Siellä jossain oleskelee pienesti ja hiljaa takaniitty.
Takaniitty on loitolla, sivullinen. Se lymyää kuin jänis, juroilee kuin umpeenkasvava lahdenperukka, hehkuu haalistuneen valokuvan lailla. Takaniitty on hiipuva uloke, joka ei juuri tule huomatuksi. Vesakkovyön takana se saa olla luonnon oma, salainen puutarha, rauhan ja arvoituksen tyyssija.
Takaniitty kukoistaa kesällä. Biomassalla se uhoaa, ruoholla ja kukilla. Karhunputket nousevat korkeina ja niiden kukinnot riippuvat hyönteisten painosta. Vuoden loppua kohden vehmas kasvillisuus lakoaa ruskeanpuhuvaksi matoksi, jossa talventörröttäjät seisovat totisina luurankoina. Lumisena takaniitty hohkaa kuin metsän pitoja varten kiillotettu sali.
Kärsivällinen samoaja kohtaa ennen pitkää takaniityn.
Metsän läpi häämöttävä aukio valpastuttaa. Välittömästi sitä saattaa epäillä avohakkuuksi. Mutta aukio huokuu asettuneisuutta. Se on unelmoija, ei vereslihainen uhri.
Onko se kenties neva, kulkija kenties vielä aprikoi ylärinteen haavikossa, kun hän jo havaitsee mistä on kyse. Hän haroo niitynlaidan vesoja kuin avaisi verhoa.
Hän muistaa: sitä on paettu sonneja suurelle kivelle kuin Seitsemässä veljeksessä. Tämä tapahtui takaniityllä kevyen pyöräilymatkan päässä Itä-Helsingistä.
Takaniittyjä on kuitenkin kaikkialla, missä on asuttu sitten pronssikauden.
Takaniitty raivattiin aikoinaan tarpeeseen, tuottamaan heinää elikoille. Sirpit ja viikatteet kävivät joka kohdassa. Ne olivat käyneet jo pihoilla, pientareilla ja keskeisimmillä niityillä. Vaivannäön väärti oli silti kaukainenkin raivio. Sen laidalle ladottiin lato, johon kuivattu heinä kerättiin odottamaan hakua. Joskus varustuksiin kuului niittysauna.
Heinäväki makasi työn lomassa tantereella ja katsoi taivaalla vaeltavia pilviä. Vain yhden eliniän päässä olisi aika, jona suihkukoneet lentäisivät paikan ylitse, mutta tällaisesta väki ei tiennyt raskaiden raajojensa sulautuessa helläsyliseen maahan ja hikikarpaloidensa kuivuessa paarmojen surahteluun.
1860-luvulla toteutettiin sellainen kerta heitolla tehty uusjako, kun että ennen ihmiset aitasivat pihapiirinsä ja viljelmänsä laiduneläimiltä, aidattiin nyt laiduneläimet ja ihmiset saivat vapaaksi piirikseen kaiken laitumien ulkopuolisen maailman. Jossain vaiheessa myös takaniittyjä alettiin aidata. Ajan myötä niistä tuli yksinomaan laitumia. Takaniittyjen laidunkauden viimehuipentuma tapahtui, kun metsälaidunnus – mikä oli varsin yleistä vielä 1950-luvulla – hiipui unholaan.
Karja sittemmin katosi, kuten enimmät piikkilangat. Takaniityt jätettiin silleen. Ne muuttuivat metsäaukioksi.
Kerroksiksi laonnut heinä toimii kilpenä, joka hidastaa takaniityn metsittymistä. Ammoiset ojantapaiset kaivannot kuitenkin pajuttuvat ja jokunen sinnikäs kuusi nostaa päätään mesiangervon tai sanajalan alta. Metsän reunaa hiippailee vuosi vuodelta likemmäksi. Aukio sulkeutuu. Paljon elämää pyrkii samaan paikkaan, kilpailu on kova.
Takavuosien peruskarttaan takaniitty on merkitty kulttuuripiirin keltaisella värityksellä, nykyisissä kartoissa valkoisella, siis metsäiseksi alueeksi. Ehkä takaniityllä on edelleen kartassa nimensä, jonka loppuosa on toisinaan muinaisuuteen vivahtava ”niittu”. Allekirjoittaneen takaniityt ovat yleensä kulkeneet nimellä ”ängen”.
Ihmisen osana on olla puoliksi luontoa ja puoliksi kulttuuria. Ihminen on raivannut aukioita niin kauan kuin kivikirveet ja tulentekotaito ovat sen sallineet. Siksi kulkija ei voi olla tuntematta syvien juuriensa häivähdystä takaniitylle osuessaan.
Onko jotain muuttunut?
Lapsuuden mielikuvissa takaniittyjen kasvillisuus ei ollut valtaisan korkeaa. Koulupoika perhoshaavin kanssa mahtui sopivasti sekaan, kuten hänen yhtä lailla nälkää, kastumista ja väsymystä uhmaavat retkitoverinsa. Enää ei ole näin.
Niittyjen ja ketojen kasvillisuudessa on tapahtunut valtaisa rehevöityminen viime vuosikymmeninä. Kesällä 2021 havainnoitu niittyjen ja ketojen kasvillisuuden keskimääräinen korkeus oli kaksinkertaistunut kahdenkymmenen vuoden takaisesta.
Koulupojasta ei olisikaan enää mukavaa kahlata vyötäröön ulottuvassa kasvillisuudessa. Nyt varoiteltaisiin punkeista, joita ei ollut ennen kukaan nähnyt (vaikka ne tunnettiin legendana; lepistä pudottautuvina salaperäisinä otuksina, jotka hakeutuisivat korvan taa verta imemään). Lisäksi kasvillisuus olisi yksipuolistunut ja kukkivat mesikasvit vähentyneet, mikä sekin olisi laimentanut intoa astua niitylle. Pöheikköniityn kasveista vain horsma on merkittävissä määrin perhoskukka; iltaöisin parhaimmillaan, kiitäjä- ja yökköskukkana.
Miksi kaiken sorttiset niityt rehevöityvät? Syyksi arvellaan ilman kautta tulevaa typpilaskeumaa. Tutkimuksen mukaan niityt, siis kosteammat ja luontaisesti kasvuvoimaisemmat heinikkobiotoopit, ovat kärsineet eniten rehevöitymisestä. Ne ovat kasvaneet tukkoon, muutaman ylivaltiaslajin tyranniaksi. Kedoilla kasvilajisto on voinut jopa lisääntyä, vaikka myös ketokasvillisuuden keskimitta on lyhyessä ajassa tuplaantunut. Kedolla tarkoitetaan kuivaa ja luontaisesti karua niittyä.
Takaniityt vaipuvat vääjäämättä varjoihin ja aihioita uusille takaniityille on entistä vähemmän. Perinteisen maatalouden maisematyypit ovat pitkään olleet katoamissuunnassa. Näin on myös asutuskeskusten tuntumassa – siis siellä missä enimmät romantikot sijaitsevat väestömäärän perusteella.
Niin luulee ja kuuleekin, että nykyinen lapsi, teini tai nuori aikuinen ei yleensä vietä pitkiä kesiä takaniityillä kuljeskellen. Takaniitty ei ole koskaan ollut muodissa ja nyt vielä vähemmän. Väheneviä takaniittyjä löydetään entistä vähemmän.
Takaniitty, siinä missä mikä tahansa muu paikka, täytyy tavalla tai toisella ansaita, jotta se muodostuisi osaksi ihmisen paikkavaurautta.
Ansaitseminen tapahtuu ennen kaikkea avoinna olemisella. Se mahdollistaa yhteyden paikkaan. ”Hiljaa istuen, tekemättä mitään, kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään”, sanoo zen-opetus. Niin tapahtuu initiaatio, jossa paikka vihkii itsensä ihmismieleen. Usein se tapahtuu näennäisen vähäeleisesti, vaikka voi se olla näyttävääkin, kuten ihmisen sattuessa todistamaan puun luontaista kaatumista. Joka tapauksessa tulee jonkinlainen sävähdys paikan suhteen. Kokonaistunnelma tallentuu mieleen. Sieltä se palautuu haettaessa ja silloin tällöin spontaanistikin.
Allekirjoittanut tapasi nuorena kulkea alkukesän öinä Mustavuoressa; sen mammuttimaisia kuusitaattoja tervehtimässä, ensimmäisen maailmansodan bunkkereita ja luolia tunnelmoimassa ja lehdon keltavuokkoja herkistelemässä. Vantaan kunnan alueella sijaitsevan kartanon läänityksillä oli metsät jätetty luonnontilaan – huhujen mukaan kartanonherran tietoisella päätöksellä, jota hän puolusti oikeudessa avohakkuuvaatimusten edessä.
Mustavuoren lehtokupeita kulkiessa peltomaisema vilkkui puiden takaa. Enin osa lehtoa oli raivattu keskiajalla maatalousmaaksi. Vainiot olivat laajat, mutta ulottuessaan kauaksi kartanosta ja sen emopelloista, raiviot haarautuivat metsäsaarekkeiden ympäröimiksi, kapenivat ja päättyivät takaniittyihin. Asetelma ilmensi keskuksen ja periferian luontaista dynamiikkaa. Keskuksen ote oli lujin ytimen lähellä, mutta heikkeni ja lopulta kirposi laita-alueille hamutessa.
Kesäyössä takaniitty hohti himmeää valoa. Askel keveni, mutta olo valpastui. Lähestyttiin paikkaa, joka kiinnosti muitakin metsän kulkijoita. Siellä itse kukin tulisi esille, näkyville.
Se oli kokoontumispaikka.
Ensimmäisessä tapaamisessaan ihminen ja hirvi olivat molemminpuolisen varautuneita. He tähyilivät toisiaan lehtometsän lehdesliepeen läpi. Hirvi vaistosi ihmisen suhteellisen vaarattomaksi, mutta kumpikin oli sitä mieltä, että kunnioittava välimatka oli syytä säilyttää.
Toisella kerralla oltiin hitusen tuttavallisempia. Hirvi silmäili valppaana hitaasti lähestyvää ihmistä. Kohta ihminen kuitenkin vetäytyi, jotta hirvi voisi jatkaa murkinointiaan. Se lienee ollut myös ilahtunut rauhallisesta hetkestä niityn laidan vanhalla karjalähteellä. Siellä vesi pulppusi paineella ruosteiseen maahan työnnetystä putkesta, tarjoten mahdollisuuden latkia raikasta virvoketta suoraan ”hanasta”.
Kolmannella kerralla oli ilta, jolloin ihminen tunsi että Mustavuoreen olisi mentävä, mutta kaverit ruinasivat baariin. Yksi heistä, Oraakkeliksi kutsuttu (R.I.P.), jopa lupasi tarjota. Jengin kiihkeyttä saada mukaansa yöelämän sykkeeseen oli vaikea vastustaa. Kuitenkin ihminen sanoi että hänellä oli tapaaminen. Niin kuin olikin.
Tällä kertaa hirvi suhtautui kanssakulkijaan tyynesti. Kun he siinä katselivat toinen toisiaan iltaöisellä takaniityllä, eläin rupesi välillä syömään ruohoa. Se jauhoi annostaan rauhallisesti, ja sitten taas kumartui uutta varten.
Hirvi höyrysi ja sekoittui näin niityn usvaan. Ihminen viipyi tuokion ja toisenkin, ei kiirehtinyt pois. Hän aavisteli – aivan oikein – että tapaaminen olisi viimeinen. Se hyväksyntä mitä hän oli saanut osakseen luonnolta, sen mahtavalta ilmentymältä, seuraisi mukana tulevina vuosikymmeninä.
Muistikuva lempeän voimakkaasta kohtaamisesta takaniityllä on sellainen avainmuisto, jonka kohdalla sopii kysyä: onko mielikuvitus luonut sen vai tapahtuiko se todella vai onko totuus jotain näiden väliltä? Suttuinen valokuva tietenkin hälventää epäilyä. Mutta kokijalle itselleen tällä ei ole väliä. Kokemuksesta kulunut aika ei ole myöskään este, vaan saattaa vain vahvistaa kokemusta.
Jokainen paikka vihkii meidät itseensä omalla tavallaan. Mikään paikka ei ole vaikuttamatta meihin. Myös me teemme paikasta jonkinlaisen. Mielessämme paikka lopulta tapahtuu, olipa kyseessä muisto, reaaliaikainen tapahtuma tai silkka visiointi.
Jos avara kalliolaki avaralla näköalalla stimuloi rationaalista tietoisuutta, on takaniitty piilotajuisen ilmenemispinta. Sen myyttisyys on tyhjentymätöntä. Muutosta se on, esteettistä ja dynaamista. Siinä on jotain sinnikästä ja sallivaa. Se on elämän tihentymä. Kaikki tapahtuu hallitusti ja liukuvasti.
Takaniityllä on paljon kerrottavaa. Se on kuitenkin verkkainen. Ja se tekee hyvää kävijällekin. Takaniityllä unohtaa kaiken unohtamisen väärtin.
