keski-Euroopan happosateisiin kuolleista havumetsistä. Ja vielä relevantimmin taannoiset kuvat Pohjois-Amerikan taigametsien massiivisista tuhoista sikäläisen kaarnakuoriaisen, vuoristonilurin käsittelyssä. Tunsin yhteyttä ihmisiin, jotka samalla tavalla olivat järkyttyneet tutun metsän äkillisestä muutoksesta planeetan toisella puolella.

Koska kirjanpainajan toukkien kehitys hyötyy lämmöstä, ensimmäisenä sen tappamiksi päätyvät aurinkoisten kohtien reunakuuset. Tällaisia kasvaa esimerkiksi karun kalliorinteen alapuolella. Kun reunuskuusikko kuolee eikä enää varjosta sen takana olevia kuusia, ne puolestaan altistuvat tuhohyönteiselle. Kuusikon kuolema vastaa valotaloudellisesti miltei avohakkuuta, vaikka kuuset jäisivät sijoilleen niin kuin ne suojelualueella jäävät.

Kuusimetsien kuolema-aalto etenee kuin kaatuvat dominopalikat. Nyt kenties on kaatunut vasta yksi tai kaksi dominopalikkaa.

Mutta siitä se lähtee – eikä prosessia pysäytä muu kuin ihme.

 

Kirjanpainajakuusikko Hindsbyn metsässä. Tässä tapauksessa kuuset altistuivat lisääntyneelle auringolle siksi, että niiden vierestä metsää oli kaatunut myrskytuhona.


Kuusi on väistymässä Etelä-Suomesta. Metsätutkijat ovat osanneet sitä ennakoida, ja nyt sen voi nähdä omilla silmillään jos vain käy metsissä.

Kuusen sietokyvyn raja-arvo on noin 1400 astevuorokautta vuotuisessa lämpösummassa. Lämpösumma tarkoittaa lämpöasteiden summaa niiltä vuorokausilta, joina keskilämpö ylittää viisi astetta. Etelärannikolla kuuselle sovelias lämpösumma on jo ylitetty ja se tulee mitä ilmeisimmin ylittymään lähivuosikymmeninä kaikkialla Etelä-Suomessa.

Kuusen perääntymistien traaginen kuvaelma on piirtyvä syvälle niiden mieliin, jotka ovat ehtineet kasvaa tutun boreaalisen havumetsän maisemissa ja elävät vielä jonkun vuosikymmenen nähdäkseen tapahtuvan. Tilaisuus on itsessään ainutlaatuinen, mutta auttamatta kolkko. Etelärannikolla on yhdestoista hetki todistaa kuusimetsiä niiden kaikessa mahtavuudessa, vielä ylväinä ja terveinä. Ne on syytä ikuistaa mieliin, sanoihin, kirjaimiin, säveliin, kuviin, perimätietoon.

Sipoonkorven pohjoisosissa sijaitseva ”Metsäisin metsä” (eniten runkokuutioita sisältävä neliökilometri Suomen metsissä) koostuu ennen kaikkea jättimäisistä kuusista. Pohjoisempaa saapuvat ihmiset päivittelevät syystä etelän puitten korkeutta. Ja korkeista puista ylenpalttisin on silkan biomassansa puolesta kuusi. Kuusessa on jähmeyttä hyvässä mielessä, se ei hötkyile eikä vipata.

Upseerikoulutuksessa tähdennetään, ettei komentajan pää saa liikkua puhuttaessa. Uskottavan johtajan tulee olla vakaa ja vähäeleinen; sellaista kuunnellaan ja sellaiseen luotetaan. Tämä ominaisuus on eräs roomalaisista hyveistä, nimeltään gravitas, mikä parhaiten kääntyy sanaksi ”painoarvo”. Sitä on kuusitaatolla valtiaan viitassaan: arvokkuutta huokuvaa hillittyä mahtavuutta, taitoa kantaa itsensä tyylillä. Iäkästä kuusta, joka on seissyt kunnialla monet myrskyt, kunnioittaa vaistomaisesti. Itse näin sellaisia lapsuudenkotini yläkerran ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä. Ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla saatoin katsoa puutarhan ja niityn takana häämöttäviä mahtikuusia, joiden latvat tuntuivat keskustelevan taivaan kanssa.

Näkymä kuusen tummista sahalaitalatvoista taivasta vasten lienee vaikuttanut monia tämänkin tekstin lukijoista. Yhtä lailla perituttu on kuusen tyven hämyisä kellari, joka sankkojen oksien reunustamana on tarjonnut lukemattomille eränkävijöille yösuojan. Mielikuvaan kuusimetsästä ei liity hellejakson paahde, vaan lapsuuden ilmanala koleine kesineen ja narskuvine pakkaslumineen, ja se loputtomalta tuntunut odotus nähdä asfaltti jääkerroksen alta.

Kuusi hiipi Suomen alueelle idästä kivikauden lämpöjakson päätyttyä viitisen tuhatta vuotta sitten. Se tuli viileyden ja kosteuden kutsumana. Ahvenanmaalle se ehti vain kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuusen myötä metsä sai kahdet kasvot: toisaalla avaran männikön (ja lehtimetsän) valoisuuden ja toisaalla juron kuusikon synkeyden. Ympäristön polariteetti voimistui. Tunnelma muuttui koko luonnossa, mikä vaikutti väistämättä pohjoisen ihmisen mielenmaisemaan. Sisäänpäin kääntynyt syvämietteisyys varmasti lisääntyi, kun se sai vastinpintaa ulkoisesta todellisuudesta. Kuusi myös voimisti suojan tuntua ympäristössä ja samalla se luonnollisesti tarjosi myös konkreettista suojaa, niin näkösuojaa kuin säänsuojaa.

Ehkä on kuusen ansiota, että tutkitusti selvä enemmistö suomalaisista mieltää metsän turvapaikaksi, johon liitetään kohdun ja sylin tuntua.

Kuusikon katveessa olemme kohdanneet niin kirpeän happamia sammalsaleja kuin vehmautta uhkuvia lehtolaikkuja, mutta ennen kaikkea mustikkatannerta, jonka tummansiniset aarteet ovat osa auvoisimpia metsämuistoja. Ei ole sattumaa, että Cajanderin metsätyyppiopissa tuoreen kankaan nimitys on ”mustikkatyyppi” (Myrtillus-tyyppi, MT). Se on Etelä-Suomen yleisin metsätyyppi, johon kuuluu 35 prosenttia alueen metsämaasta.

 

Jos kuusi on kirjoituksen päätähti, tutustutaan myös kirjanpainajaan sen elämän avainhetkinä.

Jonain lämpimänä kesäpäivänä ilmoilla parveilee suuri määrä mitättömän pieniä suikeita kuoriaisia, jotka laskeutuvat yksi toisensa jälkeen kuusten rungoille. Ne tonkivat kaarnan saumoja kuin siat, kunnes alkavat porautua läpi. Kuoriaiset ovat kaikki koiraita. Ne kaivavat kaarnan alle pariutumiskammion. Kun se on valmis, ne kutsuivat kemiallisin viestein naaraita. Daameja kömpii tupatarkastukselle kahdesta neljään per kammio. Puitteet hyväksyttyään ne parittelevat koiraan kanssa. Hedelmöityksen jälkeen naaraat kaivavat kuoren alle omat emokäytävänsä, jonka reunoille ne laskevat munansa. Munista kuoriutuvat toukat syövät kuusen elävältä, ellei se onnistu eliminoimaan hyökkääjiä pihkallaan.

Kuusensurmista ainoa ei toki ole kaarnakuoriainen. Juurikääpä eli maannousemasieni aiheuttaa kohtalokasta tyvilahoa. Sen vaivaama kuusi näyttää usein ulkoa terveeltä, mutta sitten se katkeaa kovalla tuulella ja paljastuu sisältä pehmeäksi hötöksi. Juurikääpä leviää puusta toiseen paitsi juurien välityksellä, myös itiöinä ilmateitse kaikenlaisiin kuusen haavoihin mukaan lukien tuoreeseen kuusikantoon. Itiöitä on mainittavasti ilmassa kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta eli kasvukauden rajan. Toisin sanoen mitä enemmän kasvukauden päiviä sisältyy vuoteen, sitä enemmän juurikäävän itiöitä tarjolla.

Edelleen mitä vähemmän routapäiviä, sitä enemmän kuusi altistuu tuulen vaikutukselle syyssateiden pehmentämässä maassa. Kuusia siis kaatuu enemmän kuin talvi ei ota tullakseen ja Atlantti paiskaa kaatosateisen myrskynpoikasen toisensa perään päin kaamosajan mustana humisevaa metsämuuria. Kuusen tuuhea ja runsas neulasto, joka tähän mennessä on ollut sen kilpailuetu, on enevissä määrin riskitekijä, fysikaalisten tuhovoimien maalitaulu.

Kun Lapin kynttiläkuusi on muodoltaan sopeutunut lumitaakan minimointiin, on sen eteläinen serkku saanut kasvattaa valtavat oksansa lähes vaakasuoraan. Märkä lumiräntä yhdistettynä navakkaan tuuleen voi täyttää laveat latvustot liian raskaalla taakalla ja rysäyttää ne poikki. Kun näin tapahtuu, metsässä voi kuulla toistuvia pamauksia ja rytinöitä. Kuolettavia monimetrisiä törrökeihäitä iskeytyy loskaiseen maahan. Näin tapahtui Sipoonkorvessa joulukuussa 2017.

Porottavan kuumina ja ritisevän kuivina kesinä kuusi voi yksinkertaisesti menehtyä janoon niillä kuivan ja tuoreen kankaan välimailla, jotka ovat sille tähän asti – haihdunnan pysyessä tietyn raja-arvon alla – kelvanneet. Näin kuusi perääntyy nääntymyksen kautta.

 Kuusi haluaa elää kostean muhkeassa katveessa, hämärissä hissukseen.

Kuusi ei väisty ainoastaan luonnonprosessien toimesta. Kuusikoita hakataan lähitulevaisuudessa, joko tuhoa ennakoiden tai tuhon katkeran kalkin kirvoittamana, aiempaa raskaammalla kädellä. Jos kuusimetsiä kuolee laajalti kaarnakuoriaisten vuoksi, kuten esimerkiksi Ruotsissa on viime vuosina käynyt, markkinat tukkeutuvat polkuhintaan myytävästä hätähakatusta kuusesta. Sellaisen myyjäksi ei kukaan metsänomistaja halua päätyä.

                      Aikapommi kuitenkin tikittää. Viimeisen neljännesvuosisadan Suomen metsiin on istutettu selvästi enemmän kuusta kuin mäntyä. Suurin syy tähän on, että nuoren männyn vuosikasvaimet ovat hirvien herkkua. Hirviä ja muita sorkkaeläimiä on metsissä puolestaan luonnottoman paljon, koska avohakkuumallinen metsänkorjuu vesakkoineen on luonut niille suunnattomat salaattipöydät eikä niitä saalistavien suurpetojen ole suvaittu kasvattaa kantojaan. Samalla kuusen suosiminen metsänuudistuksessa on johtanut siihen, että kuusta on istutettu sellaisillekin kasvupaikoille, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole sille suotuisat.

                      Umpikuja häämöttää myös talousmetsien yksipuolisuudessa. Yhdeksän kymmenestä talousmetsähehtaareista on sellaisia, että niissä kasvaa vähintään 75-prosenttisesti vain yhtä puulajia, ja yli 95 prosenttia hakkuista on uudistettu kuuselle tai männylle.

Ajatelkaamme kuusiviljelmää juurikäävän kannalta: kun puiden välissä ei kasva muiden puulajien yksilöitä, jotka sen etenemisen pysäyttäisivät, mikään ei estä juurikääpää levittäytymään koko kuviolle. Samoin kirjanpainajan mahdollisuuksia rajoittaisi ratkaisevasti se, että kuusi olisi metsässä vain puulaji muiden joukossa. Kuoriaiskantaa kontrolloisivat myös tikat, jos metsään olisi jätetty kolopesintään sopivia vanhoja lehtipuita.

Yksipuolisessa ekosysteemissä tasapainottavat tekijät ovat vähissä. Se on hutera, valmis kaatumaan ensimmäisestä kunnon tuuppauksesta.

 

Metsäpolkua reunustavat tiheinä nuoret pienet kuuset. Ne ovat sopivan mittaisia siihen, että niiden latvushavuja saattaa pelmuttaa molemmilla käsillä. Jäntevän joustavat taimet tiheine neulasineen ovat virheettömän elinkelpoisia. Ne tuntuvat uhkuvan optimismia. Nuoret kuuset eivät kiinnosta kirjanpainajia (ainakaan vielä) ja ne aikovat yrittää parhaansa tullakseen metsän hallitsijoiksi. Kilpakentälle pyrkii kuitenkin moni muukin ja nyt aiempaa paremmin mahdollisuuksin.

                      Tammi on kyyristellyt kapoisella kasvuvyöhykkeellään, joka on kattanut etelärannikon läntisen puolen, ollen syvimmillään noin 30 kilometriä. Tämän sillanpääaseman se kivikauden ajoilta kuitenkin piti, ei tullut ajetuksi mereen, ja nyt se on levittäytyvä kohti taantuvia kuusikoita. Tammen runsastuminen marginaalisesta kuriositeetista valtapuulajeihin on toki oleva suhteellisen pitkä tie. Tammi on kotimaisista puulajeista eniten muita eliölajeja elättävä, todellinen elämänpuu. Miltei samanveroinen biodiversiteetin keidas on haapa. Se on valmiiksi varsin yleinen puulaji, joka kaiken lisäksi leviää tehokkaasti juuriversoina. Haapa on vain odottanut tilaisuuttaan, kuten tietenkin myös koivu ja muut lehtipuut pajuja unohtamatta.

Entä mänty? Kuivuutta sietävänä valopuuna se tulee pärjäämään paljon paremmin kuin kuusi eikä sillä ole vastaavaa kuoriaisongelmaa – ainakaan vielä. Tulevaisuuden metsien voi siis olettaa olevan mänty- ja lehtipuusekoituksia.


Kaarnan rapistua alas kuvioivat kuusen runkoa kirjanpainajanaaraiden emokäytävät ja niistä erkaantuvat toukkakäytävät. Jokainen kuvioista on kuin uniikki taideteos.


Kuusettuminen on tähän asti ollut lehtoluonnon uhka ja kuusta on suojelualueilta poistettu. Näin on tehty Sipoonkorvessakin, jossa kuusia on kaulattu pähkinäpensaslehdoissa. Lehdot ja lehtomaiset kankaat lähtevät uuteen, loisteliaaseen kukoistukseen kuusten vähetessä. Vanhat sinnittelijälajit runsastuvat ja uusiakin ilmaantuu. Luonnon monimuotoisuus lisääntyy, ellei tapahdu odottamattomia yllätyksiä.

Viattomuuden aika on kuitenkin ohitse. Enää ei koita vuodenkiertoa, jona metsänystävä ei miettisi: mitä olosuhteet merkitsevät kuusille, ovatko ne valmiit, mitä niille tapahtuu?

Sinä joka ajatellessasi metsää näet kuusten tummat hahmot, ole valmis. Ole valmis muutokseen; puhtaaseen, raakaan muutokseen. Vaikka et sitä voi estää, ota muutos opettajana, anna sen puhua suoraan, oivalla se.

Valmistaudu hyvästelemään läheiset kuusivanhuksesi. Ja muista pörhöttää niitä terhakoita kuusitaimia, jotka yhä reunustavat polkuasi.


torstai 11. marraskuuta 2021

Esoteerinen maantiede podcasteissa

Kuunteluvinkiksi podcastien ystäville: esoteerisen maantieteen aihepiiriä on kuultavissa sekä Henry Soinnunmaan Ihmisiä, siis eläimiä että Otto Kronqvistin ja Joonas Vaaralan Havuhattu -podcasteissa. Molemmat podcast-kanavat ovat itsessään lämpimästi suositeltavia laajan ja mielenkiintoisen sisältönsä puolesta.

Ihmisiä, siis eläimiä:

Jakso 54: "Esoteerinen maantiede: Keskus ja periferia, Jung, alitajunta, rauniot ja metsä" (2021)

Youtube: https://youtu.be/QBRX3VMf58o
Soundcloud: https://soundcloud.com/ihmisiis/54-marko-leppanen
Spotify: https://spoti.fi/3mIr9ZN
iTunes: https://apple.co/3BN320i

Havuhattu:

Jakso 31: "Vartiosaari ja esoteerinen maantiede" (2020)

https://havuhattu.fi/jakso-31-vartiosaari-esoteerinen-maantiede/

Jakso 38: "Salaiset paikat & elvyttävä luonto" (2021)

https://havuhattu.fi/jakso-38-salaiset-paikat-elvyttava-luonto/

Viimeisenä vaan ei vähimpänä nostettakoon vielä esiin vuodelta 2016 oleva Perttu Häkkisen (RIP) lähetys, aiheenaan "Esoteerinen maantiede ja joutomaiden hedelmällisyys":

https://areena.yle.fi/audio/1-3806882

torstai 11. maaliskuuta 2021

Ruskeat jänönjäljet – mietelmiä panspermiasta eli elämän mahdollisuudesta levitä universumissa


Jänis on loikkinut lumella. Siitä on jokunen päivä. Suojasää on alkanut ja hanki painunut. Jänönjälkien laikut ovat sentin parin kohoumia muun hangen yläpuolella. Tiivistyneinä polanteina ne ovat kestäneet plusasteiden eroosiota paremmin kuin kuohkea lumi. Jäljissä loimuaa outo ruskea väri. Se on Saharan santaa, mantereentakaisen hiekkamyrskyn jäännettä.
    Aavikkotomua pöllysi eteläiseen Suomeen helmikuussa 2021 yläilmakehän suihkuvirtauksen siivillä. Jänönjäljet keräsivät tomua kuin näytteenottoastiat. Sitten kupeista tuli nuppeja, hetkellisiä säilytyskapseleita vieraalle ainekselle. Karanteenin päättyessä lumien sulamiseen Saharan viesti siirtyy täkäläiseen maaperään ja vesistöihin.
    Kivipölyyn sisältyy dna:ta. Organismeja, jotka omaavat aineenvaihdunnan ja pystyvät lisääntymään, eliöitä siis, ja tässä tapauksessa mikrobeja ja niiden itiöitä. Niiden määrä on yhtä mittaamaton kuin tomupartikkeleiden itsensä.
    Värjäytyneiden käpälänjälkien mikroskooppisesti luettava viesti on täydessä sopusoinnussa jo antiikin aikana esitetyn panspermia-teorian kanssa. Panspermia tarkoittaa kirjaimellisesti kaikkialla olevia siemeniä, elämän siemeniä.
    Tässä kirjoituksessa menemme elämän siementen perässä niin pitkälle kuin mahdollista. Kiinnitä turvavyösi. Pääsemme turvallisesti perille.

Ilmakehä kuljettaa jatkuvasti pienhiukkasia – myös elämää sisältäviä biohiukkasia – mantereilta toisille. Ilmiötä on kutsuttu nimellä ilmaplankton, joka osuvasti rinnastaa merten läpikuultavan elonhunnun globaalin ilmakehäjärjestelmän vastaavaan.
    Ilmaplanktonin mikrobeista on otettu näytteitä jopa yli 40 kilometrin korkeudesta. Tuolloin on löydetty paitsi Maan pinnalta tuttuja lajeja, myös tieteelle aiemmin tuntemattomia, joiden kotiseutuna saattaa olla elinkelvottomaksi luultu stratosfääri. Ei yllättävää, että näiden tieteelle uusien mikrobilajien on havaittu olevan poikkeuksellisen vastustuskykyisiä ultraviolettisäteilylle.
    Ilmaplankton saattaa olla paitsi ilmavirtausten myös globaalin ilmakehäjärjestelmän sähköisen kierron pumppaama. Sarastava ymmärrys ilmiöstä on venyttänyt käsitystä elämän sinnikkyydestä ja levittäytymisestä. Se on herättänyt kysymyksen siitä, miten pitkälle Maan pinnalta mikrobit voisivat yltää – tai voisiko jokin yltää tänne.
    Elämä vaeltaa. On yksinomaan oma rajoitteemme, ettemme tunnista elämää kaikkialla missä sitä on.

Edesmenneen äitini luontosuhde oli inspiroiva. Hän näki – tai koki – kaiken elävänä, niin kävyt kun kivet. Toisinaan hän jopa rohkaisi nostamaan polkupyörän koiranilmasta sisään, ettei se palelisi ulkona viruessaan. Hänen suhtautumistapaansa ilmiömaailmaan – siis kaiken eläväksi mieltämistä – voisi luonnehtia ”shamanistiseksi” tai ”luontomystiseksi”.
    Se on kuitenkin myös tieteellinen.
    Jopa kivi voi kätkeä sisuksiinsa elämää. Jos graniittimurikan halkaisee, kuten tutkimusoloissa on tehty, sen sisältä voi paljastua endoliittejä eli kiven uumenissa eläviä eliöitä. Nämä mineraaleista elinehtonsa saavat otukset ovat ääriolosuhteisiin erikoistuneita mikrobeja, ekstremofiilejä. Kummastella voi miten ne edes graniitin sisään pääsevät. Mikroskooppisia hiusmurtumia pitkin hivuttautumalla, voimme arvella, tukenaan mittaamattomasti aikaa. Elämän ihmeellisyyttä ei pidä koskaan aliarvioida.
    Muita ekstremofiilejä ovat esimerkiksi äärimmäisen happamassa, emäksisessä, kylmässä tai kuumassa elävät eliöt – tai ne, jotka sietävät äärimmäistä painetta, raskasmetallipitoisuuksia tai ionisoivaa säteilyä. Ekstremofiilit ovat uskomattomia selviytyjiä, mutta tietenkin vain meidän perspektiivistämme. Kaikki on suhteellista, sanoisi yli 400 celsiusasteen lämpötilassa porskuttava bakteeri. Sille meidän olosuhteemme voisivat olla äärimmäisiä, ja me siis ekstremofiilejä.
    Haavoittumattomuus, miltei kuolemattomuus näyttää kiteytyvän yhden solun kokoiseen yksikköön, kuten myös evolutiivisen luovuuden huolettomuus – kaiken mahdollisen ja mahdottoman kokeileminen, elämän riehakas hulluus.


Vuonna 2015 löydettiin australialaisesta kivestä 4,1 miljardia vuotta vanhoja eloperäisiä jäänteitä. Maa oli niiden aikana vasta 400-miljoonavuotias – hyvin, hyvin karu ja kaoottinen, tuskin sulasta pallosta kiinteytynyt. Jos elämä ilmaantui hetimiten kun se oli edes jotenkin mahdollista, voidaan sen arvella olevan yleistä maailmankaikkeudessa.
    Elämän itsensä synnystä ei meillä ole vastausta. Missä ja miten, se pysyy mysteerinä. Mutta onko elämä syntynyt Maa-planeetalla ja vai kulkeutunut tänne ituna avaruudesta, se mahtuu helpommin pohdintamme piiriin.
    Ajattelemme lähtökohtaisesti, että avaruuden halki ei voi mikään kulkea hengissä muutoin kuin avaruuslaivassa. Tuntuu mahdottomalta, että mikään elävä olio voisi säilyä avaruudessa säteilyn, painottomuuden, äärimmäisten lämpötilojen ja silkan avaruusmatkailun vaatiman ajankulun vuoksi.
    Aika on ehkä kriittisin edellytys. Sitä pitäisi olla katsantokannastamme suunnattomasti, jotta avaruudessa voisi vaeltaa joillekin mahdollisesti elinkelpoisille uusille laitumille. Tässä kohdin tulemme mikrobien potentiaaliseen elinikään. Vasta hiljan olemme törmänneet syvän biosfäärin mikrobeihin, käsittämättömään määrään tieteelle aiemmin tuntemattomia lajeja, jotka kansoittavat kiviperää kilometrien syvyyteen. Ne sykkivät äärimmäisen hidastempoista elämää mineraaleista itseään raviten ja eläen kulttuurejamme kauemmin – jopa geologisista ajanjaksoista toisiin.
    Vuonna 2020 uutisoitiin japanilais-yhdysvaltalaisesta tutkijaryhmästä, joka oli löytänyt 101,5 miljoonaa vuotta vanhasta merenalaisesta maakerroksesta horrostavia mikrobeja. Nämä mikrobit, joiden ikänä tosiaan pidetään yli sataa miljoonaa vuotta, heräsivät kun niille tarjottiin ravintoa. Vain yksi prosentti näytteen mikrobeista oli heittänyt henkensä, loput 99 prosenttia osoitti ruoka- ja lisääntymishalua prinsessaruususenunensa päätteeksi. Horrostaessaan sedimentissä 75 metriä merenpohjan alla ne olivat säätäneet ainevaihduntansa käytännössä pysähdyksiin.
    Ne olivat menneet kryptobioosiin. Se on kuin kuolema ilman kuolemaa tai elämä ilman elämää. Kuin ihmisen haave tulla pakastetuksi kuoltuaan, jotta voisi tulla joskus tulevaisuuden hyvissä oloissa henkiin herätetyksi – mutta todellisuutta, käden ulottuvilla tapahtuvaa.
    Kryptobioosiin voivat vaipua esimerkiksi karhukaiset, pienet jaokkeiset eläimet joista suurimmat ovat ihmissilmälle juuri ja juuri erottuvia. Ja niitä ei tarvitse etsiä valtameren pohjasedimentistä – kotoinen lähimetsä riittää. Kuivatussa sammalgrammassa niitä voi olla 20 000. Ne ovat koeoloissa selvinneet 270 asteen pakkasesta, 151 asteen kuumuudesta, kuuden tuhannen ilmakehän paineesta, tyhjiöstä ja tuhat kertaa niin voimakkaasta radioaktiivisesta säteilystä kuin ihminen voi kestää.
    Tällä hetkellä karhukaisia on lähimetsän lisäksi Kuussa. Niitä matkusti israelilaisen kuuluotain Beresheetin lastissa, kun luotain murskautui suurella nopeudella Kuun pintaan keväällä 2019. Tutkijat olettavat karhukaisten selvinneen iskusta ja levinneen Kuun pinnalle, jossa ne ovat vaipuneet kryptobioosiin. Karhukaiset lennätettiin avaruuteen osana monien tutkimusten jatkumoa, jossa on havainnoitu eliöiden selviytymistä avaruudessa.

Ensikerran mikrobeja vietiin tarkoituksella avaruuteen 1966 niin amerikkalaisten kuin neuvostoliittolaisten laitteiden matkassa. Saksalaisessa EXOSTACK-kokeessa 1980-luvulla testattiin Bacillus subtilis -lajin itiöiden selviämistä kuuden vuoden satelliittimatkalla. Valtaosa selvisi. EXPOSE-hankkeessa vuosien 2008 ja 2015 välillä tehdyissä astrobiologisissa kokeissa istutettiin kansainvälisen avaruusasema ISS:n ulkopinnoille biomolekyylejä, mikro-organismeja ja niiden itiöitä puoleksitoista vuodeksi. Jotkut organismit kestivät itiötilassa huomattavia aikoja. Ne joiden suojaksi oli asetettu meteoria jäljittelevää ainesta, kestivät siinä määrin, että voisivat teoriassa tehdä planeettojenvälisiä matkoja.
    Tieteelliseksi hypoteesiksi panspermian jalosti ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius vuonna 1903. Nykyisin käytetään yleisemmin termiä lithopanspermia, mikä sananmukaisesti tarkoittaa kivien mukana tapahtuvaa panspermiaa. Jos mikrobeilla on kyky tunkeutua kiven sisärakenteisiin, kaikki todennäköisyys puhuu sen puolesta että tällainen kyky on muualla maailmankaikkeudessa elävillä mikrobeilla – jos muualla on siis elämää.
    Mikrobit voivat selvitä hengissä paitsi avaruuden halki purjehtimisesta, myös niiltä äärimmäisen tuhovoimaisilta prosesseilta, mitä sinkoutuminen planeetan pinnalta ja iskeytyminen ilmakehään merkitsee. Jo edellä mainitut B. subtilis -bakteerit, monien kokeiden ”avaruusveteraanit”, ovat selvinneet itiömuodossa hypernopeasta (noin 11 000 km/h) sinkoamisesta avaruuteen. Noin 120 kilometrin korkeuteen suuntautuneen reissunsa itiöt tekivät graniitinpalassa Orion-luokan kaksivaiheraketin ulkopuolella. Kiven laidoilla nököttäneet itiöt selvisivät hengissä, kun taas kiven etulaidalta istuimensa saaneet tuhoutuivat.
    Tällaiset kokeet jäljittelevät avaruudessa kaiken aikaa tapahtuvan ilmiön olosuhteita, nimittäin sitä, että taivaankappaleisiin törmäävät suuret meteoriitit heittävät törmäysenergiallaan kiviainesta avaruuteen.

Kaikesta edellä käsittelemämme jälkeen on loogista pohtia, seilaako ulkoavaruudessa mikrobisiirtokuntia. Tähtitieteilijä Stephen Hawking kuuluu niihin, joiden mukaan se on mahdollista. ”Elämä voisi levitä planeetalta planeetalle tai tähtijärjestelmästä toiseen meteorien kantamana”, hän totesi 2009.
    Kosminen matka olisi karuista karuin. Mikrobikulkureiden onni olisi avaruudessa vaeltava tähtienvälinen sumu, joka on koostumukseltaan osin orgaanista, siis hiiltä sisältävää. Jos organismeja on, ainakin niitä varten kulkevat eväät elämän käynnistämiseen, ylläpitämiseen ja kehittymiseen. Kuitenkaan elämän iduista ja vähistä rakennuspalikoista ei ole todellista hyötyä, ellei kohdeplaneetalla ole vähimmäisvaatimukset täyttäviä olosuhteita elämän viriämiselle. Universumin mittakaavassa tämä ei vaikuta mahdottomalta vaatimukselta. Vuonna 2013 astronomit esittivät NASA:n Kepler-avaruusteleskooppi-aineiston pohjalta, että pelkästään omassa Linnunradan galaksissamme voi olla jopa 40 miljardia Maan kokoista planeettaa, jotka kiertävät elämän synnylle potentiaalisella etäisyydellä auringonkaltaisia tähtiä tai niin sanottuja punaisia kääpiöitä.
    Tulimme näin loikanneeksi galaktiselle tasolle. Ja sitä myöten intergalaktisen panspermian ylevään näköalaan.
    Aiheesta sanoivat sanansa 2018 Harvardin astronomit. He esittelivät analyyttisen mallin, jonka mukaan kiinteän aineksen ja sen mukana mahdollisten mikrobi-itiöiden vaihdon ei tarvitse rajoittua aurinkokuntien tasolle vaan ilmiö voi toimia myös galaksien välisesti. Suojaksi kosmiselta säteilyltä tarvitaan vain sopivan kokoinen murikka. Kokoa on oltava vähintään metrin läpimitta. Näin on päätelty säteilyn vaikutusta ja dna:n vakautta koskevan kokeellisen aineiston perusteella.


Suurin osa meteoreista on kooltaan jotain hienoisen kuplan ja hiekanjyvän väliltä, ja näemme niiden ilmakehään tuhoutumisen tähdenlentoina. Mutta isompiakin yrittäjiä on liikkeellä. Vuonna 1920 namibialaisen viljelijän aura kolahti kiveen, joka paljastui paikalle 80 000 vuotta aiemmin jysähtäneeksi 66 tonnin meteoriitiksi. Jukatanin niemimaalle Chicxulubin kraatterin 66 miljoonaa vuotta sitten aiheuttanut asteroidi oli kooltaan noin sata kertaa kymmenen kilometriä.
    Vuonna 2017 havaittiin ensimmäinen tähtienvälisestä avaruudesta peräisin oleva kappale Aurinkokuntamme alueella. Havainto tehtiin Havaijin yliopiston toimesta ja siksi mystinen vaeltaja sai havaijinkielisen nimen ʻOumuamua. Se tarkoittaa ”viestintuojaa kaukaisesta menneisyydestä”. Kappale on noin 400 metriä pitkä ja leveydeltään tästä kymmenyksen. Se on ehkä hajonneen komeetan osa ja sen arvellaan vaeltaneen Linnunradassa miljoonia vuosia. Aurinkokunnastamme se lipuu Pegasuksen tähdistön suuntaan. ʻOumuamua todistaa, että aurinkokuntien välillä kulkee riittävän isoja kappaleita panspermiaa ajatellen.
    Jos avaruus kylväisi Maahan biohiukkasia, mikään ei tietenkään takaisi niiden olevan kannaltamme harmittomia. Tähtitieteilijä Fred Hoyle ja matemaatikko Chandra Wickramasinghe ovat esittäneet hypoteesin, jonka mukaan vuosina 1918–1920 riehunut espanjantauti (influenssavirus A:n alatyyppi H1N1) olisi voinut olla peräisin usealle alueelle planeettaamme samanaikaisesti levinneestä komeettapölystä. Vastaavia hypoteesejä on muitakin, ja ne ovat tietenkin kiistanalaisia.
    Meteoriitit ovat tyypillisesti pinnaltaan sulaneet lasimaisiksi, eli niiden sisältämien mahdollisten itiöiden vapautuminen ympäristöön eroosion kautta kestää pitkään. Isommat meteoriitit kuitenkin hajoavat ainakin osittain törmäysvoimasta, eli niiden sisältö voi heti vaikuttaa ympäristöön. Ihmiskunta voi vain luottaa tuuriinsa – ja käsitellä haltuunsa saamiaan meteoriitteja kuin hyvin outoa vieraalta lähettäjältä saapunutta postipakettia.
    Tässä kohtaa on aika käsitellä niin sanotun suunnatun panspermian mahdollisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että jokin tietoisten olentojen yhteisö tai useat sellaiset olisivat tarkoituksellisesti kylväneet elämän siemeniä avaruuteen. Tämä siis merkitsisi älyllisesti pitkälle kehittyneen elämän läsnäoloa jossain tähtitaivaan tuikkeessa.
    Emme voi tietää. Mutta sen me Maan edustajina tiedämme, että voisimme itse ryhtyä suunnattuun panspermiaan. Voisimme kylvää elämää eteenpäin – niin kuin kukoistusta toivova puutarhuri, joka näkee kukinnat jo siemenpussi kädessään mustan maan äärellä.
    Että soisimme elämälle mahdollisuuden muuallakin, eikö se olisi jalointa ja ikuisinta mitä voisimme tehdä ja kenties myös eräänlainen sovitus aiheuttamastamme lajikadosta? Palkinto ihmiselle olisi vahvistunut tietoisuus samassa veneessä olevana ihmiskuntana, elämän arvostuksen yleinen kasvu ja kollektiivinen oivallus elämänsuojelun tähdellisyydestä.
    Jos lähettäisimme elämää ulkoavaruuteen toivoen sen juurtuvan jonnekin, olisi entistä vaikeampaa samanaikaisesti jatkaa itseämme kannattelevan elämän tuhoamista.

Tekniikka suunnattuun panspermiaan on olemassa. Jo vuonna 1977 lähetimme matkaan Voyager 2 -avaruusluotaimen, joka viilettää nyt 19 miljardin kilometrin päässä aurinkokunnan ulkopuolella. Vaivaisessa 42 000 vuodessa se on saavuttanut Antromedan tähtisumun, mukanaan levysoitin ja kultainen äänilevy jolla YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim esittää tervehdyksen ihmiskunnalta. Puhe voi kaikua tyhjille saleille, ja silti se lähetettiin.
    Jos elämän ituja päätettäisiin lähettää ulkoavaruuteen, valikoituisivat luontevimmat mikronautit ekstremofiilien joukosta, kapteeninaan ehkä planeetan kovapintaisin tyyppi Deinococcus radiodurans. Jo sen nimi paljastaa sen sietävän äärimmäisen voimakasta radioaktiivista säteilyä, mutta se on huomattavan sietokykyinen myös happoa, äärimmäistä kylmyyttä ja kuumuutta, suhteellista tyhjiötä ja pitkiä kuivakausia kohtaan. Miehistöön tulisi myös kenties joitain Etelämantereen lajeja ja ennen kaikkea suoraan mineraaleista ravintonsa saavaa lajistoa. Graniittialuksen eliittijoukkoa olisivat geneettisesti muunnellut mikrobit, joissa yhdistyisi mahdollisimman moni selviytymiselle suotuisa ominaisuus.
    Matkaan lähtisi kokonainen elämäntehdas. Se olisi valmis aloittamaan aineenvaihdunnan ja lisääntymisen jollainen kaukaisella kolkalla, nauttien kiviä ja tuottaen hiilidioksidia, joka aikojen saatossa synnyttäisi lämpimän ja kostean ilmakehän.
    Näytelmä muistuttaisi samaa mikä esitettiin Maassa vailla ainuttakaan katselijaa. Kaikki olisi epävarmaa ja haparoivan elämän täytyisi läpäistä monta pullonkaulaa. Ehkä elämä jaksaisi, ehkä se tulisi esiin näkymättömältä tasolta, puhkeaisi väreiksi ja tuoksuiksi, jopa itsetietoisiksi olennoiksi, uusien maailmojen tähyäjiksi. Tai sitten elämä tuupertuisi, nikottelisi ja vaimenisi. Jos mikrobialuksemme puolestaan osuisi jo elämää kukoistavalle planeetalle, toisi se sinne makroevoluution kannalta kenties tähdellistä täydennystä. Niin tai näin, suunnattu panspermia olisi kuin sinfonia. Sen arvo olisi siinä itsessään.
    Jos taivaankappaleiden välistä panspermiaa tapahtuu ikinä missään, tapahtuu sitä epäilemättä lukemattomia kertoja luonnollisella tavalla, sillä silloin kyse on elämän ikiaikaisesta toimintamekanismista. Maailmankaikkeuden äärettömyydessä mahdollisuuksia yritykseen, erehdykseen ja onnistumiseen on äärettömästi. Jos elämän siemenet ovat galaksimatkaajia, on elämää olemassa maailmankauden loppuun.
    Edessämme kajastaa se eksistentiaalinen oivallus, että kenties olemme kirjaimellisesti maailmankansalaisia. Elämme joka tapauksessa yhteenkuuluvuuden todellisuudessa, osana keskinäisriippuvaista kokonaisuutta, verkostoa. Olemme tähtipölystä pääosin koostuneita ja lävitsemme kulkee joka sekunti miljardeja kosmisia alkeishiukkasia eli neutriinoja. Intergalaktinen geneetinen yhteys olisi yhtä luonnollista ja samalla yhtä ällistyttävää.

Jäniksen jälkien rusehtava täpläjono johtaa metsään. Puiden juurilla häilyvät pälvien laikut, mustarasta virittelee arasti huiluaan, kevät lähestyy.
    Hiljaa ja itsekseen kuin kevään saapuminen, tapahtuu myös näkymätön siirtymä, jossa kaukokantautuneet lajit asettuvat tunnustelevasti osaksi uutta yhteisöä. Iskuja satelee, tapahtuu kuohuntaa, mutta myös kädenpuristuksia yhteistyösuunnitelmien merkeissä. Taas yksi uusi rivi alkaa elämänhistoriassa.
    Maailmassa joka nähdään tarkasti, on polkupyörässä elämää. Ja se voi kärsiä vilusta. Ja se voi olla siihen kaukaa saapunutta. Joka tapauksessa se on sukua kanssasi, armas lukija, elämä yhteisellä matkalla kanssasi tuntemattomaan ja ainakin omalta osaltaan täydellisen luottavaisena.


maanantai 3. elokuuta 2020

Karkupesän taistelu


Eräänä kesän lämpimänä iltayönä havaitsimme, että pihan vanha haapa humisi oudosti. Matala tasainen jyly kuului puun tyviosasta ja kantoi muutaman metrin päähän. Epätodellinen ääni oli uhkaava, se kavahdutti. Hiivimme varovaisesti lähemmäksi puuta. Kuulosti kuin siinä olisi ollut ilmastointikone.

Ja niin siinä olikin, tavallaan. Haavan onton rungon sisällä kuhisi mehiläisiä, sen saatoimme aukosta nähdä. Päättelimme niiden kierrättävän onkalossa ilmaa, jotta lämpötila ei kohoaisi liian korkeaksi.

Puussa pesi kokonainen mehiläisyhdyskunta, tiiviisti kylki kyljessä. Kesti tajuta mistä on kysymys. Mehiläiset olivat karkuteillä.

 

Yhdyskunta oli ottanut hatkat joltain lähimaaseudun mehiläistilalta. Matkaan mehiläiset olivat varustautuneet evästämällä kuvut täyteen hunajaa. Kuningatar oli poikkeus, se oli laihduttanut pitkää lentoa varten. Hermostuneena se oli seurannut tiedustelijamehiläisten raportteja ja suotuisan lentosään koittamista. Sen tuntosarvet olivat haroneet ilmaa, jossa sinkoili enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mehiläispaljous oli pakkautunut pesän etuseinälle, lentoaukon tuntumaan. Matala surina oli soinut odotusta, odotusta...

Ja sitten, jonkun kauniin aamupäivän hellässä suvannossa, se oli tapahtunut – lähtö kotoa, suureen tuntemattomaan.

Itsetarkoituksellinen liike, horisontintakaiset lupaukset – elämän ikuinen vaellus, kosminen pakotus.

Parven matka oli käynyt halki Sipoonkorven laajojen metsien. Huriseva, vellova tihentymä oli ylittänyt rämejuotteja pysähtymättä suopursujen väkevähuuruisiin kukkiin. Kuumien kallioiden männynkäkkärät olivat haroneet pienen harmaan raepilven alla, synkät kuusikot uhkuneet kosteaa happamuuttaan, jossain välkehtinyt puron hopeanauha. Välillä parvi oli levännyt vankan koivutaaton uurteisella rungolla. Jos joku olisi nähnyt sen, olisi näky kenties muistuttanut repaleista jalkapalloa tai valuvaa lehmänläjää.

Oli tullut yö. Kehrääjä oli surissut mäntykankaalla, ja niin oli surruuttellut parvikin, hyristen vapauden kamalaa riemua. Oli sarastanut aamu ja auringon säteet iskeneet vaativina jaettuun tajuntaan. Tiedustelijat olivat taas tehneet työtään ja osoittaneet lupaavaa suuntaa, tanssien kuin visioiden valtaamat shamaanit. Vaellus oli jatkunut yli peltojen ja vehmaiden lehtimetsiköiden. Vastatuuleen oli parvi käynyt, koska vaisto käski niin.

Lopulta se oli löytänyt sijansa maailmassa.

Karu oli se kodiksi. Ehkä siinä onnistaisi.

 

Vadelman kesäkuussa aukeava pieni vihertävänvalkoinen kukka on niin huomaamaton, että sitä tuskin panee merkille vaikka kulkisi aivan vattupensaikon vierestä. Mutta niinä kesäpäivinä, ensimmäistä kertaa elämässämme, huomasimme vadelman kukinnan. Tämä tapahtui kuulon avulla. Vadelmapensaat hyrisivät voimakkaasti. Ääni oli jo tuttu, ja kammoksumisen sijasta siitä ilahtui. Pensaat olivat täynnä keruumehiläsiä. Yhdyskunta oli aloittanut toimensa.

Mehiläistarhaajaa arvokkaan omaisuuden häipyminen tietysti harmittaa. Karannut yhdyskunta pitäisi ohjeiden mukaan ilmiantaa. Tarhureiden piirissä on karkureiden kiinniottoon erikoistuneita ammattilaisia, jotka saapuvat soitosta paikalle haaveineen ja suojavarusteineen. Ihmisiä neuvotaan suihkuttamaan mehiläispallo märäksi, jotta se pysyisi aloillaan. Ilmojen uitetut koirat palautetaan palvelukseen, jossa ne ovat turvassa ja hyödyksi. Mutta ne onnettomat, jotka yrittävät hyökätä mehiläisparvea vastaan Raid-pullo kourassa, voivat jäädä hengenvaarallisella tavalla alakynteen.

Emme ilmiantaneet karkureita. Emme hennoneet. Ne rakensivat jo täyttä päätä kennostoa onkaloonsa. Sitä tarvittaisiin munintaa varten sekä siitepöly- ja mesivarastoksi. Haapa hyrisi elämää. Ulos ja sisään lensi jatkuvasti pörriäistä. Ampiaisiin verrattuna ne olivat säyseämielisiä, ne eivät piitanneet uteliaasta kurkkimisesta, jollei ei mennyt aivan kolon suulle. Tällöin vartijamehiläinen teki tungettelijan suuntaan kaarroksen, jolla tehtiin selväksi että tämä on havaittu ja tarkkailussa.

Opimme nopeasti, että mehiläisten seurassa pärjää kun välttää äkkiliikkeitä, kovia ääniä ja tummia vaatteita. Niiden katselu rauhoitti, kun samalla tietty vaaran elementti piti valppaana.

 

Hunajamehiläiset eivät selviydy omin päin Suomen talvesta, sanotaan. Niiden luontainen levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosiin. Usein parveilemaan lähteneet yhdyskunnat sitä paitsi päätyvät kehnoon paikkaan, kuten savupiippuun tai seinärakenteeseen, jossa ne eivät ole tervetulleita. Kesymehiläiset eivät osaa ampiaisten tavoin tehdä pesälleen seiniä, joten ne ovat riippuvaisia valmiista suojapaikoista. Maamme luonnonvaraiset mehiläiset ovat erakkomehiläisiä, jotka nimensä mukaisesti elävät yksin tai korkeintaan pienissä yhdyskunnissa. Ne pesivät yleensä lahopuun pieniin koloihin. Nykyisin niitä on alettu auttaa hyönteishotellein.

Kolohaapa on tehokkaan metsätalouden aikakaudella harvinainen ilmestys, sen löytäessään mehiläiset olivat siis onnekkaita. Ehkä mekin olimme, sillä perinteisen näkemyksen mukaan pihaan ilmaantunut mehiläisparvi tietää talolle onnea. Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti elämän säteet palaavat Tuonelanjoen rannassa hengettömänä makaavan Lemminkäisen luo mehiläisen viitoittamana. Länsimaisessa symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, Eleusiissa pappeja ja papittaria kutsuttiin ”mehiläisiksi” ja vanhoille germaaneille kuolleiden sielujen täyttämä ilma oli ”mehiläistie”. Antiikissa mehiläisillä katsottiin olevan inhimillisiä hyveitä: urhoollisuus, siveys, ahkeruus, puhtaus, valtioelämä ja taiteellinen lahjakkuus. 300-luvulla elänyt Kirkkoisä Ambrosius vertasi kirkkoa mehiläispesään ja maallisena vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli.

Ihmeeltä ja siunaukselta mehiläisparven asettuminen pihapuuhun tuntuikin. Olimme elämän tihentymän äärellä, ja siinä vahvasti elossa itsekin. Mutta muuton taustalla oli yhdyskuntaan aiemmassa paikassa hiipinyt tyytymättömyys, jopa kapinahenki.

Kuningatar, kaikkien alaistensa emo, ei voi olla huomaamatta työttömiä työläisiä, turhautumisen hiljaisen levotonta ilmapiiriä. Se tajuaa että yksilöitä on liikaa resursseihin tai puitteisiin nähden. On ahdasta, syntyy kitkaa. Yhteisö on repeämässä kahteen osaan. Tällöin kuningatar kantaa henkilökohtaisen vastuun: se päättää lähteä. Ja sille uskollinen osa – usein ”puoli valtakuntaa”, satoja tai jopa tuhansia yksilöitä – päättää lähteä sen mukaan, sitä seuraten ja suojellen.

Jäljelle jäänyt yhdyskunnan puolikas hankkii itselleen uuden kuningattaren ruokkimalla työläiskennoja kuningatarmehulla. Kun uusi kuningatar syntyy, surmaa se ensitöikseen kilpasisarensa kennoihinsa myrkkypistimellään. Kuolleiden päällä tanssahdellen, puhdasta itsevarmuutta huokuen, se suitsuttaa ympärilleen emoferomoneja. Sitä aletaan palvella, se komentaa. Samaan aikaan vanha emo on jo kaukana. Jos se palaisi, olisi sille kuulunut valtaistuin kaksintaistelun takana.

 

Kesä kääntyi lopuilleen ja haapa jatkoi soimistaan. Siipien havistelulla mehiläiset kuivasivat hunajaa, talviajan ravintoaan, joka on myös antibakteerinen ja antioksidanttinen yleislääke. Sitä ne pian lipoisivat pitkillä punaisilla kielillään. Ilmojen kylmettyä syksyllä humina muuttui vaimeaksi ja uneliaaksi, eikä sitä kohta enää kuullut. Mehiläiset pitivät itseään lämpiminä lentolihaksiaan värisyttäen, vaikka niiden siivet eivät enää liikkuneet. Ne olivat nyt muodostaneet niin sanotun talvipallon. Sen ytimen lämpö pysyisi talvellakin ihmishuoneiden veroisena. Pallon keskellä oleili yhdyskunnan arvokkain osa, kuningatar sekä sen tuorein jälkipolvi, vielä munien ja koteloiden vaiheessa.

Talven aikana kesän ahkeruus mitattaisiin ankaralla vaa’alla. Riittäisikö hunaja kevääseen asti? Jos ei, mehiläiset jäätyisivät hengiltä.

Läpi talven hereillä pysyttely on kotoisiin hyönteislajeihimme verrattuna aivan poikkeuksellista. Pienen välähdyksen kesää koimme, kun hipsimme joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa kurkistamaan haavan pitkulaiseen onkaloon. Usein näimme verkkaalleen liikehtiviä mehiläisiä. Leutoina talvipäivinä virkaintoiset vartijat pyrähtivät ulos, edelleen kehottaen kunnioittamaan kotirauhaansa.

Laitoimme lopputalvesta vaneripaloja aukon edustalle. Ajattelimme niiden suojelevan pesää purevilta viimoilta. Toisaalta ne estivät auringon lämmön, joten pian keräsimme levyt pois. Eräänä iltana luimme, että tiaiset voivat pistellä poskiinsa mehiläispesän. Paniikki iski, onkohan näin käynyt, uteliaita tiaisia – montaa lajia – keikkui pihassa paljon! Pimeällä taskulampun kanssa tehty pikatarkistus tuotti helpottavan tuloksen: kennostot olivat kunnossa. Aukko oli luultavasti tiaisille liian pieni, vaikka hämmästyttävän ahtaista koloista ne voivat itsensä sujauttaa.

 

Tuli kevät. Se ei ollut tavallinen kellekään.

Pandemia piinasi maailmaa. Yhteiskunta suljettiin, kadut hiljenivät. Oma rakas äiti sairastui kuolettavasti, vaikka ei uutisten toitottamaan kulkutautivirukseen. Hänellä ei ollut paljon aikaa, ei ehkä edes lehtien puhkeamiseen.

Myös mehiläiset olivat toden edessä. Hunaja oli riittänyt talven yli, mutta onkalon suuaukko ei ollut kaikille liian ahdas.

Heränneet kekomuurahaiset olivat keksineet pesän. Eräänä päivänä huomasimme, että niitä taivalsi jonossa haavan runkoa pitkin – suoraan kolosta sisään. Uurteisella rungolla näytti kuin armeija marssisi kanjonimaastossa ja vuoristosolaan. Siinä ei ollut kyse mistään rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Mehiläispesän portilla käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Vartijamehiläiset puolustautuivat urheasti, mutta muurahaiset vyöryttivät niitä joukolla. Yksi toisensa jälkeen vartijamehiläinen jäi muurahaiskihinän alle. Muurahaiset retuuttivat niiden irtirevittyjä kappaleita alas runkoa.

Päitä kannettiin voitonriemuisissa kulkueissa, joissa ne keikkuivat irvokkaasti. Muurahaisten päämäärä oli selvä: ne aikoivat syödä mehiläisten toukat ja juhlia kultaisella nektarilla.

Äiti seurasi taistelua sairaalapediltä, jonne hän sai uutisia luonnosta. Joka päivä.

Kaksi yhteiskuntahyönteislajia otti mittaa toisistaan, juuri niin totaalisesti ja uhrautuvasti kuin aitososiaaliset yhteiskuntalajit, superorganismit, saattoivat tehdä. Mehiläisen pistin ei hyönteistä pistettäessä irtoa. Mutta muurahaiset ovat pieni kohde pistää ja niillä oli monikymmenkertainen ylivoima kapoisen onkalon vähäväkiseen mehiläisyhdyskuntaan. Taistelua ei enää käyty portilla. Se keskittyi jo pesän uumeniin; paikkoihin, joita emme nähneet. Muurahaiset hyötyivät Pohjolan karaistuneina asukkeina siitä, että keväinen koleus piti mehiläiset puolikankeina. Yhä uusia päitä ja raidallisia takaruumiita kieppui runkoa alas. Ruumiinkappaleita satoi haavan tyvelle.

Elimme globaalin kriisin keskellä kansallista kriisiä ja sen keskellä yksityistä kriisiä. Ja sitten vielä tämä, kriisi pihapuussa, silmiemme alla.

Halusimme auttaa mehiläisiä.

 

Joku voi olla sitä mieltä, että luonto on luontoa eikä eliömaailman mittelöihin pidä ihmisen puuttua. Mutta ei sitä voinut katsoa toimettomana. Olimme kiintyneet mehiläisiin. Ne olivat lemmikkejämme. Sydämemme olivat murtua.

Muurahaiset suunnistavat resurssien luo ensisijaisesti hajuaistin avulla. Mitä enemmän ne kulkevat tiettyyn paikkaan, sitä voimakkaammaksi ja kutsuvammaksi käy niiden muodostama hajupolku. Siispä päätimme yrittää sotkea niiden hajupolun.

Haavan tyvelle roiskittiin vanhaa hammastahnaa. Se ei auttanut. Seuraavaksi siihen levitettiin kanelia. Sitten etikkaa, jossa oli kanelia ja sidosaineeksi biohajoavaa moottorisahan teräketjuöljyä. Muurahaisten väitetään inhoavan sekä etikkaa että kanelia.

Muurahaiset hämmentyivät. Hetkeksi. Kohta marssiosastot vyöryivät hajuesteen yli kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Sudimme tervaa haavan tyviosan ympärille. Tuoksu uhosi metrien päähän. Toki mietitytti mitä mehiläiset siitä pitivät, ne kun merkitsevät pesänsä lentoaukon feromoneilla, hajuaineilla. Hätä ei kuitenkaan lue lakia.

Terva tepsi, tietenkin.

Mutta kun se hieman kuivahti, muurahaiset kävivät uuteen rynnäkköön, epäilemättä pyörryttävän huurun läpi. Sudimme lisää tervaa. Ja lisää. Aloimme myös harjata puunrunkoa pehmeällä harjalla, joka poisti muurahaiset tehokkaasti ja hellävaraisesti. Mutta olisimme saaneet heilua harjan kanssa 24/7. Muurahaisten fanaattinen päättäväisyys vaikutti mistään piittaamattomalta.

Päätimme antaa muurahaisille lahjuksia, eräänlaista suojelurahaa, siirapin muodossa. Männynkaarnan palasille perustettuja tarjottimia laitettiin haavalle johtavalle polulle. Ideana oli tarjota helppo ja energiatiheä saalis, jotta muurahaiset jättäisivät vastusten takana olevan mehiläispesän rauhaan. Siirappitarjottimet alkoivatkin tyhjetä. Sekunneissa muurahaiset syöksyivät yhä uusien annosten ympärille. Välkehtivää meripihkaa ympäröi kiehuva musta, eliömaailman loputon jano resursseihin.

Mutta muurahaiset eivät unohtaneet hyökkäystään. Keko heitti reserveistään lisää joukkoja kentälle. Armeija oli täysin mobilisoitu, entistä kiivaampi ja nyt hyvin muonitettu. Se oli varma voitostaan kuin kone käymisestään.

 

Kylässä kävi pöllöjen poikueita laskeva mies. Alumiinitikkaineen hän tarkisti lehtopöllön pöntön tontillamme. Siellä oli hyvä kevät, neljä pörrökäistä poikasta, kuten hänen puhelimeltaan näytti. Hän pohti kanssamme muurahaisten torjuntaa. Pöllön pesimäpuita suojattiin joskus näädältä rungon kiertävällä metallilevyllä. Mutta mikäpä vanne tekisi uurteisesta haavanrungosta muurahaisenpitävän. Runkoon pitäisi sahata vanteelle ura, mikä johtaisi puun kuolemaan. Juuri haapojahan on tapana kaulata pari vuotta ennen kaatamista, koska muuten ne vesovat vimmatusti. Emme halunneet surmata puuvanhusta ja viritelmä olisi joka tapauksessa ollut erittäin haasteellinen toteuttaa.

Tilanne oli epätoivoinen, mitä sitä kieltämään.

Niinä päivinä äiti kuoli sairaalassa. Loppuun asti rauhallisena, hyväntuulisena, kärsivällisenä ja rohkeana. Sinut eletyn elämän kanssa.

Juuri ennen tästä elämästä poistumista kysyimme häneltä: ”kuinka täällä voidaan?”

”Täällä kukoistetaan”, hän vastasi – väsyneesti mutta epäröimättä.

Siinä soi totuus, kirkkaana.

Samana päivänä kevät teki läpimurron. Koleus oli poissa, tilalla lämpö.

 

Kun seuraavan kerran, murheen murtamina, kuljimme katsomaan mehiläispesän kuolinkamppailua, olimme saaneet uuden kumppanin. Emme tajunneet sitä heti. Mutta sinnikkäästi läheisestä koivupökkelöstä kuului kvik-kvik, hieman samanlainen ääni kuin puristettaessa lasten kylpyammeleikkien kumiankkaa. Eloisa valko-musta-punainen olento oli käpytikka.

Suomalaisen muinaisuskon ja karjalanuskon mukaan lintu saattaa viedä sielun ihmisen kuollessa ja tuoda sen syntyessä. Lintu on ollut sielueläin ja vertauskuva, sielulintu. Niin kuin Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Varpunen jouluaamuna, jossa pieni veli saapuu taivaasta pikkulinnun hahmossa. Se oli äidin lempilaulu hänen menetettyään teininä viisivuotiaan pikkuveljensä.

Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji. Toisin kuin muut tikat se nimensä mukaan syö myös havupuiden siemeniä, eli ei ole pelkkä peto, ja tämä tuo sille edun ravinnon saannissa. Tämä kyseinen yksilö oli ihmeellisen tuttavallinen ja peloton. Tuon tuosta se lennähti parin metrin päähän ja selvästi oli kiinnostunut meistä. Se tuntui odottavan, että tulemme pihalle. Lähtipä se seuraamaan autoammekin kuin saattaakseen meidät matkaan. Puusta puuhun sen notkuva lentorata rinnallamme vei. Ja alati se huusi jostain läheltä kvik-kvik. Aloimme kutsua sitä Pihatikaksi. Emme olleet koskaan aiemmin saaneet sellaista yhteyttä tikkaan. Tuntui kuin sen kautta käpytikka lajinakin olisi tullut uudella tavalla läheiseksi.

Pihatikka seurasi pää kallellaan, kun harjasimme muurahaisia haavan kupeilta. Ikään kuin tajuten missä apua tarvittiin, se kohta lennähti rungolle. Tyynesti tilanteen todeten se alkoi napsia muurahaisia nokkaansa. Se teki tätä monet kerrat, eri päivinä, nopeina ja tarkkoina täsmäiskuina. Mehiläiset olivat saaneet ilmatukea! Niin kuin hätää kärsivät suomalaisjoukot Kannaksella 1944, joiden avuksi lennähti Suomenlahden eteläpuolelta ihmeisiin yltänyt lento-osasto Kuhlmey.

Lintujen, ihmisten ja mehiläisten eriskummallista kolmiodraamaa esitetään myös Afrikassa. Siellä elää tikkalintuihin kuuluva hunajaopas. Myös sen tieteellinen nimi on paljon puhuva, Indicator indicator. Hunajaopas kutsuu huudollaan ihmisiä seuraamaan itseään. Se osoittaa tien villimehiläisten pesälle. Makeaa janoavat ihmiset savustavat mehiläiset ulos pesästä ja ryöstävät hunajan. Mutta ne jättävät aina osan hunajaoppaalle. Jos he eivät näin tekisi, hunajaopas johdattaisi heidät seuraavalla kerralla, näin uskotaan, leijonan luo. Hunajaopas on harvoja lintulajeja, jotka pystyvät sulattamaan mehiläisvahaa, egyptiläisten ruumiiden balsamoimiseen käyttämää ainetta. Yhteistyö sen ja ihmisen välillä on ikivanha evoluution sopeuma. Kun metsästäjä-keräilijäheimot ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet maanviljelijöiksi ja alkaneet ostaa karamelleja makean himoonsa, on hunajaopas lakannut kutsumasta ihmisiä. Viimeisten alkukantaisten heimojen kanssa se kuitenkin jatkaa yhteistyötään, joka on myös ikuistettu 20 000 vuotta vanhaan kalliomaalaukseen.

 

Pian koitti päivä, jona haavan rungolla hortoili enää yksittäisiä muurahaisia. Ne eivät tuntuneet tietävän mitä tehdä. Ne eivät enää pyrkineet mehiläispesään, ne kiertelivät aikansa sinne tänne ja poistuivat. Pihatikan väliintulo oli ollut ratkaiseva. Muurahaisyhteiskunta oli havainnut sodan mehiläisiä vastaan kannattamattomaksi tappioihin nähden ja luopunut siitä. Kuningatar oli niilläkin ylipäällikkönä, jopa kolmekymmentä vuotta elävä matriarkka.

Pihatikka katosi yhtä yllättäen kuin oli ilmaantunutkin. Kuulimme kyllä edelleen käpytikan ääntelyä sieltä täältä, se on alueemme tavallisia ääniä, mutta läheiseen tuttavuuteen ei mikään tikka enää pyrkinyt. Pihatikka oli suorittanut tehtävänsä, päättelimme.

Aurinko lämmitti, kurjet kailottivat peltojen äärillä. Mehiläiset alkoivat surista voimakkaammin. Niitä lenteli jo pesän ulkopuolella, maailmaa katselemassa ja muistuttamassa mieleensä tärkeitä maamerkkejä. Onnellisuus läikähti rinta-alassa mehiläiset nähtyämme. Tuossa menee taas yksi ja tuossa toinen, nyt niitä on ulkona kymmenkunta!

Mutta yhä kalvoi epävarmuus. Olivatko muurahaiset onnistuneet tappamaan mehiläisten kuningattaren vai oliko uhrautuvasti kamppaillut henkivartiokaarti saanut pelastetuksi hallitsijan? Jos majesteetti olisi mennyttä, yrittäisikö horjutettu yhdyskunta enää luoda uutta vai olisiko pesän tarina lopussa?

Taistelun jäätyä taakse yhdyskunta aloitti kuitenkin pian normaalin arkensa. Työläisiä surahteli suuaukolta lentoon ja niitä palasi erivärisiä siitepölyjä sekä mettä ja kirvojen mesikastetta mukanaan. Jos seisoimme niiden tiellä, ne vain tyynesti kiersivät meidät. Niillä oli selvästi tilanne järjestyksessä.

Pesän uumenissa hovin ruokkijamehiläiset syöttivät kuningatarta suoraan suuhun ja kuningatar muni sankarivainajien tilalle uusia mehiläisiä. Hyvän mesi- tai siitepölyapajan löytäneet yksilöt tanssivat kennoston päällä. Tanssin kieli kertoo muille sekä ravinnonlähteen etäisyyden että suunnan suhteessa aurinkoon, kuten nobelisti Karl von Frisch 1940-luvulla selvitti.

Näsiä helotti edelleen vaaleanpunaisena oljensävyisessä maisemassa, mutta myös pajut olivat kukassa, leskenlehdet ja ensimmäiset voikukat. Todellisuus täyttyi annista.

 

Tätä kirjoitettaessa on tullut vuosi täyteen karkupesän elämää. Kaarna onkalon suulla on kulunut kiiltävän sileäksi toimeliaista jaloista. Mitä seuraavat vuodenkierrot tuovat tullessaan, sen näyttää aika. Kenties ontossa haavanrungossa jonain päivänä herää taas tarve yhdyskunnan hajaantua kahdeksi ja toisen puoliskon lähteä etsimään uutta elinpiiriä ja pesän paikkaa. Ehkä vanha kuningatar jaksaa yhä vaeltaa.

Ainakin ilmaston lämpeneminen tukee mahdollisuutta, että kesymehiläinen, jonka luontainen levinneisyys on siis tähän asti ulottunut Ruotsiin eteläisiin osiin, onnistuisi vakiintumaan Suomen luonnon harvalukuiseksi uudisasukkaaksi. Hyödyllisen ja kiehtovan pölyttäjän liittyminen lajistoomme ei olisi mitenkään huono asia.

Kukapa tietää, jos tämä ratkaiseva tapahtumaketju saisi alkunsa sipoolaisesta kolohaavasta ja käpytikan oikealla hetkellä antamasta tehokkaasta avusta.

Täällä kukoistetaan. Sellainen on elämän luonne.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Hetki jääavaruutta Pentti Linkolan kanssa


Suomalaisen luonnonsuojelun jättiläinen on poissa (5.4.2020). Mutta hänen ajatuksensa ja elämäntyönsä jatkavat eloaan, vuosi vuodelta ajankohtaisempina ja tärkeimpinä.

Maaliskuussa 2012 Pentti Linkola soitti ja pyysi allekirjoittanutta avukseen talvikalastukseen. Olimme tutustuneet loppuvuodesta 2007 Linkolan 75-vuotishaastattelun merkeissä ja sen jälkeen pitäneet harvakseltaan mutta säännöllisesti yhteyttä.

Verkkoja Vanajanveden jääkannen alla lillui toistasataa, joten avuntarve ei ollut mikään muodollisuus. Niin tuli lähdettyä apumieheksi, lupauksena hakata avantoja, lykkiä lastia ja sen sellaista, mutta pidättäytyä kalojen tappamisesta. Linkolalle tämä vakaumuksellinen rajoite sopi hyvin, sillä hän omasi itsekin koko joukon ehdottomuuksia.

Mistään lomaleiristä ei ollut kyse. Työpäivät alkoivat ennen kukonlaulua. Aamiaiseksi oli eräänlaista kylmäpuuroa: kouralla säkistä kaurahiutaleita lautaselle ja punaista maitoa sekaan. Porstuasta löytyi jäisiä vadelmia lisukkeeksi. Jäille lähdettiin ensisarastuksella. Vaaleana hohkaava lakeus levittäytyi kaukaisuuksiin, hämärissä silmänkantamattomiin.

Linkola perehdytti apumiehen avannon tekoon: pitää olla riittävän suuri aukko, pyöreä, särmättömät reunat, ja jääkappaleet tulee huolellisesti poistaa vedestä reiällisen kauhan avulla. Oleellista oli myös rakentaa verkonnostajalle tuulensuoja pystyyn iskettyjen jäätuurien varassa seisovien puulevyjen avulla.

Aika suli äänettömän aavan yllätyksettömässä minimalismissa. Oltiin todellakin keskellä tyhjyyttä. Samat toimet toistuivat loputtomiin. Avanto, verkonnosto, saalis talteen, vaellus uuteen paikkaan, uusi avanto...


Linkola nosti verkot paljain käsin, naama irvessä, lakonisia murahdellen. Oli huolta elämänkirjosta, rakkaita luontopaikkoja koskevia menetysten haavoja. Faktaa, tarinaa, kulttuuriviittauksia, provokaatiota. Sivistys, ihmisrakkaus ja huumori kaiken pohjavirtauksena. Paljon oli nähty ja koettu, mutta yhtä asiaa ei nyt sentään olisi uskonut tapahtuvaksi. Kun 1960-luvulla työhevosia oli Suomessa liki 400 000, oli niitä nyt parikymmentä. Hevoset olivat muuttuneet pikkutyttöjen lemmikeiksi.

Päivän huipensi evästauko. Linkola oli luvannut huolehtia muonapuolesta. Tarjolla oli, ja näin on ollut tiettävästi muillakin, homeessa olevia voileipiä. Niiden syöminen keskellä jääaavaa oli kuin initiaatioriitti, ja ehkä se oli sellainen. Linkolalle eri ihmisten kutsuminen apulaisiksi talvikalastukseen oli tietoinen tapa tavata muita ja vaihtaa ajatuksia. Vieraiden petipaikkana toimivassa verkkosaunassa oli samana talvena uinunut niin kirkkoherraa ja prikaatinkenraalia kuin helvetin enkeliä. Monipuolisesti ajassa kiinni oleva ajattelija ei synny tyhjiössä.

Paluuvaellus tapahtui tähtien tuikittua jo pitkään Vanajanveden yllä. Hämäränäkö oli kehittynyt täyteen voimaansa, koska lamppuja ei käytetty eikä niitä edes ollut. Kotivalkamansa laiturissa Linkola halusi istahtaa tauolle. Hän hehkui tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Filosofoi sydämellisenä, lumoutui maiseman äärellä. Pienenä, nöyränä osana suurta kokonaisuutta, elonkirjon kauneuden ja rikkauden oivaltaneena. Elämänsuojelijana. Hetkeksi hän kohosi kaiken surun ja vaivan ylle, täyttyi merkityksestä, niin kuin kaikki jotka tietävät tehneensä osansa.

Talolle saavuttua oli vielä edessä mittavan kalamäärän kantaminen sisään. Jotain askeettista illallista oli, menu on unohtunut, ehkä osin uupumuksen usviin. Linkolan osalta työpäivä jatkui kohti yösydäntä saalista peraten. Ja kohta pirisisi taas herätyskello. Niin hän ansaitsi rahaa metsien suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta. Talvikaudella seitsemänä päivänä viikossa. Sitten kutsuivat linnut, metsät ja kirjoittaminen. Niin kauan kuin mahdollista.

Me kiitämme.


torstai 9. tammikuuta 2020

Talvennavan kuu kumottaa käänteisjuhannusta



Iltayöstä puoli kahdeltatoista hän vetää takin niskaan ja astuu ulos. Kiertää vanhan puutalon ja menee etupihan terassille, jonka reunat on kylmämuurattu luonnonkivistä ja joilla kiemurtelevat lehdettömät tuoksuköynnöskuusamat. Kenkien alla kirskahtelee sora. On tammikuun 8. Jos se jostain muistetaan, niin Elvis Presleyn syntymäpäivänä.

Tammikuun ”tammi” tulee hämäläismurteesta eikä viittaa puulajiin, vaan napaan. Tammikuu on perinteisesti ollut vuodenkierron kylmin, ankarin aika; talven ydin, hyinen napa. Talvennapa on kuitenkin siirtynyt sadassa vuodessa tammikuulta helmikuun puolelle, toisin sanoen talvi alkaa nykyisin myöhemmin kuin muutama sukupolvea sitten.

Tänä talvena terminen talvi ei ole vielä edes alkanut Elviksen syntymäpäivänä.

Sulan maan yllä puhuu tuuli, lounaan sykloni, toistaen Atlantin maininkien kostean lauhkeaa kumua. Syksy on kasvanut yli-ikäiseksi. Sen olisi pitänyt jo päästä päätökseen, raueta talveksi. Se on käynyt levottomaksi, huonoina päivinään silkan hurjistuneeksi. Turhautuneisuudessaan se kaataa puita juurineen ja repii kattopeltejä, ollen kuin teini, jolta puuttuu luonteva tie aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Jonain päivinä jylhät havumetsäiset mäet kohisevat puuskissa niin, että sitä voisi erehtyä luulemaan suihkukoneen ääneksi.

Terassilla palvottiin kesällä, siis joskus hyvin kauan sitten, aurinkoa. Oltiin kuin sisiliskot halkopinon eteläsivun parvekkeilla. Nyt ei ole aurinkoa, ei päivää, ei kesää. Mutta on kuu ja kuunottoa. Sydäntalvella kuu kumottaa kirkkaimmin ja kauemmin kuin missään muussa kohtaa vuodenkiertoa. Täyteytensä hetkillä se loistaa samoilta korkeuksilta kuin kesän aurinko. Siinä luonto näyttää meille täydellisen peilikuvan, jos hoksaamme katsoa.

Sydänkesällä kuu roikkuu matalamietteisenä ja ruosteenkarvaisena puiden latvojen tuntumassa, horisontin läheisyydestä johtuen kömpelön isolta näyttäen ja jo pian piiloon painuen. Siis kuin keskitalven aurinko. Mutta talvella kuun kaari kohoaa särmän voimakkaana kuin nuoli atleetin jousesta. Valokiekko loimottaa liki taivaanlaelta kesäauringon elkein: etäisenä, jalona, valkeudessaan puhtaana. Se on melkein liian pistävä katsoa silmästä silmään. Puiden varjo, oma varjosi; ne ovat nyt lyhyet kuin suven kultaisimmassa kilossa.

Puolikuukin on talvitammella muiden vuodenaikojen peilikuva, ilmentäen kulkuradallaan niitä korkeuksia, joilla aurinko syksyisin ja keväisin tekee taivaltaan.

Talvikuutamon harmaanhopea maisema on graafinen ja pelkistetty, ja silti siinä on mysteerin mustia aukkoja enemmän kuin muulloin. Vain jokunen tähti pitää kuulle seuraa, muut se on syönyt. Armeliaasti täysikuun tienoon vuorokausiin liittyy usein kirkastuva sää. Keskitalvella tämä on tyypillisimmillään. On kuin poissa-olevan kesän hopeisia käänteispäiviä ei olisi tarkoitettu hunnutettavaksi.

Jänikset tanssivat ja painivat kuutamossa, kunhan niiden kiima alkaa helmikuussa. Ne ovat yön lapsia, ehkä eivät tosin vapaaehtoisesti. Monen nisäkäslajin arvellaan evoluutionsa aikana mukautuneen päiväaktiivisesta hämärä- ja yöaktiiviseksi välttääkseen lajeista kummallisinta ja vaarallisinta, ihmistä. Talvennapa ei kuitenkaan tue villiintymistä. Silloin pöllökin vaikenee. Villiintymiseen tarvitaan lupaus, jos kohta kuinka pieni sellainen, keväästä.

Talvennavalla ihmisluonto kääntyy sisäänpäin muun luonnon mukana. Jos kesäpäivässä hilpeät ja lämmöstä rentoutuneet äänenalat heijastuvat lempeinä ympäröivästä vehreydestä, keskitalven kuutamon kajossa luontevimpana narskuvat yksinäiset askeleet. Ajatuksissa on vakautta ja ajattomuutta, kylmyyden kirkasta selkeyttä. Talvea. Näin ajastaika - kuten vanha itämerensuomalainen sana kutsuu vuodenkiertoa - hiipii meihin.

Tammikuutamon lainavalossa sädehtii salainen juhannus, vasen keskikesä. Sen huomaaminen ja juhlistaminen on palkitseva askel matkalla sinunkauppoihin vuodenkierron kanssa. Koskaan yö ei ole ollut niin kirkas, teräksinen ja loistokas, kuin Pohjolan uinuessa pimeintään. Taajamien valosaaste on kuin mielen myrkkyä tehdessään talviöistä oranssina vellovaa mönjää. Viisas olisi ihminen, joka laskisi itse pystyttämänsä mitättömyyden verhon kauneuden ja ylevyyden edestä. Kauhu luontoa kohtaan on kauhua todellisuutta kohtaan.

Kivimuurin tuoksuköynnöskuusamat teeskentelvät kuolemaa kätkiessään surkeisiin risusuikeroihinsa huumaavan mausteisen itämaisen tuoksun. Mutta siellä se on, kesän ydinmehu, limittäytyneenä talviyöhön, likeisempänä kuin voisi uskoa.