Nimien imussa: Lennätinvuorelta Porvoonjoen Jerusalemiin

Vuosisatainen maisema Porvooseen Jerusalembergetiltä.

Paikannimissä on parhaimmillaan jytinää. Niissä on syvyyttä, kirkkautta, murinaa, ylevyyttä, sukukronikkaa, moraalia, hymyä, herjaa, hartautta, kyyneliä, savua, raivaajahenkeä, loveen lankeamista, kuolemaa ja hehkua.

Ajallisia ja maantieteellisiä kaukopiirejä sisältyy paikannimistön isoon reppuun. Nimet kertovat tarinan jos toisenkin, jos niitä luetaan tarkkaavaisesti. Usein ne ovat ainut tie menneisyyden tuntemiseen mitä tulee paikan käyttötarkoitukseen. Nostakaamme summamutikassa esimerkkinä esiin sipoonkorpelaisvuori Tjärnepottsberget ja sen suosisar Tjärnepottskärret. Nimet kertovat, että tervapaikasta on kyse; takamaiden erätalouden ihmeellisestä yhteydestä maailman merien silmänkantamattomuuteen.

Samoin nimi kiteyttää usein paikan fyysisen olemuksen, antaa luonnon kasvoista kuvan. Hongikot erottuvat lehtimetsistä, ilvekset mouruavat kevätyössä, vetelikkö heittää kulkijalle pulman. Kun järven nimi on Kalaton (120 esiintymää Suomen kartalla), ei sen informaatiosisältöä tarvitse kahdesti tulkita. Ei-aineellista tunnelmaa saattavat välittää sellaiset nimet kuin Pahamäki (23 esiintymää), Hyvämäki (8 esiintymää) tai Ilomäki (170 esiintymää).

Toki Saarijärviä on naurettavan paljon ja Keskisuo kaikuu keskinkertaisuutta. Silti sellainenkin nimi vaikuttaa. Paikat ovat meille tietoisuuden sisältöä siinä missä ne ovat konkreettista sukat kastelevaa mätästä. Millaisen soinnin paikalle annettu nimi muodostaakaan, se vaikuttaa meihin epäilemättä ainakin silloin kuin olemme nimestä tietoisia. Nimi iskostaa paikkaan voimaa: se muokkaa todellisuutta.

Näissä mietteissä teemme pienen kevätretken parille porvoolaisvuorelle. Toisen nimi jyhkää raamatullisena: Jerusalemberget, toinen sähköttää jo romanttiseksi etääntynyttä modernismia: Telegrafberget.

Ensin suuntaamme Telegrafbergetille. Se sijaitsee Haikossa, heti kartanosta pohjoiseen. Samannimisiä mäkiä on tusina etelärannikolla. Nimi kertoo, että mäki on ollut osa optista lennätinlinjaa Krimin sodan aikana ja hyvän matkaa 1800-luvun jälkipuoliskoa. Muinaiseen vuorelta vuorelle -merkinantoon perustuva lennätinlinja yhdisti Turun ja Pietarin, suurruhtinaskunnan ja imperiumin pääkaupungit. Aiemmin vain paikallisesti merkityksellisistä mäistä tuli hetkeksi jopa suurvaltapoliittisesti ritiseviä säikeitä. Haikon Telegrafberget omaa myös luonnon romanttiseen ihailuun perustuvan käyttöjakson, joka jatkuu edelleen. 

Haikon hankki 1871 Turkin sodassa mainetta niittänyt kenraali Sebastian von Etter. Hänen luokseen parveili merkkihenkilöitä, muun muassa useita Venäjän keisarisuvun jäseniä. Etterin suvulla Haiko säilyi melkein satavuotta, siinä ajassa ehti ovi käydä ja sisäkön kutsukello soida. 24 kesänä saapui suvioleiluunsa taidemaalari Albert Edelfelt. Luonnon ihailua ei rajoitettu eikä kainosteltu; päinvastoin, se oli maalaiselon keskeinen motiivi kenraali Etterin kaltaisille etuoikeutetuille. Kartanon viereinen vuori sai kivetyn näköalareitin, jota myöten Edelfelt nousi maalaustelineineen ikuistamaan maiseman: syntyi taulu Kesäilta Haikon selällä.

Nousemassa Telegrafbergetille.

Kuten monet etelärannikon karuista kalliomäistä on Telegrafberget huipultaan käytännössä aarnimetsää.

Mänty on ollut huomattava jo tsaarinaikana.

Maisema keväällä 2014...

... ja syyskesällä 1899. Käytössä näyttäisi olleen näköalatorni. Sellainen on nykyisinkin mäellä, lähinnä ihailulavan kokoisena tosin. Toisinto Haikon selän maisemasta päätyi Pariisin maailmannäyttelyyn.

Seuraava kohteemme Jerusalemberget sijaitsee muutaman kilometrin Porvoosta pohjoiseen. Pitkin Porvoonjokea avautuu vuorelta esteetön näkymä keskiaikaiseen mahtikeskukseen. Koko maisema huokuu ihmisen pitkää läsnäoloa, jossa pauhaava moottoritie esittäytyy liiankin ilmeisenä lyhytnäköisen tuhokulttuurin merkkinä. Vuori on osa Suomenkylää eli Finnbytä. Nimi antaa viitteen, että muinoin sisämaasta kauppamatkoille saapunut suomalaisväestö piti omaa vaihtuvaväkistä leirikyläänsä kaupungin ulkopuolella.

Helsingin seudun kulttuuriympäristöopas Maalle! (Rakennustaiteen seura, 2012) kertoo Jerusalembergetistä, että siellä on "moniperiodinen kolmen kiviröykkiön ryhmä". Alueella tiedetään olleen useita jatulintarhoja, mutta näitä ei enää ole. Miksi vuori on saanut kristinuskon pyhimmän keskuksen nimen ja miksi jatulintarhat ovat kadonneet?

Ehkä suomalaisleirin vuori pakanamerkkeineen oli haastaja, jonka kirkko halusi peitota: tämä onnistui valtausnimellä ja tarhojen särkemisellä. Uutta ylevyyttä paikkaan kieltämättä valoi rinnastus Pyhän maan sydämeen. Kuin pitkään kumajava kello soi nimi paikan lävitse. Viimein tuli aika, jonka korvat eivät enää kuulleet sitä. Nimestä tuli kummajainen, jäänne. Tuhatkertaisesti tärkeämmiksi voimaäänteiksi (ja samalla paikoiksi) olivat tulleet sellaiset kuin Lidl, Prisma ja ABC.

Jerusalembergetin näköala Porvoonjokea etelään. Kirkko erottuu kaupungista.

Maisema on avoin myös länteen.

Äärimmäisessä niukkuudessa on kasvanut puita, joita voi vain ihailla.

Kuolemansa jälkeen kituhonka loistaa sadat kuutamot hopeisena patsaana.

Mäen syrjällä on kiviröykkiö, joka vaikuttaa sinne ylempää viskatulta. Mahdollinen jatulintarha-aines.

Pieni karahkakatos on suojannut jotakuta vuoren poskeen leiriytynyttä.

Sammaloitunut sekamuotoinen kivikenttä: kenties entinen jatulintarha tämäkin.

Kolmas kivimuodostelma.

Tämä voi olla hajotettu päällikköhauta. Avaamiseen on voinut houkuttaa toive hauta-aarteesta.

Jokin naavassa tuntuu kiireen antiteesiltä.

Huomattakoon tässä kohtaa maamme monet kirkko-päätteiset paikannimet. On Hiidenkirkkoa, Piilokirkkoa, Kirkkokiveä ja niin edespäin. Suomen luoliin ja rotkoihin erikoistunut Tuomo Kesäläinen (http://luolamiehenblogi.blogspot.fi/) kommentoi kirkko-päätteisistä paikoista näin: "Usein nimen takana on jokin näistä: joko siellä on kirkkomainen luola tai jonkinlainen geologinen muodostuma, jonka ympärillä on pidetty vainoaikojen aikaisia jumalanpalveluksia kun kylän kirkkoa ei ole voitu käyttää. Tai sitten paikalla saattaa olla lohkare tai jyrkänne, johon on luonto muovannut ristin rapautumisen, rakoilun tai eri kivilajien vaihtelun seurauksena. Laitilan Piilokirkossa on teloitettu isovihan aikaan koko läheisen Varhonkylän väki ja Pirkanmaalla, Hämeenkyrössä muistaakseni, on Rovastinpesä niminen luola, jossa paikkakunnan pappi on aikanaan piileskellyt".

Jerusalembergetin vierusmäki ei ole saanut omaa nimeä. Suuren nimen välittömässä läheisyydessä pienet nimiviritelmät ehkä "palaisivat puhki". Yhtä kaikki, maisema kannattaa kokea.

Tähystys havuverhon lomasta Kiialan kartanoon saa lopettaa kierroksen.

Yhdessä mielessä nimien antamisen voi nähdä paikkojen villin vapauden kahlitsemisena. Kaikkia paikkoja ei ole tarpeen nimetä, nimistä täysi kartta herättää klaustrofobisuutta. Toisaalta me hyödymme paikannimistä. Tässä ei tarkoiteta osoitteen etsintää eikä suunnistusta, vaan aluetuntemuksemme kokonaisvaltaista vahvistumista.

Nykyään nimiä antavat viralliset nimitoimikunnat. Uusia nimiä syntyy lähinnä vain kasvukeskuksiin, kuvamaan rakentamisen viimeisimpiä aluevaltauksia. Ei silti ole syytä, miksi nimeäminen pitäisi ulkoistaa vain virastotoimeksi. Haja-asutusseudun vanhoista paikannimistä miltei kaikki ovat kuitenkin spontaanisti syntyneitä, paikallisia ja kansanomaisia. Nimenannon kunniatehtävä on meidänkin ulottuvillamme.

Amatööri-termin alkujuuri on latinan amator, mikä tarkoittaa rakastajaa ja jollekin omistautunutta. Sellaisia olemme mekin, kun nimeämme meille syystä tai toisesta merkityksellisen paikan. Omistautumisemme myötä astuu suhteemme tuohon paikkaan uudelle tasolle. Nimeä ei tule vääntää väkisin, ei tehdä asiasta egoprojektia. Kenties asenteemme voisi olla sellainen, että paikka kysyttäessä kertoo nimensä. Siinäkin tapauksessa että nimi jäisi ainoastaan omaan tietoomme, liittää nimeämisteko meidät - luonnosta nousseet kulttuuriolennot - ylimuistiseen jatkumoon, jossa oloamme leimaa tuttuus. Ja paikka ei ole enää sama.

Helsingin paikannimistöä käsittelimme 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/prinsessa-ja-nahkahousut-sananen.html

Jäähyväiset Englantilaiskalliolle

Täkä-täkä-täkä tykyttää kalliopora ja käsittämättömän vanha kivi joutuu antamaan periksi.

Voi Helsinkiä, niin vähiin on sitten käynyt maa, että vanha kunnon Englantilaiskalliokin pitää pilkkoa säpäleiksi rakentamisen tieltä. Tuo kallio näyttäytyy - tai siis näyttäytyi vielä viikko sitten - Itäväylän molemmin puolin Kulosaaren sillan kaupungin puoleisessa päässä. Kallion eteläinen siivu oli jo aiemminkin vain tynkä Sompasaaren sataman rouskaistua sen vuosikymmeniä sitten, mutta pohjoinen oli kunnon komeaprofiilinen mötikkä. Kaupunkiin tullessa mäki edusti viimeistä jokseenkin luonnontilaista, täysin kultivoimatonta maastoa ennen urbaania vyöhykettä. Pelkkä sen olemassaolo oli henkireikä, tasapainottaja. Jos kalliolle halusi mennä, piti laskeutua Hermannin rantatielle ja luikkia vanhan rautatien ylitse. Aidan kolosta alkanut puskoiden suojaama polkupahainen oli luonteeltaan niin syrjäinen, ettei mäellä koskaan ihmisiä näkynyt paitsi ihan viime vaiheessa romanikerjäläisiä leireineen. Paikka kuului selvästi kategoriaan "niin keskeinen että perifeerinen":

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/08/valihuomio-niin-keskeinen-etta.html

Näinä päivinä Englantilaiskallio siis katoaa nopeasti maisemasta. Sen tilalle tulee lähivuosina jonkinlainen tornitalo toimistoille. Tulevaisuus nähdään aikanaan, mutta nimen Englantilaiskallio syntyhistoriakin on yhtä lailla hämärissä. Sörnäistenniemeen kuulunut mäki sijaitsi vuonna 1863 perustetun Sörnäisten sataman alueella. Satama oli tunnettu etenkin puutavaran viennistä ja kyllähän siellä englantilaisia sailoreita riitti. Kuulemma jossain satamakapakassa oli jopa englanninkielinen nimikyltti, mikä oli tuolloin huomiota herättävää (nykyisin on melkeinpä erikoisempaa löytää suomenkielisellä nimellä varustettu kapakka). Paikalliset lapset tunsivat alueen tiettävästi nimellä Englantilainen metsä, mikä kuulostaa aika romanttiselta ja mystiseltä nimeltä satama-alueelle, vaikka onhan siellä metsän rippeitä varmaan ollut. Vuosina 1889-1938 alueella toimi myös öljysatama, joka sitten muutti Herttoniemeen, nyt jo historian sivuille siirtyneeseen satamaan. 1950-luvulla Sörnäisten sataman maisemakokonaisuus puurakennuksineen ja rautatieterminaaleineen katosi, kun Sompasaaren epäonnisen huvilasaaren nimeä kantava satamagoljatti luotiin valtaamalla alaa merestä ja lähisaaristosta, ja kun Itäväylä istutettiin nykymallisena paikalleen.

Englantilaiskallio irtaimesta maa-aineksesta puhdistettuna juuri ennen poraamisen aloittamista.

Tästä vuoden 1934 ilmakuvasta voi paikan nykyilmeen tunteva ymmärtää, kuinka mielettömän paljon alue on muuttunut ja toisaalta kuinka "valmis" se oli jo tuolloin. Ankkurina nykypäivään toimivat lähinnä vain Suvilahden kaasukellot. Englantilaiskallion pohjoispuolella näyttää olleen tuolloin öljysäiliöitä.

Missä vaiheessa soivat hälytyskellot, kun jokainen mahdollinen ja mahdoton kolo bygataan täyteen ja kaupungin hengitys koko ajan vaikeutuu asukkaiden hyvinvoinnin kustannuksella? Kriittinen piste on jo käsillä.

Prinsessa ja Nahkahousut - sananen paikannimistä Helsingissä ja muuallakin

Kyltti Sipoon Viirilässä armahtaa kauhtumisellaan. Aina nimiä ei kaivata.

(Käsillä oleva kirjoitukseni ilmestyi alkujaan Kirkko & Kaupunki -lehdessä 6.10.2010.)

Paikka nimetään, kun paikasta välitetään ja sillä on merkitystä. Nimi opastaa perille, mutta myös luo paikalle identiteettiä. Paskalampi – yksi kolmesta tunnetusta 1700-luvun Helsingin suomenkielisestä paikannimestä – antaa kohteestaan hyvin erilaisen hohteen kuin Apollon- tai Minervankatu, jotka viittaavat kreikkalaisten valon sekä viisauden jumaliin.

Näiden väliin mahtuu monenlaista, sillä yksistään Helsingissä on yli 8000 virallista käyttönimeä – ja toinen mokoma ruotsinkielisiä päälle. Katujen ja paikkojen virallinen nimeäminen alkoi Liisankadusta ja Unioninkadusta 190 vuotta sitten. Helsingin nimistön kivijalan muodostavat ikivanhat kylännimet, joita ovat suomeksi esimerkiksi Käpylä, Malmi, Vartiokylä, Herttoniemi, Kumpula ja Meilahti. Kaupungin ensimmäisestä sijaintipaikasta Vantaajoen suulla kielivät yhä nimet Kellomäki ja Hirsipuunkallio.

Ennen nimet syntyivät ”luonnostaan” esimerkiksi paikan luonteen, käyttötarkoituksen, omistajan tai jonkin tapahtuman mukaan. Moderni nimeäminen on suunnitelmallista. Helsingin nimistön laatimisesta vastaa nimistötoimikunta, joka täytti juuri 50 vuotta. Kaupunginosan nimet annetaan usein tietyn teeman mukaan. Helsingissä käytäntö alkoi Punavuoresta 1840-luvulla, jossa nimet liittyvät merenkulkuun. Suomenkieliset nimet tulivat virallisiksi ensi kertaa Töölön asemakaavassa 1906. Romantiikka oli vallalla ja teemoina antiikin ohella Kalevala, pohjoismainen mytologia ja Vänrikki Stoolin tarinat.

Vanha nimistö on monesti kerroksellista, ja nimien alkuperä aukenee vain tutkijalle. Tulisiko heti mieleen, että Jämsän Taivassalon nimellä ei juonnu taivaasta, vaan taipaleesta eli kannaksesta, jonka yli saattoi kiskoa veneen? Ja vaikka saamelaisia oli muinoin etelässä, ei Nurmeksen Porokylän nimi viittaa poroihin, vaan kylän palamiseen 1891. Samoin lukuisat pyhä-alkuiset nimet eivät yleensä kerro luonnonuskonnon tyyssijoista (toisin kuin hiisi-nimet), vaan rajoista, joita on ollut eri ryhmien nautinta-alueiden välillä.

Kaksikielisellä alueella nimeä on voitu pompotella kielestä toiseen. Helsinkiin palataksemme: Huopalahti on mukaelma ruotsinkielisestä Hoplax-nimestä, joka on puolestaan syntynyt suomenkielisestä Haapalaksista (laksi=lahti).

Osa Helsingin vanhasta nimistöstä on kuollut tyystin. Kukaan ei sano Kansallisarkiston sijaitsevan Nuuskamyllynmäellä. Toisaalta moni historian säie yltää luoksemme nimenomaan nimistön kautta. Johanneksenkirkko sijaitsee mäellä, joka muinoin kantoi nimeä Johannisbärget, koska se tunnettiin nuorison juhannuksenviettopaikkana. Ullanlinnassa on oikeasti ollut linnoitus, Ruotsin kuningattaren mukaan nimetty Ulricasborg. Myös Helsingin kasvaessaan syömät lukuisat saaret jatkavat eloaan katukylteissä.

Paikannimen muuttamiseen ei hevin ryhdytä, mutta merkkihenkilöiden kunniaksi näin joskus tehdään. Esimerkiksi Heikinkatu (sitä ennen Läntinen Viertotie) nimettiin Mannerheimintieksi marsalkan 75-vuotisjuhlissa 1942. Nykyisin nimikkopaikkaa ei Helsingissä myönnetä elävälle ihmiselle; karenssiaika kuolemisesta on viisi vuotta.

Suomettuminen ylsi sekin nimiin: vaivihkaa muutettiin Lauttasaaren Ryssänniemi Vattuniemeksi, samoin Helsingin läntisen ulkosaariston Ryssäkari Rysäkariksi. Lenininpuisto nimettiin Alppilaan vasemmistoryhmän painostuksesta 1970.

Stadin slangin aktiiviharrastajat ovat jo pitkään kaivanneet ”helsinginkielisiä” kadunnimiä. Näitä joudutaan edelleen odottamaan, mutta Kalasatamaan on sentään luvassa slangiaiheisia korttelinnimiä.

Jälkikirjoitus: Stadin saarten veikeä nimistö

Helsingin Sanomissa oli 5.11.1997 merkillinen otsikko Pelastuslaitos poltti Sulhasen puutalon. ”Ai kenen sulhasen?”, voisi huudahtaa. Mutta kyse on saaresta: Sulhanen sijaitsee Länsiväylän kupeessa yhdessä Morsiamen kanssa.

Helsingin ehkä veijarimaisimmat paikannimet kuuluvat saarille. Näitä ovat esimerkiksi Emäntä, Viinakupu, Nahkahousut, Norppa, Mylläri, Porsas, Nimismies, Huomenlahja, Voirasia, Prinsessa, Räntty, Ulko-Hattu, Päntäri, Limppu ja Tupsu. Inventoin ne kaikki ja sata muuta saariston luontovalvojana. Ja kyllä saarilla on aina sen verta omaa luonnetta ja tuntua, että kukin nimensä ansaitsee.

Tiesittekö muuten, että kaupungin edustalla on vartiossa rivi tonttuja: Länsi-Tonttu, Itä-Tonttu ja Sokea Tonttu? No, jälkimmäinen on tosin piilossa veden alla, matalikko. Ja ne legendat. Rahakirstun tienoolla lepää tietysti aarre. Ja Leikosaaren nimi, niin kerrotaan, juontuu alkujaan ruotsin sanasta ”lik”, mikä tarkoittaa kalmoa ja viittaa ruumiiden säilytyspaikkaan.