keskiviikko 23. elokuuta 2023

Takaniitty


Siellä jossain oleskelee pienesti ja hiljaa takaniitty.

Takaniitty on laidalla, sivullinen, poissa silmistä. Se lymyää kuin jänis, juroilee kuin umpeenkasvava lahdenperukka, hehkuu haalistuneen valokuvan lailla. Vesakkovyön takana se saa olla luonnon oma; salainen puutarha, rauhan ja arvoituksen tyyssija.

Kesällä takaniitty kukoistaa. Biomassalla se uhoaa, ruoholla ja kukilla. Karhunputket nousevat korkeina ja niiden kukinnot riippuvat hyönteisten painosta. Vuoden loppua kohden vehmas kasvillisuus lakoaa ruskeanpuhuvaksi matoksi, jossa talventörröttäjät seisovat totisina luurankoina. Lumisena takaniitty hohkaa kuin metsän pitoja varten kiillotettu sali.

 

Kärsivällinen samoaja kohtaa ennen pitkää takaniityn.

Metsän läpi häämöttävä aukio valpastuttaa. Välittömästi sitä saattaa epäillä avohakkuuksi. Mutta aukio huokuu asettuneisuutta. Se on unelmoija, ei vereslihainen uhri.

Onko se neva, kulkija kenties vielä aprikoi ylärinteen haavikossa, kun hän jo havaitsee mistä on kyse. Hän haroo niitynlaidan vesoja kuin avaisi verhoa.

Ihminen on raivannut aukioita siitä lähin kun kivikirveet ja tulentekotaito sen sallivat. Siksi kulkija ei voi olla tuntematta syvien juuriensa häivähdystä takaniitylle osuessaan.

 

Takaniitty raivattiin aikoinaan tarpeeseen, tuottamaan heinää elikoille. Sirpit ja viikatteet olivat käyneet jo pihoilla, pientareilla ja keskeisimmillä niityillä. Vaivannäön väärti oli silti kaukainenkin raivio. Sen laidalle tehtiin lato, johon kuivattu heinä kerättiin odottamaan hakua. Joskus varustuksiin kuului niittysauna.

Työnsä lomassa heinäväki makasi tantereella ja katsoi taivaalla vaeltavia pilviä. Vain yhden eliniän päässä olisi aika, jona suihkukoneet lentäisivät paikan ylitse, mutta tällaisesta väki ei tiennyt raskaiden raajojen sulautuessa helläsyliseen maahan ja hikikarpaloiden kuivuessa paarmojen surahteluun.

Sitten takaniitylle asteli karja. Takaniittyjä otettiin laidunkäyttöön erityisesti 1950–60-luvuilla, kun aiemmin yleinen metsälaidunnus päättyi. Kehityskulun tähän voi katsoa alkaneen jo 1860-luvulla. Tuolloin toteutettiin sellainen kerta heitolla tehty uusjako, kun että kun ennen ihmiset aitasivat pihapiirit ja viljelmät laiduneläimiltä, aidattiin nyt laiduneläimet ja ihmiset saivat vapaaksi piirikseen kaiken laitumien ulkopuolisen maailman.

Lopulta karja katosi, kuten enimmät piikkilangat. Takaniitty jätettiin silleen.

 

Monin paikoin maapalloa on käynnissä metsätransitio (forest transition) eli metsän paluu. Tropiikin metsät vähenevät edelleen, mutta muiden ilmastovyöhykkeiden metsät yleisesti ottaen lisääntyvät. Ne kasvavat sekä biomassassa että pinta-alassa. Metsiä syntyy juuri takaniityn kaltaisten syrjäpaikkojen vuoksi, olipa kyse sitten passiivisesta metsittymisestä tai aktiivisesta metsittämisestä.

Kilveksi laonnut ylivuotinen heinä hidastaa takaniityn metsittymistä. Ammoiset ojantapaiset kuitenkin pajuttuvat ja jokunen sinnikäs kuusi nostaa päätään mesiangervon ja sanajalan lomasta. Metsän reunaa hiippailee vuosi vuodelta likemmäksi. Paljon elämää pyrkii samaan paikkaan, kilpailu on kovaa.

Takavuosien peruskarttaan takaniitty on merkitty kulttuuripiirin keltaisella värityksellä, moderneissa kartoissa valkoisella, siis metsäiseksi alueeksi. Usein tämä vastaa todellisuutta. Ehkä takaniityllä on edelleen kartassa nimensä. Sen loppuosa voi joskus olla mielikuvitusta villitsevä, muinaisuuteen vivahtava ”niittu”. Allekirjoittaneen takaniityt sijaitsevat Uudenmaan rannikkovyöhykkeellä pyörämatkan päässä Itä-Helsingistä. Ne kulkevat yleensä ruotsinkielisellä nimellä, joka päättyy sanaan ”ängen”. Sellaisella on paettu sonneja suurelle kivelle kuin Seitsemässä veljeksessä, ala-asteikäisenä perhoskavereiden kanssa.

Lapsuusmuistojen takaniittyjen kasvillisuus ei ollut erityisen korkeaa. Koulupoika haavin kanssa mahtui vaivatta sekaan, kuten hänen yhtä lailla nälkää, kastumista ja väsymystä uhmaavat retkitoverinsa. Enää ei ole näin. Kun kesällä 2021 havainnoitiin niittyjen ja ketojen kasvillisuuden keskimääräistä korkeutta, ilmeni että se oli kaksinkertaistunut niinkin lyhyessä ajassa kuin kahdessakymmenessä vuodessa.

Koulupojasta ei olisikaan enää mukavaa kahlata vyötäröön ulottuvassa kasvillisuudessa. Nyt varoiteltaisiin punkeista. Sellaisia ei ollut ennen kukaan omin silmin nähnyt, vaikka legenda kertoi lepistä pudottautuvista ja korvan taakse pyrkivistä myyttisistä otuksista. Lisäksi kasvillisuus olisi yksipuolistunut ja kukkivat mesikasvit vähentyneet, mikä laimentaisi intoa astua niitylle. Pöheikköniityn kasveista vain horsma on merkittävissä määrin perhoskukka, parhaimmillaan iltayön kiitäjä- ja yökköskukkana.

Rehevöitymisen syynä lienee ilman kautta tuleva typpilaskeuma. Erityisesti niityt, siis kosteammat ja luontaisesti kasvuvoimaisemmat heinikkobiotoopit, ovat kasvaneet tukkoon, muutaman ylivaltiaslajin tyranniaksi. Luontaisesti karuilla ja kuivilla niityillä eli kedoilla kasvilajisto on voinut sen sijaan jopa lisääntyä, mutta myös siellä kasvillisuuden keskimitta on parissa vuosikymmenessä tuplaantunut.

 

Niin luulee ja kuuleekin, että nykyinen lapsi, teini tai nuori aikuinen ei yleensä vietä pitkiä kesiä takaniityillä kuljeskellen. Perinteisen pienipiirteisen maatalouden maisematyypit ovat pitkään olleet katoamissuunnassa. Väheneviä takaniittyjä löydetään entistä vähemmän. Se on sääli, sillä takaniityn kaltaisten perifeeristen paikkojen määrittelemättömyys kätilöi unelmointia, luovuutta ja oivalluksia.

Allekirjoittanut tapasi nuorena kulkea alkukesän öinä Mustavuoressa; sen mammuttimaisia kuusitaattoja tervehtimässä, ensimmäisen maailmansodan linnoitusta tunnelmoimassa ja lehdon keltavuokkoja herkistelemässä. Vantaan kunnan alueella sijaitsevan kartanon läänityksillä oli metsät jätetty luonnontilaan – huhujen mukaan kartanonherran päätöksellä, jota hän puolusti oikeudessa avohakkuuvaatimusten edessä.

Mustavuoren lehtokupeita kulkiessa keskiaikainen viljelyslaakso vilkkui puiden takaa. Vainiot olivat alkuun laajat, mutta haarautuivat sitten metsäkaistaleiden reunustamiksi, kapenivat ja päättyivät takaniittyihin. Asetelma havainnollisti maalauksellisen kauniina keskuksen ja periferian luontaista dynamiikkaa. Keskuksen ote on lujin ytimen lähellä, mutta heikkenee laita-alueille mentäessä.

Kesäillan ja -yön venyvässä taitekohdassa takaniitty hohti himmeästi kuin se olisi itsevalaiseva. Askel keveni, mutta olo valpastui. Lähestyttiin paikkaa, joka kiinnosti muitakin metsän kulkijoita. Siellä itse kukin tulisi esille.

 

Ensimmäisessä tapaamisessa ihminen ja hirvi olivat molemminpuolisen varautuneita. He tähyilivät toisiaan lehtometsän lehdesliepeen läpi, haluten kumpainenkin säilyttää kunnioittavan välimatkan. Toisella kerralla oltiin hitusen tuttavallisempia. Hirvi silmäili valppaana hitaasti lähestyvää ihmistä. Kohta ihminen kuitenkin jo vetäytyi, jotta hirvi voisi jatkaa murkinointia. Se lienee kaivannut myös rauhallista hetkeä vanhalla karjalähteellä, jossa vesi pulppusi paineella ruosteiseen maahan työnnetystä putkesta.

Kolmannella kerralla oli ilta, jolloin ihminen tunsi että Mustavuoreen olisi mentävä, mutta kaverit ruinasivat baariin. Yksi heistä, Oraakkeliksi kutsuttu (R.I.P.), jopa lupasi tarjota. Jengin kiihkeyttä saada mukaansa yöelämän sykkeeseen oli vaikea vastustaa. Kuitenkin ihminen sanoi että hänellä oli tapaaminen. Niin kuin olikin.

Tällä kertaa hirvi suhtautui kanssakulkijaan tyynesti. Kun he siinä katselivat toinen toisiaan iltaöisellä takaniityllä, eläin rupesi välillä syömään ruohoa. Se jauhoi annostaan rauhallisesti, ja sitten taas kumartui uutta varten.

Hirvi höyrysi ja sekoittui näin niityn usvaan. Se oli takaniityn ruumiillistuma.

Ihminen viipyi tuokion, ei kiirehtinyt pois. Hän aavisteli – aivan oikein – että tapaaminen olisi viimeinen.

 

Jokainen paikka vihkii meidät itseensä omalla tavallaan. Mikään paikka ei ole vaikuttamatta meihin. Myös me teemme paikasta jonkinlaisen. Mielessämme paikka lopulta tapahtuu, olipa kyseessä reaaliaikainen kokemus, muisto tai muu visiointi.

Takaniityn runollisuus on tyhjentymätöntä ja niin kuin on takaniityssä ilmenevän muutoksen esteettisyys. Takaniitty on keskuksen ja periferian konkreettista kosketuspintaa; fyysinen näyttämö, jossa tapahtuu coniunctio oppositorum, vastakohtien yhtyminen. Siitä syntyy virtaa niin kuin pariston plus- ja miinusnavoista.

Takaniityllä luonto ja kulttuuri syleilevät toisiaan ehkä harmonisemmin kuin missään muualla. Yhteydessä oleminen takaniittyyn, merkitsee osallisuutta tähän syleilyyn.