Syyssuvannossa: porvoolaispaatit viimeisessä satamassaan

Vinosti kävi, tuumasi sinipaatti porvoolainen.

Epäilemättä kunniallisin loppu laivalle on saada merihautajaiset. Haikean juhlava ritualistinen upotus, jossa alus saa hitaasti vajota sen elementin syliin, joka antoi sille merkityksen ja elämän, kannatteli sitä kuin omaa lastaan. Ainakin ahdinkoon joutuneiden sotalaivojen tiedetään upottaneen itsensä (välttyääkseen joutumasta vihollisen saaliiksi), mutta todennäköisesti tapa on laajemminkin käytössä ympäri maailman meriä hankkiuduttaessa eroon loppuunpalvelleista aluksista. Toki ekologisin eutanasia purrelle on sen purkaminen, materiaalin palauttaminen hyötykäyttöön. Jollain tapaa inhimillisimmin, vanhuuden ja kuoleman aspektit hyväksyen, alus kuitenkin haipuu aktiivista inaktiiviin, kun se vain hylätään rannalle tai matalikolle luonnonelementtien hitaan mutta varman hajotustyön armoille. Kuntien järjestystoimelle tällaiset irtolaislaivat on kauhistus - niiden hävittämiseen ei yleensä löydy varoja - mutta rannikkomaisemalle ne antavat pikantin lisänsä ja elähdyttävät kulkijaa pelkällä läsnäolollaan.

Ammoin 1980-1990 -luvuilla Porvoontieltä näkyvällä Bölsfjärdenillä (Karhusaaren ja Majvikin välissä) istui karikossa siihen tarkoituksellisesti ajettu ja hylätty laiva. Sen nimi oli Gun. Metallinen valas ruosteisine kylkineen viritti maantiellä kulkemiseen säväyttävän kokemuksen. Kuin vanhaa tuttua sen näkemistä odotti, kun tietyn mutkan jälkeen alkoi alamäki ja ruovikkorantainen lahdenpohja aukeni hollille. Varmaan parikymmentä vuotta, ehkä enemmänkin, ehti Gunin linjakas olemus täydentää maiseman merihistoriallis-romanttista ulottuvuutta ja suoda lepopaikan lokeille. Sitten sen kylkeen tyssähti toinenkin, hieman pienempi autiolaiva. Gun oli saanut kaverin! Aluksilla oli esteettisen antinsa lisäksi oma meriturvallisuutta edistävä tehtävänsä, merkitsiväthän ne kavalaa kivikkoa veneilijöiden vältettäväksi. Pettymys oli lopulta melkoinen, kun Sipoon kunta oli kaapinut kassalippaansa pohjilta varat hylkyjen paloitteluun. Vaikka vuodet ovat vierineet, tulee yhä samaista Bölsfjärdenin kohtaa katsottua kuin odottaisi Gunin siihen palanneen. Lahdenpohja on nyt autio ja steriili.

Aavelaivojen traditio seudulla kuitenkin jatkuu. Hieman idempänä, Emäsaloon vievän tien laidalla Tolkislandetilla avautuu joutoranta, jolla atomi atomilta universumiin purkautuu kaksi mainiota purkkikuomaa. Toinen istuu siivosti rantasoralla, toinen kallistuu kuin kosmista huippausta tuntien matalassa vedessä. Luomme tässä kuvakatsauksessa katseen "Siniseen" ja "Punaiseen", kuten aluksia kutsumme vailla tietoa niiden oikeista nimistä.

Punainen on nostettu rannalle. Kaikki sen yleiskunnossa vihjailee edellisestä merimatkasta olevan vuosia ja viimeisen sataman löytyneen.

Lähistöllä on vedenvaivaama takametsä ja salamyhkäinen matala lahdenpohjukka. Ilmakuvan mukaan pohjukassa on jopa kolme hylkyä, ilmeisesti lotjaa. Tässä niistä yksi zoomilla tavoitettuna.

Rantaviiva huokuu epämääräisyyttä, hallitsemattomuutta, sanalla sanoen vapautta.

Sininen lepää matalalla.

Liikuttavaa kyllä, alus on kiinnitysköydellä mantereeseen yhdistetty - ikään kuin se muuten voisi ajelehtia pois.

Rantaan on pystytetty penkki syntyjen syvien mietiskelyä varten. Toisena tukipisteenä on perämoottorin irtotankki.

Nuotiopaikalle on päätynyt DVD-elokuva Wall Streetin valtias. Haaveilu on tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan rajattomuuden tunnetta tarjoava olotila, joka voi edistää onnellisuutta ja jaksamista ja myös palvella määrätietoista tulevaisuuden rakentamista.

Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana on meri, yhteys maailman kaukaisimpiinkin rantoihin.

Punaisen muodot ovat venusmaisen muhkeat.

Sininen tyyrpuurin puolelta.

Siinä missä kaikista laivoista tulee jossain vaiheessa jätettä, voi homman kiepsauttaa toisinkin päin. Seikkailijataiteilijat Tommi Taipale ja Teemu Takatalo kumppaneineen rakensivat jätteistä merikelpoisen purjealuksen, "pelastusalus" Silakan. Se laskettiin vesille loppukesästä 2010 Taivassalosta ja sillä käytiin muun muassa Eestissä. Alus on yhä olemassa ja bongattu taannoin Suomenlinnassa, mutta sen taivallus päättynee pian romutukseen. Silakalla vieraili vuosien varrella joukko ajattelijoita miettimässä Itämeren ja yhteiskunnan tilaa, pelastamassa siis maailmaa. Keskustelut ja silakkalaisten tarina on tallennettu juuri ilmestyneeseen kirjaan Pelastusalus Silakka:

http://www.yleisradio.net/index.php/projects/23-pelastusalus-silakka-kirja

Kun kesä vetäytyy mereen

Kesä ei ole kuolevainen. Se astuu mereen, joka puolustaa kumppaniaan tiikerin raivokkuudella.

Minne kesän päävoimat perääntyvät Kuningas Talven kolkutellessa martaaksi lyötyä maata ja pohjoisen miehen jo heiluttaessa lumilapiota? Suvi vaeltaa poistuvien lintujen vanaa lounaaseen. Se asettaa leirinsä etäisille saarille ja sulautuu mereen lietsoen sitä lämpönsä voimalla. Ja vahvistuneen meren pinta nauraa hämäränhyssynkin läpi vaahtoisena. Paksuiksi valleiksi sorarannoille paiskautuvat sen rusehtavat rakkolevämetsiköt, tanssinsa hurjuudesta irti ravistuneet viitanliepeet.

Saaristomerellä veden lämpötila on nyt marraskuun lopulla seitsemisen astetta ja hieman etelämpänä lähemmäs kymmenen. Ei mitään kylpylälukemia, mutta kuitenkin haastajan vino hymy talvelle, joka yrmynä vaatii aallon jähmettymistä jääksi. Itämerellä on massaa kuin sumopainijalla ja toisinaan se saa tuekseen leutoja ja suolaisia pulsseja Atlantilta. Monessa eteläisen Suomen järvessä ja meren sisälahdessa olemme jo seittimäisen riitteen nähneet ja jääkiteiden kolkonkaunista helinää kuunnelleet, mutta aavalla kaukana mantereesta eletään eri todellisuudessa.

Se pieni rajallinen maa, jota aava ympäröi, siellä liikkuu vielä väräjävin tuntosarvin hepokatti, helmiyökkönen ja hevosmuurahainen. Saattaapa yksinäinen amiraalikin avata mustapunaisen viittansa keskipäivän hetkellä. Muisto kukoistavista ketopäivistä ei ole liian kaukainen, sillä pientareella kukkii vielä satunnainen siankärsämö, keto-orvokki ja kannusruoho. Almanakkaa voi kapinassaan lehteillä taaksepäin. Ja suu hyräilee odottamatta Summertimea: http://www.youtube.com/watch?v=MIDOEsQL7lA

Poikkesimme alkuviikosta ihailemassa talvea lauhduttavaa ulkomerta Örön linnakkeella. Olot Saaristomeren kaukolaidalla 70 kilometriä Turusta etelään muistuttavat monessa mielessä tuntureita, ja yksi vastaavuus on säätilojen äkkinäiset vaihtelut. Keskimäärin auringon vuotuinen säteilymäärä on ulkosaaristossa selvästi mannerta suurempi, mutta nopeasti näyttämölle ryntäävät pilvet ja sumutihkut ovat tyypillisiä. Aika tuntuu venyvän, sillä yhdessä päivässä voi kokea monta erilaista päivää tai jopa vuodenaikaa. Taivaan alituinen voimakas läsnäolo leimaa olemista ja vesirajaan ihminen - omassa kehossaan vellovan meren kutsuma - tuntee alituista vetoa. Siitäkin huolimatta, että tuuli ottaa harvoin vapaata ikiurakastaan.

Koska uskomme taivaan ja meren näkymien tekevän hyvää, jaamme tässä kaksitoista kappaletta kyseistä yhdistelmävitamiinia.

Aamun meri miltei musta.

Pilvet myllertävät levottomina niin kuin kesällä ukkossähkön dynamoina.

Kaukainen harmaa aava on täynnä äänettömiä valkoisia leiskahduksia. Tuuli heruttaa silmistä kyyneliä, on tihkuinen itsekin.

Kirkastus. Kesä vetäytyy hitaasti ja talvelle pitkää nenää näyttäen. Useina vuosina se ei lainkaan luovuta näitä selkiä jään lamaannukselle. Kuloontuneiden korsien heilunnassakin tuntuu melkein ilkikurisuutta.

 Kohina on kuohkeaa, muhkeaa - jätin hengitysrytmi pitkä ja levollinen.

Uskollinen tähtemme yrittää parhaansa...

 ... mutta sen kaari ei kanna pitkälle.

Kultainen putoaminen.

Lounas. Seuraava ranta on Gotlannissa kolmensadan kilometrin päässä.

Aurinko on jo horisontin alla, kun maisema äkkiä syttyy epätodelliseen vaaleanpunaiseen hohtoon. Sammuvalla kynttilälläkin on viimeinen ponnistuksensa, jossa valo sekunniksi kahdeksi voimistuu.

Maan ja meren kohtaaminen kuohuttaa.

Taivaan estetiikalle syntyi taannoin artikkelinsa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/rajaton-syli-taivas-estetiikan-ylevan.html

Ruovikko-eksploraatio: Snappertunan ja Tammisaaren muinaisväyliä kartoittamassa

Pohjoistuuli tuiversi hyytävästi, kun esoteerisen maantieteen koulun merellisen osaston aktiivit saapuivat Länsi-Uudenmaan Snappertunan Prästholmiin. Paikallisen savisen joen rantamilta lähdimme vesille, mielessämme kaksi tehtävää: tutkia historiallisena faktana tunnetun mutta nykyisin lähinnä huhupuheissa elävän pohjoisen Snappertuna-Tammisaari-merireitin olemassaolo sekä selvittää Raaseporin linnalle ja siitä syvemmälle sisämaahan nousevan niin ikään historiallisen jokireitin nykyinen purjehduskunto.

Snappertunan kylän kautta kulkeva pikkujoki (Raseborgs å, syvemmällä Slottssrömmen) on rämettynyt käytännössä ojamaiseksi, ja edellä mainittu Persöfladanin ja Totalfladanin kautta vievä pohjoinen Tammisaaren meriyhteys on matalaa ruovikkolabyrinttiä, josta lävitse löytäminen ja pääseminen on kysymysmerkki. Ennen vanhaan, varsinkin Raaseporin linnan kukoistuskaudella 1300-1500-luvuilla, molemmat vesireitit ovat olleet hyvin tärkeitä kulkuväyliä, paljon maanteitä oleellisempia. Maankohoaminen ja rehevöityminen ovat kuitenkin tehneet entisistä valtaväylistä takapajuisia ja salamyhkäisiä rapakoita, joita unohduksen rauha aateloi. Niiden sisäänpäin sykertyvä suojaisuus suo lymypaikan äidillistä tuntua, mutta virittelee hetkittäin myös mangroverämeen kuumeista tunnelmaa.

Kuvallinen raporttimme on jaettu retken mukaisesti kahteen osioon. Näistä ensimmäinen on:

SNAPPERTUNASTA TAMMISAAREEN (päivä 1)

Retkikuntaa palveli italialaisvalmisteinen Blitz-merkkinen kumivene, jota asennetaan tässä lähtökuntoon Raseborgs å:n rannalla.

Sitten keula merelle. Vai onko tämä jo merta? Sitä ei tiedä kukaan, sillä vesi virtaa aika ajoin kumpaankin suuntaan.

Tammisaaren sisäsaaristo on ollut asuttua kauan ja ihmisen merkit usein rannoilla läsnä.

Tässä on kiidetty jo tovi ja lähestytään Persöfladanin labyrinttiä.

Vesi on täynnä möhnää, mutta jonkinlainen kirkkaampi väylä erottuu keskellä.


Tutkimusretkeilijät "siellä jossakin". Maantieteilijä Wolfgang Zeller (oik.) Edinburgin yliopistosta on tehnyt rajoihin liittyvää kenttätutkimusta Afrikassa ja koki Tammisaaren ruovikkoreittien muistuttavan kaikessa arvoituksellisuudessaan Namibian ja Sambian välistä Sambesi-jokea.

Laaja ruovikko nimeltä Mararna. Välillä vastaan tuli risteyksiä, joissa reitti piti vain valita selkäydintuntumalta. Kaikkiaan Snappertuna-Tammisaari -sisäreitin pituus on ehkä 15 kilometriä. Osuudet järviruo'on reunustamissa kanjoneissa tekivät etäisyyksien hahmottamisen kuitenkin haastavaksi.

Ei ole sattumaa, että ruovikot merkitään usein karttoihin samalla symbolilla kuin suot. Upottavina ja vaikeasti määritettävinä nekin ovat vaihteleva sekoitus maa- ja vesielementtiä. Monin paikoin ihminen ei voi ollenkaan kulkea niissä muutoin kuin talvipakkasilla. Reitit tuntemalla niin soilta kuin ruovikoista voi saada suojaa, kuten vainotut ovat aina metsäveljiin ja pirtukippareihin asti tienneet. Epävarmalle tai epäonniselle ne voivat puolestaan olla kohtalokkaita ympäristöjä. Molemmat ovat vahvasti alitajunnan maisemia, jossa tunnetun osuus verrattuna kätköisyyteen on pieni; ruovikoissa tämä korostoo ruo'on korkeuden vuoksi.

Jopa avoimelta vaikuttavilla vesialueilla oli runsaasti potkuriin kertyvää vesikasvillisuutta. Sitä poistettiin toistuvasti.

Tammisaaressa! Vanhaa reittiä pystyy siis yhä kulkemaan. Mutta ehkä se ei onnistuisi muunlaisella veneellä kuin litteäpohjaisella kumiveneellä tai kanootilla.

Tammisaaren nähtävyyksistä riiti tämä mystisen näköinen vanha laitosrakennus...

... ja tammivyöhykkeen rehevä luonto ruskan kynnyksellä.

Paluumatka tehtiin avointa ulkoreittiä, jonne pääsee Jomalvikin kanavan kautta.

Kesäpaikkojen sesongin ulkopuolisessa kuolonhiljaisessa rauhassa on oma merkillinen ja vahva tunnelmansa.

Selkeiltä vesiltä oli helppo myös tarvittaessa rantautua.

RAASEPORIN LINNALLE JA POHJOISEEN (päivä 2)


Raaseporin linnan raunioille on jokiteitse runsaat kaksi kilometriä lähimmältä pieneltä merenlahdelta. Jälleen kovin tutun näköisiä ruovikkokanjoneita.

Torni näkyvissä!

Linna joen rannalta.

Vesireitille näkynyt torni on oikealla. Se on ollut muinoin huikeasti kuusikerroksinen.

Näkymä tornista lähestymisreitille.

Kaikkien romantikkojen toiveuni tässä kuvattuna vuoden 1906 kansakoulun opetustaulussa.

Raaseporin linnan rakensi tiettävästi Bo Joninpoika Grip 1300-luvulla tasapainottamaan Suomenlahden toisella puolella sijaitsevan Tallinnan mahtiasemaa Ruotsin eduksi. Kulta-aikansa linna koki 1400-luvun keskivaiheilla, jolloin Ruotsista karkotettu kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonde piti siellä hoviaan. Välillä linnaan hyökkäsivät tanskalaiset, välillä merirosvojoukkiot. Sen kohtaloksi koitui kuitenkin Helsingin perustaminen, mikä teki siitä strategisesti käytännössä tarpeettoman. Toinen hylkäämisen syy oli maankohoaminen, joka näivetti linnalle johtavaa vesireittiä. Linna hylättiin 1553 ja se sai rauhassa rapistua 1890-luvulle, jolloin sen kunnostaminen alettiin ensiaskeliaan ottavan, kansallisromanttisesti motivoituneen matkailun tarpeisiin. Linnan lähelle rakennettiin samoihin aikoihin Suomen ensimmäinen turisteille tarkoitettu majatalo.

Matka jatkuessa linnalta sisämaahan reitti muuttuu heti viidakkomaisemmaksi.

Metsäisiä rantoja.

Paikallinen kulkupeli, parhaat päivänsä nähnyt lautta.

Joen syvyys on enää metrin luokkaa Snappertunan kylää ohitettaessa. Tietyt maastonmuodot, kuten joelle laskevat rampit, todistavat joen olleen kerran tärkeä kulkuväylä.

Tunnetuin snappertunalainen on maailmanlopusta tulisesti saarnannut unissasaarnaaja Maria Åkerblom (1898-1981). Hänet vietiin toistuvasti mielisairaalaan ja hän kärsi myös viidentoista vuoden kuritushuonetuomion muun muassa murhayrityksestä - mutta oli silti åkerblomilaisuutena tunnetun liikkeen sokeasti seuraama.

Tässä linnanrauniolta on pari kilometriä ja ollaan ohitettu vanha rannikon maantie. Ties kuinka mones potkurin puhdistus meneillään. Yhä pidempiä osuuksia kuljettiin suosiolla meloen.

Välillä vesi näytti tältä. Nyt kuulkaa arvon jyväjemmarit, biohiiltä peltoihin, kiitos, jotta ravinteet eivät hulahtaisi noin vain vesistöjä rehevöittämään.

Joki on jo aikaa sitten muuttunut ojaksi, kun nousemme penkalle ja julistamme retken tavoitteen täyttyneen: olemme todistaneet, että ikiaikaista vesiväylää voi yhä kulkea syvälle sisämaahan. Eteneminen olisi ollut yhä mahdollista ainakin kilometrin, liki täydellisesti umpeenkasvaneelle ja pajuryteikköiselle Huskvarnträsketille, mutta se säästetään kevätretken kohteeksi.