Sompasaari: huvilaidylistä betonimurskaamoksi

Jotkut vanhemmat stadilaiset, etenkin Sörkan ja Kallion kasvatit, muistavat vielä pyöreälinjaisen ja korkeaprofiilisen Sompasaaren, joka oli tunnettu vehreästä luonnostaan ja huviloistaan. Saari komisti maisemaa Sörnäisten edustan vesialueella, takanaan Mustikkamaa ja Korkeasaari. Se oli suosittu duunariperheiden viikonloppuretkien kohde; silloin kun seudun rannat olivat vielä avoimet, oli monella kalliolaisella ja sörkkalaisella oma soutuvene.

1950-luvun lopulta alkaen Helsingissä tuhottiin siekailematta paljon vanhaa. Samassa rytinässä kaupungin rakennusperinnön kanssa ahmaistiin näennäisedistyksellisen keskustamisen molokinkitaan Sompasaari. Koko saari fyysisenä paikkana katosi: vuosien 1958-62 aikana se räjäytettiin, louhittiin, lanattiin ja yhdistettiin täyttömaalla mantereeseen (Sörnäisten vielä aiemmin idyllisen näköiseen satamaan). Paikalle syntyi megalomaaninen konttisatama, jonka nimessä kuopattu saari vielä kummitteli. Samoihin aikoihin Sompasaaren ympäriltä hävitettiin myös saaret Nihti, Hanasaari ja Kana.

Nyt Sompasaaren satamapäivätkin ovat luetut. Satama hylättiin seremonioitta viime vuoden lopussa, kun Helsingin laivarahtiliikenne keskitettiin Vuosaareen. Sompasaaren rakenteita, kuten halleja ja junanraiteita, on purettu kevään ja kesän aikana nopeassa tahdissa. Konttien lähdettyä alueesta on kehkeytynyt laaja asfalttiautiomaa. Joskus 15-20 vuoden päästä sen on määrä olla valmis Kalasataman nimeä kantava asuinalue, jossa asuu 17 000 ihmistä ja on 10 000 työpaikkaa. Ennen sitä alue läpikäy erinäisiä metamorfooseja. Ensi vaiheessa sinne on luvassa betonin, tiilien ja asfaltijätteen murskaamo sekä kymmenien hehtaarien varasto maa-aineksille. Kaaottinen jylinä ei ole kiva uutinen Korkeasaaren partakorppikotkalle, sarvikaurikselle ja kissalaakson pedoille, jotka asustavat parin sadan metrin päässä. Mitä tulee maisemaseikkoihin, Helsingin kaupunki on palkannut hätiin taidekonsultin, jonka tehtävänä on taikoa brutaalista roskakasasta jotenkin lohdullisempi.

Konsultteja odotellessa Sompasaaren tuulisia kenttiä kulkevat satunnaiset urbaanit tutkimusretkeilijät, joita askarruttaa raunioromantiikka ja epäpaikkojen voimaannuttavaa potentiaa uhkuva järjestäytymättömyys. Vuosikymmeniä suljettuna olleen alueen äkillinen aukeneminen paljastaa myös uusia, yllättäviäkin vinkkeleitä katsoa Helsingin kasvoja. Alueella on laajuutta kaiketi kymmenen Olympiastadionin verran ja sen elimellisessä yhteydessä on niin ikään hiljattain suljetusta avoimeksi muuttunut Suvilahden voimala-alue. Sompasaaren pohjoispuolella oleva Verkkosaaren satama-alue vetelee sekin viimeisiään.

Sompasaareen vielä toistaiseksi parkkeeratun Finnlinesin Runner-aluksen perämies Pekko Muurla kuvailee Helsingin Sanomissa (19.6.2009) satama-alueen nykytilaa näin: "Näkymä on hämmentävä. Tähän paikkaan on aina yhdistynyt hirveä kiire. Nyt on hiljaista, ja kaikki on kuin ydinsodan jäljiltä."

Tuohon "ydinsodan" maisemaan meidät johdattaa seuraava kuvasarja, joka on peräisin juhannuksen kynnyksellä tehdyltä Sompasaari-iltakävelyltä. Kesäinen ehtoo oli suloisimmillaan, ja tulemisen ja menemisen paikka viritteli kaukokaipuuta. Jos ei pidemmälle, niin ainakin vapaudeksi kutsuttuun myyttiseen sijaintiin.


Sompasaaren haihtunut satama pohjoisesta Englantilaiskalliolta Itäväylän yli nähtynä. Pituussuunnassa asfalttierämaalla on mittaa noin puolitoista kilometriä.


Sompasaaressa lienee nyt Helsingin kantakaupungin väljimmät neliökilometrit.


Merihaka sointuu sävy sävyyn Sompasaaren purkuläjistä tiirattuna.


Mietiskelytuoleja, joissa voi pohtia vaikka sitä kannattaako saaria tuhota tuosta vain hetken tehokkuushuumassa. Taustalla eräs Sompasaareen vielä kiinnittäytyneistä rahtilaivoista.


Tästä oli juuri kiskaistu junarata mäkeen.


Kutsuvan näköinen kioski oli omistettu vaarallisille aineille...


... Niin kuin tällaisille....


... Tai tällaisille...


... Tai ehkäpä tällaisille.


Tuomiokirkko uudesta näkökulmasta.


"Seuraa unelmia".


Tässä on ollut tavaralaituri junaa varten.


Eräs aidon rönttöympäristön indikaattorilaji on tuhottu auto.


Sisätiloja.


Uhoa seinän leveydeltä.


Kulosaaren silta leikkaa sataman pohjoisosaa.


Sompasaaren ja Verkkosaaren satamien väliin jää Englantilaiskallio ja sille rakennettu Kalasataman metroasema. Sen vieressä, metroon näkymättömissä, pilkistää romanialaisten mustalaisten telttaleiri.


Rakennus Sompasaaren satama-alueen pohjoisosasta.

Jälkikirjoitus: kuvaus Sompasaaren menneestä muodosta.

Alla Sallamaria Tikkanen esittelee kadonnutta Sompasaarta artikkelissaan 'Paratiisit ja niiden varjot', joka julkaistiin vuonna 1999 kirjassa 'Nokea ja pilvenhattaroita - Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa'.

Sompasaari oli suuri, pyöreä, korkea ja kallioinen saari, jonka rantoja kiersi puiden varjostamat viehkeät polut. Saaren korkeimmalla kohdalla oli huvimaja ja näkötorni, jonka sakaraharjaisen tornin mainitsi erinomaisena näköalapaikkana jo Sakari Topelius kertomuksessaan "Vinsentti Aallonhalkoja". Helsinkiläiset tekivätkin mieluusti huviretkiään Sompasaaren kuuluisalle näköalatornille. Matka saareen taittui miellyttävästi aikataulun mukaan kulkevilla pienillä höyryaluksilla."

"Sompasaaren kasvisto oli erityisen monipuolinen ja rikas; saaren kasvistoon on arvioitu kuuluneen ainakin kolmesataa eri kasvilajia. Alkuperäisen kasvistonsa lisäksi Sompasaarella kukoisti erilaisia ihmistoiminnan mukana tulleita lajeja. Saaren kasvirikkautta kartutti erityisesti kauppaneuvos Sundmanin 1840-luvulla perustama puutarha. Kaukomaiden eksoottisemmat kasvit löysivät tiensä Sompasaareen laivojen tyhjentäessä saaren rannoille lastiruumistaan painolastihiekkaa ja sen mukana kasvien siemeniä. Sompasaaressa oli myös kaupunkilaisten vihannes- ja koristekasvitarhoja.

Kuulostaa paikalta, josta oli ihan hyvä päästä eroon...

Mainittakoon, ettei Helsingin saarien syöminen ole vieläkään kaukaista historiaa. Vuosaareen 2000-luvun mittaan rakennettu satama napsaisi upean Käärmeniemen ohella kaksi saarta, Lehdessaaren ja Västingin. Allekirjoittanut ennätti tsekata ne 1997. Västinki oli vähäinen, tiirojen ärhäkkäästi puolustama kallioluoto. Lehdessaari oli sen sijaan iso (5,4 ha) sisäsaariston saari, jossa oli elämyksellinen topografia mäkineen ja laaksoineen, ja sankkaa metsää tuoreesta kankaasta saniaislehtoon. Saaressa oli pari vanhaa taloa. Rannat olivat (ilmeisesti viereisen telakan vuoksi) apeasti roskaiset. Saaren tuhoamisaikeista tietoinen tutkimusretkeilijä siivosi ne; Lehdessaari ansaitsi kunnialliset hautajaiset.

Jumalainen perkele nähty Häntälän notkoilla

Täältä sitä haettiin ja täältä se löydettiin. Parnassius mnemosyne perkele.

Häntälän kylä kymmenisen kilometriä Someron kaupungista lounaaseen on pehmeää savikkomaata, johon uppoaa helposti lapio. Alueen läpi polveilee Rekijoki, Reksuolta ponnistava vähäinen mutta päättäväinen virta, joka on uurtanut vuosituhansien kärsivällisellä työllä savimaahan laajan, kiemuraisen ja jyrkkäreunaisen jokilaakson. Tätä Häntälän notkojen nimellä kulkevaa laaksojaksoa on käytetty iät ja ajat karjan laidunnukseen ja niittoon, minkä seurauksesta siitä on muodostunut avoimien niittyjen, puoliavoimien laidunrinteiden, hakamaiden ja lehtomaisten metsälaidunten viehättävä mosaiikki. Se on suomalaiseksi maisemaksi jokseenkin ainutlaatuinen ja lisäksi biodiversiteetin aarrearkku, ainakin niittykasvillisuudesta riippuvaisten kasvi- ja hyönteislajien osalta.

Sulkana Häntälän notkojen hatussa on sen asema sisämaan ilmeisesti ainoana pikkuapollon (Parnassius mnemosyne) esiintymispaikkana. Kesäkuun ensimmäiseltä viikolta heinäkuun alkuun lentävä pikkuapollo ja sen kookkaampi serkku apollo (Parnassius apollo) ovat uhanalaisia perhosia, jotka rauhoitettiin Suomen ensimmäisinä hyönteisinä 1976. Nyt ne nauttivat lain suojaa koko EU:n alueella. Pikkuapollo lensi vielä 1900-luvun alussa monin paikoin Etelä-Suomea, muun muassa Espoossa, Vantaalla, Sipoossa ja Porvoossa. 1940-luvulla se kuitenkin hävisi koko Uudeltamaalta. Syy katoon on epäselvä, mutta kannan elpymisen on ainakin estänyt laiduntamisen päättyminen luonnonniityillä. Pikkuapollon toukka ei suostu popsimaan muuta kuin pystykiurunkannusta, eikä se taas pukkaa mistään vattuisesta pusikosta.


Pikkuapollon siipien ulkoreunat ovat luonnostaan läpikuultavat niin kuin niistä olisi irronnut siipisuomuja.

Allekirjoittanut muistaa koulupoikana naureskelleensa pikkuapollon alalajien tieteellisiä nimiä, jotka ovat hyvin poikkeuksellisesti suomenkielisiä: "perkele" ja "karjala" (Valle 1935). Ensin mainittu nimi antoi myös pikkuvanhan näsäviisaan mutta eittämättä legitiimin syyn kiroilla vaikka kesken biologian tuntia ("Mitä? Eikö oppilas voi puhua pikkuapollon alalajeista?"). Häntälän notkojen lepattelija on juuri kyseistä perkele-alalajia. Hyönteistutkija Kaarlo J. Vallella on tainnut olla huono päivä sitä nimetessään.

Esoteerisen maantieteen koululla ei ollut huono päivä, kun se pysähtyi Häntälässä tsekkaamaan mahdollista pikkuapollohavaintoa. Lämpimänä, enimmäkseen aurinkoisena kesäkuun lopun myöhäisiltapäivänä vehreillä notkoilla lepatteli joukoittain pikkuapolloja. Kun taivas meni hetkeksi pilveen, ne katosivat välittömästi kuin taikaiskusta, ilmaantuakseen taas auringon paljastettua lempeät kasvonsa. Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä viisikin hauraasti hortoilevaa juhlakalua.


Apollo kantaa kreikkalaisen jumalan nimeä, joka edusti seuraajilleen valoa, aurinkoa, totuutta, profetiaa, parantamista, musiikkia, runoutta ja vaikka mitä huikaisevaa. Alalajin nimi "perkele" on lepidopterologi J.K.Vallen myöhempi lisäys.


Autiotalo notkojen nurkilla. Väki vähenee, mutta vielä joku kuitenkin pitää lehmiä laidunnuksessa.


Siistiksi kaluttu niitty ei pääse vesakoitumaan.


Ylärinteillä on rehevämpää.


Siipien kärkiväli on pikkuapollolla 5-6 senttiä.


Mesitankkauksella.


Joki on kesällä pieni, mutta äitynee ärjyksi varhain keväällä.

Perinteinen maatalous on harvinainen esimerkki ihmistoiminnasta, joka on selkeästi hyödyttänyt eliöiden lajirunsautta. Tämän se on tehnyt synnyttämillään puolikulttuuribiotoopeilla. Kun karja rouskuttaa kasveja ja viikate niitä niittää, ei mikään laji pääse ylivaltaan, varjostuttamaan ja tukahduttamaan muita, vaan tuloksena on monen lajin yhteiselo. Vain harvat paikat, lähinnä kuivat kalliokedot ja jäiden ruhjomat rantapenkat, pysyvät luonnostaan tarpeeksi avoimena, jotta siellä menestyisivät valoa ja tilaa vaativat lajit.

Nykyisin karja kuitenkin pidetään enevissä määrin ympärivuotisesti sisätiloissa; tähän vaikuttaa muun muassa se, että karjan määrää on maatalouden tehdasmaistuessa kasvatettu keskimääräisesti tilaa kohden, jolloin entinen laidunmaa ei enää riitä. Laitumelle pääsevät onnekkaatkin ohjataan usein monotomiselle kylvönurmelle, jota myös navettojen rehuheinäksi viljellään. Mitä tulee kasvi- ja hyönteislajien uhanalaistumiseen, metsälajien jälkeen eniten helisemässä ovat nimenomaan puolikulttuuribiotooppien lajit: näissä on noin 200 uhanalaista lajia (viidennes kaikista uhanalaisista lajeista).

Esoteerisen maantieteen näkökulmasta perinteinen maatalous merkitsi aluejärjestelmässä ainakin jonkinlaista keskuksen ja periferian eli tässä tapauksessa ihmistoimien ja luonnonympäristön tasapainoa sekä molempia osapuolia hyödyttävää symbioosia. Toisaalla kliinisen tehomaatalouden ja toisaalla pusikoituneen luovuttamisen leimaaman maaseututodellisuuden puristuksessa Häntälän vuosisataiset laidunnotkot ja niiden morsiushunnunvaalea pikkuperkelekaunokainen ovat kuin rikkoutuneen peilin sirpaleita, joista yhä sentään loistaa toivon taivaansini.

Kesäkevennys: yöviulu lumoaa kärsälliset ja nenälliset

Valkolehdokki näyttäytyy juhannuksen molemmin puolin.

Kun öinen metsässä vaeltaja aistii nenässään äkillisen tuulahduksen jotain paratiisillisen parfyymimäistä, hän on mahdollisesti osunut valkolehdokin tuoksuvanaan. Lehdoissa ja kosteilla niityillä esiintyvä 30-40 senttiä korkea valkolehdokki (Platanthera bifolia), jota ruotsalaiset kutsuvat mystisellä nimellä nattviol eli yöviulu, suo tuoksuaan vain yösydämellä. Se on tarkoittanut jasmiiniin verratun arominsa kutsuksi perhosmaailman taitavimmille lentäjille, isokokoisille kiitäjille, jotka käyvät kukilla laskeutumatta niille, pörräten paikallaan ilmassa kolibrien lailla. Valkolehdokin tavoiteltu mesi on pari senttiä syvän "kannuksen" pohjalla, siihen ei vähäpätöisempi ötökkä hapuiluiltaan yllä.

Valkolehdokki kuuluu orkideoihin. Niin, ei voi mitään: tuo vierasperäinen sana saundaa stailimmin kuin kotimainen "kämmekkä". Aina kun mainitaan orkidea, tulee mieleen jalosukuisen hienostunut, raa'alle ilmanalallemme arka eteläinen kasvi. Sen että sana orkidea tulee itse asiassa kreikan kielen kiveksiä merkitsevästä sanasta "orkhis" (viittaa eräiden lajien parillisiin juurimukuloihin, joita vastaavuusmagian oppien mukaan on myös kerätty potenssilääkkeeksi) ei pidä antaa häiritä. Orkideat keikaroivat kasvien evoluution huipulla: niiden kukat ovat kasvikunnan huippudesignia ja kärkiteknologiaa äärimmäisen kehittyneinä ja usein tietyn hyönteislajin pölytettäviksi erikoistuineina, minkä lisäksi orkideoilla on sujuvaksi hiottu symbioosi sienijuurien kanssa.

Orkideoilla on faninsa. Maassamme on niiden kasvatusta ja niitä koskevaa tietämystä edistämään perustettu Suomen Orkideayhdistys. Luonnonvaraisena Suomessa kasvaa yli 30 kämmekkä- eli orkidealajia. Useat niistä ovat harvinaisia ja rauhoitettuja. Myös valkolehdokki on nykyisin kokonaan rauhoitettu, ennen se oli vain suojattu kaupustelulta. Esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisretkikunta kohtasi keskikesän vaaleassa yössä epätodellisen valkoisena hohkaavan, viettelevän tuoksuisen valkolehdokin Helsingin Vartiosaaressa. Kasvi innosti palaamaan luokseen useampana yönä.


Mesi on jemmassa hillittömän pitkien kannusten perällä.

Moottoritieuskonto

Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole näkevät enempää, eivätkä paremmin... Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa. (John Ruskin 1819 - 1900)

Ehkä nöyrä kirjoittajanne on epäkäytännöllinen haaveilija ja satunnaisena vuokra-auton käyttäjänä muutenkin väärä puhumaan seuraavasta aiheesta. Mutta hän ei ole voinut olla panematta merkille, että monet kaikin puolin fiksut ja filmaattiset ihmiset, jotka ovat, jos niin voidaan sanoa, keskimääräistä tiedostavampia ja herkkätuntoisempia, suosivat hekin säännöstään moottoriteitä autoilevissa reittivalinnoissaan. Nykyihmisen ajatus, sana ja teko tuntuvat luiskahtavan lähes automaattisesti alas moottoritien kiihdytysramppia, oli sitten kyse ajajan valinnasta, kyyditettävän toiveesta tai ajo-ohjeiden antajasta. Jopa lomalaisten laululla lastatut tilausajot maksimoivat moottoritieosuudet reiteillään kuin jotain kirjoittamatonta velvoitetta seuraten.

Pienempien teiden käyttöä pidetään kategorisesti kiemurteluna ja jumittamisena, vaikka kulun joutuisuudella ei olisi merkittävää eroa megaväylään (onhan vanhoilla pääteillä usein kahdeksankympin tai jopa satasen nopeusrajoitus sekä ihanan väljä autius). Kun vanhoihin teihin sitten joudutaan pakon sanelemana nojautumaan, ollaan jotenkin anteeksipyytävällä, harmistuneella tai huvittuneella mielellä. Niin kuin mutkat ja mäet olisivat seniilin papan höpöttelyä, jota vieras pakotetaan hetken aikaa seuraamaan.

Toki jokin vanha tieosuus voidaan aurinkoisena sunnuntaina ottaa nostalgiapaukusta, huristella se museoonmenomielellä (osa niistä on sillä nimelläkin: museotie), hymähdellä ja huokailla tovi sen leppoistelevalle inhimillisyydelle – kunnes on taas aika kurvata "todellisuuteen" iso vihreän (sic!) kyltin kautta. Vanhoja teitä systemaattisesti valitseva on enemmistön silmissä oudokki tai kapinallinen. Näitäkin sentään on jokunen. Esimerkiksi valtakunnannostalgikko, aiempaa pankkiuraansa paennut Juhani Seppovaara on kierrellyt maata nimenomaisesti pieniä teitä suosien ja mahtiväyliä vältellen, mikä on mahdollistanut hänelle vielä viimeisen reliikkimäisen kontaktin ei-sterilisoituun, ei-standardisoituun, ihmisennäköiseen Suomeen.

Jos haluaa välttää moottoriteitä ja suosia niitä vanhoja pääteitä, joita nyt vähätellen kutsutaan ”seututeiksi” ja jotka yleensä kulkevat jossain lähistöllä samaan päämäärään vieden, joutuu eräänlaisen maantiesalapoliisin hommiin. Vaikka tie todella veisi Hämeenlinnaan, Turkuun, Lahteen ja niin edespäin, mainitsee kyltti vain seuraavan kulmakunnan nimen. Samaan aikaan jokaisessa liitoksessa, joka on valmis kiskaisemaan kulkijan moottoritien syleilyyn, huudetaan kissankorkuisin kirjaimin isojen kaupunkien maineikkaita nimiä. Samaa jatkaa uusin teknologia, autojen GPS-paikannus, jonka huomaan moni nykyisin täysin uskoo suunnistustoimen. Satelliittinavigaattori kaivaa vaikka heinäsuovasta lähimmän mahdollisen moottoritien ja vastaavasti värkki kirkuu, vilkkuu ja huitoo, jos matkalaisen suunta hairahtuu vanhalle maantielle. Laitteen ohjelmointi kertoo lahjomatta ajastamme. Moottoriteiden kyseenalaistamattomuus on saavuttanut mittapisteen, jossa voidaan puhua moottoritieuskonnosta.


Porvoon motaria betonimuurien keskellä.

Moottoritie syntyi Mussolinin Italiassa (Milano-Varese 1924) ja kansallissosialistisessa Saksassa (1930-luvun Autobahnit). Tietyyppi nähtiin paitsi uuden uljaan järjestyksen symbolina myös sotastrategisesti tehokkaana joukkojensiirtäjänä. Suomen ensimmäinen moottoritieosuus (”Tarvontie”) rakennettiin 1962 Helsingin Munkkivuoren ja Espoon Gumbölen välille. Tämän vuoden alkuun mennessä maata halkoo 739 moottoritiekilometriä, joskin moni de facto moottoritieksi luettava osuus ei määritelmäsyistä ole luvussa mukana. Lukuisia uusia moottoritiehankkeita on luvattu toteuttaa lähivuosina – ikään kuin ilmastonmuutoskin olisi jossain vaiheessa peruttu.

Moottoritiehen eivät juuri istu matkan, tien ja taipaleen käsitteisiin kautta aikain liitetyt hengellis-filosofiset ulottuvuudet. Moottoritien idea pähkinänkuoressa on se, että vain määränpäällä on väliä ja matkanteko itsessään on välttämätön paha; asia, joka pitää huitaista pois päiväjärjestyksestä. Näkemystä voisi verrata pikaruoan hotkaisuun, jossa nälänpoisto on keskiössä ja ruokailuhetken ja ruoan laadulla ei ole painoarvoa. Psykologisesti sitä voidaan pitää ylirationaalisuutena: järjen, mekaanisuuden ja tehon yksipuolisena korostamisena esteettisen, elämyksellisen ja emotionaalisen todellisuuden kustannuksella. Moottoritie on ääri-insinöörimäinen näky materiaksi tulleena. Siinä ei ole hitustakaan runoilijaa, rakastajaa, mietiskelijää. Sillä on teollis-matemaattinen koneen resonanssi, ja se tekee vääjäämättä käyttäjästään kaltaistaan.

Moottoritietä käyttävä kieltäytyy olemasta tekemisissä ympäröivän seudun kanssa, joka jää anonyymiksi massaksi jonnekin maavallien, muurien ja aitojen taakse. Moottoritiellä vallitsee tarkoituksellinen maiseman ja paikan negaatio, alueidentiteettityhjiö. Kyseessä on transit-halli, siirtymäputki, asfalttioravanpyörä, josta voi vapautua vain ennalta määrättyjen, kauaksi toisistaan sijoitettujen poistoramppien kautta. Näin moottoritie merkitsee ennalta fiksattua, jähmetettyä todellisuutta – tai ainakin komentavaa yritystä siihen suuntaan. Se ei suo mahdollisuutta pysähtyä ja piipahtaa niissä kylissä ja metsissä, jotka se on repinyt tunnistamattomiksi ja toiminnalliselta aluerakenteeltaan amputoiduiksi torsoiksi. Spontaanisuus ja piipahtelu eivät kuulu moottoritieuskontoon, jossa vain pisteiden A ja B välisessä syöksyssä säästetyillä aikayksiköillä on väliä.

Tosiasiassa ihminen hukkaa elämästään ne tunnit ja minuutit, jotka hän on moottoritiellä – ellei hänellä satu olemaan erityisen rikas ja vahva mielenelämä. Hän lukittuu totaalisuorittamiseen vailla matkantekoon perinteisesti liittyvää visuaalisuutta, löytämisen iloa, oppimista ja virikettä. Ainoa moottoritien tarjoama haaste on stressaava tarantellantanssi toisten itsemurhakiilauksia tekevien, läkähtyneiden ja hermostuneiden kaahareiden kanssa. Moottoritienopeudet lisäävät myös eksponentiaalisesti pakokaasu- ja melupäästöjä, mutta mikä auttaa kun hitonmoista kiirettä pitää.


Monen nykyisen väylän tavoin Kehä III toteuttaa moottoritieunelmaa, vaikka sitä ei ole moottoritien vaakunalla aateloitukaan.

Lohjanjärven saaressa asuva kansantaiteilija, shamaaninakin tunnettu virkkusilmä Johannes Setälä mainitsi allekirjoittaneelle taannoin huomion, joka asettaa sokraattisen tarkastelun valokeilaan moottoritieuskonnon keskeisimmän dogmin, vauhdin. ”Kuka voisi vastata siihen, että kun vauhtia ja tehokkuutta pitää kaiken aikaa lisätä, kun kaikkien rattaiden ja hihnojen pitää pyöriä entistä vimmatummin, niin mikä on se päämäärä, johon meillä on sellainen kiire? Sen kun joku osaisi kertoa.”

Säkylänharju - villi vitaali tuhokamara

Kesällä 1947 keskellä Turun ja Porin lääniä, jossain Säkylänharjun tiheiden havumetsien kätköissä, istui nuotiolla nukkavieru ja sänkiposkinen vankikarkuri. Köyliön vankilasta paennut mies oli rosvonnut kurnivaan nälkäänsä linnunmunia ja virittänyt tulen niiden kypsentämiseksi. Päivä ei ollut varsinaisesti lämmin, mutta oli ollut pitkään poutaa. Pyhäjärveltä nousi tuulenpuuskia, jotka saivat nuotion syytämään sinne tänne kipinäryöppyjä. Miehen nuotiolle syöttämät kuivat risut eivät tuottaneet paksua savua, ja se oli hyvä. Verikoirien ulvontaa ei kuulunut, ei enää edes vankilapakoa huutavaa sireeniä, joka nosti mieleen juuri päättyneen sodan pommitusmuistoja. Karkuri saattoi huokaista helpotuksesta, oli hän sentään päässyt näin pitkälle. Yön turvin hän yrittäisi pois seudulta. Ehkä Turkuun, ehkä sieltä jäniksenä jollain rahtilaivalla Ruotsiin. Sitten vaikka Etelä-Amerikkaan.

Takaa-ajettu sulki hetkeksi silmänsä ja ajatteli tulevaisuuttaan pienellä banaanifarmilla jonkun suklaasilmäisen señoritan kanssa. Silloin hän kuuli, kuinka läheinen kanervikko kohahti kummallisesti ja alkoi ritistä ja piksahdella. Liekit olivat riistäytyneet sen kimppuun. Voihan helvetti, mies voihkaisi mielessään, ja säntäsi tallaamaan sinne tänne loikkivaa, tuulen entisestään lietsomaa punakukkoa. Alle minuutissa hän tajusi, ettei saisi tulta enää talttumaan. Se teki mitä tahtoi, ja oli varmasti loputtoman nälkäinen. Lisäksi se ilmiantaisi karkurin tehokkaammin kuin mikään suupaltti. Tämä oli unohtanut oman nälkänsä ja juoksi pakoon kauhuissaan, syyllisyyksissään ja harmeissaan.

Säkylänharjulla 62 vuotta sitten raivonnut suurpalo tuhosi tuhat hehtaaria metsää. Valtio pakkolunasti paloalueet ja niiden reunat, yhteensä noin 3000 hehtaaria, vuosien 1960-66 aikana. Tulelta säästyneellä alueella oli siirtokarjalaisten uudisraivaajatiloja. Kävi niin, että jälleen yksi armeija pakotti evakot kotisijoiltaan: Säkylänharjusta liepeineen tehtiin Porin Prikaatin varuskunta- ja taisteluampuma-alue. Seuraavina vuosikymmeninä räjähtelevät kranaatit, miinat ja maata möyrivät panssarivaunut pitivät laajoja osia Säkylänharjusta avoimena. Näin syntyi yhä uudestaan ja uudestaan tuhoutuva hukka-alue, ankea ja tyly kuun maisema, joka tajuttiin ekologiseksi kruununjalokiveksi vasta paljon myöhemmin. Nyt siitä 300 hehtaaria siitä on julistettu Natura-alueeksi.

Jääkauden pensselistä syntynyt komea Säkylänharju on luoteis-kaakkosuuntainen, massiivinen ja monin paikoin jyrkkärinteinen harjuselänne. Sillä on pituutta kymmenisen kilometriä. Muodostelman laet ovat 145 korkeudella merenpinnasta, sata metriä viereistä Pyhäjärveä korkeammalla. Saumamuodostuman tapaisen suurharjun sisälle jää laajoja harjuhautoja sekä syviä ja jyrkkäreunaisia suppakuoppia. Selänteen sivustoille levittäytyy lieveosia muinaisine rantavalleineen ja dyyneineen. Selänne on kasvillisuudeltaan kuivaa mäntykangasta: puolukka-, jäkälä- ja kanervatyyppiä.


Näkymä Säkylänharjulta Pyhäjärven suuntaan.

Perhosharrastajien kulmakarvat kohoavat aina, kun Säkylänharjun nimi mainitaan. Siellä on nimittäin Suomen ainoa harjusinisiiven (Scolitantides vicrama) esiintymä. Lämpöä vaativa harjusinisiipi saapui Pohjolaan heti jääkauden jälkeen, jolloin avoimia ja paahteisia harjunrinteitä riitti. Myöhemmin harjuilla riehuneet säännölliset metsäpalot takasivat lajille sopivia aurinkoisia rinteitä, jossa menestyi toukan ravintokasvi kangasjuruoho. Sitten palontorjunta kävi liian tehokkaaksi ja laji taantui elinpaikkojen sulkeutuessa olemattomiin.

Mutta Säkylänharjulla rauta repii maata joka päivä, ja siniset siivet tanssivat yhä auringossa. Hukkamaa on harjusinisiiven happiteltta, ja sama ilmiö on nähtävissä monen muunkin uhanalaisen kasvi- ja hyönteislajin tilanteessa, etenkin kun on puhe niityistä, ahoista ja kedoista riippuvaisista lajeista. Mainitut elinympäristöt ovat vähenneet Suomesta noin 99 prosentilla sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Niiden lajisto on evakuoitunut joutomaakentille eli ruderaateille, joita paahdeympäristöiksikin kutsutaan.

Muita Säkylänharjun kranaattikuoppien harvinaisuuksia ovat rätisevää lentoääntä päästävä palosirkka (Psophus stridulus), "äärimmäisen uhanalaiseksi" luokiteltu ruususiipisirkka (Bryodemella tuberculata) sekä rauhoitetulla kangasraunikilla elävä raunikkivyökoi (Caryocolum petryi), jolla kyseessä on ainoa Suomen esiintymä.

Sotilasalueena ja kovapanosammuntojen näyttämönä Säkylänharju on tiukasti suljettu. Esoteerisen maantieteen koulu vieraili kielletyllä alueella osana ympäristötoimittajien erityislupien siunaamaa kesäretkeä. Alla lisää kuvia kohteesta.


Räjähdysten ja maastopalojen aukipitämää harjunlievettä. Aukioiden mittasuhteissa puhutaan kilometreistä ja sadoista hehtaareista.


Nykyään tuhoa täydennetään myös tarkoituksella sytytetyin paloin, joista vastaa Metsähallitus yhdessä armeijan kanssa.


Palaneella maalla on oma kauneutensa. Kulolle erikoistuneet hyönteiset ilmaantuvat palopaikoille kuin taiottuna, vaikka niitä ei olisi nähty vuosikymmeniin.


Tämä zoomilla kaukaisuudesta tavoitettu ryhmä näyttäisi miinoittavan maastoa.


Männyssä on ollut kylkimiina. Tuho ylläpitää elämää, kun ajatellaan lahopuulle erikoistuneita eliölajeja.


Yleisohje Säkylänharjulla oli: "Älkää astuko minkään päälle."


Lisää ruudin ja tulen luomaa aavaa.


Kissankäpälä viihtyy paahdemaassa.


Kartan päälle laitettava kalvo kertoi minne ollaan milloinkin ampumassa. Retkireitti eteni tämän terveyssyistä merkityksellisen tiedon pohjalta.


Tuhottu tankki eräässä harjulaaksossa.


Retkeilijät ihmettelevät laajaa suppakuoppaa. Tässä on ollut jääkimpale jääkaudella, kun sulamisvesi on kasannut ympärille hiekkaa.


Pahoin puleerattu talo oli aikoinaan siirtokarjalaisen korpitilan päärakennus, nyt NATO-standardin Camp Headquarters (HQ).


Lisää paukkuvia hoodeja.


Metallipitoista maaperää. Tänne voi perustaa tulevaisuudessa malmikaivoksen, joka jatkaa sotaruderaatin ekovastuullista perinnettä.


Palontorjuntakalusto varmistaa, ettei vuoden 1947 kaltainen suurpalo enää toistuisi.


Nämä varusteet olivat maassa eikä haltijaa mailla halmeilla. Ehkä hän oli livistänyt käpykaartiin.


Retkue etenee. Haja-ammusten uhka ei ole poissuljettu ja askeleessa pelon häivähdys. Maisemissa on jotain etäistä sukua lännenfilmeihin.


Merkinantosoihtuja ja kemiallista kädenlämmittäjää.


Vanha panssarivaunu sitä kohti hiipivän korpisoturin vinkkelistä.


Vielä lisää avaria ruderaattinäkymiä. Paloalueet vihertyvät kauniisti.


Toinen käytöstä poistettu hyökkäysvaunu. Malli on neuvostovalmisteinen T-54 tai T-55. Näitä ei haluta purkaa Suomessa, koska vaunut sisältävät asbestia. Niitä onkin suunniteltu myytäväksi Vietnamiin.


Loppuhartautena Pyhäjärven auringonlasku.


Kesästä riippuvainen lomakylä haluaisi sijaita ihan muualla kuin raukoilla rajoillamme.