Tyylikkäällä susivaakunalla varustettu Sipoo on pääkaupunkilaiselle luonteva retkikohde, ainakin jos haetaan luontoon ja romantiikkaan painottuvia elämyksiä. Sipoo on suorastaan puoleensa imaiseva, sillä Espoon tai Vantaan suuntaan lähdettäessä on ensin läpäistävä parinkymmenen kilometrin raskassoutuinen liikenneväylä-, teollisuusalue- ja lähiövyöhyke ennen kuin aletaan olla vähäänkään leppoisemmilla huudeilla. Myös Sipoon suunnasta aiotaan tehdä samanlainen infrasuma, niin pääkaupunkiseudun kokonaisetu eräiden tahojen mielestä vaatii. Esoteerisen maantieteen koulussa tästä ollaan noin 360 astetta eri mieltä. Mutta ei siitä paatosta tällä kertaa. Mennään sen sijaan pyörähtämään marraskuisessa Sipoossa, jossa tunnelma makasi yhtä levollisena kuin kaamospäivän jatkuva hämärä.
Aloitamme kansainvälisestikin tunnetusta mytologisesta kohteesta ja jatkamme muinaishistorian kautta parantolan pariin. Ja näkymättömissä vaeltavan auringon laskiessa on luontevaa lopettaa retki metsäkalmistoon.
LEMMINKÄISEN TEMPPELI, GUMBOSTRAND
Huiman "perhesaagansa" maailmalle paljastaneen Ior Bockin (17.1.1942 - 23.10.2010) traaginen kuolema sysäsi meidät pienelle muistovaellukselle Sipoon Gumbostrandiin. Kuten tunnettua, siellä sijaitsee yksi Bockin tarinoiden kolmesta esihistoriallisesta kätköstä, "Lemminkäisen temppeli". Muut ovat Kajaanin linnanpihan kaivo Ämmänkosken saaressa ja Snappertunan uhrilehto.
Bockin mukaan näihin kätköihin piilotettiin Suomen pakanahallitsijain pyhin kulttivälineistö, kun paavin ristijoukot nousivat maihin (tämäkin Bockin omaa tietoa) tuhatkunta vuotta sitten. 1980- ja 1990 -luvuilla Gumbostrandin temppeliä yritettiin "avata" kalliota louhimalla; temppelin etsimisestä ei siis ollut kyse, vaan ainoastaan avaamisesta, kuten Bock painotti. Tämän lisäksi muita Bockin osoittamia paikkoja on luodattu maatutkalla. Jopa Oulun yliopisto saatiin tähän toimintaan mukaan. Mystistä kyllä, Kajaanin linnapihalta vuonna 2000 tutkalla havaittua isoa maanalaista metalliesinettä ei enää havaittu vuoden 2006 luotauksessa... Minne lie hävinnyt.
Lemminkäisen temppelil sijaitsee Bockin (alkujaan Svedlin) suvulle aiemmin kuuluneen merenrantahuvilan läheisyydessä ja, kuten kuva osoittaa, aivan paikallisen pikkutien varressa. Bockin nimesi kallion Kyypelivuoreksi ja kertoi sen olleen niin sanottu sukujyrkkämä eli surmakivi, jolta vanhukset muinoin ritualistisesti "kaatuivat" alas vapauttaakseen muun heimon huoltotaakalta. Ruotsissa tunnetaan myytti vastaavista kallioista, mutta joka tapauksessa ne ovat "uskoo ken uskoo" -osastoa.
Joku on tuonut kynttilöitä Bockin muistolle. Koko Kyypelivuoren alus on muuttunut rotkojärveksi. Paasimaisen kallion alapuolella, syvällä veden alla on vuosina 1987-1998 kallioon louhittu noin 4 metriä leveä ja 50 metriä pitkä tunneli. Bockin mukaan kallion uumenissa on kammio, jonka suomalaiset sulkivat vuonna 987 ristinsotureiden aggressioilta turvaan. Kammiosta sitten jatkuu yhteys gigalomaaniseen, halkaisijaltaan yli 250 kilometriä leveään spiraalinmuotoiseen tunnelikompleksiin, jossa varsinainen Lemminkäisen temppelikin uinuu.
Saksalainen Geo-Work -maatutkafirma luotasi 1992 kalliota. Siellä kuulemma näkyi merkkejä rakenteista, käytävistä ja kupolista. Kuten monet muistavat, Lemminkäinen Oy rahoitti kaivuuta, kunnes vetäytyi Bockin porukan pössyttelypidätysten säikyttämänä hankkeesta. Se oli kohtalokasta, sillä pian Bock velkautui kaivajille niin, että joutui myymään sukuhuvilansa. Kyypelivuoren tontin osti helsinkiläinen astangajooga-koulu.
Aikoinaan Bock tapasi pitää tiettynä heinäkuun yönä (Kristiinan päivän aatto 23.7.) goa trance -bileet huvilallaan. Allekirjoittanutkin vieraili niissä, olisiko ollut vuosina 1996 ja 1997. Pihalla oli iso tanssikenttä, joka oli taidokkaasti somistettu asiaankuuluvin psykedeelisin koristeviritelmin. Flurosoivat värit hohkasivat blacklightissa ja autuaan heimotunteen yhdistämät sekä sopivan yrttiviritetyt menninkäiset transseilivat kohden aamunkoittoa. Välillä saattoi käydä ihastelemassa temppelitunnelia (joka oli tuolloin tietenkin vedetön) tai kurkistaa sisään huvilaan, jossa Bock istui tarinoimassa tarkkaan kuuntelevien oppilaidensa keskellä. On herrasta mitä mieltä tahansa, niin se on ainakin ylen ystävällistä, että hän salli bileissään parin sadan nuoren tulla kotiinsa hengailemaan. Ainoat häiriönaiheuttajat tuppasivat olemaan kissalanpojat, jotka yleensä jossain vaiheessa yötä lampsivat paikalle.
Ehkä liian lähellä Bockia ei kuitenkaan kannattanut olla. Allekirjoittanut tapasi 1990-luvulla Delhissä hollantilaisen miehen, joka tilitti katkerasti istuneensa Bockin puolesta hashis-tuomion linnassa. Se ei ollut kuitenkaan pahin hänen kokemansa vääryys. Eniten heppua risoi se, ettei mestari ollut antanut hänelle lopullisia syntyjen syvien avaimia. Jotain oleellista oli jäänyt puuttumaan, sisältä tuntui ontolta ja mieli mennyt saagan pyörityksessä enemmän hämmennyksiin kuin löytänyt selkeyttä.
SIBBESBORGIN MUINAISLINNA
Helsingin Sanomissa oli 21.10.2010 otsikko
Sipoo unelmoi Sibbesborgista - Helsingin viereen kaavaillaan jopa 100 000 asukkaan kaupunkia. Hätkähdyttävän julistuksen takana on toistaiseksi vain utuinen unelma, johon liittyy sellaisia muodikkaita iskusanoja kuin "kestävä yhteiskunta" ja "kaupunkilaboratorio". Ensi vuonna Sipoossa kuitenkin alkaa suunnittelukilpailu, jossa Sibbesborgin kaupungille haetaan hahmoa. Kunnan aluekehitysarkkitehti Sirkka Huisko sanoi samaisessa jutussa: "Me olemme harpilla piirrettynä melkein saman matkan päässä Helsingistä kuin Espoo, mutta meillä on mahdollisuus tehdä kaikki alusta asti."
Se on totta, sillä originaalista Sibbesborgista on hyvin vähän jäljellä.
Sibbesborg on keskiaikainen linnavuori, joka sijaitsee Sipoonjoen alajuoksulla, joen länsipuolella. Perimätiedon mukaan Uudenmaan itäosan rannoille nousi aikoinaan maihin kolme mahtavaa viikinkiveljestä nimiltään Helsing, Sibbe ja Borg. Helsing perusti linnavuoren Vartiokylään ja Borg Porvooseen, ja Sibbe tietysti Sipooseen, Sibbesborgin. Sääli hyvää tarinaa, sillä nykykäsityksen mukaan Sibbesborg ei kuitenkaan liity viikinkeihin, vaan on perustettu Albrekt Mecklenburgilaisen hallituskaudella 1300-luvulla.
Näkymä linnavuorelta etelään. Pelloilla on vettä, mutta nykyisin meri on paennut kilometrin päähän. Linnaa perustettaessa vuori oli saari. Veteen oli pystytetty paaluvarustuksia pitämään vihollisen laivat loitolla, ja itse linnassa oli kivisiä ja puisia suojarakennelmia.
Mäen itäpuolella näkyy Sipoonjoki.
Alemman puolustuskehän maavallit erottuvat yhä selvästi. Kansallisromanttisella kaudella paikalle istutettiin tammikko juhlistamaan esi-isien linnaa.
Linnavuoren rinteiden honkia.
NIKKILÄ, ENTINEN MIELISAIRAALA-ALUE
Sipoon keskustaajaman laitamilla on laaja peltojen ympäröimä kumpare, jossa on iso ryhmä rakennuksia. Nykyisin kokonaisuus tunnetaan Itäisen Jokipuiston asuinalueena, mutta ennen sitä kutsuttiin Nikkilän mielisairaalaksi. Sana "Nikkilä" oli kolkko mustan huumorin käsite itsessään - tyyliin "tyyppihän on ihan valmista Nikkilä-kamaa" - jolle verti vetoja vain toinen käsitteeksi muodostunut paikannimi "Kakola". On melko varmaa, että kuntakeskuksen asukkaat käyttivät kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja, kun kertoivat ulkopuoliselle missä asuvat.
Nikkilän mielisairaala perustettiin viisaasti ja humaanisti maalaismaisemiin, sillä niiden aivan oikein arveltiin jouduttavan paranemista (nykyisin luonnon terveysvaikutuksista on mitattavaa dataa). Sairaalan omisti Helsingin kaupunki ja sen ensimmäinen osa valmistui 1914. Vuosikymmenien varrella kokonaisuus kasvoi. Se oli melkoisen omavarainen taajama, jolla oli puutarha, maatila ja sikala, samoin kuin pesula, voima- ja vesilaitos, ompelimo, käsityösalit, puusepän- ja maalarinverstaat, suutari ja kirjansitomo. Potilaita tuotiin sairaalaan omaa rautatietä pitkin, hevosvetoisissa junissa. Hoidokkien ei ollut tarkoitus makoilla ahdistuksissaan, vaan he tekivät vointinsa puitteissa töitä ja jopa taidetta, mikä oli edistyksellistä ja uutta hoitorintamalla. Potilaita oli enimmillään samanaikaisesti 1200. Nikkilässä kuultujen ja nähtyjen tarinoiden ja kohtaloiden kudos on mykistävä, ihan noin jo ajatuksen tasolla.
Vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa Helsingin kaupunki oli saanut (pian raitiovaunu 3:n asiakaskunnassa näkyneen) kuningasajatuksen sulkea kaksi perinteistä mielisairaalaansa, Lapinlahden ja Nikkilän. Tuossa vaiheessa Nikkilässä nähtiin mielenkiintoinen siirtymävaihe, kun käsityöläiset ja taiteilijat vuokrasivat työhuoneikseen vapautuvia osastoja ja toisaalta osa kiinteistöistä oli vielä sairaalakäytössä. Vitsi "aina ei tiennyt, kummat oli hulluja ja kummat taiteilijoita" on ilmeinen ja ehkä latteakin, mutta tosi; allekirjoittanut kuuli sen vieraillessaan erään kynttiläntekijän pajalla Nikkilässä 2001. Tuolloin kiinteistöt olivat karhean nuhjuisessa originaalikuosissa, olleet ilmeisen pitkään vailla remonttia. Rakennusyhtiö NCC oli kuitenkin jo paikalla ja kunnosti ex-parantolasta rakennus rakennukselta uniikkeja juppiasuntoja - kädentaitajat saivat väistyä sitä mukaa kun ne valmistuivat. Ratkaisua voidaan pitää lyhytnäköisenä, helppona ja ahneena. Voi kuvitella, että pajojen, gallerioiden ja kahviloiden Nikkilä, kohteen laajuuden ja esteettisyyden siivittämänä, olisi maanlaajuisesti tunnettu.
Nikkilässä on edelleen tyhjillään tai muuten joutokäynnillä olevaa rakennuskantaa, joissa sairaalan vanha henki tuntuu elävän. Luokaamme seuraavassa katse siihen.
Funkiskauden hallintorakennusta koristaa tunnelmallinen villiviinikasvusto. Kesällä rakennuksen julkisivun täytyy näyttää vain vihreältä kuutiolta.
Hiljaisia ovia.
Valtakeskus. Kellotornilla varustettu hallintorakennus alueen keskellä.
Jokin talousrakennuksista. Ehkä pesula, jonne myös Helsingin olympialaisten pyykkiä kiikutettiin.
Sairaalan vanha sikala, joka toimi loppuvuosina autotallina.
Viljankuivauslaitos.
Mitäköhän Nikkilän tohtorit olisivat analysoineet viljankuivauslaitoksessa käyneiden sipoolaisteinien mielentilasta näiden puumerkkien perusteella?
Repsotusta.
Hieno myöhäisjugendin pihapiiri.
Asuinkäyttöön kunnostettu talo.
Tyylikäs liikennemerkki.
Tenniskentän häkki. Kentän pinnoite on täysin kadonnut sammalen ja heinän alle. Taustalla oleva kerrostalo vaikuttaa tyhjältä.
Mielisairaalan hautausmaa synkässä metsässä vajaan kilometrin päässä sairaala-alueelta. Paikka on talven alla aavemainen. Perinteisesti Suomessa on ajateltu, että vainajien maassa eletään peilikuvamaisesti nyt vuodenkierron toista syrjää. Tuonen mailla on toukokuu, kylvöaika, ja täten vainajat ovat aktiivisimmillaan ja saattavat ulottaa tahtoen tai tahtomattaan vaikutuksensa myös elävien piiriin...
Sota-aika on kovaa mielisairaalassa. Nälkään nääntyminen (diagnoosinimikkeeltään
avitaminosis) ja kulkutaudit tappoivat noin 750 potilasta. Vuonna 1942 joka neljäs potilas eli noin 250 henkeä menehtyi. Rivihautoihin laskettiin pahimpina päivinä yli 15 ruumista vailla yksilöityjä hautakiviä ja -ristejä.
Olivatko potilaiden nälkäkuolemat toivottuja ja ehkä jollain tavoin edesautettuja tuon ajan Suomessa? Muuallakin kuin Saksassa oli lääkäreiden peruslukemistoa psykiatri Alfred Hochen ja oikeusoppinut Karl Bindingin vuonna 1920 ilmestynyt kirja
Die Freigabe der Vernichtung lebensunwerten Lebens eli "Elämänkelvottoman elämän tuhoamisen salliminen", joka paalutti ei-vapaaehtoisen eutanasian perusteita.
Potilaita niitti myös eräs Nobel-palkittu leikkaushoito. Muista kirurgisista toimenpiteistä poiketen lobotomiaan ei kysytty potilaan suostumusta. Suurimmalla osalla leikatuista vointi huononi ja syntyi välinpitämättömyys "kaikkia arkipäivän toimintoja kohtaan". Joka kahdeskymmenes kuoli leikkauspöydälle.
Yli 700 ruumista lepää tämän kummun alla. On aika erikoista, että mielisairaan leiman piti seurata ihmisiä täältä ikuisuuteen. Luulisi nimittäin, ettei olisi ollut liian iso vaiva toimittaa vainajia kotiseurakunnan multiin haudattavaksi - tehtiinhän näin rintamilla kaatuneillekin. Yksi nimettömistä vainajista on Helsinki-valokuvauksen legenda Signe Brander. Hänelle on yritetty saada muistokiveä kalmistoon. Brander dumpattiin Nikkilään vanhuuden, ei mielisairauden vuoksi.
Kepit kertovat rivihaudan sijainnista?
Hautausmaalla on kolme hautakiveä.
Tämä kuva halusi väkisin olla vinossa. Se sille sallittakoon.
