Siksi paikoilla on väliä

Kirjoituksen kuvituksena on käytetty kivilatomuksia, joita jotkut ovat tehneet Vantaan Vaaralan kaakkoispuolella sijaitsevan Kehä III:n liittymätien laitaan. Vuonna 2014 tehty tie halkoi kahteen osaan alueen laajimman metsän. Turhaan, sillä vastaava yhteys Kehälle oli jo olemassa Fazerintien itäpäässä. Runsaista kivikeoista päätellen paikka koetaan edelleen merkitykselliseksi.

On paikkoja, jotka tekevät meille tavalla tai toisella hyvää. Ne säväyttävät ja elävöittävät, tuudittavat ja rauhoittavat, tuntuvat vastaukselta tarpeeseen. Ne puhuvat kieltämme, henkivät uskollisuutta.

Koti on tällainen – ainakin sen pitäisi olla.

Mutta ajatelkaamme kotia hieman laajemmin. Puhutaan kotiseudusta, siis aluekokonaisuudesta, jonka nipullinen kyliä kokee kollektiiviseksi piirikseen. Kotiseudulla voi olla omia kulttuurisia erikoisuuksiaan, mutta sen rakastetuimmat piirteet syntyvät eri paikoista. Yhdestä tai useammasta tunnusmerkillisestä yleismaisemasta, joiden ylle ripottautuu kruununjalokivinä joukko spesifejä paikkoja, joita kenties nähtävyyksiksikin mielletään.

Jokaisella meistä on myös yksilötason kotiseutumme. Siihen kuuluu tietty kivi niityn laidassa, polunmutka, tutusta mukista löytyvä hammasharja, maisema ikkunasta, pyöräkellari, lapsuuden leikkimetsä. Ja niin kuin on mieli rajaton, voi olla tunne kotiseudusta. Tiedämme niitä, jotka tuntevat selittämätöntä sukulaissieluisuutta johonkin tiettyyn mantereeseen tai valtioon, vaikka ovat syntyneet ja varttuneet aivan muualla. Jossain päin tuntuu kotoisalta, toisaalla ei niinkään. Tunnemme sen kyllä.

Onpa niitäkin, korkealle kehittyneitä ja vapautuneita, jotka ovat ilmeisen kotonaan kaikkialla. Silti heilläkin on erityiset paikkansa. Niitä ajatellessaan he tuntevat koti-ikävää eli nostalgiaa ja kyyneleet saattavat kihota viisaan myötätuntoisiin silmiin. Vanhaan kreikkaan pohjautuva sana ”nostalgia” yhdistää kotiinpaluun ja tuskaisuuden merkityksen. Ennen koti-ikävän uskottiin tuovan muuttolinnut takaisin pohjolaan joka kevät. Kukapa tietää vaikka näin olisi.

 

Paikkataju ei ole rationaalista. Kysymys on spontaanista, kokonaisvaltaisesta psykofyysisestä tuntumasta, joka vetää kohden tiettyä paikkaa tai työntää siitä pois – tai jossain eritystapauksissa näitä molempaa yhtä aikaa. Tuntuma ei kaipaa pohdintoja, mutta jälkikäteen sitä voi olla hyvä analysoida. Siinä voi oppia paljon.

Paikkataju (vai pitäisikö sanoa -vainu) on ikiaikainen ja hiottu kyky. Harjoitusta se silti tarvitsee, käyttöä – sitä se suorastaan janoaa. Aina ihminen, hänen 350 000 sukupolven jatkumonsa, ja sitä edeltäneet apinamuodot ja näitä edeltäneet muihin eliöihin kuuluvat kaukaiset esi-isämme ovat tukeutuneet erilaisiin paikkoihin. Suotta ei ole aivoihin kehittynyt palkitsemismekanismi: dopamiiniannos tarjotaan sille, joka lähtee tutkimaan ympäristöään. Mieli virittyy etsimisestä – jopa enemmän kuin löytämisestä.

Kaikkia eliöitä koskee resurssien rajallisuus, tärkeimpien resurssien ollessa aika ja kalorit. Mihin tahansa paikkoihin ei voi käyttää energiaa eikä kallisarvoista päivää. Puhtaan evolutiivisesti nähden, paikan olisi syytä tarjota jotain henkiinjäämistä tukevaa.

Universaalina voi pitää mieltymystä paikkoihin, jotka tarjoavat suojaa tai näköalaa, mieluiten molempia. Suojan ja näköalan paikat ovat voimakkaasti hengissä pysymistä tukevia. Kaikki Suomen muinaiset mäkilinnat ovat paikkoja, joista voi katsella kauas samalla kun itse pysyy piilossa. Metso hakoo (eli syö talvimuonaansa, neulasia) mieluiten kalliomäellä kasvavan vanhan männyn tuuheassa lakkapäässä, josta avautuu hyvä näkyvyys ympäristöön.

Ihmisen mieltymyksissä erityistä arvoa on myös paikoilla, jotka herättävät voimakkaan tunnetilan ilman ilmeistä henkiinjäämisen tukea. Jane Goodallin havaintojen mukaan simpanssitkin saattavat nauliintua tuijottamaan jymisevää vesiputousta pitkäksi aikaa. Paikka on dramaattinen ja sävyttävä, ja vaikka se on potentiaalisesti vaarallinen, käy veto sitä kohden. Tämä siksi, että se tarjoaa ylevän kokemuksen.

Ylevä on mielelle ravintoa, eräs sen tärkeistä vitamiineista. Ylevä jalostaa mieltä, kasvattaa ihmistä.

Amerikassa, jossa kaikki on suurta, on myös suuria ja vaikuttavia luonnonnähtävyyksiä, siis paljon ylevän kokemista. Siksi siellä on tutkittu erityisen ahkerasti ylevän vaikutuksia ihmiseen. Kokemus ylevästä on havaittu muun muassa elimistön tulehdustilaa vähentäväksi ja altruismia lisääväksi.

Esteettinen nälkä, veto kauniiseen, ei ole sekään mitätön tarve.

Kauneus on tietenkin katsojan silmissä, mutta ajatelkaamme eloa pelkässä betonikuutiossa, jossa kyllä olisi tilaa kuljeskeluun ja hyvin varusteltuun kuntosaliin eikä ruokakomeron tai vesihanan suhteen olisi huolimista, mutta mikään ikkunanäkymä eikä mikään ulkona horisonttiin asti tarjoaisi muuta kuin loputtoman keinotekoisuuden. Janoaisimme mitä tahansa näkymää todellisesta, elävästä maailmasta, vaikka sitten nettivideoiden kautta. Tukeutuisimme mielikuviin, jossa kulkisimme vapaana luonnossa. Hellisimme lapsuuden muistoja, joissa todelliseen maailmaan sijoittuvat mielipaikkamme edelleen eläisivät.

Oikeuslääkäri Ursula Vala kertoo muistelmissaan, että kurjimmassakin luukussa, mistä haetaan epäselvissä olosuhteissa kuollutta vainajaa, on aina jotain yritystä luoda kauneutta elinpiiriin. Ehkä se on lehdestä saksittu hapristunut Lapin-kuva tupakansavun kellertämällä seinällä, ehkä kuivuneet ruusut säilykepurkissa – jotain kuitenkin.

Kauneus hivelee aivoissa runsaasti opioidireseptoreita sisältäviä hermoratoja ja tuottaa mielihyvän aallon. Huumeista pehmein ja vaarattomin kuljettaa henkiinjäämisen suuntaan. Jopa kimalainen käyttää kauneustutkaa. Symmetrinen kukka tuottaa enemmän siitepölyä kuin epäsymmetrinen. Harmoniaan – mikä on hyvä synonyymi kauneudelle – liittyy siis siihenkin palkitsemismekanismi. Sillä täytyy olla tarkoituksensa – Aristoteleen sanoin: luonto ei tee mitään turhaan.

Looginen tulkinta on se, että evolutiivinen kehityskulku tavoittelee – niin kuin se tekee – täydellisyyttä, ja osa täydellistymistä on kauneudentajun herääminen ja kehittyminen eri lajeilla. Ihmisellä kauneudentaju on ilmeisen pitkälle kehittynyttä. Mutta paikkatajun tavoin, ja siihen oleellisesti kuuluvana, se tarvitsee harjoitusta, aktivointia, voidakseen tavoitella todellista potentiaaliaan.

 

Ihminen on muokannut paikkoja tunnetuin ja tuntemattomin seurauksin. Voimme havaita, että kielteistä ja myönteistä on saatu aikaan; harmillisen paljon kielteistä. Mikään tietokone ei voi mitata mitä kaikkea yhden ainoan paikan muokkaamisesta seuraa. Esimerkiksi metsäpalstan muokkaaminen vaikuttaa miltei äärettömään eliömäärään ja niiden koko keskinäisriippuvaiseen vaikutusverkostoon.

Kuka hoitaa metsää, eikä mitä tahansa metsää vaan terveysmetsää, ihmisen ja luonnon maksimaaliselle kukoistamiselle omistettua maa-alaa, ei voi välttyä kuolemaan liittyviltä ajatuksilta. Ennemmin tai myöhemmin hän mietiskelee jotain rakkaan palstansa näkymää, visualisoiden kuinka nyt vähäiset vaahterat ja tammet ovat varttuva majesteetillisiksi ilmestyksiksi ja nykyisin ylispuina hallitsevat kuusijärkäleet ovat kellistyvä ja lahoava juhlavaksi sammalpeittoiseksi hautajaissaliksi, jonka lattialta taimet nousevat valokaivon virvoittamina. Tällöin paikan hoitaja tajuaa, että se kuinka hän nyt terveysmetsää käsittelee ja jättää käsittelemättä, kantaa suurimmat hedelmänsä tulevaisuudessa, jota hän ei ole näkemässä.

Ajatus on surumielinen, mutta todellisuus on parempi oivaltaa kuin olla oivaltamatta – katkeran kalkin takana väikkyy nektari.

Metsä ilmentää tilapäisyyttä. Se ilmentää syyn ja seurauksen lainalaisuutta. Suuria ja konkreettisia opetuksia se antaa elämän ja kuoleman karusellista, tietoisten olentojen leiskahtelusta, vanhan muuttumisesta uudeksi ja uuden vanhaksi. Ikuisesta syklistä. Metsällä, vuorilla ja valtamerillä on voima lievittää ihmisen kuolemanpelkoa.

Palattakoon vielä yllä mainittuihin tammeen ja vaahteraan. Nirsojen jalopuiden maineesta huolimatta ne kasvavat suotuisissa olosuhteissa hämmästyttävän nopeasti ja voivat jo ennen 15. kesäänsä olla huiskeita dandyja, jotka rehvastelevat ja leventelevät nuoruuden uhossaan ja tulevat kyllä huomatuiksi.

Paljon lyhyemmässäkin ajassa tapahtuu isoja juttuja. Hyvin lyhyessä. Jopa siinä välissä, joka jää hengityksen suunnanmuutoksen väliin. Silmänräpäyksessä tallentuvat ne hetket, eräänlaiset pysäytyskuvat, jotka voivat poiketa mieleemme vuosikymmenien päästä. Muistikuviin liittyvä tuttuus vahvistuu joka kerta niiden noustessa. Mieluisa muistikuva tuntuu ystävältä.

Harva meistä ei muutu metsässä piirun toverillisemmaksi. Sellaiseksi muuttuu laboratoriorottakin, joka pääsee häkkiin jossa on maata kaiveltavaksi ja karahka kiipeiltäväksi ynnä muita luontoympäristön tekijöitä. Metsässä on helpompi jutustella niin tutun kuin tuntemattoman kanssa. Ajatukset ovat avomielisempiä, luottamukseen ja toiveikkuuteen kallellaan. Mieliala kohoaa ja se tuntuu hyvältä (jälleen palkitsemismekanismi). Mieli on syyllä luontohakuinen. Tämä koskee kaikkia mieliä, siis tietoisia olentoja, joiden määrä on lukematon ulottuen alkueliöihin ja kenties niiden taaksekin.

Ihminen alistui kaupunkilaiseksi vain sillä ehdolla, että luonnon vehreys pitäisi hänelle yhä seuraa uudessa ympäristössä. Tämä vaikuttaa päteneen jo kaupungeista ensimmäiseen, sumerilaiseen Urukiin, joka perustettiin kuutisen tuhatta vuotta sitten. Urukin arvellaan olleen kaavoitettu siten, että yksi kolmasosa alueesta oli viljelmiä, yksi kolmasosa muita viheralueita ja yksi kolmasosa rakennettua.

Antiikin urbanismi jatkoi samalla periaatteella, rus in urbe, maaseutu kaupungissa, mutta jossain vaiheessa suuntaus heitettiin historian romukoppaan. Sieltä sitä on kaivettu takaisin vaihtelevalla puhdilla ja menestyksellä. Tässä yhteydessä kunniamaininnan ansaitsee 1800-luvulla vaikuttanut amerikkalainen puutarha-arkkitehti Frederick Law Olmsted, jonka huomiot luonnonelementtien vaikutuksesta ihmiseen niin biologisena kuin sosiaalisena olentona olivat yhtä aikaa ikivanhoja ja aikaansa edellä.

 

Suhtautumistavat maailmaan voidaan pohjimmiltaan jaotella seuraavasti: havittelu, välinpitämättömyys, karttaminen. Jostain pidetään ja siihen halutaan olla kytköksissä, jokin ei herätä kiinnostusta ja se lähinnä suodatetaan mielestä, ja jotain taas jotain vältellään, pelätäänkin. Vastaavasti paikalla voi olla sädekehä ja imu, tai toisaalta se voi olla mitätön ohikuljettava tai sitten herättää torjuntaa, kammoakin.

Paikkavainumme on modernisaation myötä ruostunut. Sitä ei ole tarvittu. Ruoanetsintä- ja leirinsiirtovaellukset rakentamattomassa ja kartattomassa maailmassa ovat jääneet kauas taakse ja tulleet korvatuiksi paikallaan asumisella ja rutiininomaisilla päivittäissiirtymillä muutaman tarkoin opastetun kiintopisteen välillä. Navigaatiolaitteisiin tukeutuminen syö lajityypillistä suunnistustaitoamme, jopa fyysisesti surkastuttaen taidosta vastaavaa aivojen osaa, hippokampusta. Paikoista ei yksinkertaisesti tarvitse välittää, jos toimii kuin silmät sidottuina talutettavaksi antautunut.

Paikkavainumme on kuitenkin olemassa. Se odottaa kärsivällisesti, että huomioimme sen.

Jos jokin paikka vetää puoleensa, varsinkin toistuvasti, ja jos se tuntuu merkitykselliseltä, joltain keskimääräistä paikkaa erityisemmältä, on kulkija paikkaan kutsuttu. Joidenkin paikkojen kohdalla veto on kollektiivinen – moni askel on käynyt maineikkaille näköalavuorille ja koskentöyräille. Joistakin paikoista vain harva, ehkäpä vain yksi, tunnistaa erityistenhon. Sellainen paikka ansaitsee yhtä kaikki huomion. Niin kehittyy paikkasuhde. Kuten ihmissuhteisiin, siihen pitää satsata, jos sen haluaa kukoistavan.

Kieli tuntee ilmaisun paikan henki. Siitä on kyse kuin joissakin paikoissa on vain ”se jokin”, vaikeasti sanoiksi puettava erityistuntu. Antiikin maailmassa paikan henki eli genius loci ymmärrettiin tietoiseksi olennoksi, jolle saatettiin tehdä uhrauksia. Mistä uhrauksissa on pohjimmiltaan kyse? Huomiosta ja arvostuksesta, toisin sanoen läsnäolosta ja kunnioituksesta. Nämä mielentilat riittävät yhteyden solmimiseen paikan hengen kanssa, ulkoisten riittien ollessa sinällään tarkoituksenmukaisia symboleja.

Paikkamieltymyksiä eli ympäristöpreferenssejä on tutkittu jonkun verran. Tietyt piirteet, kuten vesistön läheisyys, ovat universaaleja vetovoimaisen ympäristön tunnusmerkkejä. Eri kulttuurien paratiisikäsityksiä on niin ikään analysoitu ja vertailtu. Paratiisin keskeisin paikkakuvasto toisintaa tiettyjä teemoja, muodostaen kollektiivisen tai pitäisikö sanoa arkkityyppisen tunnusmerkistön ihmisen ihanneympäristölle.

Keidas on keidas kaikille, kukkula kutsuu näkemään vehmaan monilajisen laakson, jossa eläimistö kukoistaa ja kasvit menestyvät runsaslajisina ja kauniita, ja jossa kirkas väri kielii alkukesän voimasta, ja kaukainen horisontti huokuu resurssien runsautta, silkan tilan avartaessa kokijan mielen.

Mitä ikinä tapahtuu, se tapahtuu kuitenkin mielessä. Niinpä yksikään paikka ei voi ilmetä missään muualla kuin mielessä. Paikan ja mielen suhde on yhden suhde yhteen. Paikat ovat dynaaminen, sykkivä vuorovaikutusverkosto, jossa tietoisuudet kokevat maailmoja ja itseään.

Ihmisen paikkavalinta – olipa se miten tietoista tai tiedostamatonta – peilaa hänen sisäistä maailmaansa. Samoin hän muokkaa ympäristöään sisäisen maailmansa kuvaksi: tiedostamattomaksi omaelämänkerrakseen, kuten maisematutkija P.F. Lewis muotoili. Jos haluaa tietää ihmisyhteisön mielentilan, riittää kun katsoo millaisessa paikassa se elää ja mitä se paikalle tekee. Sama pätee yksilöön. Miltä jonkun kotona näyttää, siinä näkyy hänen mielenmaisemansa. Ensivaikutelma kiteyttää paljon.

 

Kun aineen anatomiaan sukelletaan, paikat hälventyvät tilassa tanssiviksi hiukkasiksi. Nuo hiukkaset voivat olla joko valoa tai energiaa tai näitä kumpaakin samanaikaiseksi. Lopulta paikka on määriteltäviksi mahdoton spontaanien prosessien sikermä. Niin kuin mielikin on.

Buddhalaisen viisausopetuksen mukaisesti muotoiltuna: minä ja paikka ovat ”tyhjiä” siinä mielessä, että mitään kiinteää ja muuttumatonta ydinolemusta niistä ei voi löytää. Mutta juuri siksi ne voivat olla toimivia agentteja.”Tyhjyys” on ilmiömaailman koskaan ehtymätön runsaudensarvi, koska se mahdollistaa muutoksen – uuden tulemisen ja vanhan väistymisen. Jos ”tyhjyys” puuttuisi, olisi kaikki paikoilleen jäätynyttä. ”Tyhjyys” merkitsee sitä, että asioita tapahtuu ja niillä on merkitystä.

Kaikki tapahtuu tilassa. Siitä nousevat ajatuksemme ja tunteemme, samoin paikoiksi hahmottamamme aisti-impulssit. Kaikki kokemamme liittyy paikkoihin: kaikki ylevä ja alhainen. Unillammekin on tapahtumapaikkansa. Me olemme paikoissa, paikat meissä. Paikat ovat, tahdoimme tai emme, kotimme ja kotiseutumme.

Siksi paikoilla on väliä.

Paikkateemasta lisää allekirjoittaneen artikkelissa ”Rakkaudesta paikkaan ja elämään”, Porvoon Kipinä numero 3, 2023. Suositeltava lehti muutenkin!

Takaniitty

Siellä jossain oleskelee pienesti ja hiljaa takaniitty.

Takaniitty on laidalla, sivullinen, poissa silmistä. Se lymyää kuin jänis, juroilee kuin umpeenkasvava lahdenperukka, hehkuu haalistuneen valokuvan lailla. Vesakkovyön takana se saa olla luonnon oma; salainen puutarha, rauhan ja arvoituksen tyyssija.

Kesällä takaniitty kukoistaa. Biomassalla se uhoaa, ruoholla ja kukilla. Karhunputket nousevat korkeina ja niiden kukinnot riippuvat hyönteisten painosta. Vuoden loppua kohden vehmas kasvillisuus lakoaa ruskeanpuhuvaksi matoksi, jossa talventörröttäjät seisovat totisina luurankoina. Lumisena takaniitty hohkaa kuin metsän pitoja varten kiillotettu sali.

 

Kärsivällinen samoaja kohtaa ennen pitkää takaniityn.

Metsän läpi häämöttävä aukio valpastuttaa. Välittömästi sitä saattaa epäillä avohakkuuksi. Mutta aukio huokuu asettuneisuutta. Se on unelmoija, ei vereslihainen uhri.

Onko se neva, kulkija kenties vielä aprikoi ylärinteen haavikossa, kun hän jo havaitsee mistä on kyse. Hän haroo niitynlaidan vesoja kuin avaisi verhoa.

Ihminen on raivannut aukioita siitä lähin kun kivikirveet ja tulentekotaito sen sallivat. Siksi kulkija ei voi olla tuntematta syvien juuriensa häivähdystä takaniitylle osuessaan.

 

Takaniitty raivattiin aikoinaan tarpeeseen, tuottamaan heinää elikoille. Sirpit ja viikatteet olivat käyneet jo pihoilla, pientareilla ja keskeisimmillä niityillä. Vaivannäön väärti oli silti kaukainenkin raivio. Sen laidalle tehtiin lato, johon kuivattu heinä kerättiin odottamaan hakua. Joskus varustuksiin kuului niittysauna.

Työnsä lomassa heinäväki makasi tantereella ja katsoi taivaalla vaeltavia pilviä. Vain yhden eliniän päässä olisi aika, jona suihkukoneet lentäisivät paikan ylitse, mutta tällaisesta väki ei tiennyt raskaiden raajojen sulautuessa helläsyliseen maahan ja hikikarpaloiden kuivuessa paarmojen surahteluun.

Sitten takaniitylle asteli karja. Takaniittyjä otettiin laidunkäyttöön erityisesti 1950–60-luvuilla, kun aiemmin yleinen metsälaidunnus päättyi. Kehityskulun tähän voi katsoa alkaneen jo 1860-luvulla. Tuolloin toteutettiin sellainen kerta heitolla tehty uusjako, kun että kun ennen ihmiset aitasivat pihapiirit ja viljelmät laiduneläimiltä, aidattiin nyt laiduneläimet ja ihmiset saivat vapaaksi piirikseen kaiken laitumien ulkopuolisen maailman.

Lopulta karja katosi, kuten enimmät piikkilangat. Takaniitty jätettiin silleen.

 

Monin paikoin maapalloa on käynnissä metsätransitio (forest transition) eli metsän paluu. Tropiikin metsät vähenevät edelleen, mutta muiden ilmastovyöhykkeiden metsät yleisesti ottaen lisääntyvät. Ne kasvavat sekä biomassassa että pinta-alassa. Metsiä syntyy juuri takaniityn kaltaisten syrjäpaikkojen vuoksi, olipa kyse sitten passiivisesta metsittymisestä tai aktiivisesta metsittämisestä.

Kilveksi laonnut ylivuotinen heinä hidastaa takaniityn metsittymistä. Ammoiset ojantapaiset kuitenkin pajuttuvat ja jokunen sinnikäs kuusi nostaa päätään mesiangervon ja sanajalan lomasta. Metsän reunaa hiippailee vuosi vuodelta likemmäksi. Paljon elämää pyrkii samaan paikkaan, kilpailu on kovaa.

Takavuosien peruskarttaan takaniitty on merkitty kulttuuripiirin keltaisella värityksellä, moderneissa kartoissa valkoisella, siis metsäiseksi alueeksi. Usein tämä vastaa todellisuutta. Ehkä takaniityllä on edelleen kartassa nimensä. Sen loppuosa voi joskus olla mielikuvitusta villitsevä, muinaisuuteen vivahtava ”niittu”. Allekirjoittaneen takaniityt sijaitsevat Uudenmaan rannikkovyöhykkeellä pyörämatkan päässä Itä-Helsingistä. Ne kulkevat yleensä ruotsinkielisellä nimellä, joka päättyy sanaan ”ängen”. Sellaisella on paettu sonneja suurelle kivelle kuin Seitsemässä veljeksessä, ala-asteikäisenä perhoskavereiden kanssa.

Lapsuusmuistojen takaniittyjen kasvillisuus ei ollut erityisen korkeaa. Koulupoika haavin kanssa mahtui vaivatta sekaan, kuten hänen yhtä lailla nälkää, kastumista ja väsymystä uhmaavat retkitoverinsa. Enää ei ole näin. Kun kesällä 2021 havainnoitiin niittyjen ja ketojen kasvillisuuden keskimääräistä korkeutta, ilmeni että se oli kaksinkertaistunut niinkin lyhyessä ajassa kuin kahdessakymmenessä vuodessa.

Koulupojasta ei olisikaan enää mukavaa kahlata vyötäröön ulottuvassa kasvillisuudessa. Nyt varoiteltaisiin punkeista. Sellaisia ei ollut ennen kukaan omin silmin nähnyt, vaikka legenda kertoi lepistä pudottautuvista ja korvan taakse pyrkivistä myyttisistä otuksista. Lisäksi kasvillisuus olisi yksipuolistunut ja kukkivat mesikasvit vähentyneet, mikä laimentaisi intoa astua niitylle. Pöheikköniityn kasveista vain horsma on merkittävissä määrin perhoskukka, parhaimmillaan iltayön kiitäjä- ja yökköskukkana.

Rehevöitymisen syynä lienee ilman kautta tuleva typpilaskeuma. Erityisesti niityt, siis kosteammat ja luontaisesti kasvuvoimaisemmat heinikkobiotoopit, ovat kasvaneet tukkoon, muutaman ylivaltiaslajin tyranniaksi. Luontaisesti karuilla ja kuivilla niityillä eli kedoilla kasvilajisto on voinut sen sijaan jopa lisääntyä, mutta myös siellä kasvillisuuden keskimitta on parissa vuosikymmenessä tuplaantunut.

 

Niin luulee ja kuuleekin, että nykyinen lapsi, teini tai nuori aikuinen ei yleensä vietä pitkiä kesiä takaniityillä kuljeskellen. Perinteisen pienipiirteisen maatalouden maisematyypit ovat pitkään olleet katoamissuunnassa. Väheneviä takaniittyjä löydetään entistä vähemmän. Se on sääli, sillä takaniityn kaltaisten perifeeristen paikkojen määrittelemättömyys kätilöi unelmointia, luovuutta ja oivalluksia.

Allekirjoittanut tapasi nuorena kulkea alkukesän öinä Mustavuoressa; sen mammuttimaisia kuusitaattoja tervehtimässä, ensimmäisen maailmansodan linnoitusta tunnelmoimassa ja lehdon keltavuokkoja herkistelemässä. Vantaan kunnan alueella sijaitsevan kartanon läänityksillä oli metsät jätetty luonnontilaan – huhujen mukaan kartanonherran päätöksellä, jota hän puolusti oikeudessa avohakkuuvaatimusten edessä.

Mustavuoren lehtokupeita kulkiessa keskiaikainen viljelyslaakso vilkkui puiden takaa. Vainiot olivat alkuun laajat, mutta haarautuivat sitten metsäkaistaleiden reunustamiksi, kapenivat ja päättyivät takaniittyihin. Asetelma havainnollisti maalauksellisen kauniina keskuksen ja periferian luontaista dynamiikkaa. Keskuksen ote on lujin ytimen lähellä, mutta heikkenee laita-alueille mentäessä.

Kesäillan ja -yön venyvässä taitekohdassa takaniitty hohti himmeästi kuin se olisi itsevalaiseva. Askel keveni, mutta olo valpastui. Lähestyttiin paikkaa, joka kiinnosti muitakin metsän kulkijoita. Siellä itse kukin tulisi esille.

 

Ensimmäisessä tapaamisessa ihminen ja hirvi olivat molemminpuolisen varautuneita. He tähyilivät toisiaan lehtometsän lehdesliepeen läpi, haluten kumpainenkin säilyttää kunnioittavan välimatkan. Toisella kerralla oltiin hitusen tuttavallisempia. Hirvi silmäili valppaana hitaasti lähestyvää ihmistä. Kohta ihminen kuitenkin jo vetäytyi, jotta hirvi voisi jatkaa murkinointia. Se lienee kaivannut myös rauhallista hetkeä vanhalla karjalähteellä, jossa vesi pulppusi paineella ruosteiseen maahan työnnetystä putkesta.

Kolmannella kerralla oli ilta, jolloin ihminen tunsi että Mustavuoreen olisi mentävä, mutta kaverit ruinasivat baariin. Yksi heistä, Oraakkeliksi kutsuttu (R.I.P.), jopa lupasi tarjota. Jengin kiihkeyttä saada mukaansa yöelämän sykkeeseen oli vaikea vastustaa. Kuitenkin ihminen sanoi että hänellä oli tapaaminen. Niin kuin olikin.

Tällä kertaa hirvi suhtautui kanssakulkijaan tyynesti. Kun he siinä katselivat toinen toisiaan iltaöisellä takaniityllä, eläin rupesi välillä syömään ruohoa. Se jauhoi annostaan rauhallisesti, ja sitten taas kumartui uutta varten.

Hirvi höyrysi ja sekoittui näin niityn usvaan. Se oli takaniityn ruumiillistuma.

Ihminen viipyi tuokion, ei kiirehtinyt pois. Hän aavisteli – aivan oikein – että tapaaminen olisi viimeinen.

 

Jokainen paikka vihkii meidät itseensä omalla tavallaan. Mikään paikka ei ole vaikuttamatta meihin. Myös me teemme paikasta jonkinlaisen. Mielessämme paikka lopulta tapahtuu, olipa kyseessä reaaliaikainen kokemus, muisto tai muu visiointi.

Takaniityn runollisuus on tyhjentymätöntä ja niin kuin on takaniityssä ilmenevän muutoksen esteettisyys. Takaniitty on keskuksen ja periferian konkreettista kosketuspintaa; fyysinen näyttämö, jossa tapahtuu coniunctio oppositorum, vastakohtien yhtyminen. Siitä syntyy virtaa niin kuin pariston plus- ja miinusnavoista.

Takaniityllä luonto ja kulttuuri syleilevät toisiaan ehkä harmonisemmin kuin missään muualla. Yhteydessä oleminen takaniittyyn, merkitsee osallisuutta tähän syleilyyn.

Matokallio. Nyt.

"Hirtetään aamunkoitteessa Matokalliolla."

Tämä oli Itäkeskuksen lukion uskonnon opettajan, lupsakan upseerismiehen, vakiouhkaus niille kelvottomille, jotka laiminlöisivät läksynsä. Matokallio sijaitsikin kätevästi koulun vieressä, mutta yhtään hirttäjäistä ei tiettävästi pantu toimeen.

Parin miljardin vuoden ikäinen Matokallio on taatusti ollut monessa mukana, mutta nyt sen kunniakasta olemassaoloa uhkaa tyrmistyttävän lattea loppunäytös. Kallio räjäytettäisiin, niin kuin joku on keksinyt ihan ilmeisen tosissaan ehdottaa, luisteluhallin tieltä. Tämä merkitsisi kuutisen tuhatta kuorma-autokuormaa kivimursketta, tähtitieteellisen määrän tuhottuja eliöitä ja kokonaisen asuinalueen henkireiän menetyksen. Ei luistelussa mitään vikaa, onhan skrinnaaminen ihan hyvä harrastus, mutta vaihtokauppa olisi absurdin huono. Kaiken kukkuraksi jo nyt parin sadan metrin päässä on jäähalli.

Kävin taannoin Matokalliolla ensimmäistä kertaa 34 vuoteen. Ja hämmästyin kuinka hieno se onkaan. Alueen luonnontilaisuus oli ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Puusto oli järeytynyt ja lahopuuta ilmaantunut kiitettävästi maisemaan. Itse Matokallio muodostuu matalammasta ja korkeammasta huipusta ja näiden väliin jäävästä laaksosta. Mäen alarinteet ovat sakeaa sekametsää kookkaine haapoineen, koivuineen ja kuusineen, kun taas ylimmät osat ovat mäntykarukkoa avoimine kalliopintoineen.

Matokallion alavat liepeet puskevat tanakkaa sekametsää.

Kuten monet topografialtaan vaihtelevat alueet, Matokallio on kokemuksellisesti paljon suurempi kuin sen mitat kartalla (noin 300 x 200 metriä). Lisäksi kallion pohjoispuolen varjossa levittäytyy muutama hehtaari viljavaa korpea ja kosteaa lehtomaista kangasta, joka sulautuu osaksi saumatonta kokonaisuutta.

Tämä kokonaisuus on vain häviävän pieni sirpale Itä-Helsingin menneestä metsämerestä, jossa vaikka isoisäni 1950-luvulla retkeili tai minä itsekin myöhempinä vuosikymmeninä. Kuitenkin sirpale on riittävä, että siinä voi kokea metsäntuntua, ja se on kaiken alfa ja omega. Kun paikassa pääsee kokemaan metsäntuntua, tarkoittaa se sitä ettei rakennettua ympäristöä ole näkyvillä ja kulkija voi tuntea olevansa "jossain kaukana", autuaasti irti pauhaavasta, piipittävästä ja puristavasta betoniarjesta; villi ja vapaa versus säädelty ja formaatissa.

Poikkeuksellisen runsaslumisesta talvesta huolimatta Matokallion alueella risteili antelias polanneverkosto, joka kertoi alueen ahkerasta käytöstä. Ei mikään ihme: sinne menisin itsekin, miltei joka päivä, jos asuisin liepeillä.

Kun puhutaan lähiluonnosta, sen todellakin pitää olla lähellä, jotta asukkaat käyttäisivät sitä riittävän säännöllisesti saadakseen merkittäviä hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Usein mainittu haamuraja on niinkin vähäinen kuin 300 metriä. Sen voin itsekin allekirjoittaa. Kirjoituspaikkani ikkunasta näkyy kansallispuiston jylhä metsämuuri, mutta sinne on enemmän kuin kolme sataa metriä ja siellä tulee yllättävän harvoin käytyä. Puotinharjun (ja osin Myllypuron) asukkaille Matokallio on lähiluontoa, ja ainoa paikka jossa kokea tuikitärkeää metsäntuntua.

Matokallion huippu on 29,7 metriä merenpinnasta. Näkymä lounaaseen Roihupellon suuntaan.

Luistelu on liikuntaa, mutta niin on metsässä kävely ja hengästyttävä kapuaminen kalliohuipulle. Matokallio on täten jo liikuntakeskus. Luonnossa liikkuminen myös tapahtuu ikään kuin "itsekseen": on tutkittua, että sama liikuntasuorite luonnossa koetaan vähemmän rasittavana kuin halleissa ja radoilla. Jos yhtään kansanterveydestä välitetään, pidetään huolta Matokallion kaltaisten paikkojen saatavuudesta. Ne saavat ihmiset nostamaan ahterinsa sohvasta ja kytkeytymään johonkin suurempaan ja kokonaisvaltaisesti palkitsevaan.

Ihmiskeskeisyys on luontevaa ja ymmärrettävää, olemmehan ihmisiä. Mietimme mitä saamme, mitä hyödymme. Mutta ollaksemme osaksemme kehittyneen eettis-moraalisen harkintakyvyn arvoisia, on meidän myös kyettävä irtaantua itsestämme ja katsoa asiaa muidenkin lajien kannalta. Yhdessä metsämaagrammassa on noin neljä miljardia mikroskooppista eliöitä. Jokainen noista eliöistä haluaa elää ja tehdä tehtävänsä niin kuin mekin, vaikka niillä ei olekaan meidän hienoa eettis-moraalista pohdiskelukykyämme saati valtaa päättää kokonaisten alueiden säilyttämisestä tai tuhoamisesta. Meitä pieniä ja suuria yhdistää kaksi universaalia pyrkimystä: kärsimyksen välttäminen ja suotuisten olosuhteiden tavoittelu. Yksisoluinen ameebakin toimii tältä pohjalta. Tämä on jotain, mitä pitää mielessä, kun istumme tärkeinä neuvottelupöydän ääreen vichyvesilaseinemme ja kahvikuppeinemme, tarkoituksenamme tarkastella asemakaavakarttaa ja jonkin luisteluhallin mittoja.

Etelä-Suomessa muinoin kohonneen vuoriston graniittia, joka on ehtinyt seilata päiväntasaajan tuolle puolen ja kokea myös koko maapalloa koskeneita jäätiköitymisiä eli "lumipallomaan" kausia.

Koivun runko havainnollistaa millainen elämäntihentymä vanha puu voi olla.

Matokallion pohjoispuolen korpilaaksoa.

Alueella riittää järeää lahopuuta.

Koululuokasta näkee suoraan Matokalliolle.

Oli aika, jona Helsingissä kohtuuden nimissä riitti luontoalueita miellettäväksi rakennusmaareserviksi. Tätä aikaa ei enää ole, ei ole ollut pitkään aikaan. Matokallion rakennussuunnitelma on menneen junan kaiku. Se ei kuvaa millään tapaa edistystä, vaan lyhytnäköistä turtuneisuutta, joka on traagisesti irti todellisuudesta. Luisteluhallin elinkaari olisi todennäköisesti muutama vuosikymmen, mutta sen tieltä uhrattua luonnonrikkautta ei koskaan saisi takaisin. Katumus tulisi varmasti, mutta ei sentään "miksi ette tehneet mitään" -syytökset. Sillä moni paikallinen todellakin viettää unettomia öitä rakkaimman elämänkeitaansa kohtaaman uhan vuoksi, ja uhkaan myös yrittää puuttua.

Matokallio on ollut merkityksellinen paikka iät ja ajat. Siitä kertoo paikan nimi, joka esiintyy ainakin jo 1900-luvun alun topogragikartoissa umpiruotsinkielisen alueen eräänä aniharvoista suomenkielisistä paikannimistä (Matokalliolle ei muuten nykyisinkään ole sepitetty ruotsinkielistä nimeä). Tämä viittaa siihen, että paikka on saanut nimensä esikristillisenä aikana ennen rannikon ruotsalaista uudisasutusta. Suomessa on kaikkiaan 43 Matokallio-nimistä paikkaa. "Mato" viittaa käärmeeseen, niin kuin niitä muinoin kutsuttiin. Ja esikristillisenä aikana käärme ei ollut epäpyhä vaan pyhä olento, jota vähintään arvostettiin, mutta ilmeisesti toisinaan myös ruokittiin maidolla, näin lepytellen alisen voimia. Puotinharjun Matokallion voi nimensä perusteella olettaa mahdollisesti olleen vanha käärmekultin tyyssija. Nyt siellä ei tavata käärmeitä (vaikka vaskitsan on joku tavannutkin), mutta paikassa pitäisi kyetä näkemään esi-isiemme pyhätön ominaisuuksia, ihan vain arvonannon merkeissä.

Matokallio-käyntieni väliksi voi näemmä muodostua 34 vuotta ja ensimmäisenä paikasta tulla mieleeni uskonnon läksyjen tekeminen. Minulla ei olekaan väliä, vaan muilla. En voi olla näkemättä, että Matokallion tuleva kohtalo on elämän ja kuoleman kysymys, menetetty tai saavutettu mahdollisuus, vedenjakajaratkaisu: valitako lajikato ja ihmisten pahoinvointi - vaiko näiden vastakohta, lajien kukoistus ja ihmisen - osana kokonaisuutta, jonka todellisesta merkityksestä vasta opimme - hyvinvointi.

Kukoistus tai ei-kukoistus, siinä se pähkinänkuoressa.

Ei hirtetä ketään aamunkoitteessa Matokalliolla, ei edes Matokalliota itseään.

Kaarnansuikaleita mättäillä: todistamassa kuusen väistymistä Etelä-Suomesta

Kukoistavammaksi etelärannikon kuusikko ei enää tule. Se on lakipisteessään, joka on väistämättä myös käännekohta.

"Elämämme ahdistus ja epävarmuus aiheutuu siitä, että elämme muutosten aikakautta, muutosten, jotka ovat suunnattoman paljon nopeampia ja todennäköisesti luonteeltaan syvällisempiä kuin ne mullistukset, jotka tapahtuivat vajaat kymmenentuhatta vuotta sitten metsästäjän poistuessa metsästä ja asettuessa kiinteille asuinsijoille." - Rolf Edberg, 1966

Kuljin heinäkuun 20. tuttua metsäpolkua omilla tiluksilla, kun havaitsin erään kuusen tyvellä purua. Se muistutti vaaleapaahtoista kahvijauhetta. Tiesin heti mistä oli kyse. Kirjanpainaja oli iskenyt puuhun. Kyseinen kaarnakuoriaislaji oli onnistunut synnyttämään saman kesän aikana jo toisen sukupolven, mikä on hyvin poikkeuksellista.

Kuori oli täynnä pieniä reikiä, joista hissukseen varisi alas purua. Kun kuunteli hiljaa korva kaarnan lähellä, kuuli eräänlaista kosmista taustaritinää, alastonta ja kauhistuttavan tehokasta elämänkiihkoa; nilaa nakerrettiin kuoren alla. Pikainen katselmus lähiympäristössä paljasti noin viidentoista kuusen olevan samassa jamassa. Kirjanpainajan rynnäkön edessä olivat antautuneet jopa vanhat ja isot kuuset, jotka olivat vuosikymmenissä sentään kokeneet yhtä ja toista. Kesän 2021 helleputken olosuhteet olivat mahdollisimman huonot kuuselle ja mahdollisimman hyvät sen viholliselle.

Parin hehtaarin metsäkokonaisuus on huomattavan monimuotoinen, ja siellä on totuttu vain yksittäisten puiden kuolemiin. Samoin kun yksittäisiä ihmisiä kuolee siellä täällä, on se yhteisötasolla normaali asiantila, mutta jos jossain kuolee yhdellä kertaa koko kulmakunnan asujaimisto, soivat hälytyskellot.

 

Metsätilamme on osa Sipoonkorpea, joka on Helsingin luoteispuolella sijaitseva kuusivaltainen metsämanner. Kun samoilin korven pohjoisosien komeimmilla salomailla kuluvana syksynä, odotti siellä pelätty ja samalla ennakoitu näky: kuolleita kuusia huomiota herättävissä määrin, kokonaisia puuryhmiä tai jopa ”kuvioita”, käyttääksemme metsänhoidollista termiä.

Kokemus oli tavallaan ylevä. Sivu Pohjolan luonnonhistoriassa on kääntymässä, ja sellaisen prosessin rinnalla ihminen tuntee pienuutensa.

Varvikkoa täplittivät kaarnan kappaleet. Kuuset oli laajalti revitty tikkojen toimesta. Kuihtuneet neulaset olivat karisseet lempeän ruskeaksi matoksi maahan. Outona paistoi martaan valo läpi riivittyjen viuhkojen. Tuhruisina ja puruisina, paljas vaalea puu pilkottaen pitivät rähjäiset jättiläiset kohtalontovereilleen seuraa, viimeiseen asti yhtenä joukkona seisten.

Mieleeni nousivat takavuosikymmenien kuvat Keski-Euroopan happosateisiin kuolleista havumetsistä. Ja vielä relevantimmin taannoiset kuvat Pohjois-Amerikan taigametsien massiivisista tuhoista sikäläisen kaarnakuoriaisen, vuoristonilurin käsittelyssä. Tunsin yhteyttä ihmisiin, jotka samalla tavalla olivat järkyttyneet tutun metsän äkillisestä muutoksesta planeetan toisella puolella.

Koska kirjanpainajan toukkien kehitys hyötyy lämmöstä, ensimmäisenä sen tappamiksi päätyvät aurinkoisten kohtien reunakuuset. Tällaisia kasvaa esimerkiksi karun kalliorinteen alapuolella. Kun reunuskuusikko kuolee eikä enää varjosta sen takana olevia kuusia, ne puolestaan altistuvat tuhohyönteiselle. Kuusikon kuolema vastaa valotaloudellisesti miltei avohakkuuta, vaikka kuuset jäisivät sijoilleen niin kuin ne suojelualueella jäävät.

Kuusimetsien kuolema-aalto etenee kuin kaatuvat dominopalikat. Nyt kenties on kaatunut vasta yksi tai kaksi dominopalikkaa.

Mutta siitä se lähtee – eikä prosessia pysäytä muu kuin ihme.

 

Kirjanpainajakuusikko Hindsbyn metsässä. Tässä tapauksessa kuuset altistuivat lisääntyneelle auringolle siksi, että niiden vierestä metsää oli kaatunut myrskytuhona.

Kuusi on väistymässä Etelä-Suomesta. Metsätutkijat ovat osanneet sitä ennakoida, ja nyt sen voi nähdä omilla silmillään jos vain käy metsissä.

Kuusen sietokyvyn raja-arvo on noin 1400 astevuorokautta vuotuisessa lämpösummassa. Lämpösumma tarkoittaa lämpöasteiden summaa niiltä vuorokausilta, joina keskilämpö ylittää viisi astetta. Etelärannikolla kuuselle sovelias lämpösumma on jo ylitetty ja se tulee mitä ilmeisimmin ylittymään lähivuosikymmeninä kaikkialla Etelä-Suomessa.

Kuusen perääntymistien traaginen kuvaelma on piirtyvä syvälle niiden mieliin, jotka ovat ehtineet kasvaa tutun boreaalisen havumetsän maisemissa ja elävät vielä jonkun vuosikymmenen nähdäkseen tapahtuvan. Tilaisuus on itsessään ainutlaatuinen, mutta auttamatta kolkko. Etelärannikolla on yhdestoista hetki todistaa kuusimetsiä niiden kaikessa mahtavuudessa, vielä ylväinä ja terveinä. Ne on syytä ikuistaa mieliin, sanoihin, kirjaimiin, säveliin, kuviin, perimätietoon.

Sipoonkorven pohjoisosissa sijaitseva ”Metsäisin metsä” (eniten runkokuutioita sisältävä neliökilometri Suomen metsissä) koostuu ennen kaikkea jättimäisistä kuusista. Pohjoisempaa saapuvat ihmiset päivittelevät syystä etelän puitten korkeutta. Ja korkeista puista ylenpalttisin on silkan biomassansa puolesta kuusi. Kuusessa on jähmeyttä hyvässä mielessä, se ei hötkyile eikä vipata.

Upseerikoulutuksessa tähdennetään, ettei komentajan pää saa liikkua puhuttaessa. Uskottavan johtajan tulee olla vakaa ja vähäeleinen; sellaista kuunnellaan ja sellaiseen luotetaan. Tämä ominaisuus on eräs roomalaisista hyveistä, nimeltään gravitas, mikä parhaiten kääntyy sanaksi ”painoarvo”. Sitä on kuusitaatolla valtiaan viitassaan: arvokkuutta huokuvaa hillittyä mahtavuutta, taitoa kantaa itsensä tyylillä. Iäkästä kuusta, joka on seissyt kunnialla monet myrskyt, kunnioittaa vaistomaisesti. Itse näin sellaisia lapsuudenkotini yläkerran ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä. Ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla saatoin katsoa puutarhan ja niityn takana häämöttäviä mahtikuusia, joiden latvat tuntuivat keskustelevan taivaan kanssa.

Näkymä kuusen tummista sahalaitalatvoista taivasta vasten lienee vaikuttanut monia tämänkin tekstin lukijoista. Yhtä lailla perituttu on kuusen tyven hämyisä kellari, joka sankkojen oksien reunustamana on tarjonnut lukemattomille eränkävijöille yösuojan. Mielikuvaan kuusimetsästä ei liity hellejakson paahde, vaan lapsuuden ilmanala koleine kesineen ja narskuvine pakkaslumineen, ja se loputtomalta tuntunut odotus nähdä asfaltti jääkerroksen alta.

Kuusi hiipi Suomen alueelle idästä kivikauden lämpöjakson päätyttyä viitisen tuhatta vuotta sitten. Se tuli viileyden ja kosteuden kutsumana. Ahvenanmaalle se ehti vain kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuusen myötä metsä sai kahdet kasvot: toisaalla avaran männikön (ja lehtimetsän) valoisuuden ja toisaalla juron kuusikon synkeyden. Ympäristön polariteetti voimistui. Tunnelma muuttui koko luonnossa, mikä vaikutti väistämättä pohjoisen ihmisen mielenmaisemaan. Sisäänpäin kääntynyt syvämietteisyys varmasti lisääntyi, kun se sai vastinpintaa ulkoisesta todellisuudesta. Kuusi myös voimisti suojan tuntua ympäristössä ja samalla se luonnollisesti tarjosi myös konkreettista suojaa, niin näkösuojaa kuin säänsuojaa.

Ehkä on kuusen ansiota, että tutkitusti selvä enemmistö suomalaisista mieltää metsän turvapaikaksi, johon liitetään kohdun ja sylin tuntua.

Kuusikon katveessa olemme kohdanneet niin kirpeän happamia sammalsaleja kuin vehmautta uhkuvia lehtolaikkuja, mutta ennen kaikkea mustikkatannerta, jonka tummansiniset aarteet ovat osa auvoisimpia metsämuistoja. Ei ole sattumaa, että Cajanderin metsätyyppiopissa tuoreen kankaan nimitys on ”mustikkatyyppi” (Myrtillus-tyyppi, MT). Se on Etelä-Suomen yleisin metsätyyppi, johon kuuluu 35 prosenttia alueen metsämaasta.

 

Jos kuusi on kirjoituksen päätähti, tutustutaan myös kirjanpainajaan sen elämän avainhetkinä.

Jonain lämpimänä kesäpäivänä ilmoilla parveilee suuri määrä mitättömän pieniä suikeita kuoriaisia, jotka laskeutuvat yksi toisensa jälkeen kuusten rungoille. Ne tonkivat kaarnan saumoja kuin siat, kunnes alkavat porautua läpi. Kuoriaiset ovat kaikki koiraita. Ne kaivavat kaarnan alle pariutumiskammion. Kun se on valmis, ne kutsuivat kemiallisin viestein naaraita. Daameja kömpii tupatarkastukselle kahdesta neljään per kammio. Puitteet hyväksyttyään ne parittelevat koiraan kanssa. Hedelmöityksen jälkeen naaraat kaivavat kuoren alle omat emokäytävänsä, jonka reunoille ne laskevat munansa. Munista kuoriutuvat toukat syövät kuusen elävältä, ellei se onnistu eliminoimaan hyökkääjiä pihkallaan.

Kuusensurmista ainoa ei toki ole kaarnakuoriainen. Juurikääpä eli maannousemasieni aiheuttaa kohtalokasta tyvilahoa. Sen vaivaama kuusi näyttää usein ulkoa terveeltä, mutta sitten se katkeaa kovalla tuulella ja paljastuu sisältä pehmeäksi hötöksi. Juurikääpä leviää puusta toiseen paitsi juurien välityksellä, myös itiöinä ilmateitse kaikenlaisiin kuusen haavoihin mukaan lukien tuoreeseen kuusikantoon. Itiöitä on mainittavasti ilmassa kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta eli kasvukauden rajan. Toisin sanoen mitä enemmän kasvukauden päiviä sisältyy vuoteen, sitä enemmän juurikäävän itiöitä tarjolla.

Edelleen mitä vähemmän routapäiviä, sitä enemmän kuusi altistuu tuulen vaikutukselle syyssateiden pehmentämässä maassa. Kuusia siis kaatuu enemmän kuin talvi ei ota tullakseen ja Atlantti paiskaa kaatosateisen myrskynpoikasen toisensa perään päin kaamosajan mustana humisevaa metsämuuria. Kuusen tuuhea ja runsas neulasto, joka tähän mennessä on ollut sen kilpailuetu, on enevissä määrin riskitekijä, fysikaalisten tuhovoimien maalitaulu.

Kun Lapin kynttiläkuusi on muodoltaan sopeutunut lumitaakan minimointiin, on sen eteläinen serkku saanut kasvattaa valtavat oksansa lähes vaakasuoraan. Märkä lumiräntä yhdistettynä navakkaan tuuleen voi täyttää laveat latvustot liian raskaalla taakalla ja rysäyttää ne poikki. Kun näin tapahtuu, metsässä voi kuulla toistuvia pamauksia ja rytinöitä. Kuolettavia monimetrisiä törrökeihäitä iskeytyy loskaiseen maahan. Näin tapahtui Sipoonkorvessa joulukuussa 2017.

Porottavan kuumina ja ritisevän kuivina kesinä kuusi voi yksinkertaisesti menehtyä janoon niillä kuivan ja tuoreen kankaan välimailla, jotka ovat sille tähän asti – haihdunnan pysyessä tietyn raja-arvon alla – kelvanneet. Näin kuusi perääntyy nääntymyksen kautta.

 Kuusi haluaa elää kostean muhkeassa katveessa, hämärissä hissukseen.

Kuusi ei väisty ainoastaan luonnonprosessien toimesta. Kuusikoita hakataan lähitulevaisuudessa, joko tuhoa ennakoiden tai tuhon katkeran kalkin kirvoittamana, aiempaa raskaammalla kädellä. Jos kuusimetsiä kuolee laajalti kaarnakuoriaisten vuoksi, kuten esimerkiksi Ruotsissa on viime vuosina käynyt, markkinat tukkeutuvat polkuhintaan myytävästä hätähakatusta kuusesta. Sellaisen myyjäksi ei kukaan metsänomistaja halua päätyä.

                      Aikapommi kuitenkin tikittää. Viimeisen neljännesvuosisadan Suomen metsiin on istutettu selvästi enemmän kuusta kuin mäntyä. Suurin syy tähän on, että nuoren männyn vuosikasvaimet ovat hirvien herkkua. Hirviä ja muita sorkkaeläimiä on metsissä puolestaan luonnottoman paljon, koska avohakkuumallinen metsänkorjuu vesakkoineen on luonut niille suunnattomat salaattipöydät eikä niitä saalistavien suurpetojen ole suvaittu kasvattaa kantojaan. Samalla kuusen suosiminen metsänuudistuksessa on johtanut siihen, että kuusta on istutettu sellaisillekin kasvupaikoille, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole sille suotuisat.

                      Umpikuja häämöttää myös talousmetsien yksipuolisuudessa. Yhdeksän kymmenestä talousmetsähehtaareista on sellaisia, että niissä kasvaa vähintään 75-prosenttisesti vain yhtä puulajia, ja yli 95 prosenttia hakkuista on uudistettu kuuselle tai männylle.

Ajatelkaamme kuusiviljelmää juurikäävän kannalta: kun puiden välissä ei kasva muiden puulajien yksilöitä, jotka sen etenemisen pysäyttäisivät, mikään ei estä juurikääpää levittäytymään koko kuviolle. Samoin kirjanpainajan mahdollisuuksia rajoittaisi ratkaisevasti se, että kuusi olisi metsässä vain puulaji muiden joukossa. Kuoriaiskantaa kontrolloisivat myös tikat, jos metsään olisi jätetty kolopesintään sopivia vanhoja lehtipuita.

Yksipuolisessa ekosysteemissä tasapainottavat tekijät ovat vähissä. Se on hutera, valmis kaatumaan ensimmäisestä kunnon tuuppauksesta.

 

Metsäpolkua reunustavat tiheinä nuoret pienet kuuset. Ne ovat sopivan mittaisia siihen, että niiden latvushavuja saattaa pelmuttaa molemmilla käsillä. Jäntevän joustavat taimet tiheine neulasineen ovat virheettömän elinkelpoisia. Ne tuntuvat uhkuvan optimismia. Nuoret kuuset eivät kiinnosta kirjanpainajia (ainakaan vielä) ja ne aikovat yrittää parhaansa tullakseen metsän hallitsijoiksi. Kilpakentälle pyrkii kuitenkin moni muukin ja nyt aiempaa paremmin mahdollisuuksin.

                      Tammi on kyyristellyt kapoisella kasvuvyöhykkeellään, joka on kattanut etelärannikon läntisen puolen, ollen syvimmillään noin 30 kilometriä. Tämän sillanpääaseman se kivikauden ajoilta kuitenkin piti, ei tullut ajetuksi mereen, ja nyt se on levittäytyvä kohti taantuvia kuusikoita. Tammen runsastuminen marginaalisesta kuriositeetista valtapuulajeihin on toki oleva suhteellisen pitkä tie. Tammi on kotimaisista puulajeista eniten muita eliölajeja elättävä, todellinen elämänpuu. Miltei samanveroinen biodiversiteetin keidas on haapa. Se on valmiiksi varsin yleinen puulaji, joka kaiken lisäksi leviää tehokkaasti juuriversoina. Haapa on vain odottanut tilaisuuttaan, kuten tietenkin myös koivu ja muut lehtipuut pajuja unohtamatta.

Entä mänty? Kuivuutta sietävänä valopuuna se tulee pärjäämään paljon paremmin kuin kuusi eikä sillä ole vastaavaa kuoriaisongelmaa – ainakaan vielä. Tulevaisuuden metsien voi siis olettaa olevan mänty- ja lehtipuusekoituksia.

Kaarnan rapistua alas kuvioivat kuusen runkoa kirjanpainajanaaraiden emokäytävät ja niistä erkaantuvat toukkakäytävät. Jokainen kuvioista on kuin uniikki taideteos.

Kuusettuminen on tähän asti ollut lehtoluonnon uhka ja kuusta on suojelualueilta poistettu. Näin on tehty Sipoonkorvessakin, jossa kuusia on kaulattu pähkinäpensaslehdoissa. Lehdot ja lehtomaiset kankaat lähtevät uuteen, loisteliaaseen kukoistukseen kuusten vähetessä. Vanhat sinnittelijälajit runsastuvat ja uusiakin ilmaantuu. Luonnon monimuotoisuus lisääntyy, ellei tapahdu odottamattomia yllätyksiä.

Viattomuuden aika on kuitenkin ohitse. Enää ei koita vuodenkiertoa, jona metsänystävä ei miettisi: mitä olosuhteet merkitsevät kuusille, ovatko ne valmiit, mitä niille tapahtuu?

Sinä joka ajatellessasi metsää näet kuusten tummat hahmot, ole valmis. Ole valmis muutokseen; puhtaaseen, raakaan muutokseen. Vaikka et sitä voi estää, ota muutos opettajana, anna sen puhua suoraan, oivalla se.

Valmistaudu hyvästelemään läheiset kuusivanhuksesi. Ja muista pörhöttää niitä terhakoita kuusitaimia, jotka yhä reunustavat polkuasi.

Esoteerinen maantiede podcasteissa

Kuunteluvinkiksi podcastien ystäville: esoteerisen maantieteen aihepiiriä on kuultavissa sekä Henry Soinnunmaan Ihmisiä, siis eläimiä että Otto Kronqvistin ja Joonas Vaaralan Havuhattu -podcasteissa. Molemmat podcast-kanavat ovat itsessään lämpimästi suositeltavia laajan ja mielenkiintoisen sisältönsä puolesta.

Ihmisiä, siis eläimiä:

Jakso 54: "Esoteerinen maantiede: Keskus ja periferia, Jung, alitajunta, rauniot ja metsä" (2021)

Youtube: https://youtu.be/QBRX3VMf58o
Soundcloud: https://soundcloud.com/ihmisiis/54-marko-leppanen
Spotify: https://spoti.fi/3mIr9ZN
iTunes: https://apple.co/3BN320i

Havuhattu:

Jakso 31: "Vartiosaari ja esoteerinen maantiede" (2020)

https://havuhattu.fi/jakso-31-vartiosaari-esoteerinen-maantiede/

Jakso 38: "Salaiset paikat & elvyttävä luonto" (2021)

https://havuhattu.fi/jakso-38-salaiset-paikat-elvyttava-luonto/

Viimeisenä vaan ei vähimpänä nostettakoon vielä esiin vuodelta 2016 oleva Perttu Häkkisen (RIP) lähetys, aiheenaan "Esoteerinen maantiede ja joutomaiden hedelmällisyys":

https://areena.yle.fi/audio/1-3806882

Ruskeat jänönjäljet – mietelmiä panspermiasta eli elämän mahdollisuudesta levitä universumissa

Jänis on loikkinut lumella. Siitä on jokunen päivä. Suojasää on alkanut ja hanki painunut. Jänönjälkien laikut ovat sentin parin kohoumia muun hangen yläpuolella. Tiivistyneinä polanteina ne ovat kestäneet plusasteiden eroosiota paremmin kuin kuohkea lumi. Jäljissä loimuaa outo ruskea väri. Se on Saharan santaa, mantereentakaisen hiekkamyrskyn jäännettä.

    Aavikkotomua pöllysi eteläiseen Suomeen helmikuussa 2021 yläilmakehän suihkuvirtauksen siivillä. Jänönjäljet keräsivät tomua kuin näytteenottoastiat. Sitten kupeista tuli nuppeja, hetkellisiä säilytyskapseleita vieraalle ainekselle. Karanteenin päättyessä lumien sulamiseen Saharan viesti siirtyy täkäläiseen maaperään ja vesistöihin.

    Kivipölyyn sisältyy dna:ta. Organismeja, jotka omaavat aineenvaihdunnan ja pystyvät lisääntymään, eliöitä siis, ja tässä tapauksessa mikrobeja ja niiden itiöitä. Niiden määrä on yhtä mittaamaton kuin tomupartikkeleiden itsensä.

    Värjäytyneiden käpälänjälkien mikroskooppisesti luettava viesti on täydessä sopusoinnussa jo antiikin aikana esitetyn panspermia-teorian kanssa. Panspermia tarkoittaa kirjaimellisesti kaikkialla olevia siemeniä, elämän siemeniä.

    Tässä kirjoituksessa menemme elämän siementen perässä niin pitkälle kuin mahdollista. Kiinnitä turvavyösi. Pääsemme turvallisesti perille.

Ilmakehä kuljettaa jatkuvasti pienhiukkasia – myös elämää sisältäviä biohiukkasia – mantereilta toisille. Ilmiötä on kutsuttu nimellä ilmaplankton, joka osuvasti rinnastaa merten läpikuultavan elonhunnun globaalin ilmakehäjärjestelmän vastaavaan.

    Ilmaplanktonin mikrobeista on otettu näytteitä jopa yli 40 kilometrin korkeudesta. Tuolloin on löydetty paitsi Maan pinnalta tuttuja lajeja, myös tieteelle aiemmin tuntemattomia, joiden kotiseutuna saattaa olla elinkelvottomaksi luultu stratosfääri. Ei yllättävää, että näiden tieteelle uusien mikrobilajien on havaittu olevan poikkeuksellisen vastustuskykyisiä ultraviolettisäteilylle.

    Ilmaplankton saattaa olla paitsi ilmavirtausten myös globaalin ilmakehäjärjestelmän sähköisen kierron pumppaama. Sarastava ymmärrys ilmiöstä on venyttänyt käsitystä elämän sinnikkyydestä ja levittäytymisestä. Se on herättänyt kysymyksen siitä, miten pitkälle Maan pinnalta mikrobit voisivat yltää – tai voisiko jokin yltää tänne.

    Elämä vaeltaa. On yksinomaan oma rajoitteemme, ettemme tunnista elämää kaikkialla missä sitä on.

Edesmenneen äitini luontosuhde oli inspiroiva. Hän näki – tai koki – kaiken elävänä, niin kävyt kun kivet. Toisinaan hän jopa rohkaisi nostamaan polkupyörän koiranilmasta sisään, ettei se palelisi ulkona viruessaan. Hänen suhtautumistapaansa ilmiömaailmaan – siis kaiken eläväksi mieltämistä – voisi luonnehtia ”shamanistiseksi” tai ”luontomystiseksi”.

    Se on kuitenkin myös tieteellinen.

    Jopa kivi voi kätkeä sisuksiinsa elämää. Jos graniittimurikan halkaisee, kuten tutkimusoloissa on tehty, sen sisältä voi paljastua endoliittejä eli kiven uumenissa eläviä eliöitä. Nämä mineraaleista elinehtonsa saavat otukset ovat ääriolosuhteisiin erikoistuneita mikrobeja, ekstremofiilejä. Kummastella voi miten ne edes graniitin sisään pääsevät. Mikroskooppisia hiusmurtumia pitkin hivuttautumalla, voimme arvella, tukenaan mittaamattomasti aikaa. Elämän ihmeellisyyttä ei pidä koskaan aliarvioida.

    Muita ekstremofiilejä ovat esimerkiksi äärimmäisen happamassa, emäksisessä, kylmässä tai kuumassa elävät eliöt – tai ne, jotka sietävät äärimmäistä painetta, raskasmetallipitoisuuksia tai ionisoivaa säteilyä. Ekstremofiilit ovat uskomattomia selviytyjiä, mutta tietenkin vain meidän perspektiivistämme. Kaikki on suhteellista, sanoisi yli 400 celsiusasteen lämpötilassa porskuttava bakteeri. Sille meidän olosuhteemme voisivat olla äärimmäisiä, ja me siis ekstremofiilejä.

    Haavoittumattomuus, miltei kuolemattomuus näyttää kiteytyvän yhden solun kokoiseen yksikköön, kuten myös evolutiivisen luovuuden huolettomuus – kaiken mahdollisen ja mahdottoman kokeileminen, elämän riehakas hulluus.

Vuonna 2015 löydettiin australialaisesta kivestä 4,1 miljardia vuotta vanhoja eloperäisiä jäänteitä. Maa oli niiden aikana vasta 400-miljoonavuotias – hyvin, hyvin karu ja kaoottinen, tuskin sulasta pallosta kiinteytynyt. Jos elämä ilmaantui hetimiten kun se oli edes jotenkin mahdollista, voidaan sen arvella olevan yleistä maailmankaikkeudessa.

    Elämän itsensä synnystä ei meillä ole vastausta. Missä ja miten, se pysyy mysteerinä. Mutta onko elämä syntynyt Maa-planeetalla ja vai kulkeutunut tänne ituna avaruudesta, se mahtuu helpommin pohdintamme piiriin.

    Ajattelemme lähtökohtaisesti, että avaruuden halki ei voi mikään kulkea hengissä muutoin kuin avaruuslaivassa. Tuntuu mahdottomalta, että mikään elävä olio voisi säilyä avaruudessa säteilyn, painottomuuden, äärimmäisten lämpötilojen ja silkan avaruusmatkailun vaatiman ajankulun vuoksi.

    Aika on ehkä kriittisin edellytys. Sitä pitäisi olla katsantokannastamme suunnattomasti, jotta avaruudessa voisi vaeltaa joillekin mahdollisesti elinkelpoisille uusille laitumille. Tässä kohdin tulemme mikrobien potentiaaliseen elinikään. Vasta hiljan olemme törmänneet syvän biosfäärin mikrobeihin, käsittämättömään määrään tieteelle aiemmin tuntemattomia lajeja, jotka kansoittavat kiviperää kilometrien syvyyteen. Ne sykkivät äärimmäisen hidastempoista elämää mineraaleista itseään raviten ja eläen kulttuurejamme kauemmin – jopa geologisista ajanjaksoista toisiin.

    Vuonna 2020 uutisoitiin japanilais-yhdysvaltalaisesta tutkijaryhmästä, joka oli löytänyt 101,5 miljoonaa vuotta vanhasta merenalaisesta maakerroksesta horrostavia mikrobeja. Nämä mikrobit, joiden ikänä tosiaan pidetään yli sataa miljoonaa vuotta, heräsivät kun niille tarjottiin ravintoa. Vain yksi prosentti näytteen mikrobeista oli heittänyt henkensä, loput 99 prosenttia osoitti ruoka- ja lisääntymishalua prinsessaruususenunensa päätteeksi. Horrostaessaan sedimentissä 75 metriä merenpohjan alla ne olivat säätäneet ainevaihduntansa käytännössä pysähdyksiin.

    Ne olivat menneet kryptobioosiin. Se on kuin kuolema ilman kuolemaa tai elämä ilman elämää. Kuin ihmisen haave tulla pakastetuksi kuoltuaan, jotta voisi tulla joskus tulevaisuuden hyvissä oloissa henkiin herätetyksi – mutta todellisuutta, käden ulottuvilla tapahtuvaa.

    Kryptobioosiin voivat vaipua esimerkiksi karhukaiset, pienet jaokkeiset eläimet joista suurimmat ovat ihmissilmälle juuri ja juuri erottuvia. Ja niitä ei tarvitse etsiä valtameren pohjasedimentistä – kotoinen lähimetsä riittää. Kuivatussa sammalgrammassa niitä voi olla 20 000. Ne ovat koeoloissa selvinneet 270 asteen pakkasesta, 151 asteen kuumuudesta, kuuden tuhannen ilmakehän paineesta, tyhjiöstä ja tuhat kertaa niin voimakkaasta radioaktiivisesta säteilystä kuin ihminen voi kestää.

    Tällä hetkellä karhukaisia on lähimetsän lisäksi Kuussa. Niitä matkusti israelilaisen kuuluotain Beresheetin lastissa, kun luotain murskautui suurella nopeudella Kuun pintaan keväällä 2019. Tutkijat olettavat karhukaisten selvinneen iskusta ja levinneen Kuun pinnalle, jossa ne ovat vaipuneet kryptobioosiin. Karhukaiset lennätettiin avaruuteen osana monien tutkimusten jatkumoa, jossa on havainnoitu eliöiden selviytymistä avaruudessa.

Ensikerran mikrobeja vietiin tarkoituksella avaruuteen 1966 niin amerikkalaisten kuin neuvostoliittolaisten laitteiden matkassa. Saksalaisessa EXOSTACK-kokeessa 1980-luvulla testattiin Bacillus subtilis -lajin itiöiden selviämistä kuuden vuoden satelliittimatkalla. Valtaosa selvisi. EXPOSE-hankkeessa vuosien 2008 ja 2015 välillä tehdyissä astrobiologisissa kokeissa istutettiin kansainvälisen avaruusasema ISS:n ulkopinnoille biomolekyylejä, mikro-organismeja ja niiden itiöitä puoleksitoista vuodeksi. Jotkut organismit kestivät itiötilassa huomattavia aikoja. Ne joiden suojaksi oli asetettu meteoria jäljittelevää ainesta, kestivät siinä määrin, että voisivat teoriassa tehdä planeettojenvälisiä matkoja.

    Tieteelliseksi hypoteesiksi panspermian jalosti ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius vuonna 1903. Nykyisin käytetään yleisemmin termiä lithopanspermia, mikä sananmukaisesti tarkoittaa kivien mukana tapahtuvaa panspermiaa. Jos mikrobeilla on kyky tunkeutua kiven sisärakenteisiin, kaikki todennäköisyys puhuu sen puolesta että tällainen kyky on muualla maailmankaikkeudessa elävillä mikrobeilla – jos muualla on siis elämää.

    Mikrobit voivat selvitä hengissä paitsi avaruuden halki purjehtimisesta, myös niiltä äärimmäisen tuhovoimaisilta prosesseilta, mitä sinkoutuminen planeetan pinnalta ja iskeytyminen ilmakehään merkitsee. Jo edellä mainitut B. subtilis -bakteerit, monien kokeiden ”avaruusveteraanit”, ovat selvinneet itiömuodossa hypernopeasta (noin 11 000 km/h) sinkoamisesta avaruuteen. Noin 120 kilometrin korkeuteen suuntautuneen reissunsa itiöt tekivät graniitinpalassa Orion-luokan kaksivaiheraketin ulkopuolella. Kiven laidoilla nököttäneet itiöt selvisivät hengissä, kun taas kiven etulaidalta istuimensa saaneet tuhoutuivat.

    Tällaiset kokeet jäljittelevät avaruudessa kaiken aikaa tapahtuvan ilmiön olosuhteita, nimittäin sitä, että taivaankappaleisiin törmäävät suuret meteoriitit heittävät törmäysenergiallaan kiviainesta avaruuteen.

Kaikesta edellä käsittelemämme jälkeen on loogista pohtia, seilaako ulkoavaruudessa mikrobisiirtokuntia. Tähtitieteilijä Stephen Hawking kuuluu niihin, joiden mukaan se on mahdollista. ”Elämä voisi levitä planeetalta planeetalle tai tähtijärjestelmästä toiseen meteorien kantamana”, hän totesi 2009.

    Kosminen matka olisi karuista karuin. Mikrobikulkureiden onni olisi avaruudessa vaeltava tähtienvälinen sumu, joka on koostumukseltaan osin orgaanista, siis hiiltä sisältävää. Jos organismeja on, ainakin niitä varten kulkevat eväät elämän käynnistämiseen, ylläpitämiseen ja kehittymiseen. Kuitenkaan elämän iduista ja vähistä rakennuspalikoista ei ole todellista hyötyä, ellei kohdeplaneetalla ole vähimmäisvaatimukset täyttäviä olosuhteita elämän viriämiselle. Universumin mittakaavassa tämä ei vaikuta mahdottomalta vaatimukselta. Vuonna 2013 astronomit esittivät NASA:n Kepler-avaruusteleskooppi-aineiston pohjalta, että pelkästään omassa Linnunradan galaksissamme voi olla jopa 40 miljardia Maan kokoista planeettaa, jotka kiertävät elämän synnylle potentiaalisella etäisyydellä auringonkaltaisia tähtiä tai niin sanottuja punaisia kääpiöitä.

    Tulimme näin loikanneeksi galaktiselle tasolle. Ja sitä myöten intergalaktisen panspermian ylevään näköalaan.

    Aiheesta sanoivat sanansa 2018 Harvardin astronomit. He esittelivät analyyttisen mallin, jonka mukaan kiinteän aineksen ja sen mukana mahdollisten mikrobi-itiöiden vaihdon ei tarvitse rajoittua aurinkokuntien tasolle vaan ilmiö voi toimia myös galaksien välisesti. Suojaksi kosmiselta säteilyltä tarvitaan vain sopivan kokoinen murikka. Kokoa on oltava vähintään metrin läpimitta. Näin on päätelty säteilyn vaikutusta ja dna:n vakautta koskevan kokeellisen aineiston perusteella.

Suurin osa meteoreista on kooltaan jotain hienoisen kuplan ja hiekanjyvän väliltä, ja näemme niiden ilmakehään tuhoutumisen tähdenlentoina. Mutta isompiakin yrittäjiä on liikkeellä. Vuonna 1920 namibialaisen viljelijän aura kolahti kiveen, joka paljastui paikalle 80 000 vuotta aiemmin jysähtäneeksi 66 tonnin meteoriitiksi. Jukatanin niemimaalle Chicxulubin kraatterin 66 miljoonaa vuotta sitten aiheuttanut asteroidi oli kooltaan noin sata kertaa kymmenen kilometriä.

    Vuonna 2017 havaittiin ensimmäinen tähtienvälisestä avaruudesta peräisin oleva kappale Aurinkokuntamme alueella. Havainto tehtiin Havaijin yliopiston toimesta ja siksi mystinen vaeltaja sai havaijinkielisen nimen ʻOumuamua. Se tarkoittaa ”viestintuojaa kaukaisesta menneisyydestä”. Kappale on noin 400 metriä pitkä ja leveydeltään tästä kymmenyksen. Se on ehkä hajonneen komeetan osa ja sen arvellaan vaeltaneen Linnunradassa miljoonia vuosia. Aurinkokunnastamme se lipuu Pegasuksen tähdistön suuntaan. ʻOumuamua todistaa, että aurinkokuntien välillä kulkee riittävän isoja kappaleita panspermiaa ajatellen.

    Jos avaruus kylväisi Maahan biohiukkasia, mikään ei tietenkään takaisi niiden olevan kannaltamme harmittomia. Tähtitieteilijä Fred Hoyle ja matemaatikko Chandra Wickramasinghe ovat esittäneet hypoteesin, jonka mukaan vuosina 1918–1920 riehunut espanjantauti (influenssavirus A:n alatyyppi H1N1) olisi voinut olla peräisin usealle alueelle planeettaamme samanaikaisesti levinneestä komeettapölystä. Vastaavia hypoteesejä on muitakin, ja ne ovat tietenkin kiistanalaisia.

    Meteoriitit ovat tyypillisesti pinnaltaan sulaneet lasimaisiksi, eli niiden sisältämien mahdollisten itiöiden vapautuminen ympäristöön eroosion kautta kestää pitkään. Isommat meteoriitit kuitenkin hajoavat ainakin osittain törmäysvoimasta, eli niiden sisältö voi heti vaikuttaa ympäristöön. Ihmiskunta voi vain luottaa tuuriinsa – ja käsitellä haltuunsa saamiaan meteoriitteja kuin hyvin outoa vieraalta lähettäjältä saapunutta postipakettia.

    Tässä kohtaa on aika käsitellä niin sanotun suunnatun panspermian mahdollisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että jokin tietoisten olentojen yhteisö tai useat sellaiset olisivat tarkoituksellisesti kylväneet elämän siemeniä avaruuteen. Tämä siis merkitsisi älyllisesti pitkälle kehittyneen elämän läsnäoloa jossain tähtitaivaan tuikkeessa.

    Emme voi tietää. Mutta sen me Maan edustajina tiedämme, että voisimme itse ryhtyä suunnattuun panspermiaan. Voisimme kylvää elämää eteenpäin – niin kuin kukoistusta toivova puutarhuri, joka näkee kukinnat jo siemenpussi kädessään mustan maan äärellä.

    Että soisimme elämälle mahdollisuuden muuallakin, eikö se olisi jalointa ja ikuisinta mitä voisimme tehdä ja kenties myös eräänlainen sovitus aiheuttamastamme lajikadosta? Palkinto ihmiselle olisi vahvistunut tietoisuus samassa veneessä olevana ihmiskuntana, elämän arvostuksen yleinen kasvu ja kollektiivinen oivallus elämänsuojelun tähdellisyydestä.

    Jos lähettäisimme elämää ulkoavaruuteen toivoen sen juurtuvan jonnekin, olisi entistä vaikeampaa samanaikaisesti jatkaa itseämme kannattelevan elämän tuhoamista.

Tekniikka suunnattuun panspermiaan on olemassa. Jo vuonna 1977 lähetimme matkaan Voyager 2 -avaruusluotaimen, joka viilettää nyt 19 miljardin kilometrin päässä aurinkokunnan ulkopuolella. Vaivaisessa 42 000 vuodessa se on saavuttanut Antromedan tähtisumun, mukanaan levysoitin ja kultainen äänilevy jolla YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim esittää tervehdyksen ihmiskunnalta. Puhe voi kaikua tyhjille saleille, ja silti se lähetettiin.

    Jos elämän ituja päätettäisiin lähettää ulkoavaruuteen, valikoituisivat luontevimmat mikronautit ekstremofiilien joukosta, kapteeninaan ehkä planeetan kovapintaisin tyyppi Deinococcus radiodurans. Jo sen nimi paljastaa sen sietävän äärimmäisen voimakasta radioaktiivista säteilyä, mutta se on huomattavan sietokykyinen myös happoa, äärimmäistä kylmyyttä ja kuumuutta, suhteellista tyhjiötä ja pitkiä kuivakausia kohtaan. Miehistöön tulisi myös kenties joitain Etelämantereen lajeja ja ennen kaikkea suoraan mineraaleista ravintonsa saavaa lajistoa. Graniittialuksen eliittijoukkoa olisivat geneettisesti muunnellut mikrobit, joissa yhdistyisi mahdollisimman moni selviytymiselle suotuisa ominaisuus.

    Matkaan lähtisi kokonainen elämäntehdas. Se olisi valmis aloittamaan aineenvaihdunnan ja lisääntymisen jollainen kaukaisella kolkalla, nauttien kiviä ja tuottaen hiilidioksidia, joka aikojen saatossa synnyttäisi lämpimän ja kostean ilmakehän.

    Näytelmä muistuttaisi samaa mikä esitettiin Maassa vailla ainuttakaan katselijaa. Kaikki olisi epävarmaa ja haparoivan elämän täytyisi läpäistä monta pullonkaulaa. Ehkä elämä jaksaisi, ehkä se tulisi esiin näkymättömältä tasolta, puhkeaisi väreiksi ja tuoksuiksi, jopa itsetietoisiksi olennoiksi, uusien maailmojen tähyäjiksi. Tai sitten elämä tuupertuisi, nikottelisi ja vaimenisi. Jos mikrobialuksemme puolestaan osuisi jo elämää kukoistavalle planeetalle, toisi se sinne makroevoluution kannalta kenties tähdellistä täydennystä. Niin tai näin, suunnattu panspermia olisi kuin sinfonia. Sen arvo olisi siinä itsessään.

    Jos taivaankappaleiden välistä panspermiaa tapahtuu ikinä missään, tapahtuu sitä epäilemättä lukemattomia kertoja luonnollisella tavalla, sillä silloin kyse on elämän ikiaikaisesta toimintamekanismista. Maailmankaikkeuden äärettömyydessä mahdollisuuksia yritykseen, erehdykseen ja onnistumiseen on äärettömästi. Jos elämän siemenet ovat galaksimatkaajia, on elämää olemassa maailmankauden loppuun.

    Edessämme kajastaa se eksistentiaalinen oivallus, että kenties olemme kirjaimellisesti maailmankansalaisia. Elämme joka tapauksessa yhteenkuuluvuuden todellisuudessa, osana keskinäisriippuvaista kokonaisuutta, verkostoa. Olemme tähtipölystä pääosin koostuneita ja lävitsemme kulkee joka sekunti miljardeja kosmisia alkeishiukkasia eli neutriinoja. Intergalaktinen geneetinen yhteys olisi yhtä luonnollista ja samalla yhtä ällistyttävää.

Jäniksen jälkien rusehtava täpläjono johtaa metsään. Puiden juurilla häilyvät pälvien laikut, mustarasta virittelee arasti huiluaan, kevät lähestyy.

    Hiljaa ja itsekseen kuin kevään saapuminen, tapahtuu myös näkymätön siirtymä, jossa kaukokantautuneet lajit asettuvat tunnustelevasti osaksi uutta yhteisöä. Iskuja satelee, tapahtuu kuohuntaa, mutta myös kädenpuristuksia yhteistyösuunnitelmien merkeissä. Taas yksi uusi rivi alkaa elämänhistoriassa.

    Maailmassa joka nähdään tarkasti, on polkupyörässä elämää. Ja se voi kärsiä vilusta. Ja se voi olla siihen kaukaa saapunutta. Joka tapauksessa se on sukua kanssasi, armas lukija, elämä yhteisellä matkalla kanssasi tuntemattomaan ja ainakin omalta osaltaan täydellisen luottavaisena.