Polulla - mietteitä maaston suonien ja askelten viisaudesta

Polku Helsingin Vartiosaaresta.

(Oheinen tekstini julkaistiin alunperin Suomen Luonnon syyskuun numerossa 7/2011, mutta se sopii hyvin myös tämän blogin aihepiiriin).

Polku, polku pieni

poikki sammaleen,

ahdas armotieni

metsän autuuteen.

Portti vehrytpieli

rauhan kaupunkiin,

missä orpo mieli

yhtyy ystäviin.

(Otto Manninen)

Onko sinulla tiettyä mielipolkua, jota askeleesi tervehtivät ilolla ja jonne mielikuvissasi tahdot palata?

Monilla meistä on. Jokamiesoikeuden ansiosta Suomessa saa liikkua melkein missä vain maastossa. Tämän vuoksi luonnonympäristössä risteilevät epäviralliset polut ovat meille tuttu ja läheinen asia. Tässä kirjoituksessa tavoittelemme polkujen ideaa ja luonnetta.

Polut ovat kulkuväylien aatelia ollessaan täydellisen orgaanisia. Yksikään neliösentti polunpohjaa ei ole auki syyttä. Polut syntyvät spontaanisti ja aidosta tarpeesta. Kukaan ei lähde tamppaamaan maastoon polkua kirjoituspöydän takaa päätetyin, elämästä vieraantunein motiivein, vaan polut ilmaantuivat kuin taiasta sinne minne mieli vetää ja jalat vievät. Poluissa yhdistyy maalaisjärki estetiikan kaipuuseen. Se että vanhimmat tiet on tehty polkujen päälle, ei ole sattumaa.

Polut hakeutuvat näkemisen arvoisille ja merkityksellisille paikoille. Jos luonnossa on - ja miksipä ei olisi - "voimapaikkoja", jotka syystä tai toisesta vetävät kulkijoita puoleensa, on sellainen odotettavasti polun reitillä. Estetiikan suhteen näin on selvästi. Siellä missä kimmeltää metsälampi, on yleensä myös polku sitä kiertämässä, ja polusta vielä lähtevät pistot parhaille rantakiville retkeläisen istahtaa. Missä on jylhin näköaloin varustettu kukkula, sinne polveilee lupauksia myhäilevä polku, ja samoin muut luonnon nähtävyydet luolista ja lähteistä hiidenkirnuihin ja mansikkapaikkoihin sijoittuvat usein polun varrelle tai päähän. Jos metsä on tuntematon eikä siitä ole karttaa vaeltajan mukana, tarjoavat polut parhaan matkaoppaan ja jopa kohtalaisen turvan eksymisestä huolivalle.

Vaikka kulkija olisi aivan yksin, on polku yhteinen kokemus. Se sitoo matkalaisen luontevaan yhteisöllisyyteen polkua aiemmin kulkeneiden kanssa. Samalla kun kävelijä jakaa maiseman näkymättömien kanssavaeltajiensa kera, kun hän katsoo samoja keloja, kukkaketoja ja pirunpeltoja, ylläpitää hän omilla anturoillaan polun auki pysymistä seuraavia varten. Toisinaan ihminen alkaa astella siitä, mihin eläimet ovat tehneet uran. Etenkin peurat tunnetaan polkujen luojina. Näin polku voi yhdistää lajienkin kesken.

Siinä missä polku auliisti koukkaa näkemisenarvoista varteensa, kulkee se nähtävyyksien puuttuessa napakasti lyhyintä tietä. Ilmiön näkee selvästi tapauksissa, jossa geometrisesti suunniteltu ja koneellisesti rakennettu virallinen ulkoiluväylä saa rinnalleen monia oikaisuja, mitkä osoittavat ihmisten äänestäneen jaloillaan suoremman kulkureitin puolesta. Toisin kuin keinotekoiset luomukset, luonnollinen polku ei pelkää eikä voikaan pelätä maastonmuotoja; polku kulkee ylös ja alas kuin keinu, se kiertää lohkareet ja vie runkojen yli, liikehtii kuin tanssisi. Mutkittelussaan se osaa varata yllätyksiä kaarteiden taa; ominaisuus joka viivoittimella vedetyiltä linjoilta puuttuu. Jos iso puu kaatuu polulle, ei polku tätä hätkähdä vaan pian jo sopiva vierto on löytänyt paikkansa ja polku on saanut yhden nähtävyyden lisää.

Polku tietysti itsessään merkitsee, että maastoon tallataan juova, missä kasvillisuuden ei sallita harvoja kovapintaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kukoistaa. Luonto lukuisine arkoine emoineen ja hauraine versoineen pitää kuitenkin siitä, että suuret joukot eivät kulje tasaisesti joka paikassa, vaan astuvat tiettyjä hyväksi havaittuja reittejä. "Kulkea omia polkujaan" on hieman harhaanjohtava kielikuva, sillä harvalla on henkilökohtainen polku, jota muut eivät kulkisi.

Polku on olemassa vain niin kauan kuin sillä on käyttöä. Jos käyttötarve on vähäinen, alkaa polku parissa kesässä olla umpeenkasvanut, pensaiden oksat kurottuvat sen poikki ja kasvillisuus kutoo paikkoja kulutettuun pohjaan. Kokonaan unohdettu polku ennallistuu vaivihkaa luonnontilaiseksi maastoksi kuin zen-runossa: Hiljaa istuen, mitään tekemättä, kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään”. Ero on suuri verrattuna rakennettuihin virallisiin kulkuväyliin, joita pidetään yleensä kunnossa, vaikka käyttötarve lähenisi nollaa. Kokonaan metsittynytkin tie erottuisi maastossa satoja vuosia laakean tasoitetun pohjansa vuoksi. Polussa on lempeää vaatimattomuutta, se ei tee numeroa itsestään. Polun synty, kukoistus, hiipuminen ja katoaminen muistuttavat elinkaaresta, joka on kaikilla ilmiöillä, mutta jonka synteettisessä maailmassa usein unohdamme.

Polkuja nurmettaa ihmisen laiskistuminen ja liikkumisen motorisoituminen, mutta pahin uhka on tehometsätalous, joka saattaa kertaheitolla tuhota ison vakiintuneen polkuverkoston kaikkine ainutkertaisine piirteineen. Samalla kadotetaan syy mennä koko paikalle. Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että mikään ei ole niin viheliäinen ja lannistava maasto kulkea kuin pusikkoinen hakkuuaukea risuineen ja rankoineen ja useassa tapauksessa syville avohaavoille aurattuine maaperineen.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä siinä missä musiikki tai vaikkapa juhannuksenvietto. Vuoden 2010 alussa Metsähallituksen koneet kaatoivat metsää Suomussalmen Vuokissa sillä seurauksella, että Vienan reittinä tunnettu ikiaikainen polku, jota myös Lönnrot taivalsi Kalevalan keruureissuillaan, meni kertaheitosta piloille. Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta, mutta mitäpä se enää auttoi. Jopa purettu rakennus voidaan pystyttää uudestaan kopiona, kuten tehtiin 1960-luvun puolivälissä hävitetylle hotelli Kämpille. Samaa ei voi tehdä polulle, jos sen koko olemassaolon perusta viedään.

Polut heijastavat jotain syvää ihmisestä, koska niitä on kautta aikain rinnastettu elämään ja sisäiseen kehitykseen. Tästä kielii esimerkiksi idiomi "henkinen polku". Polulta voi astua harhaan - ja sen voi taas löytää. Polku voi kulkea pimeän korven halki ja nousta taas leppeän paisteiselle kummulle. Risteyksissä täytyy tehdä valintoja ja miettiä mikä polku veisi perille. Se mikä on yhdelle oikea polku, ei kenties ole kutsuva ja tarkoituksenmukainen toiselle. Mikä on oma polku, se on kardinaalikysymys, joka sopii erityisen hyvin pohdittavaksi poluilla käyskennellessä. Ajattelijat, filosofit ja kirjailijat ovat aina suosineet kävelyretkiä oivalluksien kirvoittajana. Suoran ja yksiselitteisen tien sijasta kiemurainen, sukelteleva, yllätyksellinen ja maisemilla herkutteleva polku on lähempää sukua mielelle itselleen ja osaa toimia sille peilinä, vastauksien kätilönä ja ystävänä.

Missä mielipolkusi kulkeekaan, älä unohda käydä tapaamassa sitä.

Isosaaressa kylmenevää - Helsingin edustan viimeinen valmiuslinnake siirtyy historiaan

Karua maisemaa Isosaaren Peninniemeltä.

Kautta koko itsenäisen Suomen ajan ja sitä ennenkin on Helsingin edustan avomerellä tuikkinut sivilisaation liekki. Isosaaren linnake - etulinnoitus, kuten termi kerran kuului - on päivystänyt julman ja rannattoman aavan ja joskus vihamielisten ulkovaltojenkin armoilla. Vaikeista olosuhteista huolimatta on liesi pidetty lämpimänä ja valo akkunalla. Yhteysalukset ovat ajaneet päivittäisiä vuorojaan, uupumaton huoltoketju ruokkinut ulappayhteisön elämää tuoden kaikkea tarvittavaa ala-asteen koulukirjoista ja jalkaräteistä nauriisiin ja ammustarpeisiin. Sairastuvalla ja sotilaskodissa on lempeä hoiva vallinnut, siinä missä tähystysasemalta on kiikaroitu öin päivin merelle ja tykistöllä - nyt viimeisessä vaiheessa 130 mm:n tornikanuunoilla - tärisytetty Stadin ikkunaruutuja.

Nyt tämä päättyy. Vuodenvaihteen jälkeen, tarkemmin sanottuna loppiaisesta, valmiuslinnake lakkautetaan, kun viimeinen siellä koulutettu varusmieserä kotiutetaan. Siitä tulee harjoitusalue, jossa ei enää asuta vakituisesti, kuten toistasataa vuotta on yhtäjaksoisesti tehty. Kyseessä on Helsingin viimeisen miehitetyn linnakesaaren kylmeneminen. Valtakunnankin tasolla asutut rannikkolinnakkeet ovat kokemassa dinosaurusten kohtalon. Isosaaren jälkeen niitä jää henkiin enää yksi, Kotkan Kirkonmaa, kun aikoinaan niitä oli kymmenittäin. Ilmiö on osa laajempaa säästökuuria - onhan saarten logistiikalla hintansa - kuten koko kiinteän rannikkotykistön alasajoa, johon pääselityksenä on usko ajoneuvoihin sijoitettujen liikkuvien meritorjuntaohjusyksiköiden ylivertaisuuteen.

Olipa näkemyksemme armeijasta myönteinen, kielteinen tai jotain siltä väliltä, se on kiistatonta, että vakituisesti miehitettyjen linnakkeiden myötä katoaa yksi erityislaatuinen ja ainakin etäältä katsottuna romanttinen saaristokulttuurin muoto. 76-hehtaarinen Isosaari on vielä loppuvuoden kahdeksan vakituisen asukkaan kotipaikka. 1980-luvulla heitä oli noin 70. Silloinen asukas kuvaa yhteisöä "valtamerilaivaksi", jossa jokainen vietti päivät omissa askareissaan mutta jossa kokoonnuttiin iltaisin viettämään yhteistä aikaa. Kaikkien asiat tietysti tiedettiin, kuten pienessä kylässä, ja joskus paremmin kuin asianomaiset itse. Rajaseudun perifeerisestä kylästä olikin kyse, liksaankin kilahti syrjäseutulisää.

Mantereesta kaukana sijaitsevassa ja ulkomaailman kieltokyltein torjuvassa suljetussa yhteisössä on ollut varmasti erikoista elää. Jotain sukulaisuutta elämänmalliin ja yhteisön sosiaalisiin selviytymisstrategioihin on kaiketi löydettävissä entisaikain majakka- ja luotsiyhteisöistä. Näiden elämänmenoa käsitteli kansatietelijä Harri Nymanin elokuussa Helsingin yliopistolla tarkistettu kiintoisa väitöskirja Uloimmalla rannalla - Luotsi- ja majakkamiesperheet asemayhdyskunnissaan.

Kävimme katsomassa Isosaaren viimeistä syksyä valmiuslinnakkeena, mistä kuvakatsaus ohessa.

"Isosaaren linnake" kertoo vartiotorni sataman laidalla saaren pohjoisosassa.

Saaressa oli ennen kapearaiteinen rautatie, josta muistona veturi ja tykkivaunu. Jossain polkupyörissä on lukko, mutta yhdessäkään lukkoa ei näytetä käytettävän.

Kaikki saarelaiset tietävät, millainen homma on roudata kamaa vetten taa.

Saaristoluonnossa yhdeksän kilometrin päässä Helsingin Kauppatorilta.

Metsämaastoisessa saaressa törmää tuon tuostakin tämän kaltaisiin näkyihin. Isosaaren linnoittaminen aloitettiin 1913 osana niin sanottua Pietari Suuren merilinnoitusta ja sen raskaat ja järeät patterit valmistuivat kahta vuotta myöhemmin. Aiemmin saarella oli asunut kalastaja Pettersonin perhe torpassaan. Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen 1918 saksalaiset panivat Isosaaressa ja sen naapurissa Kuivasaaressa aluille suomalaisen rannikkotykistön tarjoamalla aselajin perusopetuksen.

Tämän Obuhovin tehtailla Pietarissa rakennettu 12-tuumainen (305 mm) tykki kuului alkujaan sotalaiva Imperator Alexander III:n aseistukseen. Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikana valkoiset joutuivat vetääntymään Mustaltamereltä. Tässä yhteydessä Imperator Alexander III höyrysi Välimerelle ja siellä nykyisin Tunisiaan kuuluvaan Bizertan satamaan. Se oli Ranskan hallinnoima, joten miehistö internoitiin. Laiva romutettiin 1930-luvulla, mutta aseistus otettiiin talteen. Suomi tarjoutui 1938 ostamaan tykkejä. Eräs toiminimi olisi ne myynytkin, mutta tosiasiassa se ei omistanut tykkejä, vaan Ranskan valtio, joka pysäytti kaupanteon. Suomen talvisodan sytyttyä Ranska kuitenkin tarjoutui lahjoittamaan kaikki romutetun aluksen 12 järeää tykkiä ja 18 kevyempää. Kolme suomalaista alusta pantiin tuomaan ne Välimereltä vuoden 1940 alussa. Laivojen määränpää oli Petsamo, mutta eri syistä vain yksi päätyi sinne. Isosaareen tulleet järeät tykit saatiin viimein asennettua paikoilleen vuoden 1944 lopulla, mutta jo tammikuussa 1945 valvontakomissio pakotti purkamaan ne. Tykit palautettiin paikoilleen 1961-62. Niiden yksi kriisiajan tehtävistä olisi ollut kääntyä manteretta kohden ja ampua Helsinki-Vantaan lentokentälle, jos se olisi joutunut valloittajan käsiin.

Vanhan valonheitinaseman jäänteet.

Krimin sodassa kaatuneen merisotilas George Quinnellin tapausta käsittelimme tässä artikkelissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/10/eraita-helsingin-saariston.html

Ensimmäisen maailmansodan linnoitusketjun harvinaisuus: kasematti, joka on varustettu hevoskärryllä (tai autolla) ajettavilla huoltoliuskoilla. Rakennelmaa koristavat kymmenet piikkilankakerät.

Vanhaa tykkiä on päivitetty 152-millisellä Tampellan putkella ja uudella sirpalesuojakilvellä.

Isosaaren paloasemaa ei voi luonnehtia miksikään arkkitehtuurin riemuvoitoksi.

Nykyinen kasarmi on vuodelta 1957. Ikkunat pihan perällä kuuluvat sotilaskodille. Isosaaren 1910-luvun puutalorakennuskanta on kokenut saman kohtalon kuin vanha rakennusperintö niin monessa muussakin Suomen taajamassa: se on hävitetty surutta, ja vain yksi talo, vanha leipomo, on kuin ihmeen kautta säästynyt.

Ulkosaariston vaivalloisen logistiikan takana toimii myös sivilisaation lohdullinen merkki, sairastupa.

Kuvauspäivänä meri oli säyseä, mutta voi kuvitella millainen se on ärjyimmillään. Tuulella ja aalloilla on lounaasta 1200 kilometriä esteetöntä kiitorataa iskeä näihin kallioihin. Vielä muutama vuosi sitten Isosaaressa sääasema, joka lähetti joka kolmas tunti synop-sääsähkeen Ilmatieteen laitokselle.

Satamassa. Linnakealukset ajavat Santahaminan ja Isosaaren väliä kolme edestakaista vuoroa päivässä: aamuseitsemän jälkeen, ennen puoltapäivää ja virka-ajan päättyessä. Ensi vuonna alukset siirtyvät Upinniemeen. Isosaaresta erkaneva kapea, noin puoli kilometriä pitkä Peninniemi näkyy taustalla.

Peninniemellä on kulkenut turvavaijeri, mistä pidettiin kiinni aaltojen iskiessä niemen ylitse.

Näkymä niemen puolivälistä saaren suuntaan.

Entinen torpedojen koeampumalaitos. Toisen maailmansodan aikaan paikka oli huippusalainen. Täällä testattiin, että torpedot ovat kunnossa ennen kuin ne annettiin tositoimiin. Tarvittaessa niitä huollettiin ja säädettiin.

Torpedot kuljetettiin koeampumoon raiteita myöten.

Laitoksesta johti merelle portti, josta tehtiin koeammuntoja. Nyt se on betonoitu umpeen.

Korroosiontestauspaikan sanotaan olevan Suomen armottomin olosuhteiltaan.

Näkymä kohden niemen ulkokärkeä. Niemi on täynnä toisen maailmansodan aikaisia ilmatorjuntatykin jalustoja. Isosaarelta käytiin kiivasta ilmatorjuntataistelua. Suorissa meritaisteluissa linnakkeen rooli oli vähäinen, mutta sen pelotevaikutteen voi uskoa pitäneen Stalinin laivaston loitolla Helsingin edustalta.

Jalustat ovat tämän näköisiä sisältä.

Suojakorsuja ja tähystysbunkkereita esteettisellä luonnonkivikatteella.

Miinasulutuksen voimalaitteen kasematti.

Isosaaren vanha koulu oli käytössä 1946-1987. Uuteen paikkaan sijoitettu koulu lakkautettiin oppilaiden puutteesta 2002.

Opettajalla oli päädyssä oma asunto.

Opettajan kämpän surrealistista tunnelmaa. 1980-luvun sisustus mattoineen päivineen on jäänyt kalastajan verkkovarastoksi.

Saarelle on neljä 130 mm:n tornikanuunaa (130 TK), joten harjoitusammuntojen ajoittaiset kumeat jysäykset tulevat vielä jäämään osaksi Itä-Helsingin äänimaisemaa. Sen verran varjelemme sotasalaisuuksia, että 130 TK:n kuvat jääköön jemmaan. Tämän hetkisten suunnitelmien mukaan 130 milliset pysyvät käytössä noin vuoteen 2020 saakka.

Kiitokset retkestä kuuluvat entiselle isosaarelaiselle, Suomenlinnan rannikkorykmentin tiedottaja Anu Vuoriselle, jolta myös ilmestyi aiemmin tänä vuonna muhkea Isosaari - pääkaupungin etuvartio -opus.

Isosaaren autioiduttua Helsingin saariston asutuiksi, ei-siltayhteyden päässä oleviksi saariksi jäävät Suomenlinnan lisäksi Vartiosaari (noin 20 asukasta), Villinki (yksi perhe) ja Harakka (1-2 asukasta?).

Eräitä Helsingin saariston hautamuistomerkkejä

George Quinnellin hauta ruskaisen pensaikon katveessa.

Helsingin saariston historia on tapahtumarikas. Ja siellä missä on ollut tekijöitä, on tullut myös vainajia - varsinkin kun saaristo ja rannikko ovat olleet purjehdustaidon kehittymisestä alkaen rajapintaa, jolla on ollut toistuva eikä aina niin rauhanomainen kosketus ulkovaltoihin. Esittelemme tässä pari Helsingin saariston hautamuistomerkkiä.

SANTAHAMINAN PYRAMIDI

Krimin sodan aikana englesmanni tuli laivoillaan ampua paukuttelemaan Suomen rannikolle. Laivastolla ei ollut aikomusta valloittaa maata - se ei olisi ollut mahdollistakaan - vaan se tuli vain kylvämään tuhoa ja kauhua. Suomi oli toki vain sijaiskärsijä, sillä brittien tavoite oli eristää Venäjän ulkomaankauppa ja tehdä sen laivasto toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet. Kuuluisa Viaporin pommitus elokuussa 1855 liittyi tähän operaatioon, mutta monet muutkin saaret ja rannikkopaikat saivat osansa möyhennyksestä. Santahaminassa palveli Krimin sodan aikana 1100 tykkimiestä 12 patterin miehistönä. Heistä ainakin 63 sai pommituksessa surmansa, sillä tällaisen miesmäärän kerrotaan Santahaminassa seisovan pyramidin alla lepäävän.

Krimin sodan vainajat saivat heti tuoreeltaan 1855 erikoisen pyramidihautakiven.

LOUEKARIN SAKSALAISRISTI

Helsingin läntisessä ulkosaaristossa värjöittelee viimassa ja tyrskyissä puuton luoto nimeltä Louekari. Luodolla seisoo vaikuttavan kokoinen puuristi. Sen keskellä oli metallinen ovaalin muotoinen laatta, jossa oli kolmen vainajan nimet, päivämäärä heinäkuun jälkipuoliskolta 1941 ja muutama muukin sana tyyliin "für Gefallen Kamaraden". Sanomme tässä "oli", koska laattaa on kuulemma nykyisin varastettu. Mitä luodolla on sitten tapahtunut? Tähän ei ole löytynyt selvyyttä edes viereisen linnakesaaren Rysäkarin tapahtumapäiväkirjasta kesältä 1941. Ehkä tieto löytyisi Saksasta. Joka tapauksessa väitetään, että vainajat ovat lentokoneen pilotteja. Ympärillä on 10-30 metriä syvää. Sukeltajat kai tietäisivät lentokoneenhylyn.

Louekarin hauta kuvattuna kesällä 1997.

Detalji muistolaatasta. Tabuista tabuin symboli on saanut jonkun hajottamaan vihapäissään muistolaatan - tai sitten nyysimään sen himopäissään.

ISOSAAREN BRITTIHAUTA

Isosaaren linnakesaarella hätkähdyttää kaukana asutuksesta sijaitseva vanha hautapaasi. Se kuuluu brittimerimiehelle George Quinnell, joka menetti päänsä tykinkuulalle 35 vuoden ikäisenä kesäkuun 22. vuonna 1855. Hän palveli fregatti Amphionilla, jota kohden ammuttiin kanuunoin kolmen-neljän kilometrin päästä Santahaminasta. Laiva tulitti itsekin eikä kukaan aluksi huomannut päätöntä merimiestä, mutta yöllä kaamea torso löydettiin ja nimenhuudosta puuttuvan vastaajan perusteella identifioitiin Quinnelliksi. Aamulla laivasta souti läheiseen Isosaareen (tuolloin ei mikään sotilassaari) hautaamisryhmä, joka kuoppasi Quinnellin vieraisiin multiin. Kun kuolemasta oli vierähtänyt sata vuotta 1955, saapui Amphion-niminen brittisukellusvene tuomaan tervehdyksensä haudalle. Samalla hauta ilmeisesti myös sai nykyisen kivensä, korvaamaan paikalla aiemmin sijainnutta luonnonkiveä. Brittien suurlähettiläs on tuonut seppeleitä haudalle vielä viime vuosinakin, ei tosin nykyinen.

"George Quinnell syntyi Westbournessa, Sussexin maakunnassa heinäkuussa 1820. Myöhemmin hän asui Jerseyssä. Hän oli pitkä ja hyväkuntoinen mies. Quinnell liittyi laivastoon 1841 tavallisena merimiehenä 18 vuoden (sic!) iässä. Seitsemän vuotta myöhemmin hän avioitui Eliza Brownin kanssa, jolloin hänen kotisatamansa siirtyi Portsmouthiin. Hän palveli uransa aikana useissa aluksissa siirtyen Aphioniin 22. maaliskuuta 1853. Siirron yhteydessä hän yleni Johtavaksi merimieheksi (Leading Seaman), aikaan, jolloin sodanuhka kävi yhä ilmeisemmäksi. Niinpä vuotta myöhemmin hän lähti Amphionin mukana vuoden 1854 vaaroihin." (Vuorinen, Anu: Isosaari - Pääkaupungin etuvartio. AV-Taitto, 2011.)

Me muistamme sinut, George, vaikka nummesi on kolkko ja autio.

SANTAHAMINAN PUNAVANKIEN HAUTAMUISTOMERKKI

Helsingissä sijainneilla 1918 sisällissodan jälkeisillä vankileireillä kuoli sairauksiin, nälkään ja teloituksiin noin 1500 vankia. Näiden päähautapaikkana toimi Santahamina, jonne tuotiin etenkin Suomenlinnan vainajia. Santahaminassa oli omakin vankileirinsä ja samoin leirit oli Katajanokalla ja Isosaaressa. Santahaminan hautaselvityksiin erikoistunut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen entinen johtaja Jarmo Nieminen arvelee, että Santahaminaan on haudattu noin 1400 punavankia.

Santahaminan punavainajat saivat muistomerkkinsä 1949 eli poliittisen epävarmuuden leimaamina "vaaran vuosina". Punagraniittinen paasi on tyyliltään neuvostohenkinen eikä kovin sovinnollisen oloinen. Sen kahdella sivulla on tekstit. Vasemmalla syrjällä lukee: "Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhriksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan v. 1949." Oikean puoleisen sivun teksti sanoo: "Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista, se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta."

Muistokivi oli alusta alkaen kommunistien (SKP, SKDL) reviiriä. Sen luokse marssittiin punaliput tanassa pitämään palopuheita, mikä synnytti varuskuntasaarella omat mielenkiintoiset jännitteensä (kulkueita väitetään ainakin ammutun ritsoilla). Sosiaalidemokraatit eivät ole vieläkään tehneet sen luo virallista muistamiskäyntiä, mikä on sekin maanlaajuisesti erikoista.

Poika poimii kaatuneen isänsä lipun - aatetta eteenpäin viedäkseen?

Muistomerkki sijaitsee "Saharan" hiekkakenttien laidalla. Hiekkaiseen maaperään oli helppo haudata ja siksi vainajia kerättiinkin Santahaminaan.

Oma erikoisuutensa on se, että Santahaminassa kuoli "vain" 13 vankia. Mistä se voisi johtua? Santahaminan vankileiri oli tuhannen naisen leiri. 80 prosenttia vangeista oli 15-20 -vuotiasta nuorisoa. He työskentelivät kasvimailla ja karjaa hoitaen, jolloin suupaloja sai sieltä täältä ja kohtalokasta aliravitsemusta oli helpompi välttää. Nieminen esittää, että tämä mahdollisesti lisäsi riittävästi vastustuskykyä espanjantaudille, joka niittasi vankeja muilla leireillä hirmuisia määriä.

Jälkikirjoitus:

Jos tätä sarjaa haluaisi täydentää, niin ainakin tulee mieleen 1937 Vallisaaren räjähdyksessä kuolleiden hautamuistomerkki Suomenlinnasta. Ja tietenkin Viaporin perustajan Augustin Ehrensvärdin viimeinen leposija Linnanpihalla.

Isosaarella on eversti Johan Rikaman (1895-1954) hautamuistomerkki rantakalliolla. Rannikkotykistöä kehittäneen Rikaman tuhkat levitettiin mereen Isosaaren eteläpuolelle. Lisäksi Isosaaressa on sinne haudattujen punavankien muistokivi, joka pystytettiin 1955 muutoin merkitsemättömälle hauta-alueelle. Isosaaren eli Iso-Mjölön vankileiri oli erityisen pahamaineinen; ehkä siksi, että sinne keskitettiin kuolemantuomittuja.

Vanhankaupunginlahdella on Röynälahden rantakallioon hakattuna kolmen toisessa maailmansodassa kaatuneen sotilaan etunimet ja kuolinpäivämäärät. Paikka ei ole tosin saari, vaan Mölylän niemi. Museoviraston tutkija John Lagerstedt on laatinut 2008 kaiverruksista tutkimusraportin Pauli, Eugen ja Tauno - Muistokaiverrus Mölylän kalliossa. Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

Avokalliolle rannan tuntumaan on kaiverrettu kolme nimeä: Pauli, Eugen ja Tauno, jotka on ympäröity kukin omalla kehyksellään. Kehyksien yläreunaan on kaiverrettu vapaudenristit ja oikeisiin alanurkkiin risti ja päivämäärä. Kehykset ovat 42 cm leveitä ja 34 cm korkeita. Kaiverruksia oli vahvistettu liituamalla mutta ne erottuivat kalliosta vain kohtalaisesti. Kaiverruksista ylimmäisenä on Pauli † 22.7.1944, kesimmäisenä Eugen † 8.3.1940 ja alimpana Tauno † 27.11.1941.

Lagerstedt jäljitti kaatuneet sota-arkiston tietoihin perustuvasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Muistokaiverruksen tekijä ja tekoajankohta ovat pysyneet kuitenkin tuntemattomina.

Enää puuttuvat loppusanat ja niistä vastatkoon V. Vedel. Kirjassa Sankarielämää (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1931) hän kirjoittaa seuraavasti: "Sekä homerolainen että pohjoismainen sankari hautoo tavantakaa sitä ajatusta, joutuuko hänen hautakumpunsa kyllin lähelle rantaa tai tietä, jotta tulevat sukupolvet voisivat häntä usein muistella."

Osio 2: Kerrassaan ihmeellisiä ovat unhon kätköisät Vallisaari ja Kuninkaansaari

Kasematin oviaukkoa on suurennettu ronskilla tavalla ohjuksen säilytykseen.

Tässä osiossa jatkuu kuvakoosteemme Vallisaaresta ja Kuninkaansaaresta, mutta sitä ennen lyhyesti saarten historiasta.

Kuvaraportin ensimmäinen osio löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/09/kerrassaan-ihmeellisia-ovat-unhon.html

Saaret (etenkin Vallisaari) olivat Viaporin valmistuttua 1700-luvulla sen huoltoaluetta. Niiltä otettiin polttopuuta ja heinää, niissä viljeltiin ja pidettiin pyykkitupaa. Saarten historia suoraviivaisemmassa sotilaskäytössä alkoi kehittyä sen jälkeen, kun venäläiset olivat käyttäneet niitä kenttätykistönsä tukialueena Viaporin piirityksessä 1808. Viaporin antautumisen myötä kävi selväksi, ettei niin keskeisellä strategisella paikalla Helsingin edustalla ollut turvallista pitää linnoittamatonta aluetta. Saarten linnoittaminen oli alkuun kuitenkin vaatimatonta ja käynnistyi uudestaan vasta Krimin sodan kolkutellessa porteilla 1850-luvulla.

Puolan kapina ja tsaari Aleksanteri II:n vierailu Vallisaaressa 1863 tuuppasi saarten linnoittamisen vauhtiin. 1860-luvulla rakennetut kasemattipatterit vanhenivat tykkiteknologian nopean kehittymisen vuoksi kuitenkin kymmenessä vuodessa ja niitä muutettiin jo 1870-luvulla majoitus- ja varastotiloiksi. Uusien pattereiden rakentaminen jatkui ympäri saaria, 1880-luvulta niissä alettiin käyttää betonia. 1910-luvulle tultaessa saarten linnoituslaitteet olivat valmiit. Saaret olivat osa Pietarin turvajärjestelmää, niin sanottua Pietari Suuren merilinnoitusta. 1906 ne ehtivät kuitenkin olla Viaporin kapinan kapinallisten hallussa. Neljä päivää kestäneet taistelut olivat kiivaita kolmen ison sotalaivan tulittaessa kapinallisten asemia. Järjestys palautui, mutta tsaarin vallan lähtölaskenta oli alkanut.

Itsenäisyyden aikana saarille perustettiin muun muassa ammusvarastoja, lataamo ja kemiallinen laboratorio. Heinäkuussa 1937 Vallisaaressa tapahtui ammusvaraston valtava sarjaräjähdys, joka surmasi toistakymmentä ihmistä ja teki räjähdysalueesta kuun maisemaa. Räjähteitä on raivattu maastosta vielä tänä vuonna. Toisen maailmansodan aikana Vallisaareen rakennettiin torpedovarasto ja Kuninkaansaareen saksalaisten avustuksella huippumoderni ja -salainen tutka-asema. Sodan jälkeen saarilla oli varastotoimintaa ja puolustusvoimien keskussääasema (1949-1965). Saarilla asui hetkellisesti kolmatta sataa ihmistä (kantahenkilökuntaa ja muuta työväkeä perheineen), mutta Porkkalan vuokra-alueen vapauduttua neuvostoliittolaisilta asukasluku palasi 150:n kieppeille.

1960-70 -lukujen vaihteessa Vallisaareen vielä sijoitettiin rannikkotykistöä esikuntineen, mutta saarten aktiivisuus oli selvästi hiipumassa. Vallisaarella toimi kauppa vuoteen 1967 ja koulu kirjastoineen 1980-luvun alkuun. Vallisaaren viimeiset asukkaat joutuivat muuttamaan vastahakoisesti mantereelle 1996, kun armeija halusi säästösyistä lopettaa yhdysveneliikenteen. Kelirikkokulkeminen oli aina ollut oma taiteenlajinsa niin kuin saaristossa muuallakin. Vallisaarelaisilla oli jäätie ja myös kiikkerä talvisilta Kustaanmiekan salmen ylitse ennen kuin salmea levennettiin Finnjetille 1978.

Vallisaaren ja Kaivopuiston välissä on Suokki.

Patterin ovi Kuninkaansaaressa.

Ikonikomero patterin kyljessä.

Luolat, oi luolat. Näitä kutsuvia suuaukkoja saarilla riittää.

Patterin luolaston ihmeellistä tunnelmaa. Kaikki on niin kuin useita vuosikymmeniä sitten.

Hienot luonnonkiviseinät tuovat tunneliin lisätunnelmaa.

Katossa olevissa kiskoissa on ollut kuljetin tykinammuksille.

Patterin miehistötilan eteisen sisärakenteet ovat säilyneet: puisia sisäovia ja ikkuna tuomaan tunnelmaa.

Eräs Vallisaaren vanhoista varastorakennuksista.

Tämä kyltti ei edustanut mitään varhaista terveysajattelua. Hengenvaaran uhka oli paljon välittömämpi ruudin vuoksi.

Toisen maailmansodan aikaisia torpedolaatikoita. Sisällä on torpedon paikalleen ankkuroineet kaarituet. Materiaali on punahonkaa ja säilyvyys on ollut ilmiömäinen.

Loppuunpalvellut paku.

Räjähdysainetehdas on modifioitu venäläiskauden kasematista. Se on ollut pitkään hylätty.

Näkymää sisältä.

Vallisaaren koulurakennus vuodelta 1958. Talo on ollut autiona koulun lakkauttamisesta lähtien 1980-luvun alkupuolelta ja on nykyisin kehnossa kunnossa.

Jatkosodan aikaina valmistuneen torpedoluolan suuaukko.

Torpedoita kuljetettiin torpedoveneisiin kapearaiteista rautatietä pitkin. Melkein kaikki rataosuudet on purettu, mutta tässä vielä jäljellä.

Monumentaalisia muotoja kalliolla, jota myös huuhkaja suosii.

Vanha varasto goottilaisella vaikutteella.

Nuoren polven rakennus ja armeijan tyyliin sopiva satelliittilautanen.

Sama maalaustyyli jatkuu autossa. Seinään nojaava liikennemerkki on kuulunut jäätielle ja kertonut vain virka-ajon sallituksi.

Venäläiskauden puutalo on rapistunut luultavasti korjauskelvottomaksi.

Sisätiloissa on muhkeat pönttöuunit.

Hiljaisia pihapiirejä.

Luotsikerrostalo 1870-luvulta.

Kuin hylätty viidakkotemppeli.

Sisätilat ovat pysyneet paremmassa kunnossa. Tykkien ampuma-aukot on muurattu kiinni, kun tilat on muutettu varasto- tai miehistönsuojakäyttöön noin 1870-luvulla. Lattian rajassa näkyy rautarengas, jollaisilla tykkiä estettiin loikkaamasta laukaisussa taaksepäin.

Raunion puolelle päässyt tämäkin patteri.

Vallisaaren etelärannan tykistöasemia.

Unohduksessa uinuvat.

Käytäviin on raaputeltu ajankuluksi nimiä.

Tykistön yötaisteluita ja merivalvontaa tukivat valonheittimet. Niiden voima-asema sijaitsi tässä tilassa.

Satamillinen tornikanuuna on käännetty tähtäämään Helsinkiä. Nämä nyttemmin deaktivoidut 40-vuotiaat tykit ovat kallioon istutettuja panssarivaunun tykkitorneja. Lasikuidun kaltaisesta aineesta tehty naamiointikupu muistuttaa vähänkin kauempaa erehdyttävästi kiveä.

Millaista tulevaisuutta ehdottaa Vallisaari-Kuninkaansaari -kokonaisuudelle?

Niiden luonto täyttää kevyesti suojelualueen arvot, joten luonnonsuojelualue joko de facto tai de jure ei olisi huono idea. Säilynyt rakennuskanta tulisi pelastaa kunnostustoimin ja samoin antaa ensiapua linnoituslaitteiden rapistumisen hidastamiseksi. Historiaa ja ajankulua henkiviä rakenteita ja rakennuksia ei pidä kuitenkaan puleerata uuden näköisiksi; virhe, mikä usein tehdään. Saaren rakennukset tarvitsevat luonnollisesti jotain käyttöä; ehkä kaupunkiin mahtuisi vielä Harakan saaren kaltaista luonto- ja taidetalotoimintaa, ja varmasti elämyksellinen ja edullinen majatalo ja vakituinen kotitonttu eli saari-isäntä tai vastaava. Luonto ei tarvitse mitään hoitoa lukuunottamatta kulttuuribiotooppeja, niittyjä ja ketoja, jotka ovat laidunnuksen ja muun maata kuluttavan käytön puuttuessa kasvamassa umpeen.

Saariin kulkeminen järjestyisi kätevimmin niin, että Suomenlinnan lautta heittäisi vaikka joka toisella tai kolmannella vuorollaan lenkin Vallisaaren laiturin kautta. Ei tosiaan joka vuorolla, sillä Vallisaaren ja Kuninkaansaaren luonne on aivan erilainen kuin Suomenlinnan, jonka mukulakiviä tallaa 700 000 kävijää vuodessa. Saarten erämaisuus, rauhaisuus, pittoreskisuus ja arvoituksellisuus on arvo, jota ei mittaa laivallinen kultadukaatteja. Siksi myös Helsingin kaupungin näpit täytyy pitää - vaikka karttakeppiä heristämällä - kurissa saarten käsittelemisen suhteen. Toki sinällään Helsinki olisi looginen yhteistyötaho valtiolle saarten uudessa elämässä.

Toimikoon tämä kaksiosainen kuvakattaus myös ennakkomainoksena Valli- ja Kuninkaansaarta käsittelevälle artikkelille, joka ilmestyy Suomen Luonnon marraskuun numerossa.