Helsingissä on parhaillaan tarjolla kaksi mainiota valokuvanäyttelyä, jonne pääkaupungin muuttuvista kasvoista kiinnostuneen kannattaa rientää.
16.11.2008 asti Raimo Långin KI PUN KAU – [epätiloja] Lasipalatsin näyttelytilassa sekä palatsin ja entisen linja-autoaseman välisen ulkotilan vitriineissä.
4.1.2009 asti Kari Haklin Eteenpäin Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa.
Molempiin näyttelyihin on vapaa pääsy.
Långin näyttely on eräänlainen lokikirja miehen tutkimusretkiltä Helsingin seudun epäpaikkoihin. Kohteena on purettavia rakennuksia ja myllerrettyjä alueita, joiden entinen käyttötarkoitus on lakannut mutta uusi vielä tulematta. Välitiloissa ollaan niin kuin muinaissuomalaisen kekriä seuranneessa jakoajassa, jolloin luonnon voimat ovat "irrallaan" ja magia tehokasta. Hetken aikaa, ennen uutta kiinteytymistä, melkein kaikki on mahdollista. Sellainen tunnelma kuvista välittyy. Lång itse sanoo kokeneensa suurta vapauden tunnetta retkillään.
Kuvista huomaa, että Långilla on taustallaan klassisen luonto- ja maisemakuvauksen pohja. Sommittelu on usein kuin perinteisestä luontokuvasta. Jotain dramaattista ja näyttävää on nostettu esiin, ja tausta komppaa mukana luoden silmää miellyttävän ja kiintoisan kokonaisuuden. Romantiikan kuvaston vaikutus ja väkevyys tulee esiin monessa isommassa tai pienemmässä yksityiskohdassa, on sitten kyseessä lilliputtina näkyvä kaivinkone siirtoainesvuoren harjalla tai luodinjäljet betonissa tai sitten hallitseva muuri tai puoliksi siivutettu tehdas. Kuvien valot ja sävyt ovat hyvin kattavia iki-ihanasta sinisestä hetkestä apokalyptiseen valosaastehuuruun.
Jotain myyttistä on malmilaistalon kultaisessa hehkussa, absurdia pekkahalosmaisessa talvikoivikossa tönöttävässä värikkäässä torninrähjässä (Keimolan moottoristadionkummitus). Sortunut Kruunuvuoren hirsihuvila on kuin kiedottu solmuun, maagista naturalismia ajan kädeltä. Vuosaaren uuden sataman jättimuurin kyljessä kituuttava, purettavaksi määrätty kalastajatila on täysin tarkovskimainen löytö, eräs näyttelyn helmistä. Kyläsaaren lakkautetun jätevesipuhdistamon kartiomainen huone päästää kruunultaan valon sisään; tuhon näyissä on usein jotain toivoa antavaa, myönteistä. Myös dokumentaariselta kantilta näyttely puolustaa paikkaansa. Nopeasti katoavista näkymistä ei liene montaa kuvaa Långin ottamien lisäksi.
Myös Kari Haklin näyttelyn painopiste on muuttuvassa kaupungissa, mutta kuvat ovat vuosilta 1967-77. Silloin ei revitty vain väheksyttyjä teollisuusrakennuksia, vaan muun muassa jugendlinna, jossa Suomen itsenäisyys oli julistettu ja jossa eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen vuosikymmenensä. Puhumme tietysti Heimolan talosta, jonka Hakli ikuisti tuhon aattona. Purkutahti oli kuulemma niin kovaa, että välillä kuvaaja ei yksinkertaisesti ennättänyt ennen puskutraktoreita kuumiin kohteisiin. Onneksi hän kierteli kameroineen myös Puu-Pasilassa. Se mitä tarttui filmille on sulaa hunajaa, jossa on partakoneenteriä. Täydellisen kauniin ja väärentämättömän elämänrouhean puutalokaupunginosan näkymät kutsuvat astumaan sisään kuviin ja kahliutumaan tuhoojien tielle. Niin ei voi valitettavasti tehdä, ja sellainen varoituksen sana seuratkoon menovinkkiä, että valmistautua sopii myös masennuksen ja ärtymyksen tunteisiin.
Hakli on osumissaan kuin A1-luokan uutiskuvaaja. Hänen otoksissaan näkyy rakennusten ohessa ihminen ja elämä, lavastamattomana, yleensä täysin spontaanisti ikuistettuna. Saunamuori, räntäsateen ohikulkijat, Perunatorin hipit, katusoittaja, linja-autorahastaja, purettavasta puutalokodistaan häädetty mummo, brankkareita seuraavat Tölikan skidit ja niin edespäin. Välillä mennään sisäpihalle, rappukäytäviin, aika usein päästään kurkkaamaan kotejakin. Arki ja elämänmeno välittyy alleviivaamatta mutta lujasti. Haklin kuvat ovat kaukana kuivakasta ja arvattavasta, ehkä siksi että hän on itseoppinut. Mustavalkokuvansa (kaikkiaan 7000) hän otti kaupunginmuseon pestaamana. Se mikä 1967-77 oli katutodellisuutta, on nyt aikamoinen nostalgiatrippi.
Haklin romanttinen maisemasuhde paljastuu hänen taannoisessa lausunnossaan Kirkko & Kaupunki -lehdelle: "Haluan kuvata kauhtuneita ympäristöjä, jotka ovat katoamassa. Pidän siitä, että rakennuksessa näkyy sen ikä ja historia. Korjattu rakennus ei herätä enää samanlaisia tunteita."
torstai 30. lokakuuta 2008
perjantai 24. lokakuuta 2008
Kainuunkylä ja suvereniteettisaaret, Ylitornio
Osa 1. Kainuunkylä ja oudot legioonalaiset 1944
Lokakuussa 1944 Ylitornion Kainuunkylässä kävi tuttu kohina. Se oli kylän Ruotsista erottava Tornionjoki. Muuten oli äänetöntä ja autiota. Talot olivat tyhjillään, navetat vaiti. Jopa kaikki veneet ja lautat poissa tutuilta paikoiltaan rannasta. Yksi kissa sentään kulki liiterin viertä. Mutta äkkiä sekin puikki pois kuin jotain säikähtäneenä.
Rantatielle oli ilmaantunut kuin tyhjästä liikettä. Sinne kurvata rohautti useampi vihersävyinen maastoauto. Niissä oli Saksan armeijan valkomustat ristit ja niissä olevat sotilaat olivat täplikkäissä maastounivormuissa. Vakituinen armeija oli perääntynyt paikkakunnan läpi pohjoiseen päivää paria sitten, nämä olivat erikoistehtävissä liikkuvaa jälkijoukkoa.
Ovet paukkuivat ja joukko jalkautui. Kauempaa ei oikein kuullut, mitä kieltä tupakoivat ja kireän oloiset sotilaat puhuivat. Eri syistä värväytyneitä nuoria miehiä, seikkailijoita, luopioita, idealisteja, oli mukana lännestä ja idästä. Yhtä lailla Belgiasta, Norjasta ja Ranskasta kuin Kroatiasta, Ukrainasta ja Latviasta. ”Legioonalaiset”. Sanottiin, että heidät oli siirretty tänne Muurmannin rintamalta.
Konepistoolein ja liekinheittimin varustettu komennuskunta piti palaveria rantatöyräällä kulkevalla tiellä. Jos puutalot olisivat osanneet vapista, ne olisivat varmasti tehneet sen nyt. Jo muutaman viikon ajalta oli kautta Lapin läänin kuultu, mitä tällaiset joukkiot saivat aikaan. Kainuunkylän komeat peräpohjalaistalot olivat osin 1700-luvulta. Isot talot kielivät vauraudesta ja ylväydestä, antoisten kalavesien ja viljavan laakson suotuisuudesta elämälle. Mutta tulen edessä ne olivat avuttomia kuin vauva sonnin jaloissa.
Aurinko pilkahti matalalta ja kiireisesti. Sitten Huitaperin vaaralta pyyhkäisi hyinen tihkuviuhka. Etäiset metsät näyttivät koksinmustilta, juroilta ja talvea manaavilta. Ja tapahtui jotain odottamatonta. Sotilaat laskivat varusteensa maahan. Kiskoivat saapasta jalasta, ripustivat sadeviittaa ja asetakkia koivun oksille, pudottivat suikkaa tienposkeen. Nyt hekin olivat vaiti, kuten kylä. Joki jatkoi vain huokaamistaan, kun puolipukeinen, osin alaston joukko laskeutui heinäiseen vesirajaan. Ja pulahti uimasille. Oli tehty päätös joukkopaosta Ruotsiin. Saksan tappio oli ilmeinen ja väsyneiden legioonalaisten pestit venyneet vuosien mittaisiksi. Oli aika hypätä kelkasta. Mentiin kuin sopulit jokeen.
Tornionjoki on lokakuussa jääkylmä ja sen virtaama on syysateiden vuolastama. Kainuunkylän kohdilla joki on lyhyimmilläänkin kaksi kilometriä leveä. Keskellä jokea on ”suvereniteettisaariksi” kutsuttu kymmenisen niittyisen ja matalan saaren joukko. Uomasto niiden lomassa muodostaa monimutkaisen labyrintin. Pakenevat sotilaat laskivat saavansa saaristosta levähdyspaikkoja, etappeja. Mutta veden kylmyys viilsi veitsenä, puhkoi hengitystä ja lamaannutti raajoja. Virta iski kiviä päin. Välillä vesiraja nousi katseen yli ja virta ikään kuin käytti tilaisuutta vetää syvemmälle. Jotkut pyristelivät takaisin pintaan, joillakin lokakuisen päivän vähä valo kaikkosi kokonaan. Saarille päässeet hoippuivat hervottomina, suistuivat suulleen. Mutta jatkoivat jälleen veteen, länteen.
Ruotsin puolelta nähtiin hahmojen ilmaantuminen suvereniteettisaarille. Ehdittiin nähdä, että moni katosi kuohuihin. Jos joku heistä huusi jotain, siitä ei mitään kuultu. Epäröiden laskettiin vene vastaan. Jokunen ongittiin turvaan Hietaniemen eli Hedenäsetin kirkon töyräälle eikä heistäkään heti osannut sanoa, kannattaisiko kantaa saman tein kalmistoon.
Kainuunkyläläiset Suomen puolelta olivat paenneet lauttoineen ja veneineen Svea-mamman huomaan. Mutta niin kuin koti-ikäväinen vain voi, pian he palasivat suvereniteettisaariston halki omalle puolelleen. Sieltä ei ollut noussut savua eikä kantautunut räjähdyksiä. Taloja ei oltu tärvelty mitenkään, mikä suuri helpotus!
Kainuunkyläläinen talo nuokkuu autiona, mutta eipä tarvinnut pytingin kokea 'Verbrannten Erde' -taktiikkaa.
Ja sitten olivat ne maastoautot. Komeita kuin mitkä. Joku osasi ajaa automobiilia. Toinen luotti aitoihin hevosvoimiin vetoapuna. Yhtä kaikki, autot vietiin pois, pantiin kätköihin. Varjoilevan taivaan alla niitä vietiin monien kilometrien päähän suoladoille, Saarimaan Aliseenvuomaan ja muualle. Peitettiin heinillä ja oltiin hiljaa.
Ei tienneet japparaiset ja kätkäläiset mistään citymaasturi-muodista. Mutta että yhdellä oli jeeppi ja toisella ei, siinä oli 1944 aika helkkarinmoinen ero. Ja muhi kylässä muutakin kaunaa. Sellaista, mikä löysi ilmaisunsa politiikan avulla. Vuosikausia sorsitut ja henkipattoina luimistelleet kommunistit tulivat esiin voittajan, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tukemina. Heillä ei ollut saksalaisia maastoautoja. Ja he siteerasivat naama punaisina aselepopykälää, jonka mukaan kaikki saksalainen omaisuus Suomessa oli yksiselitteisesti Neuvostoliitolle kuuluvaa ”saksalaissaatavaa”.
Kainuunkylän isännät olivat siis varastaneet Neuvostoliitolta. Asiaa ei voinut mitenkään painaa villaisella. Poikkeusaikojen antamilla kuvitteellisilla valtuuksilla kommunistit alkoivat kuulustella isäntiä kaamoksen 1944-45 katkerassa hämärässä. Kiduttaakin heitä. Jotta viimeinenkin vararengas ja bensiinikanisteri saataisiin pois sieltä viimeisimmästäkin suoladosta.
Mitä saatiin, mitä jäi piiloon? Sitä tarina ei kerro. Ehkä jostain suoladosta voisi yhä löytää vaseliiniin muumioidun jeepin.
Yllä oleva vähän tunnettu historian episodi pohjautuu Kainuunkylässä heinäkuussa 2008 esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisekspedetion kirjaamaan selontekoon, jonka iäkäs nainen ja melko iäkäs mies antoivat. Ainakin muori oli itse silminnäkijöitä. Tarinan päälinja on alusta loppuun tositapahtumia vastaava, mutta olen dramatisoinut yksityiskohdat kaunokirjallisella vapaudella.
Osa 2. Suvereniteettisaaret: tulviva periferia ja rajankäynnin riiviö
Kainuunkylä vältti polttamisen ohella myös melko hyvin myöhempien aikojen purkuvimman. Sen Jäämerentieltä syrjään jäävä rantaraitti on Lapin vähemmän tunnettuja rakennusperintöhelmiä. Päätietä paahtava ei myöskään näe suvereniteettisaaria eli Kainuunkylän saaria, mikä lienee saarten virallinen nykynimi.
Tässä karttalinkki havainnollistamaan kohteen sijaintia:
https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?share=customMarker&n=7347881.870916652&e=353418.6260578427&title=Suvereniteettisaaret&desc=&zoom=7&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D
Puolitoista – kaksi ja puoli kilometriä leveä saariryhmä koostuu, kuten jo todettiin, noin kymmenestä vaikeakulkuisesta ja tulva-alttiista saaresta. Itse asiassa kunnon tulvakeväinä saarista näkyy vain puiden latvat. Saarien väliset vesireitit ovat sokkeloiset ja moni uoma päättyy umpikujaan. Saaret muodostavat yhden Suomen suurimmista tulvaniittyalueista, noin tuhat hehtaarisen, ja sitä on sanottu Pohjois-Euroopan edustavimmaksi lajissaan. Linnuista kätköisillä saarilla viihtyvät muun muassa lapintiira, laulujoutsen, liro, sinisuohaukka, suokukko, suopöllö ja vesipääsky. Märät niityt ovat pysyneet auki, kuivemmat ovat pajuttuneet laidunnuksen ja heinänteon lakattua noin 1960-luvulla. Näistä toimista ovat merkkinä useat vanhat hirsiladot. Suomen puolella ne nuokkuvat romahtamaisillaan, Ruotsin puolella kunto on parempi. Yhtä ruotsalaissaarista tiettävästi laidunnetaan yhä.
Siltapahaselle pääsy oli kiinni oikeasta hetkestä. Selittämätön vedennousu voi tapahtua äkkiä kesälläkin.
Sääskiverkotettu retkeläinen sai luomu-hyttyskarkoittimen kovasta tuulesta.
Välihuomiona naapurimaiden erosta eräs hämmentävästi silmiin pistävä seikka. Kun katsoo Ylitornion topografista maastokarttaa (1 : 50 000) huomaa heti, että Suomen puolen suot ovat aivan täynnä ojituksen viivatiheikköä. Siis aivan täynnä, tenniskentän kokoisia aaparippeitä ja vellovimpia rimpiä myöten. Näyttää kuin hulluksi tullut insinööri olisi piirustellut karttaa viivottimineen yötä päivää viikkoitolkulla. Ruotsin puolen soilla viivoja ei näy. Ah, no Ruotsin ojituksia ei ole tietenkään merkattu suomalaiseen karttaan, tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta kun katselee tarkemmin, niin onhan siellä lopulta pari hyttysenjalan mittaista ojitusmerkin pätkää kuin kuriositeettina. Raja aukenee railona, mitä tulee tunneperäiseen soidenvihaamiseen. Ja juuri mikään luontotyyppi ei ole niin perifeerinen kuin suo. Mielenkiintoista sinällään, että köyhemmällä Suomen puolella on riittänyt energiaa höyrypäisen mittakaavan saaneeseen jänkien möyrimiseen. Asian selvittäminen kuuluisi vähintään yhtä paljon psykiatreille, tai tarkemmin psykohistorioitsijoille, kuin ekologeille.
Palataan suvereniteettisaariin. Niillä on kiintoisia nimiä, kuten Pappilanhieta, Roomisaari, Suomalainen, Pukulmi, Puittamonsaari ja Vyönisaari. Roomisaaren pohjoiskärjessä sijaitsee ehkä maailman ainoa rajajoen saaressa oleva laavupaikka. Siellä voisi ehkä toteuttaa ilkikurisen ohjeen, jonka muistan olleen 1980-luvulla Kehä I:n varren kallioon maalattuna: ”Pidä Suomi siistinä. Heitä roskat Ruotsin puolelle.”
Suvereniteettisaaret ovat kukkakeidas.
Ladoilla ei mene lujaa, mutta kauniita ne ovat.
Nimitys suvereniteettisaaret johtuu siitä, että valtakunnan raja oli täällä epäselvä vuoteen 1981 asti, jolloin tehtiin perusteellinen rajankäynti. Raja kulkee nyt, kuten kulki ennenkin, joen syväväylän mukaan. Hieta elää omaa elämäänsä veden alla, joten syväväylä tuppaa siirtyä aikojen myötä.
Näin anonyymi kirjoittaja kirjoitti suvereniteettisaarten synnystä rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä 1/2001 (Jes, mikä nimi!). Artikkelin otteen alku viittaa Ruotsin ja Venäjän väliseen rajajärjestelyyn, jota käytiin Haminan 1809 rauhan jälkeen.
Jotain poikittaista oli tehtävä myös kahden puolen rajaa jakautuneitten tilusten välillä. Ne oli luonnollisesti kerättävä samaan valtakuntaan. Tähän päästiin tilusjärjestelyillä. Tornion- ja Muonionjoen lukemattomat saaret jäivät kuitenkin järjestämättä.
V. 1823 tyydyttiin toteamaan tilanne ja tehtiin luettelo saarista, jotka jäivät toiseen valtakuntaan. Suomalaisten Ruotsissa omistamat saaret olivat suurimmaksi osaksi Muonionjoessa, kun taas ruotsalaisten Suomen puolella omistamat saaret olivat enimmäkseen Tornionjoessa. Tilanteeseen alistuttiin pitkiksi ajoiksi.
Jotta saarien sijaintimaan määräysvallasta ei tulisi epäselvyyttä, oli omistajien isäntämaan suvereniteetin tunnustamiseksi maksettava erityinen suvereniteettimaksu. Tästä johtuu saarista käytetty nimi, suvereniteettisaaret.
Vuosien varrella suvereniteettimaksu aleni inflaation vuoksi niin mitättömäksi, että maksua ei kannattanut enää kantaa. Kerrotaan, että joku nimismies keräysvaivoja välttääkseen maksoi piirinsä maksut omasta taskustaan ja oli ratkaisuunsa tyytyväinen. Käytännössä maksun perimisestä luovuttiin heti toisen maailmansodan jälkeen.
Vuodesta 1823 lähtien suvereniteettisaaret ovat jatkaneet hiljaista olemassaoloaan. Alkuaikoina niiden arvo mitattiin lähinnä niittyinä. Useimmat saaret jäivät kevättulvien alle, jotka lisäsivät hyvin heinän kasvua. Vähitellen niittyjen käyttö väheni, ja samaan aikaan pulmat lisääntyivät.
Ruotsissa suvereniteettisaariin suhtauduttiin virallisesti aivan eri tavalla kuin Suomessa. Ruotsissa oikeuksia pidettiin omistusoikeuksina ja Ruotsin lainsäädäntöä sovellettiin surutta Suomeen kuuluvilla alueilla. Niinpä suvereniteettisaaret otettiin maarekisteriin kiinteistöinä, niihin annettiin lainhuutoja ja kiinnityksiä ja tehtiin maanmittaustoimituksia.
Ja niin edespäin. Artikkeli jatkaa ja kertoo, että Suomessa suvereniteettisaariin suhtauduttiin varovaisesti: kuin niitä ei olisikaan. Se oli vähäinen sivunoro suomettumisen vuoksessa.
Esoteerisen maantieteen vinkkelistä kyseiset villin vihreät rajatilasaaret muodostavat vahvan perifeerisen polariteettinavan noin kymmenen kilometrin päässä olevalle Ylitornion keskustalle. Toivottoman kosteat, upean kamalat ja torjuvan kutsuvat suvereniteettisaaret saavat olla rauhassa reippailupolkujen muun infrastruktuurin vetäjiltä, puhumattakaan isommista muokkaushankkeista. Nehän voivat pian taas joen, elävän prosessin ja muutoksen symbolin, kujeillessa mennä toiselle valtiolle.
Lokakuussa 1944 Ylitornion Kainuunkylässä kävi tuttu kohina. Se oli kylän Ruotsista erottava Tornionjoki. Muuten oli äänetöntä ja autiota. Talot olivat tyhjillään, navetat vaiti. Jopa kaikki veneet ja lautat poissa tutuilta paikoiltaan rannasta. Yksi kissa sentään kulki liiterin viertä. Mutta äkkiä sekin puikki pois kuin jotain säikähtäneenä.
Rantatielle oli ilmaantunut kuin tyhjästä liikettä. Sinne kurvata rohautti useampi vihersävyinen maastoauto. Niissä oli Saksan armeijan valkomustat ristit ja niissä olevat sotilaat olivat täplikkäissä maastounivormuissa. Vakituinen armeija oli perääntynyt paikkakunnan läpi pohjoiseen päivää paria sitten, nämä olivat erikoistehtävissä liikkuvaa jälkijoukkoa.
Ovet paukkuivat ja joukko jalkautui. Kauempaa ei oikein kuullut, mitä kieltä tupakoivat ja kireän oloiset sotilaat puhuivat. Eri syistä värväytyneitä nuoria miehiä, seikkailijoita, luopioita, idealisteja, oli mukana lännestä ja idästä. Yhtä lailla Belgiasta, Norjasta ja Ranskasta kuin Kroatiasta, Ukrainasta ja Latviasta. ”Legioonalaiset”. Sanottiin, että heidät oli siirretty tänne Muurmannin rintamalta.
Konepistoolein ja liekinheittimin varustettu komennuskunta piti palaveria rantatöyräällä kulkevalla tiellä. Jos puutalot olisivat osanneet vapista, ne olisivat varmasti tehneet sen nyt. Jo muutaman viikon ajalta oli kautta Lapin läänin kuultu, mitä tällaiset joukkiot saivat aikaan. Kainuunkylän komeat peräpohjalaistalot olivat osin 1700-luvulta. Isot talot kielivät vauraudesta ja ylväydestä, antoisten kalavesien ja viljavan laakson suotuisuudesta elämälle. Mutta tulen edessä ne olivat avuttomia kuin vauva sonnin jaloissa.
Aurinko pilkahti matalalta ja kiireisesti. Sitten Huitaperin vaaralta pyyhkäisi hyinen tihkuviuhka. Etäiset metsät näyttivät koksinmustilta, juroilta ja talvea manaavilta. Ja tapahtui jotain odottamatonta. Sotilaat laskivat varusteensa maahan. Kiskoivat saapasta jalasta, ripustivat sadeviittaa ja asetakkia koivun oksille, pudottivat suikkaa tienposkeen. Nyt hekin olivat vaiti, kuten kylä. Joki jatkoi vain huokaamistaan, kun puolipukeinen, osin alaston joukko laskeutui heinäiseen vesirajaan. Ja pulahti uimasille. Oli tehty päätös joukkopaosta Ruotsiin. Saksan tappio oli ilmeinen ja väsyneiden legioonalaisten pestit venyneet vuosien mittaisiksi. Oli aika hypätä kelkasta. Mentiin kuin sopulit jokeen.
Tornionjoki on lokakuussa jääkylmä ja sen virtaama on syysateiden vuolastama. Kainuunkylän kohdilla joki on lyhyimmilläänkin kaksi kilometriä leveä. Keskellä jokea on ”suvereniteettisaariksi” kutsuttu kymmenisen niittyisen ja matalan saaren joukko. Uomasto niiden lomassa muodostaa monimutkaisen labyrintin. Pakenevat sotilaat laskivat saavansa saaristosta levähdyspaikkoja, etappeja. Mutta veden kylmyys viilsi veitsenä, puhkoi hengitystä ja lamaannutti raajoja. Virta iski kiviä päin. Välillä vesiraja nousi katseen yli ja virta ikään kuin käytti tilaisuutta vetää syvemmälle. Jotkut pyristelivät takaisin pintaan, joillakin lokakuisen päivän vähä valo kaikkosi kokonaan. Saarille päässeet hoippuivat hervottomina, suistuivat suulleen. Mutta jatkoivat jälleen veteen, länteen.
Ruotsin puolelta nähtiin hahmojen ilmaantuminen suvereniteettisaarille. Ehdittiin nähdä, että moni katosi kuohuihin. Jos joku heistä huusi jotain, siitä ei mitään kuultu. Epäröiden laskettiin vene vastaan. Jokunen ongittiin turvaan Hietaniemen eli Hedenäsetin kirkon töyräälle eikä heistäkään heti osannut sanoa, kannattaisiko kantaa saman tein kalmistoon.
Kainuunkyläläiset Suomen puolelta olivat paenneet lauttoineen ja veneineen Svea-mamman huomaan. Mutta niin kuin koti-ikäväinen vain voi, pian he palasivat suvereniteettisaariston halki omalle puolelleen. Sieltä ei ollut noussut savua eikä kantautunut räjähdyksiä. Taloja ei oltu tärvelty mitenkään, mikä suuri helpotus!
Kainuunkyläläinen talo nuokkuu autiona, mutta eipä tarvinnut pytingin kokea 'Verbrannten Erde' -taktiikkaa.Ja sitten olivat ne maastoautot. Komeita kuin mitkä. Joku osasi ajaa automobiilia. Toinen luotti aitoihin hevosvoimiin vetoapuna. Yhtä kaikki, autot vietiin pois, pantiin kätköihin. Varjoilevan taivaan alla niitä vietiin monien kilometrien päähän suoladoille, Saarimaan Aliseenvuomaan ja muualle. Peitettiin heinillä ja oltiin hiljaa.
Ei tienneet japparaiset ja kätkäläiset mistään citymaasturi-muodista. Mutta että yhdellä oli jeeppi ja toisella ei, siinä oli 1944 aika helkkarinmoinen ero. Ja muhi kylässä muutakin kaunaa. Sellaista, mikä löysi ilmaisunsa politiikan avulla. Vuosikausia sorsitut ja henkipattoina luimistelleet kommunistit tulivat esiin voittajan, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tukemina. Heillä ei ollut saksalaisia maastoautoja. Ja he siteerasivat naama punaisina aselepopykälää, jonka mukaan kaikki saksalainen omaisuus Suomessa oli yksiselitteisesti Neuvostoliitolle kuuluvaa ”saksalaissaatavaa”.
Kainuunkylän isännät olivat siis varastaneet Neuvostoliitolta. Asiaa ei voinut mitenkään painaa villaisella. Poikkeusaikojen antamilla kuvitteellisilla valtuuksilla kommunistit alkoivat kuulustella isäntiä kaamoksen 1944-45 katkerassa hämärässä. Kiduttaakin heitä. Jotta viimeinenkin vararengas ja bensiinikanisteri saataisiin pois sieltä viimeisimmästäkin suoladosta.
Mitä saatiin, mitä jäi piiloon? Sitä tarina ei kerro. Ehkä jostain suoladosta voisi yhä löytää vaseliiniin muumioidun jeepin.
Yllä oleva vähän tunnettu historian episodi pohjautuu Kainuunkylässä heinäkuussa 2008 esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisekspedetion kirjaamaan selontekoon, jonka iäkäs nainen ja melko iäkäs mies antoivat. Ainakin muori oli itse silminnäkijöitä. Tarinan päälinja on alusta loppuun tositapahtumia vastaava, mutta olen dramatisoinut yksityiskohdat kaunokirjallisella vapaudella.
Osa 2. Suvereniteettisaaret: tulviva periferia ja rajankäynnin riiviö
Kainuunkylä vältti polttamisen ohella myös melko hyvin myöhempien aikojen purkuvimman. Sen Jäämerentieltä syrjään jäävä rantaraitti on Lapin vähemmän tunnettuja rakennusperintöhelmiä. Päätietä paahtava ei myöskään näe suvereniteettisaaria eli Kainuunkylän saaria, mikä lienee saarten virallinen nykynimi.
Tässä karttalinkki havainnollistamaan kohteen sijaintia:
https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?share=customMarker&n=7347881.870916652&e=353418.6260578427&title=Suvereniteettisaaret&desc=&zoom=7&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D
Puolitoista – kaksi ja puoli kilometriä leveä saariryhmä koostuu, kuten jo todettiin, noin kymmenestä vaikeakulkuisesta ja tulva-alttiista saaresta. Itse asiassa kunnon tulvakeväinä saarista näkyy vain puiden latvat. Saarien väliset vesireitit ovat sokkeloiset ja moni uoma päättyy umpikujaan. Saaret muodostavat yhden Suomen suurimmista tulvaniittyalueista, noin tuhat hehtaarisen, ja sitä on sanottu Pohjois-Euroopan edustavimmaksi lajissaan. Linnuista kätköisillä saarilla viihtyvät muun muassa lapintiira, laulujoutsen, liro, sinisuohaukka, suokukko, suopöllö ja vesipääsky. Märät niityt ovat pysyneet auki, kuivemmat ovat pajuttuneet laidunnuksen ja heinänteon lakattua noin 1960-luvulla. Näistä toimista ovat merkkinä useat vanhat hirsiladot. Suomen puolella ne nuokkuvat romahtamaisillaan, Ruotsin puolella kunto on parempi. Yhtä ruotsalaissaarista tiettävästi laidunnetaan yhä.
Siltapahaselle pääsy oli kiinni oikeasta hetkestä. Selittämätön vedennousu voi tapahtua äkkiä kesälläkin.
Sääskiverkotettu retkeläinen sai luomu-hyttyskarkoittimen kovasta tuulesta.Välihuomiona naapurimaiden erosta eräs hämmentävästi silmiin pistävä seikka. Kun katsoo Ylitornion topografista maastokarttaa (1 : 50 000) huomaa heti, että Suomen puolen suot ovat aivan täynnä ojituksen viivatiheikköä. Siis aivan täynnä, tenniskentän kokoisia aaparippeitä ja vellovimpia rimpiä myöten. Näyttää kuin hulluksi tullut insinööri olisi piirustellut karttaa viivottimineen yötä päivää viikkoitolkulla. Ruotsin puolen soilla viivoja ei näy. Ah, no Ruotsin ojituksia ei ole tietenkään merkattu suomalaiseen karttaan, tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta kun katselee tarkemmin, niin onhan siellä lopulta pari hyttysenjalan mittaista ojitusmerkin pätkää kuin kuriositeettina. Raja aukenee railona, mitä tulee tunneperäiseen soidenvihaamiseen. Ja juuri mikään luontotyyppi ei ole niin perifeerinen kuin suo. Mielenkiintoista sinällään, että köyhemmällä Suomen puolella on riittänyt energiaa höyrypäisen mittakaavan saaneeseen jänkien möyrimiseen. Asian selvittäminen kuuluisi vähintään yhtä paljon psykiatreille, tai tarkemmin psykohistorioitsijoille, kuin ekologeille.
Palataan suvereniteettisaariin. Niillä on kiintoisia nimiä, kuten Pappilanhieta, Roomisaari, Suomalainen, Pukulmi, Puittamonsaari ja Vyönisaari. Roomisaaren pohjoiskärjessä sijaitsee ehkä maailman ainoa rajajoen saaressa oleva laavupaikka. Siellä voisi ehkä toteuttaa ilkikurisen ohjeen, jonka muistan olleen 1980-luvulla Kehä I:n varren kallioon maalattuna: ”Pidä Suomi siistinä. Heitä roskat Ruotsin puolelle.”
Suvereniteettisaaret ovat kukkakeidas.
Ladoilla ei mene lujaa, mutta kauniita ne ovat.Nimitys suvereniteettisaaret johtuu siitä, että valtakunnan raja oli täällä epäselvä vuoteen 1981 asti, jolloin tehtiin perusteellinen rajankäynti. Raja kulkee nyt, kuten kulki ennenkin, joen syväväylän mukaan. Hieta elää omaa elämäänsä veden alla, joten syväväylä tuppaa siirtyä aikojen myötä.
Näin anonyymi kirjoittaja kirjoitti suvereniteettisaarten synnystä rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä 1/2001 (Jes, mikä nimi!). Artikkelin otteen alku viittaa Ruotsin ja Venäjän väliseen rajajärjestelyyn, jota käytiin Haminan 1809 rauhan jälkeen.
Jotain poikittaista oli tehtävä myös kahden puolen rajaa jakautuneitten tilusten välillä. Ne oli luonnollisesti kerättävä samaan valtakuntaan. Tähän päästiin tilusjärjestelyillä. Tornion- ja Muonionjoen lukemattomat saaret jäivät kuitenkin järjestämättä.
V. 1823 tyydyttiin toteamaan tilanne ja tehtiin luettelo saarista, jotka jäivät toiseen valtakuntaan. Suomalaisten Ruotsissa omistamat saaret olivat suurimmaksi osaksi Muonionjoessa, kun taas ruotsalaisten Suomen puolella omistamat saaret olivat enimmäkseen Tornionjoessa. Tilanteeseen alistuttiin pitkiksi ajoiksi.
Jotta saarien sijaintimaan määräysvallasta ei tulisi epäselvyyttä, oli omistajien isäntämaan suvereniteetin tunnustamiseksi maksettava erityinen suvereniteettimaksu. Tästä johtuu saarista käytetty nimi, suvereniteettisaaret.
Vuosien varrella suvereniteettimaksu aleni inflaation vuoksi niin mitättömäksi, että maksua ei kannattanut enää kantaa. Kerrotaan, että joku nimismies keräysvaivoja välttääkseen maksoi piirinsä maksut omasta taskustaan ja oli ratkaisuunsa tyytyväinen. Käytännössä maksun perimisestä luovuttiin heti toisen maailmansodan jälkeen.
Vuodesta 1823 lähtien suvereniteettisaaret ovat jatkaneet hiljaista olemassaoloaan. Alkuaikoina niiden arvo mitattiin lähinnä niittyinä. Useimmat saaret jäivät kevättulvien alle, jotka lisäsivät hyvin heinän kasvua. Vähitellen niittyjen käyttö väheni, ja samaan aikaan pulmat lisääntyivät.
Ruotsissa suvereniteettisaariin suhtauduttiin virallisesti aivan eri tavalla kuin Suomessa. Ruotsissa oikeuksia pidettiin omistusoikeuksina ja Ruotsin lainsäädäntöä sovellettiin surutta Suomeen kuuluvilla alueilla. Niinpä suvereniteettisaaret otettiin maarekisteriin kiinteistöinä, niihin annettiin lainhuutoja ja kiinnityksiä ja tehtiin maanmittaustoimituksia.
Ja niin edespäin. Artikkeli jatkaa ja kertoo, että Suomessa suvereniteettisaariin suhtauduttiin varovaisesti: kuin niitä ei olisikaan. Se oli vähäinen sivunoro suomettumisen vuoksessa.
Esoteerisen maantieteen vinkkelistä kyseiset villin vihreät rajatilasaaret muodostavat vahvan perifeerisen polariteettinavan noin kymmenen kilometrin päässä olevalle Ylitornion keskustalle. Toivottoman kosteat, upean kamalat ja torjuvan kutsuvat suvereniteettisaaret saavat olla rauhassa reippailupolkujen muun infrastruktuurin vetäjiltä, puhumattakaan isommista muokkaushankkeista. Nehän voivat pian taas joen, elävän prosessin ja muutoksen symbolin, kujeillessa mennä toiselle valtiolle.
torstai 23. lokakuuta 2008
Silmäys Sipoonkorpeen
Kuluvana syksynä on uutisoitu, että Nuuksion kansallispuisto kärsii ruuhkasta. Kauniina päivänä puistossa saattaa tungeksia 10 000 kävijää. Autot kiipeilevät puihin parkkipaikantuskassaan ja joka toisesta pusikosta kuuluu kännykän lirkutus. Varvut ja jäkälät huutavat ”ei, ei olla masokisteja”, mutta tulevat silti tuhannen Tunturisuden tallaamaksi.
Nuuksio on virallista Luontoa. Trademark-luontoa.
Samaan aikaan kun Nuuksion kiistatonta ihanuutta jaetaan kyynerpäätaktiikalla, viiden tuhannen hehtaarin Sipoonkorvessa voi samoilla kokonaisen päivän törmäämättä ainoaankaan ihmiseen. Linnuntietä Senaatintorilta on Sipoonkorven ytimeen 20 kilometriä, mikä on kolmanneksen vähemmän kuin Nuuksion saloille. Helsingin keskustasta Sipoonkorpeen pääsee bussilla (no. 742 Sotunkiin, tämä on hyvä vinkki) noin puolessa tunnissa. Nuuksioon matka vie pakollisine vaihtoineen helposti puolitoista tuntia. Silti Sipoonkorvessa toisen kulkijan kohtaaminen on pienoinen tapaus.
Sipoonkorpi ei ole virallista, tuotemerkkirekisteröityä Luontoa.
Ei ainakaan vielä. On todennäköistä, että siitä tulee tulevaisuudessa kansallispuisto kaikkine palveluineen, pysäköintialueineen ja viitoituksineen. Enemmistön vinkkelistä se on tietenkin hyvä; metsä tulee sille olemassa olevaksi. Nykyisellään Sipoonkorvessa ei ole muita merkittyjä reittejä kuin 4,5 kilometrinen Kalkkiruukin luontopolku ja 1,4 kilometrinen Byabäckenin luontopolku. Ne vain hipaisevat korpea. Sipoonkorpi on hämmästyttävän perifeerinen sijaintiinsa nähden, metropolin takametsänä.
”Metsämanner” on hieman korskea sana, mutta sopii tietyin kompromissein Sipoonkorpeen. Metsäalue on aika yhtenäinen ja vain parin pikkutien leikkaama. Korven ydinalueet ovat suunnistajien arvostamia hankalan paikantamisen vuoksi. Sipoonkorvessa onnistuu aika helposti eksymään. Ja vaikka city-sienestäjän metsäkulkemistaidot eivät välttämättä mikään mittari olekaan, niin eräs pimeän yllättämä parivaljakko Sipoonkorvesta piti tänäkin syksynä pelastaa rajavartiolaitoksen helikopterilla. Kännykkä on hyvä: sillä voi paitsi soittaa helikopterin, myös osoittaa sijaintinsa sen pimeännäkölaitteille.
Perifeerisyytensä vuoksi Sipoonkorpi on saanut ottaa vastaan keskuksen brutaalioperaatioita, jotka eivät missään tapauksessa olisi käyneet päinsä kaikkien yhteisessä lemmikissä, Nuuksiossa. Emme keskity nyt pieneen romun kippaamiseen, millä voi olla parhaimmillaan pikantti vaikutus. 1990-luvulla koko korven länsipuolen läpi vedettiin maakaasuputki, jonka jälkeen maisemaa halkoo nyt pysyvä avohaava. Siihen haavaan upposi Rorbäckenin purolaakso, jonka lempeä salaperäisyys oli kuin unen maisema keskellä valvetilaa. Samalla vuosikymmenellä puolustusvoimat keksi sijoittaa ammusvaraston keskelle Sipoonkorven pohjoisosassa olevaa laajaa ja jylhää Hindsbyn metsää. Sinne rakennettiin tietysti tie. Korven itäosa ei saanut olla rauhassa sekään: muutama hassu Immersbyn asukas ei halunnut voimalinjaa pelloilleen, joten se vedettiin Sipoonkorven halki. Etelään bygattiin asuinalueiden anomalia: Landbo pömpöösisiirappisine uuskartanoineen.
Sipoonkorpi on silti kaunotar. Sen pallerojäkälän valkaisemien ja kilpikaarnahonkien kruunaamien vuorten välissä puikkelehtivat suojuotteet ovat paratiisillisen vihreitä. Hindsbyn kiharainen puro, melkein pikkujoki, jossa viihtyy erittäin uhanalainen meritaimen, on niin viehättävä että sen mutkien perässä mielisi vaeltaa vaikka maan ääriin. Uljas on Högbergetin avokalliomassiivi keskiaikaiseen viljelysmaisemaan pudottavine äkkijyrkkine rinteineen, rikas vaahteraisten ja pähkinäpensaisten lehtojen mustamultainen rehevyys, viehkon suloista mutta antautumattoman salaperäistä suolampien hiljainen juro lumo.
Metsähallitus on tajunnut, että näin lähellä pääkaupunkia sijaitsevassa suurmetsässä olisi jo PR-syistä tyhmä hakata. Se on viime vuosina suojellut Sipoonkorvesta omistamansa 1700 hehtaaria. Näistä alueista tulee ennen pitkää oikeita ikimetsiä, monin paikoin ne ovatkin jo edustavia. Helsingin kaupunki, joka omistaa jo ennen vuodenvaihteen alueliitosta 900 hehtaaria korpea, ei ole ihan yhtä valistunut. Stadilla on hakkuusuunnitelmat takataskussaan.
Metso ja teeri viihtyvät vielä Sipoonkorven salosuojissa, kehrääjä surraa kesäöisillä mäntykankailla, kalasääski kiertää pesäpuutaan, ruisrääkkä narisee peltolaikuilla tieteellisen nimensä Crex crex mukaista ääntä, kaakkuri päästää usvaisella mustavetisellä lammella räyhähenkimäisen metelin. Paikallisen hevosmiesten tietotoimiston mukaan ”on yleisesti tiedossa”, että Sipoonkorvessa asustelee ”kolmisen karhua”. Ilves on merkitty viralliseen luontoselvitykseenkin ja Sotungissa nähtiin kolme sutta 2006. Yksi lammashakaa lähestynyt pysähtyi vasta, kun paikallinen jyväjemmari huutaa möläytti kekälesilmäiselle hukalle: ”Lämna fåren i fred!” Koko hauska stoori löytyy Hesarin arkistosta: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Susi+her%C3%A4tti+pelkoa+Vantaan+Sotungissa/1135220739579
Oma suhteeni Sipoonkorpeen syntyi ala-asteen perhostusvillityksen aikana 1980-luvun alussa. Korpeen mentiinn Vartiokylästä fillaroimalla Porvoontien laitaa ja Östersundomin kartanon jälkeen pohjoiseen hiekkatietä aina noin Helgträskin tasalle. Joskus tiellä oli armeijan harjoitusten jäljiltä paljon rynnäkkökiväärin hylsyjä. Hiekkatie oli kapeampi kuin nykyisin. Kerran yhden kaverin pyörästä puhkesi kumi. Aika kaukaa sai hakea talon, josta saattoi soittaa. Sieltä tuli sitten tyypin mummo, ei helikopterilla vaan punaisella Ford Anglialla pelastamaan epäonnisen retkeläisen. Emme poikenneet retkillämme kovin syvälle metsään tieltä. Lapsina meillä oli vielä mielessämme satujen myyttinen mielikuva metsästä, joka on suuri humiseva raja. Portti, josta ei käydä noin vain.
Tänä syksynä esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhdistetty retkikunta on samoillut pari kertaa Sipoonkorvessa. Retkimaistiaisina alla oleva kuvasikermä. Se ei pyri olemaan edustava postikorttisarja, mutta informatiivinen ja vähän vino tunnelmatunneli kuitenkin.
Tyypillistä ja parasta Sipoonkorpea: vanhenevaa sammaleista metsää, jossa on suojaisa hämäryys.
Metsälehmus eli niinipuu viihtyy korven rehevissä osissa, mutta jää varjossa pensasmaiseksi.
Alueella on monia hienoja jyrkänteitä.
Kääpätutkijan sanoin, Sipoonkorpi on valtakunnan ykkösalue yli 130 lajillaan.
Järviä ja lampia on Sipoonkorvessa vain toistakymmentä ja monet niistä on soisia.
Juomaveden saantimahdollisuudet ovat korvessa rajalliset, mutta toisinaan kulkija kohtaa purosen.
Negatiivisessa kulmassa kohoavat kallioseinät muodostavat suojaavan räystään leiripaikalle.
Jos kohta voikukka voittaa asfaltin, joutuu koivu niiaamaan vuorelle.
Leiri edestä. Joku on tuonut paikalle kokoontaitettavan puutarhapöydän.
Sammalpehmuisteinen palli ja kuivat puut odottavat vaeltajaa (sori epätarkka kuva).
Jatkuva mäkien ja painanteiden mosaiikki on säästänyt Sipoonkorven raivaamiselta.
Vanha tervaskanto, josta on veistetty sytykkeitä, kielii eräperinteistä.
Korven sydänalueilla Grytbergetillä nuotiopaikka on sammaloitunut suppilovahveroille mieleiseksi.
Laavun kehikko Gillerbergetin rikkonaisen kallioylängön länsipuolella.
Tuoksun täytyy olla huumaava, kun suopursutiheikkö kukkii.
Rapid-liesi vilvottelee korven pohjalla.
Oli pannu käynyt turhaksi, oli metsä lähellä, oli huoli poissa.
Asuttu pihapiiri Hyppjaskärrin avosuon lähellä. Näillä perillä ei fiinistellä.
Kiitos, mutta varoitus tulee liian myöhään. Putki myllättiin korpeen vaivihkaa jo 1990-luvulla.
Tämä paikka on tunnettu taatusti jo kivikaudella. 60-70 senttiä syvä geometrisen pyöreä hiidenkirnu tasaisella kalliopöydällä Holmmossenin itäpuolisella mäellä.
Toinen hopeasilmä, paikkana Gillermossarna.
Kyllä metsän kelpaa, kun sitä hoidetaan.
Metsätraktorien urat ovat goljattimaiset vuosikymmenienkin jälkeen. Reppu mittakaavana.
Eläimiä ruokitaan, mutta tuskin pyyteettä. Sipoonkorvessa väijyy noin 200 metsästäjää.
Pitkät rehevät suojuotteet seurailevat tuhansien vuosien takaisia merenlahtia etelä-pohjoissuunnassa.
Hindsbyn metsässä solisee raikas virta, jossa viihtyy myös meritaimen.
Olis niinku tauon paikka.
Syyskohmeinen suruvaippa hyväksyi lämmittelypaikan. Aikuisena talvehtivan otuksen kermankeltaiset siivensivut haalistuvat vitivalkoisiksi kevääseen mennessä.
Esoteerinen maantieteilijä piirtyy vihreään sammaleeseen auringon pilkistäessä salokaton läpi.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Retkiraportti Turun Tuomiokirkon tornista
Kirjoittamattoman säännön mukaan ”oikea stadilainen” ei voi myöntää, että Turussa olisi mitään kelvollista, saatikka Helsinkiä parempaa. Myönnän kuitenkin oikopäätä, että turkulaisten ykköskirkko, Tuomiokirkko, on aivan eri luokkaa kuin mikään nykyisen pääkaupungin kirkoista.
Turun tuomiokirkosta käytetyt määritelmät ”maan kansallispyhäkkö” ja ”Suomen arvokkain rakennushistoriallinen muistomerkki” ovat ansaittuja. Unikankareen muinaiselle kulttikummulle 1200-luvulla noussut ristintemppeli tuo mieleen Keski-Euroopan juhlalliset katedraalit, Suomessa se painii yksin luokassaan.
Kirkkoa on muokattu kautta vuosisatain ja sen tornin huippua on monet kerrat uusittu tulipalojen vuoksi. Nykyinen torni sai asunsa Turun hirmuisen suurpalon (1827) jälkeen. Se on Engelin käsialaa ja kohoaa merenpinnasta sata ja yksi metriä.
Esoteerisen maantieteen koulun tornijaoksen retkikunta lähti tutustumaan torniin. Se ei ole yleisölle avoin, mutta Turun maakuntamuseon propagandaässä Simo Tuomola ja kirkon vahtimestari-opas Marja Routi mahdollistivat ystävällisellä avullaan seuraavassa kuvatun kapuamisretken.
Siinä se olla möllöttää, komea tapaus.
Ensimmäinen osuus 280 huipulle vievästä portaasta kulkee keskiaikaisissa rakenteissa. Mesmeroivat kierreportaat ovat jyrkät ja ahtaat; pitkä saa varoa päätään ja itse kukin huolimatonta askelta. Seinissä näkyy satojen vuosien takaisten seppien takomia rautanippuja, joilla rakennelmaa on vahvistettu. Portaiden keskellä kulkee kymmeniä metrejä pitkä köysi, joka toimittaa kaiteen virkaa. Kaikkiaan klaustrofobinen spiraali kattaa noin puolet noususta.
Sitten saavutaan palo-oven kautta keskilavan ullakkoon. Nyt rakennelmat ovat jykevää hirttä. Tila on avara ja parin himmeän hehkulampun valossa hämärä. Keskellä kammiota on kuusi kirkonkelloa hirsisissä kannattimissaan. Niistä suurin painaa 3600 kiloa eli neljän henkilöauton verran. Ollaan 48-metrissä, niin seinässä lukee.
Yksi kelloista.
Kaikki hirsinen on Turun palon jälkeen rakennettua, Engelin suunnittelemaa. Kun kirkko oli liekeissä 1827, muuttui torni Routin sanoin ”masuunin” eli metallien sulattamiseen tarkoitetun kuilu-uunin kaltaiseksi. Niin oli kirjaimellisesti, sillä kirkonkellot sulivat metallilätäköksi.
Tuomolan, joka suunnittelee Turun palon aikaan sijoittuvaa näytelmää, silmissä kuva palosta väikkyy apokalyptisen esteettisenä: palon aikana nousi myrsky, joko luonnollinen tai tulen nostattama, jonka ajamina kaikki kaupungin lukuisat tuulimyllyt pyörivät hurjina. Samalla ne paloivat ja syytivät ennen vaiheittaista romahtamistaan säkenöiviä kipinäjokia. Nämä ylittivät Aurajoen, jonka turvalliseksi luullulla puolella myös kirkko seisoi.
Tuomiokirkolla on aikaa osoittavat kellot neljään suuntaan. Ulkoa ne ovat hämäävän näköisiä, sillä kellotauluissa ei ole lainkaan minuuttiviisaria. Kellotaulujen keskiöt ovat 55 metrin korkeudessa. Samoin kellokoneisto, joista lähtee kellojen akselit. Suomesta löytyy kuulemma vain yksi mies, joka osaa säätää kirkonkellojen soittomekanismeja. Herran nimi on Antti Ania.
Helvetinkoneelta näyttävä aikarauta raksutti kotoisasti kuin mummon seinäkello.
Jatkamme parin palo-oven kautta ylemmäksi ja ylemmäksi Engelin suunnitteleman hirsirakenteen sisällä. Lopulta viimeinen luukku vie kirkkaaseen ulkoilmaan, kuparilla päällystetylle tasanteelle. Korkeutta merenpinnasta on 82,25 metriä. Ylhäällä käy kelpo tuuli, vaikka maan pinnalla päivä on tuntunut harvinaisen tyyneltä.
Herra Tuomola gets high.
Tornista näkee neljään suuntaan. Joka suuntaan voi katsella horisonttia niin pitkälle kuin näkö ja ilmakehän häiriötekijät sallivat. Kaupungista näkee tietenkin kaikki osat.
Kaltevan metallilattian ja matalahkojen kaiteiden vuoksi ylhäällä ei käydä talvisin ilman pakottavaa syytä. Itse asiassa yksi kattoluukku veisi vielä toistakymmentä metriä ylöspäin tornin suippoon metallikuoriseen kärkeen. Ikkunattomaan umpioon on kiivennyt kai viimeksi ilmavalvontalottia, joilla oli siellä jonkinlainen radiotiedustelulaite.
Aurajoki ei riittänyt 1827 palomuuriksi, joten Engel piirsi jälleenrakennuskaavaan puistoja.
Puluille ja naakoille tuttu vinkkeli.
Marja Routi vilkuilee hermostuneena kelloa ja alkaa pitää sormia korvissa. Hän sanoo, että vieressämme oleva kello lyö hetkellä minä hyvänsä puolen lyönnit. Kun vipuvarsien näkee liikkuvan ja moukarin heilahtavan pitäisi vielä olla aikaa suojata korvat. Mutta kun prosessi alkaa, se tuntuu kestävän vain sekunnin ja ainakin tämän kirjoittajalla korvien tukkiminen oli sekunnin kymmenyksistä kiinni. Aivot vähän kiepsahtivat ja Turku sai tietää, että kello on 14:30.
Varoitus! Melu tässä tilassa ylittää hevikeikan eturivin.
Aivojen asettumista odotellessa voisi aikakelloista vielä sanoa pari sanaa.
Aikakelloja on kaksi, pieni ja suuri, ja ne painavat yhteensä vajaat 2000 kiloa. Kaikki hiemankaan varttuneemmat suomalaiset muistavat Yleisradion legendaariset sanat ”Turun Tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista” ja niitä seuraavan kumahtelun, jonka myötä koteihin levisi (nyt jo nostalgiaa tihkuva) ajattoman rauhallinen tunnelma.
Ensimmäisen kerran kelloja soitettiin radiossa kaikkea muuta kuin rauhan merkeissä 19.6.1944. Kannas oli murtunut ja Viipurista vetäydyttiin. Pari viikkoa myöhemmin heinäkuussa radiovastaanottimista rohisi kautta maan wagnerilaisen dramaattinen rukousvetoomus, jossa presidentin puoliso Gerda Ryti liitti Tuomiokirkon lyönnit ja Suomen kohtalon toisiinsa.
Nykyistä edeltävä ääninauha kellojen soitosta oli vuodelta 1965. Vuonna 2006 haluttiin uusi nauhoitus. Routi kertoo, että homma osoittautui haastavaksi, koska kaupungin taustamelu oli käynyt niin suureksi. Piti odottaa sopivaa säätilaa, sulkea monta korttelia liikenteeltä kirkon ympäriltä ja toimia keskellä yötä, jotta hyväksyttävän häiriötön saundi saatiin purkkiin.
Kansa kommentoi hanakasti uutta äänitystä. Se kuulostaa kuulemma terävältä ja kiireiseltä, siinä missä entinen oli ollut juhlallinen ja rauhallinen. Jollain mystisellä tavalla kiireen aikakausi on vaikuttanut kirkonkelloihinkin...
Yle kokosi ihmisten muistoja keskipäivän lyönneistä. Joillekin kellot liittyvät hyvin konkreettisiin muistoihin, mutta useimmille ne olivat ylipäätään turvallisen ja lämpimän tunnelman airut. Tämän nimettömän kirjoittajan kommentti on jotenkin kuvaava: ”Tuntuu, ettei niitä [kellonlyöntejä] voi sen tarkemmin selittää, eikä muistojakaan tarkemmin eritellä. Ne vain ovat oleellinen osa elämää, ja ennen kaikkea rauhallista, ihmisen kokoista elämää.”
Keisari saa krediittia - jostain hyvästä.
Tämä toinen nimetön on myös aika hyvä: ”Aikanaan väkevien juomien myynnin sai aloittaa maamme ravintoloissa puolelta päivin. Lounaan syönti pitikin ajoittaa niin, että kahviin ja konjakkiin päästiin juuri kello 12. Olikin tapana sanoa, että Turun tuomiokirkon kello julistaa konjakinmyynnin maassamme alkaneeksi. Kellojen kaikuessa ravintolan radiosta tarjoilija jo tulikin ennalta tilattujen kahvien ja konjakkien kanssa.”
Kirjoittaja vielä huokaa, että nykyäänhän ei konjakki kuulu arkipäivän lounaskäytäntöön eikä Turun tuomiokirkon kelloja kuunnella ravintoloissa.
Enemmän muistoja Tuomiokirkon kellojen kajahtelusta löytyy täältä:
http://blogit.yleradio1.yle.fi/kirkonkellot/muistojajatarinoita
Se mikä nousee, sen on myös laskeuduttava. Näin myös retkueemme, jonka paluumatka käy osin reittiä sakariston ullakolle ja itse sakaristoon.
Empiren selvälinjaisia hirsireittejä...
Ja keskiaikaista spiraalia.
Turun Tuomiokirkon torni vahvisti jälleen havainnon, jonka olen muodostanut kapuamieni helsinkiläistornien (etenkin Rautatieasema, Kansallismuseo ja Suomenlinnan kirkko) perusteella. Tornit ovat rakennusten perifeerisimpiä osia, joissa ei käy edes talon oma väki muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta. Ne ovat pölyisiä ja koleita loukkoja muuten keskuslämmitetyissä ja vahatun puhtaissa rakennuksissa. Ne edustavat jopa kellareita vahvemmin toiseutta ja tuonpuolisuutta. Ja silti, paradoksaalisesti, ne ovat kaupunkikuvan kaikkein näkyvimpiä osia, maamerkkejä, jokaisen kaupunkilaisen päivittäistuttuja.
Tornit luovat yhden rakennuksen muodostamassa pienessä keskus-periferia-järjestelmässä vahvan perifeerisen polariteettinavan, jonka vastapoolina on rakennusten vilkkaasti käytetyt sydänosat. Tornien voi nähdä symboloivan terveen periferian ylevää ja uljasta luonnetta. Tornillinen rakennus on sävähdyttävä, mieltä kiihottava, tarumainen. Tornien purkaminen osoittaa pikkusieluisuuden lakmuspaperin lahjomattomuudella, siinä missä jo pelkkä tornien katselu on omiaan esittelemään mielelle sen avaruuden kaltaisen luonteen.
Sinitaivas syvällisen myönteisine efekteineen on palkkio torneihin päin kuikuilusta.
Tuomiokirkkoon liittyvänä jälkikirjoituksena käynee ote Suomen piispain kronikasta. 1500-luvulla elänyt ja aikanaan Turun tuomiokirkkoon haudattu Paavali Juusten dokumentoi kuvauksessaan "Tanskalaiset merisissit ryöstämässä Turkua" eräitä tuomiokirkon onnettomia päiviä.
"Vuonna 1509, elokuun 2 päivänä, joka silloin oli torstai, ja seuraavana perjantaina, kello 12:n aikaan yöllä, kun ihmiset olivat vaipuneina sikeimpään uneen eivätkä aavistaneet mitään pahaa, Hannu kuninkaan sotajoukko äkkiä ja odottamatta hyökkäsi salaa Turun kaupunkiin. Kohottaen hirveän huudon, rumpujen kauheasti päristessä ja torvien toitottaessa, he vihollisen tapaan ryöstivät kaupungin, surmaten ja teurastaen, säällittävällä ja julmalla tavalla tapettuaan ensin etevimmät kansalaiset. Samalla he myös ryöstivät tuomiokirkosta kallisarvoisen piispanhiipan ja paimensauvan sekä muita kallisarvoisia esineitä ja useimmat kalleudet, kuten parhaimmat kirjat, kupari-, tina-, rauta- ja muut irtoesineet; ja veivät mukanaan kaupungin varat sekä ottivat mukaansa Kööpenhaminaan monta kansalaista vankeina. Tämän sotajoukon johtaja ja ylin päällikkö oli muudan rosvo Otto Ruud, vääryyden poika, joka jäi Turkuun seuraavaan tiistaihin asti ryöstäen kaupungin kaiken omaisuuden ja vieden sen laivoihin yhdessä kirkon kalllisarvoisten aarteiden kanssa, mistä myöhemmin turhaan tehtiin valituksia. Mutta tämän ryöstön, tämän verilöylyn ja tanskalaisten julmuuden, joka väärin tehtiin suomalaisia kohtaan, on kaikkivaltias Jumala kostava, joka on koko maailman oikeamielinen tuomari ja kaikelta elolliselta vaatii heidän verensä."
Turun tuomiokirkosta käytetyt määritelmät ”maan kansallispyhäkkö” ja ”Suomen arvokkain rakennushistoriallinen muistomerkki” ovat ansaittuja. Unikankareen muinaiselle kulttikummulle 1200-luvulla noussut ristintemppeli tuo mieleen Keski-Euroopan juhlalliset katedraalit, Suomessa se painii yksin luokassaan.
Kirkkoa on muokattu kautta vuosisatain ja sen tornin huippua on monet kerrat uusittu tulipalojen vuoksi. Nykyinen torni sai asunsa Turun hirmuisen suurpalon (1827) jälkeen. Se on Engelin käsialaa ja kohoaa merenpinnasta sata ja yksi metriä.
Esoteerisen maantieteen koulun tornijaoksen retkikunta lähti tutustumaan torniin. Se ei ole yleisölle avoin, mutta Turun maakuntamuseon propagandaässä Simo Tuomola ja kirkon vahtimestari-opas Marja Routi mahdollistivat ystävällisellä avullaan seuraavassa kuvatun kapuamisretken.
Siinä se olla möllöttää, komea tapaus.Ensimmäinen osuus 280 huipulle vievästä portaasta kulkee keskiaikaisissa rakenteissa. Mesmeroivat kierreportaat ovat jyrkät ja ahtaat; pitkä saa varoa päätään ja itse kukin huolimatonta askelta. Seinissä näkyy satojen vuosien takaisten seppien takomia rautanippuja, joilla rakennelmaa on vahvistettu. Portaiden keskellä kulkee kymmeniä metrejä pitkä köysi, joka toimittaa kaiteen virkaa. Kaikkiaan klaustrofobinen spiraali kattaa noin puolet noususta.
Sitten saavutaan palo-oven kautta keskilavan ullakkoon. Nyt rakennelmat ovat jykevää hirttä. Tila on avara ja parin himmeän hehkulampun valossa hämärä. Keskellä kammiota on kuusi kirkonkelloa hirsisissä kannattimissaan. Niistä suurin painaa 3600 kiloa eli neljän henkilöauton verran. Ollaan 48-metrissä, niin seinässä lukee.
Yksi kelloista.Kaikki hirsinen on Turun palon jälkeen rakennettua, Engelin suunnittelemaa. Kun kirkko oli liekeissä 1827, muuttui torni Routin sanoin ”masuunin” eli metallien sulattamiseen tarkoitetun kuilu-uunin kaltaiseksi. Niin oli kirjaimellisesti, sillä kirkonkellot sulivat metallilätäköksi.
Tuomolan, joka suunnittelee Turun palon aikaan sijoittuvaa näytelmää, silmissä kuva palosta väikkyy apokalyptisen esteettisenä: palon aikana nousi myrsky, joko luonnollinen tai tulen nostattama, jonka ajamina kaikki kaupungin lukuisat tuulimyllyt pyörivät hurjina. Samalla ne paloivat ja syytivät ennen vaiheittaista romahtamistaan säkenöiviä kipinäjokia. Nämä ylittivät Aurajoen, jonka turvalliseksi luullulla puolella myös kirkko seisoi.
Tuomiokirkolla on aikaa osoittavat kellot neljään suuntaan. Ulkoa ne ovat hämäävän näköisiä, sillä kellotauluissa ei ole lainkaan minuuttiviisaria. Kellotaulujen keskiöt ovat 55 metrin korkeudessa. Samoin kellokoneisto, joista lähtee kellojen akselit. Suomesta löytyy kuulemma vain yksi mies, joka osaa säätää kirkonkellojen soittomekanismeja. Herran nimi on Antti Ania.
Helvetinkoneelta näyttävä aikarauta raksutti kotoisasti kuin mummon seinäkello.Jatkamme parin palo-oven kautta ylemmäksi ja ylemmäksi Engelin suunnitteleman hirsirakenteen sisällä. Lopulta viimeinen luukku vie kirkkaaseen ulkoilmaan, kuparilla päällystetylle tasanteelle. Korkeutta merenpinnasta on 82,25 metriä. Ylhäällä käy kelpo tuuli, vaikka maan pinnalla päivä on tuntunut harvinaisen tyyneltä.
Herra Tuomola gets high.Tornista näkee neljään suuntaan. Joka suuntaan voi katsella horisonttia niin pitkälle kuin näkö ja ilmakehän häiriötekijät sallivat. Kaupungista näkee tietenkin kaikki osat.
Kaltevan metallilattian ja matalahkojen kaiteiden vuoksi ylhäällä ei käydä talvisin ilman pakottavaa syytä. Itse asiassa yksi kattoluukku veisi vielä toistakymmentä metriä ylöspäin tornin suippoon metallikuoriseen kärkeen. Ikkunattomaan umpioon on kiivennyt kai viimeksi ilmavalvontalottia, joilla oli siellä jonkinlainen radiotiedustelulaite.
Aurajoki ei riittänyt 1827 palomuuriksi, joten Engel piirsi jälleenrakennuskaavaan puistoja.
Puluille ja naakoille tuttu vinkkeli.Marja Routi vilkuilee hermostuneena kelloa ja alkaa pitää sormia korvissa. Hän sanoo, että vieressämme oleva kello lyö hetkellä minä hyvänsä puolen lyönnit. Kun vipuvarsien näkee liikkuvan ja moukarin heilahtavan pitäisi vielä olla aikaa suojata korvat. Mutta kun prosessi alkaa, se tuntuu kestävän vain sekunnin ja ainakin tämän kirjoittajalla korvien tukkiminen oli sekunnin kymmenyksistä kiinni. Aivot vähän kiepsahtivat ja Turku sai tietää, että kello on 14:30.
Varoitus! Melu tässä tilassa ylittää hevikeikan eturivin.Aivojen asettumista odotellessa voisi aikakelloista vielä sanoa pari sanaa.
Aikakelloja on kaksi, pieni ja suuri, ja ne painavat yhteensä vajaat 2000 kiloa. Kaikki hiemankaan varttuneemmat suomalaiset muistavat Yleisradion legendaariset sanat ”Turun Tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista” ja niitä seuraavan kumahtelun, jonka myötä koteihin levisi (nyt jo nostalgiaa tihkuva) ajattoman rauhallinen tunnelma.
Ensimmäisen kerran kelloja soitettiin radiossa kaikkea muuta kuin rauhan merkeissä 19.6.1944. Kannas oli murtunut ja Viipurista vetäydyttiin. Pari viikkoa myöhemmin heinäkuussa radiovastaanottimista rohisi kautta maan wagnerilaisen dramaattinen rukousvetoomus, jossa presidentin puoliso Gerda Ryti liitti Tuomiokirkon lyönnit ja Suomen kohtalon toisiinsa.
Nykyistä edeltävä ääninauha kellojen soitosta oli vuodelta 1965. Vuonna 2006 haluttiin uusi nauhoitus. Routi kertoo, että homma osoittautui haastavaksi, koska kaupungin taustamelu oli käynyt niin suureksi. Piti odottaa sopivaa säätilaa, sulkea monta korttelia liikenteeltä kirkon ympäriltä ja toimia keskellä yötä, jotta hyväksyttävän häiriötön saundi saatiin purkkiin.
Kansa kommentoi hanakasti uutta äänitystä. Se kuulostaa kuulemma terävältä ja kiireiseltä, siinä missä entinen oli ollut juhlallinen ja rauhallinen. Jollain mystisellä tavalla kiireen aikakausi on vaikuttanut kirkonkelloihinkin...
Yle kokosi ihmisten muistoja keskipäivän lyönneistä. Joillekin kellot liittyvät hyvin konkreettisiin muistoihin, mutta useimmille ne olivat ylipäätään turvallisen ja lämpimän tunnelman airut. Tämän nimettömän kirjoittajan kommentti on jotenkin kuvaava: ”Tuntuu, ettei niitä [kellonlyöntejä] voi sen tarkemmin selittää, eikä muistojakaan tarkemmin eritellä. Ne vain ovat oleellinen osa elämää, ja ennen kaikkea rauhallista, ihmisen kokoista elämää.”
Keisari saa krediittia - jostain hyvästä.Tämä toinen nimetön on myös aika hyvä: ”Aikanaan väkevien juomien myynnin sai aloittaa maamme ravintoloissa puolelta päivin. Lounaan syönti pitikin ajoittaa niin, että kahviin ja konjakkiin päästiin juuri kello 12. Olikin tapana sanoa, että Turun tuomiokirkon kello julistaa konjakinmyynnin maassamme alkaneeksi. Kellojen kaikuessa ravintolan radiosta tarjoilija jo tulikin ennalta tilattujen kahvien ja konjakkien kanssa.”
Kirjoittaja vielä huokaa, että nykyäänhän ei konjakki kuulu arkipäivän lounaskäytäntöön eikä Turun tuomiokirkon kelloja kuunnella ravintoloissa.
Enemmän muistoja Tuomiokirkon kellojen kajahtelusta löytyy täältä:
http://blogit.yleradio1.yle.fi/kirkonkellot/muistojajatarinoita
Se mikä nousee, sen on myös laskeuduttava. Näin myös retkueemme, jonka paluumatka käy osin reittiä sakariston ullakolle ja itse sakaristoon.
Empiren selvälinjaisia hirsireittejä...
Ja keskiaikaista spiraalia.Turun Tuomiokirkon torni vahvisti jälleen havainnon, jonka olen muodostanut kapuamieni helsinkiläistornien (etenkin Rautatieasema, Kansallismuseo ja Suomenlinnan kirkko) perusteella. Tornit ovat rakennusten perifeerisimpiä osia, joissa ei käy edes talon oma väki muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta. Ne ovat pölyisiä ja koleita loukkoja muuten keskuslämmitetyissä ja vahatun puhtaissa rakennuksissa. Ne edustavat jopa kellareita vahvemmin toiseutta ja tuonpuolisuutta. Ja silti, paradoksaalisesti, ne ovat kaupunkikuvan kaikkein näkyvimpiä osia, maamerkkejä, jokaisen kaupunkilaisen päivittäistuttuja.
Tornit luovat yhden rakennuksen muodostamassa pienessä keskus-periferia-järjestelmässä vahvan perifeerisen polariteettinavan, jonka vastapoolina on rakennusten vilkkaasti käytetyt sydänosat. Tornien voi nähdä symboloivan terveen periferian ylevää ja uljasta luonnetta. Tornillinen rakennus on sävähdyttävä, mieltä kiihottava, tarumainen. Tornien purkaminen osoittaa pikkusieluisuuden lakmuspaperin lahjomattomuudella, siinä missä jo pelkkä tornien katselu on omiaan esittelemään mielelle sen avaruuden kaltaisen luonteen.
Sinitaivas syvällisen myönteisine efekteineen on palkkio torneihin päin kuikuilusta.Tuomiokirkkoon liittyvänä jälkikirjoituksena käynee ote Suomen piispain kronikasta. 1500-luvulla elänyt ja aikanaan Turun tuomiokirkkoon haudattu Paavali Juusten dokumentoi kuvauksessaan "Tanskalaiset merisissit ryöstämässä Turkua" eräitä tuomiokirkon onnettomia päiviä.
"Vuonna 1509, elokuun 2 päivänä, joka silloin oli torstai, ja seuraavana perjantaina, kello 12:n aikaan yöllä, kun ihmiset olivat vaipuneina sikeimpään uneen eivätkä aavistaneet mitään pahaa, Hannu kuninkaan sotajoukko äkkiä ja odottamatta hyökkäsi salaa Turun kaupunkiin. Kohottaen hirveän huudon, rumpujen kauheasti päristessä ja torvien toitottaessa, he vihollisen tapaan ryöstivät kaupungin, surmaten ja teurastaen, säällittävällä ja julmalla tavalla tapettuaan ensin etevimmät kansalaiset. Samalla he myös ryöstivät tuomiokirkosta kallisarvoisen piispanhiipan ja paimensauvan sekä muita kallisarvoisia esineitä ja useimmat kalleudet, kuten parhaimmat kirjat, kupari-, tina-, rauta- ja muut irtoesineet; ja veivät mukanaan kaupungin varat sekä ottivat mukaansa Kööpenhaminaan monta kansalaista vankeina. Tämän sotajoukon johtaja ja ylin päällikkö oli muudan rosvo Otto Ruud, vääryyden poika, joka jäi Turkuun seuraavaan tiistaihin asti ryöstäen kaupungin kaiken omaisuuden ja vieden sen laivoihin yhdessä kirkon kalllisarvoisten aarteiden kanssa, mistä myöhemmin turhaan tehtiin valituksia. Mutta tämän ryöstön, tämän verilöylyn ja tanskalaisten julmuuden, joka väärin tehtiin suomalaisia kohtaan, on kaikkivaltias Jumala kostava, joka on koko maailman oikeamielinen tuomari ja kaikelta elolliselta vaatii heidän verensä."
torstai 18. syyskuuta 2008
Välihuomio: omppulogiikan arvoitus
Juuri ilmestyneessä YTV:n jätehuollon tiedotteessa omeniin hukkuvaa kansaa toppuuteltiin. Omppuja ei saa kerralla mättää aivan tolkuttoman montaa ämpärillistä yhteen jäteastiaan. Kyseessä on työsuojeluongelma. Jäteastioita siirtelevät roskakuskit taittavat selkänsä rahdatessaan suomalaisten omenavuorta kaatopaikalle.
Epätoivoiselle kansalle myönnettiin samalla poikkeuslupa dumpata itse omenoitaan YTV:n Sortti-asemille, johon niitä ei yleensä vastaanoteta. Kuitenkin Ämmässuon Sorttia (jossa omenat kompostoidaan) lukuunottamatta omenat luokitellaan sekajätteeksi ja niiden hävittämisestä veloitetaan hyödyntämiseen kelpaamattoman jätteen taksa.
Onnekkaalla perheellä oli vaivanaan vain kaksi omenapuuta. Ompuista selvisi vielä kottikärry + lähipuska -metodilla.
Samaan aikaan kun tämän "hyödyntämiseen kelpaamattoman jätteen" tuhoamisesta maksetaan, kaupassa suomalaisten omenien hinta on kolminkertainen ranskalaisiin, saksalaisiin, chileläisiin ja uusi-seelantilaisiin serkuksiinsa. Kieltäydyn uskomasta, että nämä ovat kehitysmaita, joissa työvoimakulut maksetaan puupenneissä, ja että orjapoimuu selittäisi omenan olevan kotimaista edullisempi jopa kaikkien rahtien ja välikäsien jälkeen.
Omppulogiikkaa ei voi selittää järjellä eikä sen enempää millään tunneälyllä. Selvännäkijä valahtaa kalpeaksi sen edessä, poliitikko katoaa jargoniin. Filosofille se on dilemma, tiedusteluspesialistille enigma, teologille transsendentti ja mysteeri. Yksikään entisajan oraakkeli ei olisi sitä nähnyt eikä eilispäivän scifi-kirjailija visioinut. Omppulogiikasta selitellyt olisi ollut ilmeinen ehdokas hullujenhuoneelle.
Omppulogiikasta tulee vääjäämättä mieleen huumorilehti Pahkasian lopettamisen peruste: yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on muuttunut niin absurdiksi ja parodiseksi, ettei vääräleukaisinkaan kirjoittaja voi pistää paremmaksi.
Omppulogiikka toimii, kunnes jokin sanoo poks! Se ei ole maahan putoava omppu, vaan vähän isompi pallo. ”Hyödyntämiseen kelpaamaton jäte” sekin?
Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Epätoivoiselle kansalle myönnettiin samalla poikkeuslupa dumpata itse omenoitaan YTV:n Sortti-asemille, johon niitä ei yleensä vastaanoteta. Kuitenkin Ämmässuon Sorttia (jossa omenat kompostoidaan) lukuunottamatta omenat luokitellaan sekajätteeksi ja niiden hävittämisestä veloitetaan hyödyntämiseen kelpaamattoman jätteen taksa.
Onnekkaalla perheellä oli vaivanaan vain kaksi omenapuuta. Ompuista selvisi vielä kottikärry + lähipuska -metodilla.Samaan aikaan kun tämän "hyödyntämiseen kelpaamattoman jätteen" tuhoamisesta maksetaan, kaupassa suomalaisten omenien hinta on kolminkertainen ranskalaisiin, saksalaisiin, chileläisiin ja uusi-seelantilaisiin serkuksiinsa. Kieltäydyn uskomasta, että nämä ovat kehitysmaita, joissa työvoimakulut maksetaan puupenneissä, ja että orjapoimuu selittäisi omenan olevan kotimaista edullisempi jopa kaikkien rahtien ja välikäsien jälkeen.
Omppulogiikkaa ei voi selittää järjellä eikä sen enempää millään tunneälyllä. Selvännäkijä valahtaa kalpeaksi sen edessä, poliitikko katoaa jargoniin. Filosofille se on dilemma, tiedusteluspesialistille enigma, teologille transsendentti ja mysteeri. Yksikään entisajan oraakkeli ei olisi sitä nähnyt eikä eilispäivän scifi-kirjailija visioinut. Omppulogiikasta selitellyt olisi ollut ilmeinen ehdokas hullujenhuoneelle.
Omppulogiikasta tulee vääjäämättä mieleen huumorilehti Pahkasian lopettamisen peruste: yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on muuttunut niin absurdiksi ja parodiseksi, ettei vääräleukaisinkaan kirjoittaja voi pistää paremmaksi.
Omppulogiikka toimii, kunnes jokin sanoo poks! Se ei ole maahan putoava omppu, vaan vähän isompi pallo. ”Hyödyntämiseen kelpaamaton jäte” sekin?
Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Romanttinen matkailujuttu Helsingin Sanomissa
Toimittaja Jouni Tikkanen kirjoitti kuvataiteilija Jussi Kiven (Romantic Geographic Society) ja minun retkeilyistä viihteellisen artikkelin Helsingin Sanomien matkailusivuille. Sen löytää alla olevasta linkistä. Artikkelin lopussa on "lisää aiheesta" -osio, josta pääsee Keimolan, Sipoonkorven ja Vasikkasaaren tapauskertomuksiin.
http://www.hs.fi/matkailu/artikkeli/Villi+maisema+pakenee/1135239288963
http://www.hs.fi/matkailu/artikkeli/Villi+maisema+pakenee/1135239288963
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
Yön kuolema - sana valosaasteesta
Syysiltoina päidemme ylle kaartuu Linnunrata. Se on upea lukemattomine timanttisine silmineen.
Niin kerrotaan…
Mutta mitä tähtitaivaasta näkee katulamppujen alla? Vain pliisut jämät, jos niitäkään. Ja jos on pilvistä, mitä on jäljellä yötaivaan luonnollisesta lepotummuudesta? Ei kerrassaan mitään, taivas on apokalyptisen punahohtoinen, kuin kuumeinen, tulehtunut, houreissaan myllertävä. Eikä taudin parantumista ole näköpiirissä.
Päinvastoin: katuja ja muita ulkotiloja hehkuttava spottirihasto, kuin sitkeä ihottuma, leviää joka vuosi kauemmaksi kontrolloivasta keskuksesta, joka pyrkii kyllästämään jokaisen vähäisen kinttupolunpätkänkin keinovalolla. Kyse ei ole siitä, eikö tietty määrä valaisua kuuluisi kaupunkiin. Sota-ajan pimennysöistä voisi tietysti haaveilla, mutta tässä peräänkuulutetaan kohtuutta valaisuun.
Se mitä kaupungin maltillinen ja tyylikäs valaisu voisi parhaimmillaan olla, on unohdettu vuosikymmeniä sitten. Eräs katulamppujen liiallisen määrän syy on näennäistehokkuus. Liki joka kunnassa puuhailee laitos, jonka tehtävä on kylvää katulamppuja ympäristöönsä. Meillä Helsingissä tämä laitos on Helsingin Energia, trendikkäästi Helen. Se on sijoittanut kaupunkiin, rakennusviraston toimeksiannosta, noin 80 000 valopistettä ja lamppujen määrä lisääntyy vuosittain maksimissaan noin tuhannella. Valopisteiden määrällisen lisäämisen ohessa vanhempia lamppuja vaihdetaan kellanräikeisiin ns. monokromaattisiin malleihin, jotka tuottavat piikkimäisesti vain yhtä-kahta aaltopituutta siinä missä perinteiset lamput sisältävät auringon tapaan kaikki värit sisältävän jatkuvan spektrin.
Uusia paikkoja katulampuille on Helsingistä jo vaikea keksiä, mutta niitä haetaan kartoilta suurennuslasin ja hikipisaroiden kanssa (Sipoon liitosalueita odotetaan varmasti vesi kielellä). Miksi? Muutenhan joukko ihmisiä jäisi työttömäksi. Työtä on oltava, muu on toisarvoista. Valoautomaatti jauhaa ja jauhaa. Ja joukko ihmisiä voi näyttää tärkeää naamaa ja tuntea itsensä tehokkaaksi. Viis siitä, että seutu sairastuu synteettisestä valosta, saastuu läpikotaisin. Asukkaiden kannalta tilanne vastaa sitä, että jonkin saippuatehtaan työntekijät olisivat lähteneet lomalle ja automatisoitu tuotantolinja olisi unohtunut päälle hukuttaen hiljalleen koko kunnan saippuapaloihin.
Rahan ja energia haaskaaminen on kuitenkin pieni paha sen rinnalla, että synteettisen valon pakkotyrkytys, valosaaste, merkitsee universumin varastamista.
Tähtitaivaan "sammuttaminen" estää urbaania ihmistä konkreettisesti tajuamasta pientä osaansa maailmankaikkeuden mittaamattomassa laajuudessa ja himmentää kokonaisuuksien tajua ylipäätään. Kun laajempi perspektiivi on poistunut, muuttuvat arkihuolet, lyhytnäköinen uratykitys ja materiaaliset arvot kärpäsestä härkäseksi. Syvemmät arvot, hartaus, mielen hiljentyminen eivät tule edes mieleen. "Syntyjen syvien" pohdiskelu ei kukoista katulamppujen sirisevässä keilassa, jossa ylöspäin eksynyt katse sokaistuu ja väistää nopeasti alas lokaan ja mainoskyltteihin. Väliäkö sfääreistä. Eikö shoppailu riitä?
Victor Hugon (1802-1885) Kurjissa katulyhtyjen rikki kivittäminen ennakoi Pariisin kansannousua. ”Kas niin vanha katu”, sanoi katupoika Gavroche kiven heittäessään, ”pane nyt yömyssy päähäsi”. Valta tarvitsee näkyvyyttä, vapaus ei. Entä turvallisuus, mörköjen häätö, tuo wattiviljelijöiden mielimantra? Jos ajatellaan vaikka jotain pururataa, niin eikö häikäisevässä valokeilassa oleva potentiaalinen uhri ole itse kuin näyteikkunassa, siinä missä häntä arvioivat pimeyden ryövärit jäävät halutessaan (lamppujen häikäisyefektin vuoksi) uhrille viime hetkeen asti näkymättömiksi? Ja jos ajatellaan ajorataa, niin eikö autoissa ole omasta takaa ajovalot, joita poltetaan sellaisella innolla, että kilpailuun lähdetään itse aurinkoakin vastaan?
Piippu- ja viemäripäästöt sekä melu ovat kaikki saastuttamisen muotoja, joita ympäristöviranomaiset seuraavat tarkoin. Keinovalo sen sijaan on päästö, jonka mättämistä yksikään normi ei säätele. Yö on lainsuojaton, henkipatto, jonka lynkkaamista pidetään vain ansiokkaana. Yö on hiljainen ja kärsivällinen kiduttajiaan kohtaan, niin kuin itse Äiti Maa, se kuolee vaivihkaa pois. Yö ei osaa puhua puolestaan. Ellei sen ruostuneiden kasvojen surullisuus sitten synnytä sanoja sisimmässämme.
Ympäristöön lasketun keinovalon annostelua tulisi säädellä tarkoin, ts. pitää se minimissä. Onhan esimerkiksi pieni annos fluoria hyväksi juomavedessä, mutta jos sitä laitettaisiin tolkuttomasti, muuttuisi vesi hengenvaaralliseksi. Keinovalo on kuin kreikkalaisten farmakon, pieninä annoksina lääke, isoina myrkky. Nykyisessä tilanteessa esimerkiksi Helsinki on vakavan valosaastemyrkytyksen kourissa.
Pimeys on elämän rytmiikalle välttämätön lepovaihe. Tiedetään, että ihminen kärsii jos hänen ei anneta levätä yötään pimeässä. Sama pätee kasvillisuuteen. Miksi se ei pätisi laajemmin ympäristöön, ekosysteemiin? Muun muassa Helsingissä katulamppuja poltetaan metsissäkin. Eikö se ole räikeän suora aggressio luonnon omaa sykliä kohtaan? Kaiken huippu on se, että jopa maailmankuulun valoisassa suviyössämme, missä voi erottaa sormen-jälkensäkin tai lukea kirjaa, nöyryytetään luonto lamppulobotomialla valjun kuriympäristön ja hölmöläistarinoiden sekasopaksi. Näyn irvokas surkuhupaisuus saa satunnaisen yöretkeilijän pudistamaan päätä.
Lokakuun lopussa koivu on muuten lehdetön, mutta valokeilassa vallitsee hämmennys.Pimeys on perusoikeutemme ja valosaasteen ongelma lopulta syvyyspsykologinen. Yhteiskunta, joka näkee yön luonnollisen ominaisuuden, pimeyden, ainoastaan kielteisenä, todistaa omaa vieraantumistaan elämän perusrytmiikasta, talven ja kesän, feminiinisen ja maskuliinisen tai (vanhojen kiinalaisten termein) Yinin ja Yangin iäisestä paritanssista.
Ympäristöä rustaavan ihmisen olisi korkea aika tunnustaa, että yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat täydellisen samanarvoisia siinä missä sähkölaitteen plus- ja miinusnavat tai kolikon kruuna- ja klaava-puolet. Niistä muodostuu terve kokonaisuus. Läähättäväjuoksuisessa tehoyhteiskunnassa tieteellis-rationaalinen Yang-puoli on ylikorostunut Yinin "pehmeämpien arvojen" kustannuksella. Toiseen ääripäähän kärjistynyt, sairastunut näkemys ei siedä Yin-elementtejä, kuten pimeyttä, vaan kokee ne uhkana, kauhuna, jonain joka on hävitettävä hinnalla millä hyvänsä. Hinta onkin korkea. Prosessissa kielletään puolet meistä itsestämme.
Kohtuuttomassa mitassa toteutettu katuvalaisu ei ole onneksi kiveen uurrettu ratkaisu. Liikavalon voisi poistaa parilla napin painalluksella jo ensi yöksi, jos näkemystä ja tahtoa olisi. Tähdet odottavat. Ja Linnunrata on toden totta kaunis timanttikudos, huikaiseva innoittaja, jonka edessä verbaaliset kädet on pakko nostaa ylös.
Sammuttakaa valot, jotta voimme nähdä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)