Taivallahden yksinäinen: Soutustadion

Suuri katsomo, suuri autius.

Taka-Töölön Taivallahdella viipyilee palanen olympiahistoriaa, joka jää satunnaiselta kulkijalta huomaamatta. Se ei ole ihme, sillä Soutustadion - josta nyt siis puhumme - sijaitsee omalla suljetulla niemellään ja kääntää selkänsä mantereen humulle. Vain vesiltä avautuu näkyville sen kasvopuoli, juhlallinen katettu katsomo. Mahtava rakennus on hiljainen. Se kohtalo seurasi sitä alusta saakka. Jos se ei olisi tiukasti suojeltu - sillä on Museoviraston määrittämä valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön (RKY) status - olisi se todennäköisesti jo revitty alas kallista tonttia varaamasta. Maailmalta kätkeytyminen, hillitty arvokkuus, historian kuiskaukset, kauneus, meri, lokit, kuninkaallinen turhuus - ne luovat stadionin tienoolle erityisen tunnelman.

Soutustadionin piirsi arkkitehti Hilding Ekelund, jonka muina töinä mainittakoon Taidehalli, Velodromi, Käpylän Olympiakylä sekä Helsingin lippakioskit. Modernismin selkeyttä ja tulevaisuudenuskoa huokuvan Soutustadionin rakentaminen alkoi 1938 - olihan Helsinkiin luvassa olympialaiset kahden vuoden päästä. Katettu tuhannen ihmisen betonikatsomo oli sijoitettu kaksi kilometriä pitkän souturadan maalilinjan tuntumaan. Se valmistui 1939 ja jäi, tunnetuista maailmapoliittisista syistä, vaille aiottua käyttöä.

Vuoden 1952 olympialaisten lähestyessä tietoisuuteen oli tullut hankala luonnonoloihin liittyvä seikka, joka kieltämättä olisi kannattanut selvittää jo rakennusta suunniteltaessa. Merialue stadionin edustalla oli soutukisoja ajatellen liian tuulinen. Blosista harkittiin suitsittavaksi Lauttasaaren sillan tienoolle ankkuroiduin jäänmurtajin, mutta lopulta soutukilpailujen katsomo siirrettiin suosiolla Meilahteen pystytetylle väliaikaiselle stadionille. Melontakisojen seuraamiseen soutustadion kuitenkin kelpuutettiin.

Mitä tulee nykypäivään, ei Soutustadion tyystin vailla käyttöä ole. Katsomossa tiedetään jännitetyn Norssi-Ressu -koululaissoutukisoja ja järjestetyn virsienveisuuiltoja. Ohaaja Matti Kassilan uneen perustuvassa kokeellisessa psykologisessa jännityselokuvassa Tulipunainen kyyhkynen (1961) soutustadion sai esittää henkirikoksen näyttämöä. Unenomaista kyllä sekin, että rakennuksen uumenissa kerrotaan olevan tiloja, joissa kuivaharjoitellaan suotamista talven viimojen ulvoessa kolossin nurkissa.

Seuraavassa katsomme paikkaa lähemmin.

Soutustadionia on vaikea saavuttaa näköpiiriin rannasta. Tällaisena se näkyy Merimelojien majalle vievän laiturin alkupäästä.

Kokonaisuuteen kuuluu silmää miellyttävä kerhorakennus. Tässä se Merikannontieltä nähtynä. Itse stadion on sen takana.

Lippukioski.

Alue on yleensä suljettu, mutta nyt pääsimme sisään.

Jo antiikin Kreikan asukas olisi tunnistanut tämän rakennuksen käyttötarkoituksen - joskin olisi kai olettanut näytäntöinä olevan meritaisteluita.

Ylös katsomoa.

Merinäköala ja helmikuun 2014 poikkeuksellisen surkea jää.

Katsomon tunnelmaa lisäävät vanhat tervelepät. Olisi vaikea kuvitella, että minkään nykyajan mega-areenan kupeeseen jätettäisiin luonnonvaraista puustoa.

Tuomariston ja selostajien eteentyönnetty asema?

Rakennetun pelkistetyt muodot eivät merkitse hienojen yksityiskohtien puuttumista.

Rakennus mereltä.

Mihin käyttäisit tätä tilaa?

Tässä on yksi ehdotus. Soutustadion olisi kuin luotu meren ihailuun omistetuille katselujuhlille. Niiden myötä Töölön kaduilla alkaisi pian näkyä kummallisen tyytyväisiä kasvoja. Ajatelkaamme japanilaisten ritualistisia katselukokoontumisia, joiden kunnianarvoisassa pääosassa ovat kirsikkapuiden kukinta tai kuu. Havainto osoittaa, että miltei jokainen ihminen kääntyy luonnostaan katsomaan vesistöä, kun sellainen pilkahtaa näkyville vaikkapa tien laidalla. Jotain kertoo sekin, että rantamaiseman hinta on merkittävä kiinteistökaupassa. Näkymä veteen sekä rauhoittaa että virkistää. Vesi kutsuu vettä, solumme vastaavat ja mielemme kiittää. Mutta se että asettuisimme varta vasten katselemaan merta, virittäytyisimme arvostamisen taajuudelle, soisimme asialle aikaa, tietoisuutta ja hartautta - mikä ei tarkoita kuivakkuutta tai totisuutta - terästäisi se epäilemättä kokemustamme. Huomioon satsaaminen voimistaa sitä mitä ikinä teemme.

Katselujuhlateatteri voisi toimia non stop -periaatteella; sen filmikelat ovat loputtomat. Myrsky tai tyyni, kirkkaus tai sumu, aamun hämy tai illan pastelli, lintukevät tai jäidentulo - meri ei petä katsojaansa. Se ansaitsee katselujuhlateatterinsa ja niin ansaitsevat pölyisen kaupungin sielukkaat kulkijat.

Viime vappuna tutustumme olympialaisten maauimalaan:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/05/liitaen-ja-bludaten-pari-palaa.html

Toinen Taivallahden "iso vaalee" esiteltiin tässä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/03/taivallahden-kasarmi-rospuutolla.html

Liitäen ja bludaten: pari palaa Hämeenlinnan urheilumenneisyyttä

Joku halusi lentää kuin lintu.

Elokuun 15. päivänä 1987 Hämeenlinnan Ahvenistolla järjestettiin Giants of Rock -festari. Paikallisen moottoristadionin alueelle pystytetylle lavalle nousi joukko enemmän tai vähemmän leveillä niittirannekkeilla varustettuja ryhmiä, joukossaan muun muassa legendaarinen Dio. Allekirjoittanut oli yksi piste väkijoukon vellovassa plasmassa, teiniuskolla ylevään metallimyrskyyn ja kollektiiviseen antaumukseen sukeltaen.

Nyt yli neljännesvuosisadan vierähdettyä tuli tilaisuus taas nähdä Ahvenisto tuuheine havumetsineen. Moottoristadion ilman heviä tuntui huokuvan merkityksettömyyttä ja sivuttiin hetimiten. Mutta urheilullisille pyrinnöille omistetun harjualueen kaksi muuta kohdetta, jotka eivät vuonna 1987 olisi voineet vähempää kiinnostaa, olivat saaneet nyt romanttisen loisteen ja vetivät kulun siksakitta puoleensa. Puhe on nyt Ahveniston maauimalasta ja hyppyrimäestä. Ensin mainittu poistettiin käytöstä 1990-luvun alussa, jälkimmäinen vuoden 1995 myötä. Ne ovat nyt monumentteja; ainoana mutta sitä tärkeämpänä tarkoituksenaan muistuttaa kaiken tilapäisyydestä.

Saavuimme Hämeenlinnaan oikeaoppisesti, runoilijoiden tavoin, ihailemalla aluksi kaupunkia Hattemalanharjulta. Niinpä käsillä oleva kuvaraportti alkaa sieltä.

Hattelmalan rinteillä on tiuhoja pähkinäpensaikkoja, jotka vielä kukkivat toukokuun alkaessa.

Sitten huomataan näköalatasanne. Mutta kas, se kasvaa kauttaaltaan puskaa. Eikä kyseessä olekaan ensisijaisesti näköalatasanne, vaan jotain mielisairaalaan liittyvää (mysteeri selviää kommenttiosastolla).

Portaat, joita kissakin vain nuuskaisisi.

Rakennelma paljastuu paljon luultua isoksi. Perustassa on salaperäinen ovi, jonka aukosta henkää kauan suljettuna olleen unholan hautakammiomainen tuoksu.

Maisema on umpeenkasvanut jopa lehdettömänä aikana. Kesällä tässä on vihermuuri.

Parin sadan metrin päästä kuitenkin löytyy oikein kelvollinen näköalapaikka.

Kyllä täytyy olla narsistinen, että maalaa debiilimerkkinsä näin tyylikkääseen klassikkorakennelmaan. Torni lienee 1930-luvulta, aiemmin paikalla on ollut puinen versio.

Aika nastaa, että tietty tila on omistettu näköalalumouksen taikapiiriksi. Ihastelu on siinä sallittua, ja ehkä vuosikymmenten mittaan toistuvat ihastelut luovat kentän, jossa sama tunnetila nousee yhä keveämmin ja syvemmin.

Mikään ei ole niin raju valo kuin alkukeväinen. Ollaan siis mahdollisimman kaukana kuutamotunnelmista, mutta otetaan mielikuvitus avuksi ja kuunnellaan Runebergin sanat:

Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin

Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!

Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt,

mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.

Pähkinän kukintojen runsautta.

On aika jatkaa matkaa Ahveniston alueelle.

Ahvenistonjärven jää tekee vappupäivänä lähtöään. Järven eteläpäässä kohtaamme vanhan uimalaitoksen matalan linjavan profiilin.

Maauimalan palveli vuoden 1952 olympialaisia.

On olemassa, niin kerrotaan, sellainen urheilulaji kuin nykyaikainen viisiottelu; se koostuu kalpamiekkailusta, ilmapistooliammunnasta, esteratsastuksesta, maastojuoksusta ja vapaauinnista. Viisiottelun merkeissä tulivat siis atleetikot, ulkomaan ihmeet Ahvenistolle polskimaan. Kun moottoritietä ei vielä ollut kuin korkeintaan jonkun insinöörin päiväunissa, on matka pääkaupungista ollut kaunis, miellyttävä ja tunnelmaa kohottava. Maaseudun näkemisen on kisavieraille suonut, mutta miksi ihmeessä Hämeenlinnaan silti tultiin? Olihan Helsingissä jo vuoden 1940 peruuntuneisiin olympialaisiin valmistunut uimastadion, jonka olisi luullut kelpaavan hyvin tarpeeseen.

Uima-allasta on pidetty puhtaana roskista, vaikka myös sen hiekalla täyttämistä on ehdotettu.

Yksityiskohdista näkee 1940-50 -luvun. Oltiin ehkä köyhiä, mutta tehtiin asiat tyylillä ja särmästi.

Allas kuulemma täytetään aika ajoin erikoistapahtumiin, mutta ilmeisesti ainoastaan koristeeksi, sillä siinä ei saa uida. Kunnon holhousmeininkiä.

Starttikorokkeet.

Pukusuojien rivistö on pitkä kuin kesäinen päivä.

Eräs kopeista ikkunan läpi kuvattuna. Kaikki originaalia.

Hämeenlinann kaupunki on tuskaillut, mitä tehdä parikymmentä vuotta sitten suljetun uimalansa kanssa. Sitä ei ole voinut purkaakaan, kun mokomat kunnanvaltuuston vihreät junailivat sen suojelukohteeksi. Aika on raksuttanut eteenpäin eikä se ole ollut uimalan puolella. Rakennelma on vaikuttanut olevan hitaan mutta vääjäämättömän tuhon kohde. Uusin ja onnekas tieto kuitenkin on, että uimala korjataan ja otetaan taas siihen käyttöön kuin on tehtykin. 

Vuoden 2012 lopulla päivätty uutinen lupailee korjauksen alkavan nyt kuluvana keväänä 2013:

http://www.hameensanomat.fi/uutiset/kanta-hame/220765-maauimala-avautuu-kevaalla-2014

Uimahyppytornilta on luontevaa siirtyä toisenlaiselle hyppytornille. Sellaiselle, josta tullaan alas liukuvat lasikuitupalat jalkoihin kiinnitettyinä ja tehdään asioita, jotka saisivat hommaa vakoilevat marsilaiset varmasti pyörittelemään päätään ja pakenemaan maasta.

Vau mikä betoniportti! Hippikesänä 1967 kaikki eivät näpertäneet kukkia hiuksiinsa, kun tällainenkin syntyi.

Rakennusvaiheelta on kaitafilmiä netissä:
http://www.youtube.com/watch?v=ZK17XzyFs68

Männyt tekevät tuttavuutta kummajaisen kanssa.

Aiemmin laudoitettu alaosa on nyt tällainen.

Tästä on tultu kuin tykinsuusta.

Montusta pilkistää selostustorni. Hassua, että se pantu kuoppaan kun mäeltä näkisi helpommin.

Kutsuvat portaat.

Selostajankopin luurangossa soi tuuli.

Näkymä alastuloalueelle

On se hieno.

Kysymysmerkkinä jää harjumännikköön hyppyrimäki. Se hylättiin kuulemma profiililtaan vanhentuneena, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Hyppyrimäen purkamisen lienee estänyt vain operaation epäilemättä julma hintalappu. Mutta on muitakin visioita, eloisia kuin kevätilta. Hämeenlinnassa on pistetty pystyyn Ahveniston hyppyrimäki ry., jonka tavoitteena on suurmäen pelastaminen ja uusiokäytön kehittäminen. Ehdolla on ollut näköalakahvila huipulle. Ne näköalat olisivatkin huikeat, sillä harjuselänne on itsessään jo korkea.

Hyndan pelastamiseksi on perustettu oma blogi:
http://hyppyrimaki.blogspot.fi/

Hyvinkään Sveitsin jo edesmenneellä hyppyrillä vierailimme kolme vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/04/hyvinkaan-sveitsin-hyppytornikummitus.html

Koivuisia kunnaita ja agenttitarinoita Hertsikan hyppyrillä

Maisema on sävytetty kuin maalauksessa, kiitos koivujen äärettömän siitepölylastin.

Koivujen on kerrottu pöllyttelevän tänä keväänä enemmän kuin aikoihin. Siitepölyä on "erittäin runsaasti", vastaavaan tuprutteluun päästiin viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten. Moni onneton tuntee tämän nenässän ja silmissään, mutta ennätyssiitepölyisyyden voi havaita jopa maisemaa katselemalla. Kävimme tähystelemässä himmeän vaaleanruskeaksi värjäytyneen metsämaiseman estetiikaa Herttoniemen hyppyrimäen tornista. Samalla pieni retki palveli eriskummallisen urheilumuodon viimeisen Helsingin mohikaanin ihmettelyä. Mieleemme muistui myös eräs kylmään sotaan liittyvä kuuma kohde, joka sekin sijoittui vielä jokunen vuosi sitten hyppyrin tienoolle. Siitä lisää kuvasetin jälkeen.

Moni tekijä on varmasti syynä sille, miksi Helsingin hyppyrimäkien määrä on romahtanut takavuosien yli kahdestakymmenestä vaivaiseen yhteen. Varhaisimmat 1800-1900 -lukujen vaihteen mäet sijaitsivat kantakaupungissa - Alppilassa, Katajanokalla, Kruununhaassa - mutta kuumin hyndien rakennusbuumi koettiin 1940-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun ja tuolloin ne levittäytyivät pitkin liitosalueiden kallioita. Sitten tuli televisio Peyton Placeineen, löllöisä sohvakalusto ja lähiö, modernismin ja mukavuuden airut. Talviurheiluseurat näivettyivät hiihtomaiden huventuessa rakentamisen alle ja mäet rapistuivat talkoohengen kadotessa. Keksittiin turvallisuus, vaadittiin siisteyttä, urakoitiin kaikenlaisen vanhan hävittämiseksi. Harmaat lautatornit katosivat eikä uusia noussut. Harrastukseen innoittajaksi ei näemmä riittänyt eräs 1980-luvun huippumenestynyt mäkikotka, joka sittemmin kunnostautui muilla saroilla.

Mutta nyt siis mäkeen.

Ei tarvitse tulla ulkoavaruuden sivilisaatiosta tajutakseen, että hulluudestahan - tosin kiistämättömän puhdikkaasta sellaisesta - hyppyreissä on kysymys.

Näköaloja tarjoavien paikkojen pitäisi nimenomaan olla kaikille avoimia, sillä ihmisessä on sisäsyntyinen kaipuu nähdä säännöllisesti kauas ja laajalle. Se tekee hyvää mielelle, koska mieli tunnistaa avaruudessa jotain oleellista omasta luonnostaan.

Tyylikäs mattavihreä kioski on mallia "70-luvun snägäri".

Herttoniemen nykyinen hyppyrimäki on vuodelta 1962 (uudistettu 1976), mutta aiemmin lähistöllä oli myös 1930-luvun torni.

Muovitettu latu ja alastulorinne mahdollistaa hellehyppelyn. Lankkuportaissa on tunnelmaa, rakennelmassa häivähdys Linnanmäen vuoristorataa.

Tässä kohtaa luulisi loikka-lasselle tulevan viimeistään mieleen, että mitä helvettiä olen oikein tekemässä.

Tässä nyt siis siitepölymetsää sellaisena kuin epäsuora vastavalo sen näyttää. Viikin-Vanhankaupunginlahden metsissä on runsaasti koivua ja niiden värisävy suorastaan epätodellinen ja maalauksellinen. Lahdella näkyvät Lammassaari ja Kuusiluoto.

Urbaaniin torniin kuuluvat tagi-maalaukset. Tietysti?

Siilitien loppupään tornitaloja. Aito metsälähiö.

Zoomin avulla loikkaa vaikka Suokkiin.

Iso vaalea rakennus keskellä on Herttoniemen sairaala. Sellainen on hyvä olla hyppyrimäen lähellä...

Horisontissa näkyvät Itä-Helsingin tornitaloylpeydet, Itäkeskuksen maamerkki ja Vuosaaren Cirrus.

Vielä voi pääkaupungista tavata näin originaalin julkisen huussin.

Tällaisia häkkyröitä on haasteellista sovittaa pokkarin kuvaruutuun.

Huomattavasti häiriintyneempää Hyvinkään Sveitsin hyppyrimäkeä ihailimme keväällä 2010:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/04/hyvinkaan-sveitsin-hyppytornikummitus.html

Mielenkiintoinen katsaus Helsingin hyppyrimäkien historiaan löytyy täältä:
http://www.nouseva.com/stoorit/stoorit_2.php?ID=120

On paikkoja, joissa asiaton oleskelu on oikeasti kiellettty.

Lopuksi siis tosielämän agenttitarina, johon liittyviä kaikkia sivujuonteita emme edes halua paljastaa. Moni Herttoniemen urheilupuiston maastossa liikkunut muistanee, että hyppyrimäen läheisen pujottelurinteen laidalla sijaitsi yksinäinen 1950-luvun tyyliä edustava omakotitalo. Se purettiin runsaat viisi vuotta sitten. Talo tuntui olevan melkoisen omituisella paikalla ollessaan kaukana muusta asutuksesta ja infrasta. Kulissiksi se olikin rakennettu, vaikka talossa toki asui luotettu talonmies tai muu hoitaja, joka huolehti sen vartioinnista.

Nimettömänä pysyttelevä tietolähteemme valtion laitoksesta kertoo, että kyseinen vain 38 neliön asuinpinta-alalla varustettu talo rakennettiin varta vasten salaiseksi tietoliikennerakennukseksi. Ulkoa se oli viattoman näköinen siviilitalo, mutta sen maanalainen pohjakerros oli varustettu suurvirtalaitteille ja todennäköisesti rakennuksessa oli oma koneasema virran tuottamiseksi hätätilanteessa. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin Washingtonin ja Moskovan välisen, suurvaltojen presidenttien suoran puhelinyhteyden eli "Kuuman linjan" vahvistinasema. Kuuma linja kulki mäen alla olevassa laaksossa ja talossa olevalla teknologialla signaalille annettiin sen tarvitsema "lisäpotku". Alla asiasta tietolähteemme sanoin ja hänen luvallaan julkaistuna (informantin nimi poistettu):

X vahvisti Washington - Moskova kuuman linjan kaapelin olemassaolon. Hän oli Helsingin kaupunkimittausosaston itäpiirissä maastotöissä 1970-luvulla ja he olivat kartoittaneet kaapelin sijainnin maastossa oleviin kaapelimerkintöihin perustuen, koska kohdalla sijainnutta kaapelia ei näkynyt kartalla. Kartoituksen jälkeen kaapeli oli jälleen kadonnut seuraavasta karttapäivityksestä. Asiaa tiedusteltaessa oli kerrottu että kyseessä oli nimenomaan tämä suurvaltojen välinen ns. Kuuma linja.

X oli keskustellut Kuumasta linjasta vanhan johtotietopuolen virkamiehen kanssa. Herttoniemen pujottelurinteen omakotitalo rakennettiin nimenomaan Kuumaa linjaa varten. Kyseessä oli Kuuman linjan tietoliikennekaapelin vahvistinasema. Tällaisia rakennuksia on ollut linjan varrella useita, yksi Espoossa, toinen Sipoossa ja siis muuallakin. Talot on ilmeisesti rakennettu suurvaltojen rahoituksella. Ovat olleet näköjään todellisia "hys, hys" -kohteita.

Kuumaa linjaa ei piirretty karttoihin mutta se merkittiin punaisilla tolpilla maastoon. Kaapeli ei kulkenut tolppien alla, vaan niihin oli merkitty etäisyystiedot sen sijainnista. Jopa tolpat haluttiin jossakin vaiheessa poistaa salaussyistä. Kaapeli oli myöhemmin poissa käytöstä, mutta se haluttiin kunnostaa uudelleen jonkin Suomessa järjestettävän kansainvälisen konferenssin yhteydessä, jolloin kaapelin päitä kaivettiin esille ja se saatiin jälleen toimimaan.

Espoon vahvistinasema on purettu ja pelkäänpä, että Sipoossa on käynyt samalla lailla. Tarkempaa sijaintitietoa ei ole selvillä.

Kevennykseksi anekdootti: kun talo oli jo pinnanpäällisiltä osiltaan purettu, meni eräs lähiseudulla asuva ystäväni mitään rakennuksen luonteesta tietämättä sitä tutkailemaan. Hän laskeutui kellariin ja katseli hämmästellen suurvirtalaitteiden jalustoja ja eristekaakelilla pinnoitettuja lattioita ja seiniä. Yhden matkamuistonkin hän nyysi matkaan. Keltaisen kyltin, jossa lukee "Turvallisuutenne vuoksi, sulkekaa ovi." Se jatkaa nyt palveluaan hänen vessansa ovessa.

Vielä sananen yleistä taustaa: Kuuma linja perustettiin supervaltojen luiskahdettua miltei ydinsotaan 1962 Kuuban ohjuskriisissä. Hiffattiin, että peli oli mennyt oikeasti liian vaaralliseksi ja maapalloa ei ehkä kuitenkaan kannattaisi posauttaa, vaikka kuinka mieli tekisikin. Piti mahdollistaa se, että Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtajat voisivat välittömästi saada toisiinsa yhteyden eli mahdollisuuden selvittää välejä hiertävät asiat ennen kuin ne eskaloituisivat käsistä. Kuuman linjan kaapeli vedettiin reittiä Washington - Lontoo - Kööpenhamina - Tukholma - Helsinki - Moskova. Työ tehtiin vuonna 1963.

Sitkeässä elävä kuuma linja -legenda on se, että yhteydenpito hoidettiin puhumalla puhelimiin - ja puhelinkojeet presidenttien pöydillä olivat punaiset. Vaikka puhelinoptio oli teknisesti olemassa, tapahtui kommunikaatio ilmeisesti säännöstään kaukokirjoittimin. Jimmy Carter Library and Museumin kokoelmiin tosin kuuluu tällainen pressan punainen puhelin:

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Jimmy_Carter_Library_and_Museum_99.JPG

Myöhemmin kaapeliyhteyden rinnalle tuli pappilan hätävaraksi myös satelliittiyhteys. Kuumaa linjaa käytettiin useita kertoja maailman poliittisen tilanteen kiristyessä, muun muassa Israelin ja Egyptin "kuuden päivän sodan" aikana 1967 ja Neuvostoliiton ryhtyessä Afganistanin miehitykseen 1986. Useimmin linjalla kävi suhina Reaganin kaudella.