torstai 24. helmikuuta 2022

Matokallio. Nyt.


"Hirtetään aamunkoitteessa Matokalliolla."

Tämä oli Itäkeskuksen lukion uskonnon opettajan, lupsakan upseerismiehen, vakiouhkaus niille kelvottomille, jotka laiminlöisivät läksynsä. Matokallio sijaitsikin kätevästi koulun vieressä, mutta yhtään hirttäjäistä ei tiettävästi pantu toimeen.

Parin miljardin vuoden ikäinen Matokallio on taatusti ollut monessa mukana, mutta nyt sen kunniakasta olemassaoloa uhkaa tyrmistyttävän lattea loppunäytös. Kallio räjäytettäisiin, niin kuin joku on keksinyt ihan ilmeisen tosissaan ehdottaa, luisteluhallin tieltä. Tämä merkitsisi kuutisen tuhatta kuorma-autokuormaa kivimursketta, tähtitieteellisen määrän tuhottuja eliöitä ja kokonaisen asuinalueen henkireiän menetyksen. Ei luistelussa mitään vikaa, onhan skrinnaaminen ihan hyvä harrastus, mutta vaihtokauppa olisi absurdin huono. Kaiken kukkuraksi jo nyt parin sadan metrin päässä on jäähalli.

Kävin taannoin Matokalliolla ensimmäistä kertaa 34 vuoteen. Ja hämmästyin kuinka hieno se onkaan. Alueen luonnontilaisuus oli ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Puusto oli järeytynyt ja lahopuuta ilmaantunut kiitettävästi maisemaan. Itse Matokallio muodostuu matalammasta ja korkeammasta huipusta ja näiden väliin jäävästä laaksosta. Mäen alarinteet ovat sakeaa sekametsää kookkaine haapoineen, koivuineen ja kuusineen, kun taas ylimmät osat ovat mäntykarukkoa avoimine kalliopintoineen.

Matokallion alavat liepeet puskevat tanakkaa sekametsää.

Kuten monet topografialtaan vaihtelevat alueet, Matokallio on kokemuksellisesti paljon suurempi kuin sen mitat kartalla (noin 300 x 200 metriä). Lisäksi kallion pohjoispuolen varjossa levittäytyy muutama hehtaari viljavaa korpea ja kosteaa lehtomaista kangasta, joka sulautuu osaksi saumatonta kokonaisuutta.

Tämä kokonaisuus on vain häviävän pieni sirpale Itä-Helsingin menneestä metsämerestä, jossa vaikka isoisäni 1950-luvulla retkeili tai minä itsekin myöhempinä vuosikymmeninä. Kuitenkin sirpale on riittävä, että siinä voi kokea metsäntuntua, ja se on kaiken alfa ja omega. Kun paikassa pääsee kokemaan metsäntuntua, tarkoittaa se sitä ettei rakennettua ympäristöä ole näkyvillä ja kulkija voi tuntea olevansa "jossain kaukana", autuaasti irti pauhaavasta, piipittävästä ja puristavasta betoniarjesta; villi ja vapaa versus säädelty ja formaatissa.

Poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta huolimatta Matokallion alueella risteili antelias polanneverkosto, joka kertoi alueen ahkerasta käytöstä. Ei mikään ihme: sinne menisin itsekin, miltei joka päivä, jos asuisin liepeillä.

Kun puhutaan lähiluonnosta, sen todellakin pitää olla lähellä, jotta asukkaat käyttäisivät sitä riittävän säännöllisesti saadakseen merkittäviä hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Usein mainittu haamuraja on niinkin vähäinen kuin 300 metriä. Sen voin itsekin allekirjoittaa. Kirjoituspaikkani ikkunasta näkyy kansallispuiston jylhä metsämuuri, mutta sinne on enemmän kuin kolme sataa metriä ja siellä tulee yllättävän harvoin käytyä. Puotinharjun (ja osin Myllypuron) asukkaille Matokallio on lähiluontoa, ja ainoa paikka jossa kokea tuikitärkeää metsäntuntua.

Matokallion huippu on 29,7 metriä merenpinnasta. Näkymä lounaaseen Roihupellon suuntaan.

Luistelu on liikuntaa, mutta niin on metsässä kävely ja hengästyttävä kapuaminen kalliohuipulle. Matokallio on täten jo liikuntakeskus. Luonnossa liikkuminen myös tapahtuu ikään kuin "itsekseen": on tutkittua, että sama liikuntasuorite luonnossa koetaan vähemmän rasittavana kuin halleissa ja radoilla. Jos yhtään kansanterveydestä välitetään, pidetään huolta Matokallion kaltaisten paikkojen saatavuudesta. Ne saavat ihmiset nostamaan ahterinsa sohvasta ja kytkeytymään johonkin suurempaan ja kokonaisvaltaisesti palkitsevaan.

Ihmiskeskeisyys on luontevaa ja ymmärrettävää, olemmehan ihmisiä. Mietimme mitä saamme, mitä hyödymme. Mutta ollaksemme osaksemme kehittyneen eettis-moraalisen harkintakyvyn arvoisia, on meidän myös kyettävä irtaantua itsestämme ja katsoa asiaa muidenkin lajien kannalta. Yhdessä metsämaagrammassa on noin neljä miljardia mikroskooppista eliöitä. Jokainen noista eliöistä haluaa elää ja tehdä tehtävänsä niin kuin mekin, vaikka niillä ei olekaan meidän hienoa eettis-moraalista pohdiskelukykyämme saati valtaa päättää kokonaisten alueiden säilyttämisestä tai tuhoamisesta. Meitä pieniä ja suuria yhdistää kaksi universaalia pyrkimystä: kärsimyksen välttäminen ja suotuisten olosuhteiden tavoittelu. Yksisoluinen ameebakin toimii tältä pohjalta. Tämä on jotain, mitä pitää mielessä, kun istumme tärkeinä neuvottelupöydän ääreen vichyvesilaseinemme ja kahvikuppeinemme, tarkoituksenamme tarkastella asemakaavakarttaa ja jonkin luisteluhallin mittoja.

Etelä-Suomessa muinoin kohonneen vuoriston graniittia, joka on ehtinyt seilata päiväntasaajan tuolle puolen ja kokea myös koko maapalloa koskeneita jäätiköitymisiä eli "lumipallomaan" kausia.

Koivun runko havainnollistaa millainen elämäntihentymä vanha puu voi olla.

Matokallion pohjoispuolen korpilaaksoa.

Alueella riittää järeää lahopuuta.

Koululuokasta näkee suoraan Matokalliolle.

Oli aika, jona Helsingissä kohtuuden nimissä riitti luontoalueita miellettäväksi rakennusmaareserviksi. Tätä aikaa ei enää ole, ei ole ollut pitkään aikaan. Matokallion rakennussuunnitelma on menneen junan kaiku. Se ei kuvaa millään tapaa edistystä, vaan lyhytnäköistä turtuneisuutta, joka on traagisesti irti todellisuudesta. Luisteluhallin elinkaari olisi todennäköisesti muutama vuosikymmen, mutta sen tieltä uhrattua luonnonrikkautta ei koskaan saisi takaisin. Katumus tulisi varmasti, mutta ei sentään "miksi ette tehneet mitään" -syytökset. Sillä moni paikallinen todellakin viettää unettomia öitä rakkaimman elämänkeitaansa kohtaaman uhan vuoksi, ja uhkaan myös yrittää puuttua.

Matokallio on ollut merkityksellinen paikka iät ja ajat. Siitä kertoo paikan nimi, joka esiintyy ainakin jo 1900-luvun alun topogragikartoissa umpiruotsinkielisen alueen eräänä aniharvoista suomenkielisistä paikannimistä (Matokalliolle ei muuten nykyisinkään ole sepitetty ruotsinkielistä nimeä). Tämä viittaa siihen, että paikka on saanut nimensä esikristillisenä aikana ennen rannikon ruotsalaista uudisasutusta. Suomessa on kaikkiaan 43 Matokallio-nimistä paikkaa. "Mato" viittaa käärmeeseen, niin kuin niitä muinoin kutsuttiin. Ja esikristillisenä aikana käärme ei ollut epäpyhä vaan pyhä olento, jota vähintään arvostettiin, mutta ilmeisesti toisinaan myös ruokittiin maidolla, näin lepytellen alisen voimia. Puotinharjun Matokallion voi nimensä perusteella olettaa mahdollisesti olleen vanha käärmekultin tyyssija. Nyt siellä ei tavata käärmeitä (vaikka vaskitsan on joku tavannutkin), mutta paikassa pitäisi kyetä näkemään esi-isiemme pyhätön ominaisuuksia, ihan vain arvonannon merkeissä.

Matokallio-käyntieni väliksi voi näemmä muodostua 34 vuotta ja ensimmäisenä paikasta tulla mieleeni uskonnon läksyjen tekeminen. Minulla ei olekaan väliä, vaan muilla. En voi olla näkemättä, että Matokallion tuleva kohtalo on elämän ja kuoleman kysymys, menetetty tai saavutettu mahdollisuus, vedenjakajaratkaisu: valitako lajikato ja ihmisten pahoinvointi - vaiko näiden vastakohta, lajien kukoistus ja ihmisen - osana kokonaisuutta, jonka todellisesta merkityksestä vasta opimme - hyvinvointi.

Kukoistus tai ei-kukoistus, siinä se pähkinänkuoressa.

Ei hirtetä ketään aamunkoitteessa Matokalliolla, ei edes Matokalliota itseään.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Toivottavasti Matokallio saa pysyä luonnontilaisena!

Anonyymi kirjoitti...

Matokallio on rakas paikka,käyn lähes päivittäin tervehtimässä metsäystävääni eläimineen. Rukoilen ja pyydän että se saisi elää.