tiistai 23. marraskuuta 2021

Kaarnansuikaleita mättäillä: todistamassa kuusen väistymistä Etelä-Suomesta

Kukoistavammaksi etelärannikon kuusikko ei enää tule. Se on lakipisteessään, joka on väistämättä myös käännekohta.

"Elämämme ahdistus ja epävarmuus aiheutuu siitä, että elämme muutosten aikakautta, muutosten, jotka ovat suunnattoman paljon nopeampia ja todennäköisesti luonteeltaan syvällisempiä kuin ne mullistukset, jotka tapahtuivat vajaat kymmenentuhatta vuotta sitten metsästäjän poistuessa metsästä ja asettuessa kiinteille asuinsijoille." - Rolf Edberg, 1966

Kuljin heinäkuun 20. tuttua metsäpolkua omilla tiluksilla, kun havaitsin erään kuusen tyvellä purua. Se muistutti vaaleapaahtoista kahvijauhetta. Tiesin heti mistä oli kyse. Kirjanpainaja oli iskenyt puuhun. Kyseinen kaarnakuoriaislaji oli onnistunut synnyttämään saman kesän aikana jo toisen sukupolven, mikä on hyvin poikkeuksellista.

Kuori oli täynnä pieniä reikiä, joista hissukseen varisi alas purua. Kun kuunteli hiljaa korva kaarnan lähellä, kuuli eräänlaista kosmista taustaritinää, alastonta ja kauhistuttavan tehokasta elämänkiihkoa; nilaa nakerrettiin kuoren alla. Pikainen katselmus lähiympäristössä paljasti noin viidentoista kuusen olevan samassa jamassa. Kirjanpainajan rynnäkön edessä olivat antautuneet jopa vanhat ja isot kuuset, jotka olivat vuosikymmenissä sentään kokeneet yhtä ja toista. Kesän 2021 helleputken olosuhteet olivat mahdollisimman huonot kuuselle ja mahdollisimman hyvät sen viholliselle.

Parin hehtaarin metsäkokonaisuus on huomattavan monimuotoinen, ja siellä on totuttu vain yksittäisten puiden kuolemiin. Samoin kun yksittäisiä ihmisiä kuolee siellä täällä, on se yhteisötasolla normaali asiantila, mutta jos jossain kuolee yhdellä kertaa koko kulmakunnan asujaimisto, soivat hälytyskellot.

 

Metsätilamme on osa Sipoonkorpea, joka on Helsingin luoteispuolella sijaitseva kuusivaltainen metsämanner. Kun samoilin korven pohjoisosien komeimmilla salomailla kuluvana syksynä, odotti siellä pelätty ja samalla ennakoitu näky: kuolleita kuusia huomiota herättävissä määrin, kokonaisia puuryhmiä tai jopa ”kuvioita”, käyttääksemme metsänhoidollista termiä.

Kokemus oli tavallaan ylevä. Sivu Pohjolan luonnonhistoriassa on kääntymässä, ja sellaisen prosessin rinnalla ihminen tuntee pienuutensa.

Varvikkoa täplittivät kaarnan kappaleet. Kuuset oli laajalti revitty tikkojen toimesta. Kuihtuneet neulaset olivat karisseet lempeän ruskeaksi matoksi maahan. Outona paistoi martaan valo läpi riivittyjen viuhkojen. Tuhruisina ja puruisina, paljas vaalea puu pilkottaen pitivät rähjäiset jättiläiset kohtalontovereilleen seuraa, viimeiseen asti yhtenä joukkona seisten.

Mieleeni nousivat takavuosikymmenien kuvat Keski-Euroopan happosateisiin kuolleista havumetsistä. Ja vielä relevantimmin taannoiset kuvat Pohjois-Amerikan taigametsien massiivisista tuhoista sikäläisen kaarnakuoriaisen, vuoristonilurin käsittelyssä. Tunsin yhteyttä ihmisiin, jotka samalla tavalla olivat järkyttyneet tutun metsän äkillisestä muutoksesta planeetan toisella puolella.

Koska kirjanpainajan toukkien kehitys hyötyy lämmöstä, ensimmäisenä sen tappamiksi päätyvät aurinkoisten kohtien reunakuuset. Tällaisia kasvaa esimerkiksi karun kalliorinteen alapuolella. Kun reunuskuusikko kuolee eikä enää varjosta sen takana olevia kuusia, ne puolestaan altistuvat tuhohyönteiselle. Kuusikon kuolema vastaa valotaloudellisesti miltei avohakkuuta, vaikka kuuset jäisivät sijoilleen niin kuin ne suojelualueella jäävät.

Kuusimetsien kuolema-aalto etenee kuin kaatuvat dominopalikat. Nyt kenties on kaatunut vasta yksi tai kaksi dominopalikkaa.

Mutta siitä se lähtee – eikä prosessia pysäytä muu kuin ihme.

 

Kirjanpainajakuusikko Hindsbyn metsässä. Tässä tapauksessa kuuset altistuivat lisääntyneelle auringolle siksi, että niiden vierestä metsää oli kaatunut myrskytuhona.


Kuusi on väistymässä Etelä-Suomesta. Metsätutkijat ovat osanneet sitä ennakoida, ja nyt sen voi nähdä omilla silmillään jos vain käy metsissä.

Kuusen sietokyvyn raja-arvo on noin 1400 astevuorokautta vuotuisessa lämpösummassa. Lämpösumma tarkoittaa lämpöasteiden summaa niiltä vuorokausilta, joina keskilämpö ylittää viisi astetta. Etelärannikolla kuuselle sovelias lämpösumma on jo ylitetty ja se tulee mitä ilmeisimmin ylittymään lähivuosikymmeninä kaikkialla Etelä-Suomessa.

Kuusen perääntymistien traaginen kuvaelma on piirtyvä syvälle niiden mieliin, jotka ovat ehtineet kasvaa tutun boreaalisen havumetsän maisemissa ja elävät vielä jonkun vuosikymmenen nähdäkseen tapahtuvan. Tilaisuus on itsessään ainutlaatuinen, mutta auttamatta kolkko. Etelärannikolla on yhdestoista hetki todistaa kuusimetsiä niiden kaikessa mahtavuudessa, vielä ylväinä ja terveinä. Ne on syytä ikuistaa mieliin, sanoihin, kirjaimiin, säveliin, kuviin, perimätietoon.

Sipoonkorven pohjoisosissa sijaitseva ”Metsäisin metsä” (eniten runkokuutioita sisältävä neliökilometri Suomen metsissä) koostuu ennen kaikkea jättimäisistä kuusista. Pohjoisempaa saapuvat ihmiset päivittelevät syystä etelän puitten korkeutta. Ja korkeista puista ylenpalttisin on silkan biomassansa puolesta kuusi. Kuusessa on jähmeyttä hyvässä mielessä, se ei hötkyile eikä vipata.

Upseerikoulutuksessa tähdennetään, ettei komentajan pää saa liikkua puhuttaessa. Uskottavan johtajan tulee olla vakaa ja vähäeleinen; sellaista kuunnellaan ja sellaiseen luotetaan. Tämä ominaisuus on eräs roomalaisista hyveistä, nimeltään gravitas, mikä parhaiten kääntyy sanaksi ”painoarvo”. Sitä on kuusitaatolla valtiaan viitassaan: arvokkuutta huokuvaa hillittyä mahtavuutta, taitoa kantaa itsensä tyylillä. Iäkästä kuusta, joka on seissyt kunnialla monet myrskyt, kunnioittaa vaistomaisesti. Itse näin sellaisia lapsuudenkotini yläkerran ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä. Ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla saatoin katsoa puutarhan ja niityn takana häämöttäviä mahtikuusia, joiden latvat tuntuivat keskustelevan taivaan kanssa.

Näkymä kuusen tummista sahalaitalatvoista taivasta vasten lienee vaikuttanut monia tämänkin tekstin lukijoista. Yhtä lailla perituttu on kuusen tyven hämyisä kellari, joka sankkojen oksien reunustamana on tarjonnut lukemattomille eränkävijöille yösuojan. Mielikuvaan kuusimetsästä ei liity hellejakson paahde, vaan lapsuuden ilmanala koleine kesineen ja narskuvine pakkaslumineen, ja se loputtomalta tuntunut odotus nähdä asfaltti jääkerroksen alta.

Kuusi hiipi Suomen alueelle idästä kivikauden lämpöjakson päätyttyä viitisen tuhatta vuotta sitten. Se tuli viileyden ja kosteuden kutsumana. Ahvenanmaalle se ehti vain kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuusen myötä metsä sai kahdet kasvot: toisaalla avaran männikön (ja lehtimetsän) valoisuuden ja toisaalla juron kuusikon synkeyden. Ympäristön polariteetti voimistui. Tunnelma muuttui koko luonnossa, mikä vaikutti väistämättä pohjoisen ihmisen mielenmaisemaan. Sisäänpäin kääntynyt syvämietteisyys varmasti lisääntyi, kun se sai vastinpintaa ulkoisesta todellisuudesta. Kuusi myös voimisti suojan tuntua ympäristössä ja samalla se luonnollisesti tarjosi myös konkreettista suojaa, niin näkösuojaa kuin säänsuojaa.

Ehkä on kuusen ansiota, että tutkitusti selvä enemmistö suomalaisista mieltää metsän turvapaikaksi, johon liitetään kohdun ja sylin tuntua.

Kuusikon katveessa olemme kohdanneet niin kirpeän happamia sammalsaleja kuin vehmautta uhkuvia lehtolaikkuja, mutta ennen kaikkea mustikkatannerta, jonka tummansiniset aarteet ovat osa auvoisimpia metsämuistoja. Ei ole sattumaa, että Cajanderin metsätyyppiopissa tuoreen kankaan nimitys on ”mustikkatyyppi” (Myrtillus-tyyppi, MT). Se on Etelä-Suomen yleisin metsätyyppi, johon kuuluu 35 prosenttia alueen metsämaasta.

 

Jos kuusi on kirjoituksen päätähti, tutustutaan myös kirjanpainajaan sen elämän avainhetkinä.

Jonain lämpimänä kesäpäivänä ilmoilla parveilee suuri määrä mitättömän pieniä suikeita kuoriaisia, jotka laskeutuvat yksi toisensa jälkeen kuusten rungoille. Ne tonkivat kaarnan saumoja kuin siat, kunnes alkavat porautua läpi. Kuoriaiset ovat kaikki koiraita. Ne kaivavat kaarnan alle pariutumiskammion. Kun se on valmis, ne kutsuivat kemiallisin viestein naaraita. Daameja kömpii tupatarkastukselle kahdesta neljään per kammio. Puitteet hyväksyttyään ne parittelevat koiraan kanssa. Hedelmöityksen jälkeen naaraat kaivavat kuoren alle omat emokäytävänsä, jonka reunoille ne laskevat munansa. Munista kuoriutuvat toukat syövät kuusen elävältä, ellei se onnistu eliminoimaan hyökkääjiä pihkallaan.

Kuusensurmista ainoa ei toki ole kaarnakuoriainen. Juurikääpä eli maannousemasieni aiheuttaa kohtalokasta tyvilahoa. Sen vaivaama kuusi näyttää usein ulkoa terveeltä, mutta sitten se katkeaa kovalla tuulella ja paljastuu sisältä pehmeäksi hötöksi. Juurikääpä leviää puusta toiseen paitsi juurien välityksellä, myös itiöinä ilmateitse kaikenlaisiin kuusen haavoihin mukaan lukien tuoreeseen kuusikantoon. Itiöitä on mainittavasti ilmassa kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta eli kasvukauden rajan. Toisin sanoen mitä enemmän kasvukauden päiviä sisältyy vuoteen, sitä enemmän juurikäävän itiöitä tarjolla.

Edelleen mitä vähemmän routapäiviä, sitä enemmän kuusi altistuu tuulen vaikutukselle syyssateiden pehmentämässä maassa. Kuusia siis kaatuu enemmän kuin talvi ei ota tullakseen ja Atlantti paiskaa kaatosateisen myrskynpoikasen toisensa perään päin kaamosajan mustana humisevaa metsämuuria. Kuusen tuuhea ja runsas neulasto, joka tähän mennessä on ollut sen kilpailuetu, on enevissä määrin riskitekijä, fysikaalisten tuhovoimien maalitaulu.

Kun Lapin kynttiläkuusi on muodoltaan sopeutunut lumitaakan minimointiin, on sen eteläinen serkku saanut kasvattaa valtavat oksansa lähes vaakasuoraan. Märkä lumiräntä yhdistettynä navakkaan tuuleen voi täyttää laveat latvustot liian raskaalla taakalla ja rysäyttää ne poikki. Kun näin tapahtuu, metsässä voi kuulla toistuvia pamauksia ja rytinöitä. Kuolettavia monimetrisiä törrökeihäitä iskeytyy loskaiseen maahan. Näin tapahtui Sipoonkorvessa joulukuussa 2017.

Porottavan kuumina ja ritisevän kuivina kesinä kuusi voi yksinkertaisesti menehtyä janoon niillä kuivan ja tuoreen kankaan välimailla, jotka ovat sille tähän asti – haihdunnan pysyessä tietyn raja-arvon alla – kelvanneet. Näin kuusi perääntyy nääntymyksen kautta.

 Kuusi haluaa elää kostean muhkeassa katveessa, hämärissä hissukseen.

Kuusi ei väisty ainoastaan luonnonprosessien toimesta. Kuusikoita hakataan lähitulevaisuudessa, joko tuhoa ennakoiden tai tuhon katkeran kalkin kirvoittamana, aiempaa raskaammalla kädellä. Jos kuusimetsiä kuolee laajalti kaarnakuoriaisten vuoksi, kuten esimerkiksi Ruotsissa on viime vuosina käynyt, markkinat tukkeutuvat polkuhintaan myytävästä hätähakatusta kuusesta. Sellaisen myyjäksi ei kukaan metsänomistaja halua päätyä.

                      Aikapommi kuitenkin tikittää. Viimeisen neljännesvuosisadan Suomen metsiin on istutettu selvästi enemmän kuusta kuin mäntyä. Suurin syy tähän on, että nuoren männyn vuosikasvaimet ovat hirvien herkkua. Hirviä ja muita sorkkaeläimiä on metsissä puolestaan luonnottoman paljon, koska avohakkuumallinen metsänkorjuu vesakkoineen on luonut niille suunnattomat salaattipöydät eikä niitä saalistavien suurpetojen ole suvaittu kasvattaa kantojaan. Samalla kuusen suosiminen metsänuudistuksessa on johtanut siihen, että kuusta on istutettu sellaisillekin kasvupaikoille, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole sille suotuisat.

                      Umpikuja häämöttää myös talousmetsien yksipuolisuudessa. Yhdeksän kymmenestä talousmetsähehtaareista on sellaisia, että niissä kasvaa vähintään 75-prosenttisesti vain yhtä puulajia, ja yli 95 prosenttia hakkuista on uudistettu kuuselle tai männylle.

Ajatelkaamme kuusiviljelmää juurikäävän kannalta: kun puiden välissä ei kasva muiden puulajien yksilöitä, jotka sen etenemisen pysäyttäisivät, mikään ei estä juurikääpää levittäytymään koko kuviolle. Samoin kirjanpainajan mahdollisuuksia rajoittaisi ratkaisevasti se, että kuusi olisi metsässä vain puulaji muiden joukossa. Kuoriaiskantaa kontrolloisivat myös tikat, jos metsään olisi jätetty kolopesintään sopivia vanhoja lehtipuita.

Yksipuolisessa ekosysteemissä tasapainottavat tekijät ovat vähissä. Se on hutera, valmis kaatumaan ensimmäisestä kunnon tuuppauksesta.

 

Metsäpolkua reunustavat tiheinä nuoret pienet kuuset. Ne ovat sopivan mittaisia siihen, että niiden latvushavuja saattaa pelmuttaa molemmilla käsillä. Jäntevän joustavat taimet tiheine neulasineen ovat virheettömän elinkelpoisia. Ne tuntuvat uhkuvan optimismia. Nuoret kuuset eivät kiinnosta kirjanpainajia (ainakaan vielä) ja ne aikovat yrittää parhaansa tullakseen metsän hallitsijoiksi. Kilpakentälle pyrkii kuitenkin moni muukin ja nyt aiempaa paremmin mahdollisuuksin.

                      Tammi on kyyristellyt kapoisella kasvuvyöhykkeellään, joka on kattanut etelärannikon läntisen puolen, ollen syvimmillään noin 30 kilometriä. Tämän sillanpääaseman se kivikauden ajoilta kuitenkin piti, ei tullut ajetuksi mereen, ja nyt se on levittäytyvä kohti taantuvia kuusikoita. Tammen runsastuminen marginaalisesta kuriositeetista valtapuulajeihin on toki oleva suhteellisen pitkä tie. Tammi on kotimaisista puulajeista eniten muita eliölajeja elättävä, todellinen elämänpuu. Miltei samanveroinen biodiversiteetin keidas on haapa. Se on valmiiksi varsin yleinen puulaji, joka kaiken lisäksi leviää tehokkaasti juuriversoina. Haapa on vain odottanut tilaisuuttaan, kuten tietenkin myös koivu ja muut lehtipuut pajuja unohtamatta.

Entä mänty? Kuivuutta sietävänä valopuuna se tulee pärjäämään paljon paremmin kuin kuusi eikä sillä ole vastaavaa kuoriaisongelmaa – ainakaan vielä. Tulevaisuuden metsien voi siis olettaa olevan mänty- ja lehtipuusekoituksia.


Kaarnan rapistua alas kuvioivat kuusen runkoa kirjanpainajanaaraiden emokäytävät ja niistä erkaantuvat toukkakäytävät. Jokainen kuvioista on kuin uniikki taideteos.


Kuusettuminen on tähän asti ollut lehtoluonnon uhka ja kuusta on suojelualueilta poistettu. Näin on tehty Sipoonkorvessakin, jossa kuusia on kaulattu pähkinäpensaslehdoissa. Lehdot ja lehtomaiset kankaat lähtevät uuteen, loisteliaaseen kukoistukseen kuusten vähetessä. Vanhat sinnittelijälajit runsastuvat ja uusiakin ilmaantuu. Luonnon monimuotoisuus lisääntyy, ellei tapahdu odottamattomia yllätyksiä.

Viattomuuden aika on kuitenkin ohitse. Enää ei koita vuodenkiertoa, jona metsänystävä ei miettisi: mitä olosuhteet merkitsevät kuusille, ovatko ne valmiit, mitä niille tapahtuu?

Sinä joka ajatellessasi metsää näet kuusten tummat hahmot, ole valmis. Ole valmis muutokseen; puhtaaseen, raakaan muutokseen. Vaikka et sitä voi estää, ota muutos opettajana, anna sen puhua suoraan, oivalla se.

Valmistaudu hyvästelemään läheiset kuusivanhuksesi. Ja muista pörhöttää niitä terhakoita kuusitaimia, jotka yhä reunustavat polkuasi.


torstai 11. marraskuuta 2021

Esoteerinen maantiede podcasteissa

Kuunteluvinkiksi podcastien ystäville: esoteerisen maantieteen aihepiiriä on kuultavissa sekä Henry Soinnunmaan Ihmisiä, siis eläimiä että Otto Kronqvistin ja Joonas Vaaralan Havuhattu -podcasteissa. Molemmat podcast-kanavat ovat itsessään lämpimästi suositeltavia laajan ja mielenkiintoisen sisältönsä puolesta.

Ihmisiä, siis eläimiä:

Jakso 54: "Esoteerinen maantiede: Keskus ja periferia, Jung, alitajunta, rauniot ja metsä" (2021)

Youtube: https://youtu.be/QBRX3VMf58o
Soundcloud: https://soundcloud.com/ihmisiis/54-marko-leppanen
Spotify: https://spoti.fi/3mIr9ZN
iTunes: https://apple.co/3BN320i

Havuhattu:

Jakso 31: "Vartiosaari ja esoteerinen maantiede" (2020)

https://havuhattu.fi/jakso-31-vartiosaari-esoteerinen-maantiede/

Jakso 38: "Salaiset paikat & elvyttävä luonto" (2021)

https://havuhattu.fi/jakso-38-salaiset-paikat-elvyttava-luonto/

Viimeisenä vaan ei vähimpänä nostettakoon vielä esiin vuodelta 2016 oleva Perttu Häkkisen (RIP) lähetys, aiheenaan "Esoteerinen maantiede ja joutomaiden hedelmällisyys":

https://areena.yle.fi/audio/1-3806882