Maanalaisen Helsingin unohdetut salit

Pommisuojan kulkutie on katukivetty.

Fennoskandian kilpeen kuuluva peruskalliomme on solidia tavaraa. Tuskin missään maapallolla on yhtä kovaa kalliota. Onkaloita on siihen työlästä kaivertaa, mutta niistä tulee kestäviä. Tämä tiedetään hyvin Helsingissä, ontossa kaupungissa.

Tunneliverkostoa on Helsingissä kaksi sataa kilometriä. Melkein sen verran kuin samaisesta kaupungista on matkaa Mikkeliin ja enemmän kuin Tampereelle. Luolaston koko kasvaa 200 000 kuutiometrillä joka vuosi. Luvut kielivät siitä intensiteetistä, jolla tätä suureen tehtävään valittua Suomenmaan niemeä käytetään.

Erilaiset huoltotunnelit risteilevät 15-25 metrissä, jätevedet kulkevat 30 metrissä ja puhdistetut jätevedet 80-100 metrissä. Kaukolämmityksellä on oma energiatunneliverkostonsa ja (napapiirin tuntumassa käsittämättömältä tuntuvalla) kaukojäähdytyksellä Esplanadin puiston alla 60-100 metrin syvyydessä 38 miljoonan litran tekojärvi.

Aktiivitunnelit ovat oikeita valtaväyliä kirkkaine valoineen ja liikenneympyröineen. Maanalainen kaupunki kuhisee elämää ja lukemattomat laitteet humisevat. Siellä täällä kuitenkin luimii umpiperiä, joita kukaan ei muista tai tarvitse. Sekä maanalaisina että unohdettuina ne muodostavat arvaamattoman perifeerisen syvyyden valkealle kaupungille. Todellinen uugee Helsinki on niissä.

Monet hylätyistä maanalaisista tiloista liittyvät sota-aikaan. Kansallisen hätätilan luomuksina ne ovat puhdas ilmaus elämäntahdosta, halusta pysyä hengissä. Empimättä on niihin uhrattu vähiä ja kallisarvoisia resursseja. Totaalinen sota ei ole leikin asia. Viimeisen maailmanpalon aikaan Helsinki muuttui useaan otteeseen rintamaksi.

Joskus ajassa ja paikassa aukeaa ikkuna, jolloin salaisuus on hetkellisesti nähtävillä. Sitten ikkuna jo sulkeutuukin. Näin on käynyt seuraavassa kuvamatkassa nähtyjen kohteiden suhteen.

Astumme nyt kahteen toisen maailmansodan aikaiseen väestönsuojaluolastoon. Niistä ensimmäisen sijainti on keskeisin mahdollinen, ei vain Helsingin vaan myös valtakunnan tasolla. Jälkimmäisen erityisenä tehtävänä oli palvella sairaalaa, sen henkilökuntaa ja potilaita.

Matka ensimmäiseen luolastoon alkaa.

Maanalainen Helsinki on monin paikoin sivistynyt...

... jopa hyvin sivistynyt.

Kaupungin juurissa on kuitenkin rihmoja, joissa uusi kohtaa vanhan...

... ja joissa uusi haipuu kokonaan pois.

Astumme pommisuojaan, joka valmistui toukokuussa 1943. Suojassa oli tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Korkea kirkko-, hallinto-, poliiisi, raha- ja sivistysvalta turvautui tähän tärkeään suojaan.

"Yläpää". Pommisuoja oli kuin ketun luolasto, mutta monet haaroista on aikoja sitten muurattu umpeen.

Käymälärivistöä.

Tarpeen sanelemaa.

Ryhmän tutkiessa labyrinttiä alkaa jostain kaukaa ylhäältä kumajata. Kirkonkellot kutsuvat sunnuntaiaamun palvelukseen.

 Jopas. Alisessa on sijainnut kielletty taimitarha, hylätty nyt sekin.

Maanpinnalle johtava portaikko. Puolet on valloitettu muhkeille putkille. On vaikea ymmärtää, miksi luolasto ei ole enää kelvannut väestönsuojaksi.

Yhä uusia ovia.

Arvoitusten käytävä.

Vesiputken tienoo juhlistaa rauta-atomien hapettumista.

Arjen estetiikkaa parhaimmillaan.

Tippukivissä on aina tunnelmaa.

Lattia on huomion arvoinen: se on nupukivetty samalla tavalla kuin monet kantakaupungin kaduista. Myös luolan perällä on jotain, joka vetää tutkimusretkeilijäin huomiota.

Väestönsuojan pääsisäänkäynti on muurattu umpeen. Jäljellä on pieni mystinen luukku, jolle johtavat lahot tikkaat. Mitä luukun takana on, sitä tarina ei kerro.

Palataan takaisinpäin.

Helsingissä täytyy vielä olla vanhoja asukkaita, jotka muistavat kulkeneensa tästä 1943-44 ilmahälytyssireenien soidessa. Myöhemmin luolaa tiedetään käytetyn poliisiautojen ja muidenkin ajoneuvojen pysäköinti- ja huoltotilana. Joskus 1960-luvulla se suljettiin ja sen maanpäällinen sisäänkäynti ajoramppeineen pyyhittiin pois maisemasta.

Blue suede shoe - tämä on aito rock and roll -luola.

Satunnaisia esinelöytöjä.

Kulkuramppi saapuu varsinaisen pommisuojan oville.

Virtahuone on ollut tärkeä osa modernia väestönsuojaa.

Katkaisijoita...

... ja sulakkeita....

... ja johtoja.

Hylättyä ilmanpuhdistuslaitteistoa pumppuhuoneessa.

Suojan pääsali on yhtä romurääseikköä.

Uuden putken asentajien ei ollut tarpeen siistiä jälkiään. Jonain päivänä ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa tämä on arkeologinen kohde.

Jatkamme kaksi kilometriä pohjoiseen, toiseen luolastoon.

Raitiovaunupysäkiltä ei ole kovin montaa askelta kuiluun.

Ei lainkaan kutsuvaa ja ehkä siksi pakottavan kutsuvaa.

Eteisessä on arvokkaasti vaatenaulakko.

Lätäköitä on pikkukenkäisen tarpeen väistellä...

... mutta ajatukset veneen tarvitsemisesta ovat vahvasti ennenaikaisia. Luolaa on vuosikymmeniä pidetty pumppaamalla tyhjänä pohjavedestä.

Siisti ja tilava pommisuojasali. Helmikuussa 1945 tämä suoja avattiin eräiden muiden ohella hätämajoitustilaksi Helsingin kärsiessä kovasta asuntopulasta. Koska sisäänpääsyyn vaadittiin poliisin kirjoittama lupa, kutsuttiin majoitusta "poliisihotelliksi".

Syvemmällä roinan määrä alkaa lisääntyä.

Käytävänperä ja outo potretti.

Pumppuhuone ja lämmityskeskus.

Aika ennen Oras-termostaattihanoja.

Vakuuttavaa ajan patinaa.

Välirauhan vuonna valmistettu.

Näin tyylikästä pumppua näkee harvoin.

Virtaa on säädelty.

Lukkomalli on allekirjoittaneelle hyvin tuttu.

Epäilyttävä tämä salaisuuksien tyyssija.

Panssariovi.

On pitänyt nähdä, kuka pyrkii suojaan.

Välillä siirrytään eri tasolle, mutta paikan piilotajuisuus pysyy.

Mukavuuskäytävä.

Tälle sektorille on johtanut oma maanalainen sisäänkäyntinsä suoraan sairaalasta. Vuosikymmenien mittaan sairaala on dumpannut luolastoon vanhoja sänkyjään.

Muutakin kalustoa piisaa.

Jollain tapaa lääkkeisiin tai näytteisiin liittyvä erikoiskaappi hunningolla.

Vanhoja ikkunoita ei enää tarvittu, vaikka joku ajattelevainen ne laittoi varovaisesti varastoon.

Vielä pitää päästä sänkyviidakon läpi.

Paluu tuloaulan kautta. Jo seuraavana viikkona maanalainen tila oli jälleen sinetöity, ikkuna ajassa ja paikassa oli sulkeutunut.

Vuonna 2012 esittelimme kaksi pienempää urbaanionkaloa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/07/stadin-nahan-alla-kaksi-urbaanionkaloa.html

Unelmilla oli valkeat seinänsä: Maunulan ostari ja Syvälammen motelli

Hetki ennen kaikkoamista.

Biologisena lajina ihminen havittelee palkintoa. Joko uurastuksella ansaittua tai - jos suinkin mahdollista - mannana taivaalta putoavaa. Seuraavassa kuvakatsauksessa kohtaamme kaksi unelmien täyttymyksen esikartanoa. Niitä ei ole enää olemassa; ne katosivat pian kuvien ottamisen jälkeen, toinen kesällä 2014 ja toinen kesällä 2015.

Ensimmäinen kohteistamme oli räntäsateisen arjen hyvä haltija, lohdun tuoja ja jokapäiväisen leivän jakaja. Tämä entinen aatelinen päätyi monen sukulaisensa tavoin mierolaiseksi. Yhä räikeämpää pintakiiltoa vaativa aika ei enää arvostanut sen vähäeleistä arvokkuutta ja kohtuutta. Se rappioitui ja keräsi arveluttavaa seuraa ennen kuin joutui väijytykseen ja nitistettiin.

Jälkimmäinen kohde oli luonteeltaan kameleontti. Se osasi mukautua moneksi. Hetken aikaa se oli rikkonaisista ja resurssijanoisista kaukopiireistä vaeltaneiden toivomuslähde, jolla saattoi lunastaa mahdollisuuden lapsen tilaan palaamiseen. Se ennakoi käänteentekevää kansainvaellusta, sivilisaation tuuliajoa ja yhteiskunnan hajaannusta. Se todisti myös illuusiottomien kurtisaanien kylmää hehkua, pakkasilloissa väreileviä haaremikangastuksia. Kesäöissä se soi kuin kannel ja norjat koivut peilautuivat valkeina sen ikkunoista. Satumaata se lupasi lupaamasta päästyään, mutta varoitti myös katkerista pettymyksistä. Yölinjojen vähäsanaisille miehille sen tyynyt olivat aina pehmeitä.

Kuljemme ensin Helsinkiin, Maunulaan. Ilmestymme 1950-luvun rivi- ja kerrostaloalueelle Keskuspuiston kuusikoista, taimenpuroa seuraten. Näemme jotain häikäisevän valkeaa. Rakennuksessa on temppelimäisyyttä, mutta toisin kuin oikea temppeli se on matalaotsainen. Siinä ei ole tornia, ei pyrkimystä ylös. Se istuu kuin harkko savessa; onko se aitoa kultaa? Se tuntee maalliset tarpeet ja vastaa niihin. Kuitenkin se on rajattu mellakka-aidoin. Se on enää kuori. On käsillä sen viimeinen kevät.

Maunulan vai Suursuon ostoskeskus? Kumpaakin nimeä käytetään, mutta samasta rakennuksesta on kyse. Se valmistui 1962. Ihmiskunta oli käynyt edellisenä vuonna ensi kertaa avaruudessa. Oltiin uudessa ajassa. Kaikki muuttuisi, vanha hylättäisiin. Ostoskeskus yhdisti markkinapaikan ja kyläkaupan parhaat puolet, ja teki sen momosti (modern and modest). Aniharvassa olivat ne onnekkaat taajamat, jotka ostoskeskuksena saivat. Ostarit olivat selkeälinjaisia ja hohtavia, pelkkää upeutta. Kuka olisi uskonut, kuinka nopeasti ne nuhjaantuisivat ja kävisivät kartetuiksi.

Maunulan ostarin länsisivua.

Rautakirjan kioski ei koskaan muuttunut postmoderniksi sisämyymäläksi.

Viimeisen kierroksen palveluntarjoajat on listattuna pääsisäänkäynnin ylle.

Purkukuula taisi jo lämmittelymielessä sipaista.

 Eteläsivu on varattu lastauslaiturille.

 Lastattavaa näyttääkin kertyneen.

Pubi.

 Itäinen sisäänkäynti valmistui 1990-luvulla.

Eksoottista.

Ostarin vieressä on erillinen kahvilarakennus, jonka rappio näyttää säteilleen naapurikerrostaloon.

 Passipaikka.

Valmiina.

Jos hommat hoidettaisiin tyylillä, olisi ostoskeskuksella liput puolisalossa. Taivas on joka tapauksessa täydellinen, aina.

Jatketaan toisaalle, Varsinais-Suomeen.

Pari kilometriä Suomusjärven kirkonkylästä pohjoiseen on Syvälampi. Pieni idyllinen järvi antoi nimensä motellille, joka nousi 1983 Helsingin ja Turun välisen maantien laidalle. Sijainti Suomen vilkkaimpiin kuuluvan valtaväylän laidalla, melko tarkalleen kahden suuren kaupungin puolivälissä, oli majoitus- ja ravitsemusliikkelle optimi.

Tanssiravintolana motelli oli niin suosittu, että sinne joutui jonottomaan viikonloppuisin tunteja. Paikalle tuotettiin suositun amerikkalaisen tv-sarjan sankari nimeltä Ridge. Hyvät ajat kuitenkin hiipuivat. Korpimotelli muuttui varjoiseksi bordelliksi, jossa oli tarjolla halpoja itänaisia. Huhut jylläsivät, otsikoita revittiin. Pelkkä nimi Syvälampi alkoi säteillä pahamaineisuuden hehkua kautta maan.

Miltei koko vuoden 2009 motelli toimi vastaanottokeskuksena maan rajoille ilmaantuneelle kolmannen maailman edustajistolle. Paljon se näki, paljon kuuli. Se saavutti surrealistisen hämäryyden pohjakosketuksen, jäi tyhjäksi, vaipui katatoniseen tilaan. Viimeinen niitti kaikille paikkaa koskeville toiveille oli monella tapaa haitallinen luomus: moottoritie. Valmistuttuaan lähistölle se alensi kunniakkaan ja ikivanhan valtaväylän, Turuntien, paikallistieksi eikä suonut Syvälammelle edes liittymää.

Syvälammen motellin hautajaisroviosta vastasi mitä ilmeisimmin pyromaani. Tässä nähdyt kuvat otettiin kuukautta ennen tuhoa.

Motellin sisääntuloväylä on suljettu.

Mitä kyltti yrittää sanoa?

Joku ripusti jouluvalot.

Kasvillisuus vyöryttämässä.

Yksi majoitusrakennuksista.

Ravintolan terassi.

Suomen lippu, Made in China?

Pihanäkymiä. Lampi on alempana laitureineen.

Täällä on tanssittu sekä pönkkönä että niin kuin käärmeet.

Ison tilan saattoi jakaa seinämillä pienempiin ja intiimimpiin yksiköihin.

Hörhelöä.

Ollaan melkein Tuhannen ja yhden yön sadussa.

Lisää loosheja.

Orientaali-kitschiä.

Riisuttua tunnelmaa motellipuolen huoneessa.

Reviirin merkkaus?

Dirrikan huone?

Välimerellinen sali.

Minkään yksityiskohdan ei ehkä ole ollut tarkoituskaan antaa vakavasti otettavaa kuvaa.

Asfalttitie hajoaa yllättävän nopeasti.

Vehmas unohdus.

Aika poistua ja sulkea ovi.

Olkoon näiden kadonneiden paikkojen muistot lämpimiä kaikille niille, jotka ehtivät niissä käydä.

Ylioppilaslehden toimittajan ekskursio Syvälammelle 2002 kertoo muun muassa Tatjanasta:

http://ylioppilaslehti.fi/2002/09/ekskursio-nyt-sita-saa/

Historian sivuilta: Helsingin evakuointisuunnitelma 1998

Helsingin evakuointisuunnitelmaa esittelevä juliste 17 vuoden takaa.

Helsinkiläinen, olet ehkä juuri palannut provinssista. Mikäs ollessa leppoisilla kesälaitumilla, mutta tiedä, että myös kriisiaikoina sinut heivattaisiin böndelle, ellei läsnäoloasi jostain syystä katsottaisi välttämättömäksi pääkaupungissa. Jos sinusta ei olisi sotimiseen tai työpalvelukseen, sinut evakuoitaisiin. Stadissa ei olisi turvallista palloilla, olisihan se ykkösluokan strategisena kohteena ilmeisen altis vihollisen iskuille ja valtausyrityksille.

Nykyisin sinulle ei ole - ainakaan julkisesti - nimetty evakuointikuntaa. Viimeksi tällaisia listattiin Helsingin kaupungin poikkeusolojen evakuointisuunnitelmassa vuonna 1998. Sisäasianministeriön tuorein (ja siis yhä voimassa oleva) ohje vuodelta 2003 poisti ennalta määritetyt sijoituskunnat. Muodollinen selitys on, että kaikilla pelastustoimen alueilla on velvollisuus valmistautua vastaanottamaan evakuoitavia. Uskoo ken tahtoo, että tällainen hyvin ympäripyöreältä ja hataralta vaikuttava järjestely ei aiheuttaisi kaaosta tositilanteessa.

Merkille pantavaa vuoden 1998 suunnitelmassa on, että pääkaupungin väestön väistöalue sijaitsi Keski-Suomen ja Kuopion lääneissä eli niin sanotussa sisä-Suomessa. Aivan kuin ei olisi voitu tietää miltä ilmanssuunnalta - idästä vaiko lännestä - hyökkäys olisi todennäköisimmin odotettavissa. Samaa suomettunutta linjaa edusti luonnollisesti 1970-luvun suunnitelma, jossa helsinkiläissiviilit olisi evakuoitu pääasiassa Hämeeseen.

Voit katsoa oheisesta luettelosta, mihin kuvankauniiseen maalaispitäjään olisit päätynyt pahan päivän tullen 2000-luvun alussa. Matkaseurakin voi yllättää. Esimerkiksi jakomäkeläisenä olisit saanut asettua vain oman kaupunginosasi väellä Kivijärvelle, mutta Saarijärvelle olisi pakattu Linjojen, Mellunmäen ja Lauttasaaren väestöt. Tyhjiä talvikelpoisia asuntoja ei ole tuhatmäärin vapaana missään pitäjässä, joten ilmeisesti evakkojen sijoitussuunnitelma perustui koulujen kaltaisten julkisten rakennusten sekä maatilojen laskettuun majoituskapasiteettiin.

HALSIA: Torkkelinmäki
HANKASALMI: Laakso, Kallahti, muut kaupunginosat
JOUTSA: Kivikko, Malminkartano
JYVÄSKYLÄ / SÄYNÄTSALO: Myllypuro
JYVÄSKYLÄN MAALAISKUNTA: Suomenlinna, Eira, Töyrynummi, Ruskeasuo, Punavuori, Munkkisaari
JÄMSÄNKOSKI: Munkkivuori, Marjaniemi, Itäkeskus
KANNONKOSKI: Pohjois-Pasila, Länsi-Pasila
KARSTULA: Vartiosaari, Jollas, Yliskylä, Pajamäki
KARTTULA: Pukinmäki
KEURUU: Käpylä, Konala, Kumpula
KINNULA: Malmin lentokenttä, Tattariharju, Ala-Malmi
KIURUVESI: Puotila, Jätkäsaari, Veräjämäki, Patola, Kamppi
KIVIJÄRVI: Jakomäki
KONNEVESI: Alppila, Harju
KORPILAHTI: Metsälä, Maunula, Maunulanpuisto, Vallila, Pirkkola
KYYJÄRVI: Tapanila
LAPINLAHTI: Herttoniemen satama, Kontula
LEIVONMÄKI: Ruoholahti
LESTIJÄRVI: Mustikkamaa-Korkeasaari, Kulosaari
LUHANKA: Keski-Pasila, Itä-Pasila
MULTIA: Meilahti
MUURAME: Pohjois-Haaga, Länsi-Herttoniemi, Tammisalo
NILSIÄ: Nordsjön kartano, Uutela-Niinisaari, Keski-Vuosaari, Kluuvi, Hevossalmi, Koskela
PERHO: Tapaninvainio
PETÄJÄVESI: Siltasaari, Tuomarinkartano, Itä-Pakila, Sörnäinen
PIHTIPUDAS: Viikinmäki, Latokartano, Pihlajamäki, Katajanokka
PYLKÖNMÄKI: Tattarisuo, Heikinlaakso
RAUTALAMPI: Vanhakaupunki, Hermanni, Ylä-Malmi, Toukola
RAUTAVAARA: Herttoniemen teoll.alue, Roihuvuori
SAARIJÄRVI: Linjat, Mellunmäki, Lauttasaari
SONKAJÄRVI: Puistola, Etelä-Haaga
SUMIAINEN: Roihupellon teoll.alue, Puotinharju
SUONENJOKI: Kaivopuisto, Ullanlinna, Tahvonlahti, Tullisaari, Villinki, Itäsaaret, Santahamina, Kruununhaka, Kaartinkaupunki, Vesala
TERVO: Paloheinä, Kivihaka
TOHOLAMPI: Kuusisaari, Niemenmäki, Haltiala, Torpparinmäki, Vanha Munkkiniemi, Lehtisaari
TOIVAKKA: Länsi-Pakila
UURAINEN: Tapulikaupunki
VARPAISJÄRVI: Hakuninmaa, Siltamäki
VESANTO: Reimarla, Tali, Marttila, Pitäjänmäen teoll.alue
VETELI: Lapinlahti, Etu-Töölö
VIEREMÄ: Meri-Rastila, Vartioharju
VIITASAARI: Maununneva, Kannelmäki, Taka-Töölö
ÄÄNEKOSKI / KONGINKANGAS: Lassila

On lohdullista, helsinkiläinen, että parastasi oli huolella ajateltu. Toivottavasti näin on yhä.

Fakta kuitenkin on, että esimerkiksi väestönsuojelumateriaalin - muun muassa henkilökohtaisten suojavarusteiden - aiemmin hyvinkin kattavasta varmuusvarastoinnista on luovuttu kulujen leikkaamisen nimissä. Nykysuunnitelman mukaan materiaaleja täydennetään vasta valmiuden kohottamisen myötä. Toisin sanoen vahingon oletetaan tulevan kello kaulassa, hyvissä ajoin etukäteen itsestään ilmoittaen.

Rauhan tila Suomessa on jo vahvasti eläkeiässä. Kauan eläköön se.

Lisää pääkaupungin väestönsuojelusta Seppo Järvisen ja Jari J. Markkasen teoksesta Väestönsuojelu Helsingin suojana 1939-2014 (Helsingin kaupungin pelastuslaitos 2015).

Historian sivuilta: "atomipommin pyhimys"

Paul Takashi Nagai (1908-1951).

Atomipommin pudottamisesta Hiroshimaan tulee tällä viikolla kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta. Historiankirjoista muistamme, että kolme päivää Hiroshiman jälkeen ydiniskun kohteena oli Nagasaki.

Vuoden 1945 elokuun 9. aamuna kello 11 metallisena korkeuksissa sädehtivä B-29 pudotti pommin, jonka seurauksesta kuoli välittömästi arviolta 70 000 ihmistä.

Nagasakissa perikadon kokeneiden joukossa oli muuan radiologi nimeltään Paul Takashi Nagai. Hän haavoittui pahasti, mutta jäi kolmeksi päiväksi työpaikalleen yliopistolliseen sairaalaan auttaakseen muiden vakavasti haavoittuneiden hoitamisessa. Kuulemme nyt tästä katolilaisuuteen kääntyneestä japanilaisesta tiedemiehestä ja hänen vaimostaan Marina Nagai Midorista. Aloitamme otteella latvialaiskirjailija Zenta Maurinalta.

"Raahauduttuaan lopulta kotiin hän löysi talonsa paikalta tuhkakasan ja vaimonsa hiiltyneen ruumiin. Hän tunsi tämän rukousnauhasta: risti ei ollut nytkään palanut. Hän oli elänyt sangen onnellisessa avioliitossa hiljaisen, kukkamaisen vaimonsa kanssa; tämä oli rakastanut häntä osoittaen sellaista itsensä unohtamista, jota tapaa idässä useammin kuin lännessä. Kun mies kerran tunsi olonsa erityisen kurjaksi - säteilytutkimukset olivat aiheuttaneet hänelle leukemian - vaimo kantoi hänet kuin lapsen selässään yliopistolle. Mitään uhria ei ollut vaimo pitänyt liian raskaana. Miehensä tieteellistä toimintaa, jota hän ei pystynyt järjellään seuraamaan, hän kunnioitti syvästi. Kun jokin hänen tutkielmistaan painettiin, vaimo kumarsi kirjaselle kuin pyhälle esineelle. Ja nyt mies seisoi mustan, elottoman kasan edessä. Hän kokosi vaimon maalliset jäännökset hiiltyneeseen sankoon, kietoi molemmat käsivartensa vielä lämpimän astian ympärille ja kantoi sen hautaan. Yhtä selvästi kuin tuhkan lämmön hän tunsi, että hänen vaimonsa rakkaus, tämän häviämätön olemus oli jäänyt hänen luokseen.

Japanilainen maailmankaupunki oli tuhottu. Paul Takashi Nagai oli menettänyt kotinsa, kaikki käsikirjoituksensa, terveytensä jäännökset ja kaiken, mikä oli lähellä hänen sydäntään. Hän joutui räjähdyksen aiheuttamien palovammojen vuoksi vuoteeseen ja kärsi kovia tuskia. Biologisesta näkökulmasta katsoen on tuskin käsitettävissä, että tätä olotilaa elämän ja kuoleman välillä jatkui kuusi vuotta, niin pahasti syöpynyt ja palanut hänen ruumiinsa oli, mutta häntä piti yllä hänen tavaton hengenvoimansa, hänen uskonsa katoamattomuuteen. Kipuvuoteellaan hän kirjoitti ajatuksiaan sielun kuolemattomuudesta, tuskan voittamisesta, kaikkia yhteen liittävästä rakkauden ja kauneuden mahdista yksinkertaisin, sydämeen käyvin sanoin. Hän saneli vielä senkin jälkeen, kun kuolema oli kahlinnut hänen kätensä. Tuhansia ihmisiä Euroopasta ja Aasiasta saapui pyhiinvaellusmatkalle hänen pikku taloonsa raunioiden ja ketojen keskelle kiittääkseen 'atomipommin pyhimystä' siitä valosta, jota hänen persoonallisuutensa ja työnsä säteili hävitettyyn maahan ja kiusattuihin sieluihin."

Ote on teoksesta Ihmisen tähden (WSOY, 1966), joka ilmestyi alkujaan saksaksi 1955.

Tohtori Nagai oli ollut koomassa, mutta palannut maailmaan. Hän oli laatinut itselleen pienen mökin entisen kotinsa riekaleista. Hän asui Urakamin kaupunginosassa, jota oli kohdannut pommin tuhovaikutuksen maksimiteho. Manalassakin oli kauniimpaa, mutta Nagai ei antautunut toivottomuudelle. Hän käytti säästöjään eloonjääneiden hyväksi, muun muassa perusti kirjaston lapsille. Kun oli kulunut kolme vuotta sodan päättymisestä, hän osti 50 000 jenillä tuhat kolmevuotiasta kirsikkapuuta. Ne istutettiin ympäri jälleenrakennettavaa kaupunkia. Puut alkoivat kasvaa. Niiden kukinnasta muodostui erityinen katselujuhla.

Nagain sairaspedin ääreen saapui niin Paavin lähettiläs kuin keisari Hirohito. Nagaista oli kuoriutunut syvästi uskonnollinen runoilija ja rauhanjulistaja, johon alettiin suhtautua kansallisaarteena.

Modernin ihmeaseen radioaktiiviselle säteilylle altistunut radiologi kärsi laaja-alaisesta solutuhosta. "Me olimme jäseniä tutkimusryhmässä, joka oli hyvin kiinnostunut ydinfysiikasta ja täysin omistautunut tälle tieteenhaaralle - ja ironisesti meistä itsestämme tuli atomipommin uhreja, joka edusti tutkimamme teorian ydintä", hän sanoi. Kuitenkin hän tahtoi uskoa uuden teknologian rauhansovelluksiin,"jotta uhrit eivät olisi olleet turhia".

Nagai kuoli 1. toukokuuta 1951. Hänen hautajaisiinsa osallistui noin 20 000 ihmistä. Nagasakin kaupunki vietti minuutin hiljaisen hetken, jonka päättyessä alueen kaikkien temppeleiden kelloja soitettiin. Kuoleman jälkeen käynnistyi myös Nagain eteneminen katolisen kirkon nimitysportaikossa kohti pyhimykseksi julistamista.

Nagai kirjoitti tusinan verran kirjoja, joista suurin osa julkaistiin jo hänen eläessään. Runojen ohella hän jätti jälkeensä esseitä ja muistelmia, kuten myös piirroksia ja kaligrafeja. Hän laati satasivuisen lääketieteellisen esityksen akuuttitilan säteilysairauspotilaiden hoitamisesta (hän oli sodan alkupuolella palvellut Kiinan rintamalla lääkärinä ja palannut 1940 Nagasakiin apulaisprofessoriksi).

Usein näyttää olevan niin, että äärioloissa ihmisestä kumpuaa äärimmäisiä voimia ja tekoja. Maailman silmäilyllä ja hetkisellä kriittistä ajattelua voidaan päätyä siihen huomioon, että tosiasiassa ääriolot eivät ole koskaan kaukana meistä.

Paul Takashi Nagain kaltaiset ovat eräänlaisia mittalaseja. He osoittavat, millainen potentia meillä on.