Salalöylyjä ja grillattuja autonromuja Tattiksella

Tattarisuon rakennusperintöä: ei enää salainen sauna Vanhan Porvoontien äärellä.

Saunarauha - tuo ikiaikainen kirjoittamaton kunniasääntö - rikottiin taannoin Tattarisuolla. Kävi nimittäin niin, että Malmin lentokentän ja Lahdenväylän välinen metsikkö vapautettiin totaalisesti olemassaolon sietämättömästä keveydestä, ja samalla vehmaan viidan suojissa piilotellut salasauna pöllähti esiin, tuli suorastaan absurdin näkyväksi.

Kyseinen "Tattarisuon Saunaseuran" tyyssija oli aiemmin ollut lähinnä vain harvojen vihkiytyneiden löylyveikkojen ja toisaalla kissalanpoikien tiedossa. Jälkimmäiset piirittivät kerran saunan kolmen maijan ja yhden partioauton miehistöllä. Tässä tilanteessa Itä-Suomesta kotoisin ollut saunamestari rohkaisi lepikossa hiipiviä viranomaisia "Tulkee vaan tänne!" ja sillä kertaa saunarauha onnistuttiin säilyttämään. Nyt taitavat kuitenkin löylyt olla heitetty, lopullisesti.

Armottomasti läheisen Vanhan Porvoontien katseille altistettu bastu on tietämyksemme mukaan Tattarisuon Saunaseuran kolmas toimipiste alueella. Ensimmäinen hikoiluhuone toimi lähinnä kivikautisia standardeja vastaavassa maakuopassa ja toinen jo sofistikoituneempi hörskä romuisessa metsänlaidassa. Nyt avohakkuun nähtäväksi tekemän laitoksen luksuksena oli sitä lähellä sijaitseva laadukas vesipiste, Tattarisuon lähteikkö. Ehkä viimein sissisaunojat saavuttivat sen tilanteen, että saattoivat jopa olla saunomisen jäljiltä puhtaampia kuin ennen sitä. Hengen kirvoittavan puhdistuksen he silti saivat jokaisen rakennelmansa löylyistä, uskokaamme. Saunoja tiedetään käytetyn kaikkina vuodenaikoina ja ne olivat myös luovan toiminnan näyttämö - ainakin Paavoharju-nimiselle arvon kokoonpanolle.

Kuljemme tässä kevään jälkihehkua vaalivassa katsauksessa entiseltä salasaunalta rompekujille ja niitä pitkin palopaikalle, jossa roihusi vappuna kymmeniä romuautoja. Päivän sana on Tattarisuo.

Metsän mentyä on tullut arotunnelma. Taustalla Lahden moottoritie.

Avohakkuu tehtiin todennäköisesti lentoturvallisuuden nimissä. Pienkoneet laskeutuvat tästä ylitse.

Vilvoittelu on hoitunut komeasti sohvalla. Taitavat saunojat olleet herraskaisia pohjimmiltaan.

Saunassa on käytetty kirkasta lähdevettä.

Näkymä pyhimpään eli löylyn valtapiiriin.

Sauna on koottu kiuasta lukuunottamatta kierrätysosista. Siinä(kin) mielessä se sopii Tattikselle.

Tattarisuo on toki paljon muutakin kuin salasaunoja. Kaikista Helsingin rakennetuista ja aktiivisista paikoista se on omalla tavallaan mehevin ja rapein. Pikku Huopalahden ja Ruoholahden kaltaisten romukauppa- ja lautatarha-alueiden jäätyä jo kauan sitten saneeraustoimenpiteiden jalkoihin, alkaa "Tattis" olla lajissaan Stadin viimeinen. Rouhevuuden pieniä paikallisesiintymiä on toki vielä siellä täällä, esimerkiksi saarreke Mosan (eli Tapanilan) läntisessä ratavarressa, mutta Tattarisuon laajuus on omaa luokkaansa jopa valtakunnallisesti. Tänä asunnonrakennusmanian aikanakaan sitä ei voida savustaa pois, sillä suuri kaupunki vääjäämättä tarvitseee romukauppansa, ja nämä puolestaan laajoja ja edullisia joutomaaneliöitä.

Kuten tyypillistä, romutoiminnalle uhrattiin aikoinaan nimenomaan suo, luontotyypeistä vähiten arvostettu ja jopa vihattu. Tattarisuon rakentaminen alkoi puustoiselle rämeelle 1960-luvun alkupuoliskolla; aiemmin sen viereen oli jo raivattu lentokenttä. Allekirjoittanut alkoi ihailla Tattarisuota suunnilleen kolme vuosikymmentä sitten. Alueella oli vielä pölyävät hiekkatiet ja kaarevalinjaiset aaltopeltihallit oli vallitseva rakennustyyppi romukenttien mörskäisten toimistoparakkien rinnalla. Vähitellen Tattis on siistiytynyt. Silti se on yhä säilyttänyt identiteettinsä käytettyjen kampiakseleiden ja North State -savukkeiden hetteisenä maana.

Huomattakoon, että käytämme sanaa "romu" täydellä kunnioituksella ja laajalla määritelmällä. Romu on teknisen sivilisaatiomme mikrobistoa, elektro-metallisen yhteiskuntaruumiin hyödyllistä suolistobakteeristoa. Se palvelee elämää kiertäessään rajapinnalta toiselle, saaden jälleensyntymien kautta yhä uusia muotoja. Parhaimmillaan - joskin lienee harvemmin - se herättelee vastareaktiota haaskaukselle tai inspiroi tilapäisyyden tulkkina. Romu on kuin boheemi runoilija paremmilla kutsuilla; sille nyrpistetään nenää mutta samalla siinä on jotain vastustamattoman kiintoisaa ja vetovoimaista. Romu ei pyytele anteeksi eikä maalaa pilvilinnoja, sen rehellisyys on jalon karua. Kylmän pintakiillon sijasta ruoste on syvää ja lämmintä; sen hehkussa on armeliaisuutta, vanhuksen viisasta katsetta.

"Ainesrauta ja romu". Tattiksen liikenimet ovat arvostettavan suoria, eivät mitään "Finnish Part Trading" -tyylistä pseudokansainvälistä höttöä.

Kulttuurin eteentyönnetty asema. Taustalla alkaa linnustollisesti arvokas lehtomainen luonto, paikoin todellinen viidakko.

Tattis ei ole seutua, jossa ollaan peukalo keskellä kämmentä. Täällä  miehet saavat olla miehiä, mihin lukeutuvat esteettiset ratkaisut.

Ikivanhan linnoitusarkkitehtuurin ilmentymä. Hämäräveikot, turha yrittää!

Kulutuskulttuurin yleensä näkymättömiin jäävä puoli.

Harvassa paikkaa Helsingissä enää vellovat katujen varsilla avo-ojat sammakoineen ja vanhoine kenkineen.

Portteja on montaa tyyliä.

Jos julkisivulautakunta ilmestyisi ratsaamaan aluetta, sen jäsenet luultavasti kieriteltäisiin tervassa ja höyhenissä ja tyynesti kipattaisiin Bobcatilla alueen ulkopuolelle.

Tämä viehättävä soratie johtaa taannoiselle palopaikalle ja myös kahden entisen salasaunan tienoille.

Suopohja on tasainen, mutta pientopografia järjestyy muilla tavoin.

Kuoppaan on kipattu lohkareita. Mistä tahansa montusta ei ole kuitenkaan kyse, vaan tässä toimi Tattarisuon Saunaseuran ensimmäinen löylyhuone. Sen seuraaja, jo revitty mörskä, sijaitsi sekin lähellä.

Ilakoivia värejä.

Ruostuminen on hidasta palamista, kertoo kemia, mutta tässä kohtaa nenässä tuntuu jo varsinaisen tulipalon aromi.

Viimeinen palvelus: huolellisesti lastattu Volvo-farmari.

Tuulilasin murjominen lienee tarjonnut jonkinlaista terapiaa.

Tällä kujalla paloi vappuna 2014 kymmenittäin romuautoja. Palosta noussut valtava savupilvi näkyi kilometrien päähän ja innoitti - tyypillistä kännykkäkameroiden aikakaudelle - ihmiset ottamaan siitä liudoittain kuvia, joita läheteltiin medialle. Palon syy jäi arvoitukseksi.

http://www.metro.fi/uutiset/a1387803199714

Palaneen autosälän keskellä tulee väkisin mieleen suuret kysymykset öljyriippuvaisen ja vauhtisokean elämäntavan olemuksesta ja tulevaisuudesta.

Haju on pistävän vahva.

Riekaletta riekaleen perään.

Hiljentävää.

Luonto voittaa, viestii mustarastaan luritteleva huilu.

Tattarisuon takapihoilla riittää myös museoikäistä mobiilia.

Aika sympaattinen nostolava-Sisu.

Isoisälläni on tuollainen Ford Cortina, joka kurkistaa ylähyllyllä oikealla.

Mitähän käyttöä nämä venaavat?

Hyötyä on Tattarisuo; sitä myös mielelle, joka ei Helsingistä hevin vastaavaa vapaan assosiaation kenttää löydä.

Huomattakoon, että Tattarisuon nimi ei viittaa kaksisirkkaiseen ruoaksi käytettävään tatarkasviin, vaan tattareihin eli mustalaisiin, kuten heitä muinoin kutsuttiin. Harry Halénin vuonna 1994 Unholan Aitta -julkaisusarjassaan uudelleenjulkaisema Suomen mustalaiset -kirjoituskooste kertoo, että eräs mustalaisten maanlaajuisen salapolkuverkoston säikeistä olisi päätynyt Malmin lähelle, ilmeisesti juuri Tattarisuolle. Perimätieto perustuu Viaporin vankilapapin H.A. Reinholmin mustalaisilta 1800-luvulla keräämiin muisteloihin, jotka valtakunnanarkeologi J.R. Aspelinin toimittamina julkaistiin Uudessa Suomettaressa 1894-95. Olisiko laaja ja syrjäinen Tattarisuo voinut peräti olla jotain sellaista kuin Lavian, Kankaanpään, Ikaalisten ja Mouhijärven välisellä sydänmaalla sijainnut tumman heimon turvapaikka "Pökhölminmaa", jossa "mustalaiset erillään muusta maailmasta elelevät omin päinsä, jopa omin päin hautaavat vainajansa rämeisiin"? Joka tapauksessa vähintään mustalaisleirin sijaintipaikkaan suon nimi viittaa.

Tattarisuota ei voida ohittaa ilman 1930-luvun alun salaperäisiä tapahtumia. Niitä käsittelimme täällä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/11/taydennysta-tattarisuon-keissiin.html

Juhannushuomio: sananjalan kielletty siemenjahti

Sananjalka on näyttävä kasvi. Mutta missä on sen kukka? Etsijä sukeltaa vihreään, jonka pinnan alla näyttäytyy muinainen metsämaisema.

"Ja katso! Kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki."

Näin kuvataan Aalon mystistä kokemusta Aino Kallan romaanissa Sudenmorsian (1928). Hiidenmaalaisen metsänvartijan nuori vaimo on muuttumassa ihmissudeksi ja metamorfoosin oireisiin kuuluu mahdottoman asian todistaminen.

Itiökasvina sananjalka ei kasvitieteen mukaan kuki, mutta vanha kansa tiesi toisin: kyllä kukkii, mutta vain hyvin nopeasti juhannusyönä. Kuka pääsi kukinnan todistamaan ja sieppamaan joko kukan tai silmänräpäyksessä syntyvän ja putoavan pienen siemenen, sai lukuisia taikavoimia. Taikakaluja oli käytössä monia - ukonvaajaa, korpinkiveä, jäniksenkäpälää, käärmeenkiveä, karhunhammasta, kirkkomaata - mutta harva näistä ylsi tehossaan sananjalan kukan tai siemenen luokkaan. Sen haltijalle oli luvassa niin mahdollisuus muuntautua näkymättömäksi kuin havaita aarteiden sijaintia osoittavia aarnivalkeita - ja paljon muuta. Eestissä luvattiin varsin näppärää taitoa ymmärtää kaikkia kieliä ja olla immuuni aseiden iskuille.

Sananjalka on levinnyt laajalti pohjoiselle pallonpuoliskolle Amerikasta Euraasian halki aina Japaniin (jossa sitä vatsasyövänkin uhlla popsitaan warabi-nimisenä herkkuna). Uskomus kesän valoisimman yön kukinnasta ja siihen liittyvistä taikavoimista on sekin ilmeisen monissa maissa tunnettu. Haluttua taikakalua on jahdattu jopa hulluuteen asti. Italian Ferrarassa pidetty kirkolliskokous 1612 tiettävästi kielsi sananjalan siemenen keruun juhannusyönä. Mitenköhän kieltoa luultiin valvottavan?

Latvojen alla. Pian laskeutuu ilta ja koittaa öistä vaalein...

Sananjalka kuuluu sanikkaisiin eli saniaisiin, maailman alkukantaisimpiin ja vanhimpiin kasveihin. Devonikauden alussa 400 miljoonaa vuotta sitten kehittyneet saniaiset kasvoivat jopa suurten puiden korkuisina ja olivat dinosaurusten hamuamaa ravintoa. Lakoontuessaan ja hautautuessaan maakerroksiin ne lopulta muuttuivat kivihiileksi. Ehkä saniaiset kehitystasoltaan matalimpina putkilokasveina puhuttelevat ihmisessäkin muinaisimpia tuntoja: avointen ovien maailmaa, jossa kaikki on mahdollista. Jopa kukattoman kasvin kukkiminen.

Tänä armon vuonna 2014 juhannus(päivä) sattuu olemaan astronimisesti oikealla kohdallaan eli kesäpäivänseisauksella. Pohjoisen pallonpuoliskon merkittävimmän vuodenaikaisjuhlan ajoituksen vääntelystä kirkon ja elinkeinoelämän käsissä kirjoitimme neljä vuotta sitten:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/06/kesapaivanseisaus-ja-tapajuhannus.html

Nimien imussa: Lennätinvuorelta Porvoonjoen Jerusalemiin

Vuosisatainen maisema Porvooseen Jerusalembergetiltä.

Paikannimissä on parhaimmillaan jytinää. Niissä on syvyyttä, kirkkautta, murinaa, ylevyyttä, sukukronikkaa, moraalia, hymyä, herjaa, hartautta, kyyneliä, savua, raivaajahenkeä, loveen lankeamista, kuolemaa ja hehkua.

Ajallisia ja maantieteellisiä kaukopiirejä sisältyy paikannimistön isoon reppuun. Nimet kertovat tarinan jos toisenkin, jos niitä luetaan tarkkaavaisesti. Usein ne ovat ainut tie menneisyyden tuntemiseen mitä tulee paikan käyttötarkoitukseen. Nostakaamme summamutikassa esimerkkinä esiin sipoonkorpelaisvuori Tjärnepottsberget ja sen suosisar Tjärnepottskärret. Nimet kertovat, että tervapaikasta on kyse; takamaiden erätalouden ihmeellisestä yhteydestä maailman merien silmänkantamattomuuteen.

Samoin nimi kiteyttää usein paikan fyysisen olemuksen, antaa luonnon kasvoista kuvan. Hongikot erottuvat lehtimetsistä, ilvekset mouruavat kevätyössä, vetelikkö heittää kulkijalle pulman. Kun järven nimi on Kalaton (120 esiintymää Suomen kartalla), ei sen informaatiosisältöä tarvitse kahdesti tulkita. Ei-aineellista tunnelmaa saattavat välittää sellaiset nimet kuin Pahamäki (23 esiintymää), Hyvämäki (8 esiintymää) tai Ilomäki (170 esiintymää).

Toki Saarijärviä on naurettavan paljon ja Keskisuo kaikuu keskinkertaisuutta. Silti sellainenkin nimi vaikuttaa. Paikat ovat meille tietoisuuden sisältöä siinä missä ne ovat konkreettista sukat kastelevaa mätästä. Millaisen soinnin paikalle annettu nimi muodostaakaan, se vaikuttaa meihin epäilemättä ainakin silloin kuin olemme nimestä tietoisia. Nimi iskostaa paikkaan voimaa: se muokkaa todellisuutta.

Näissä mietteissä teemme pienen kevätretken parille porvoolaisvuorelle. Toisen nimi jyhkää raamatullisena: Jerusalemberget, toinen sähköttää jo romanttiseksi etääntynyttä modernismia: Telegrafberget.

Ensin suuntaamme Telegrafbergetille. Se sijaitsee Haikossa, heti kartanosta pohjoiseen. Samannimisiä mäkiä on tusina etelärannikolla. Nimi kertoo, että mäki on ollut osa optista lennätinlinjaa Krimin sodan aikana ja hyvän matkaa 1800-luvun jälkipuoliskoa. Muinaiseen vuorelta vuorelle -merkinantoon perustuva lennätinlinja yhdisti Turun ja Pietarin, suurruhtinaskunnan ja imperiumin pääkaupungit. Aiemmin vain paikallisesti merkityksellisistä mäistä tuli hetkeksi jopa suurvaltapoliittisesti ritiseviä säikeitä. Haikon Telegrafberget omaa myös luonnon romanttiseen ihailuun perustuvan käyttöjakson, joka jatkuu edelleen. 

Haikon hankki 1871 Turkin sodassa mainetta niittänyt kenraali Sebastian von Etter. Hänen luokseen parveili merkkihenkilöitä, muun muassa useita Venäjän keisarisuvun jäseniä. Etterin suvulla Haiko säilyi melkein satavuotta, siinä ajassa ehti ovi käydä ja sisäkön kutsukello soida. 24 kesänä saapui suvioleiluunsa taidemaalari Albert Edelfelt. Luonnon ihailua ei rajoitettu eikä kainosteltu; päinvastoin, se oli maalaiselon keskeinen motiivi kenraali Etterin kaltaisille etuoikeutetuille. Kartanon viereinen vuori sai kivetyn näköalareitin, jota myöten Edelfelt nousi maalaustelineineen ikuistamaan maiseman: syntyi taulu Kesäilta Haikon selällä.

Nousemassa Telegrafbergetille.

Kuten monet etelärannikon karuista kalliomäistä on Telegrafberget huipultaan käytännössä aarnimetsää.

Mänty on ollut huomattava jo tsaarinaikana.

Maisema keväällä 2014...

... ja syyskesällä 1899. Käytössä näyttäisi olleen näköalatorni. Sellainen on nykyisinkin mäellä, lähinnä ihailulavan kokoisena tosin. Toisinto Haikon selän maisemasta päätyi Pariisin maailmannäyttelyyn.

Seuraava kohteemme Jerusalemberget sijaitsee muutaman kilometrin Porvoosta pohjoiseen. Pitkin Porvoonjokea avautuu vuorelta esteetön näkymä keskiaikaiseen mahtikeskukseen. Koko maisema huokuu ihmisen pitkää läsnäoloa, jossa pauhaava moottoritie esittäytyy liiankin ilmeisenä lyhytnäköisen tuhokulttuurin merkkinä. Vuori on osa Suomenkylää eli Finnbytä. Nimi antaa viitteen, että muinoin sisämaasta kauppamatkoille saapunut suomalaisväestö piti omaa vaihtuvaväkistä leirikyläänsä kaupungin ulkopuolella.

Helsingin seudun kulttuuriympäristöopas Maalle! (Rakennustaiteen seura, 2012) kertoo Jerusalembergetistä, että siellä on "moniperiodinen kolmen kiviröykkiön ryhmä". Alueella tiedetään olleen useita jatulintarhoja, mutta näitä ei enää ole. Miksi vuori on saanut kristinuskon pyhimmän keskuksen nimen ja miksi jatulintarhat ovat kadonneet?

Ehkä suomalaisleirin vuori pakanamerkkeineen oli haastaja, jonka kirkko halusi peitota: tämä onnistui valtausnimellä ja tarhojen särkemisellä. Uutta ylevyyttä paikkaan kieltämättä valoi rinnastus Pyhän maan sydämeen. Kuin pitkään kumajava kello soi nimi paikan lävitse. Viimein tuli aika, jonka korvat eivät enää kuulleet sitä. Nimestä tuli kummajainen, jäänne. Tuhatkertaisesti tärkeämmiksi voimaäänteiksi (ja samalla paikoiksi) olivat tulleet sellaiset kuin Lidl, Prisma ja ABC.

Jerusalembergetin näköala Porvoonjokea etelään. Kirkko erottuu kaupungista.

Maisema on avoin myös länteen.

Äärimmäisessä niukkuudessa on kasvanut puita, joita voi vain ihailla.

Kuolemansa jälkeen kituhonka loistaa sadat kuutamot hopeisena patsaana.

Mäen syrjällä on kiviröykkiö, joka vaikuttaa sinne ylempää viskatulta. Mahdollinen jatulintarha-aines.

Pieni karahkakatos on suojannut jotakuta vuoren poskeen leiriytynyttä.

Sammaloitunut sekamuotoinen kivikenttä: kenties entinen jatulintarha tämäkin.

Kolmas kivimuodostelma.

Tämä voi olla hajotettu päällikköhauta. Avaamiseen on voinut houkuttaa toive hauta-aarteesta.

Jokin naavassa tuntuu kiireen antiteesiltä.

Huomattakoon tässä kohtaa maamme monet kirkko-päätteiset paikannimet. On Hiidenkirkkoa, Piilokirkkoa, Kirkkokiveä ja niin edespäin. Suomen luoliin ja rotkoihin erikoistunut Tuomo Kesäläinen (http://luolamiehenblogi.blogspot.fi/) kommentoi kirkko-päätteisistä paikoista näin: "Usein nimen takana on jokin näistä: joko siellä on kirkkomainen luola tai jonkinlainen geologinen muodostuma, jonka ympärillä on pidetty vainoaikojen aikaisia jumalanpalveluksia kun kylän kirkkoa ei ole voitu käyttää. Tai sitten paikalla saattaa olla lohkare tai jyrkänne, johon on luonto muovannut ristin rapautumisen, rakoilun tai eri kivilajien vaihtelun seurauksena. Laitilan Piilokirkossa on teloitettu isovihan aikaan koko läheisen Varhonkylän väki ja Pirkanmaalla, Hämeenkyrössä muistaakseni, on Rovastinpesä niminen luola, jossa paikkakunnan pappi on aikanaan piileskellyt".

Jerusalembergetin vierusmäki ei ole saanut omaa nimeä. Suuren nimen välittömässä läheisyydessä pienet nimiviritelmät ehkä "palaisivat puhki". Yhtä kaikki, maisema kannattaa kokea.

Tähystys havuverhon lomasta Kiialan kartanoon saa lopettaa kierroksen.

Yhdessä mielessä nimien antamisen voi nähdä paikkojen villin vapauden kahlitsemisena. Kaikkia paikkoja ei ole tarpeen nimetä, nimistä täysi kartta herättää klaustrofobisuutta. Toisaalta me hyödymme paikannimistä. Tässä ei tarkoiteta osoitteen etsintää eikä suunnistusta, vaan aluetuntemuksemme kokonaisvaltaista vahvistumista.

Nykyään nimiä antavat viralliset nimitoimikunnat. Uusia nimiä syntyy lähinnä vain kasvukeskuksiin, kuvamaan rakentamisen viimeisimpiä aluevaltauksia. Ei silti ole syytä, miksi nimeäminen pitäisi ulkoistaa vain virastotoimeksi. Haja-asutusseudun vanhoista paikannimistä miltei kaikki ovat kuitenkin spontaanisti syntyneitä, paikallisia ja kansanomaisia. Nimenannon kunniatehtävä on meidänkin ulottuvillamme.

Amatööri-termin alkujuuri on latinan amator, mikä tarkoittaa rakastajaa ja jollekin omistautunutta. Sellaisia olemme mekin, kun nimeämme meille syystä tai toisesta merkityksellisen paikan. Omistautumisemme myötä astuu suhteemme tuohon paikkaan uudelle tasolle. Nimeä ei tule vääntää väkisin, ei tehdä asiasta egoprojektia. Kenties asenteemme voisi olla sellainen, että paikka kysyttäessä kertoo nimensä. Siinäkin tapauksessa että nimi jäisi ainoastaan omaan tietoomme, liittää nimeämisteko meidät - luonnosta nousseet kulttuuriolennot - ylimuistiseen jatkumoon, jossa oloamme leimaa tuttuus. Ja paikka ei ole enää sama.

Helsingin paikannimistöä käsittelimme 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/prinsessa-ja-nahkahousut-sananen.html