Metsäauto ja lähde: miete maastoisesta suunnassa-olemisesta

Näsiäportti.

Korkeuksista tippuva vesipisara lätsähtää karttalehteen, joka on taitoksistaan kulunut. Käsi pyyhkäisee veden pois miltei hellästi. Suojuotti vastaa askeliin kimmoisasti. Sakeakuusikkoinen laakso kapenee, molemmille puolille työntyvät kalliot. Niiden välistä luikertaa syvään uurtunut puro. Se on selkeä maamerkki. Suunta on oikea.

Onko suunnan-haku metsässä jotain vanhanaikaista ja jopa säälittävää? Miksi vaivata pollaa kartoilla, kompassilla ja maaston tarkkasilmäisellä "lukemisella; miiksi altistua harha-askelille, kun käytössä on vaivattomuudessaan vallankumoukselliset metritarkat satelliittinavigaatiosovellukset - eikä korpeen itse asiassa muutenkaan ole pakottavaa syytä ängetä?

Eräkansa on lihonut huoneenlämmössä ja käynyt itselleen myyttiseksi. Sekä keho että mieli kärsivät evoluutiossa osaksemme optimoidun ympäristön ja olotavan deprivaatiosta. Keräilijä-metsästäjän geenit janoavat pienintäkin viitettä luonnosta - tuuletusikkunaan ajautunutta koivunlehteä, kurkiauran kailotusta taivaalta, sateen jälkeistä hapekkuutta.

Sitten se tapahtuu: ihminen jättää rakennetun ympäristön taakseen. Miksi vasta nyt?, hän kysyy itseltään.

Korpimaa.

Pesä.

Kivet penkalla.

Arvoitus.

Eräs geologi - mukava ja maastokelpoinen mies - oli antanut vinkin. Korven keskellä olisi vanha metsittyvä takalaidun. Ja siellä jotain odottamatonta: ammoinen autonhylky, kaukana tiestä uinuva kummajainen. Se on nyt tarkoitus löytää.

Aukeaa ei vielä näy. Sen sijaan puron laitaa kävellessä tulee huomatuksi, että penkka on täynnä sammaloituneita kiviä. Ne on aikoinaan kammettu ylös purosta. Jääkylmässä vedessä on selkä vääränä äristy, koska puro on haluttu perata, muuttaa se ojaksi. Nyt kivet tahtovat takaisin veteen. Kulkija alkaa vääntää niitä irralleen ja vierittää niitä virtaan. Hän tekee sen laskematta kertoja, malttamatta lopettaa. Puro tuntuu heti muuttuvan. Sen soliseva ääni voimistuu. Vedenpinta rypistyy selvemmille uurteille, kuohahteleekin. Muuttunut on kulkijakin. Hänessä on äkkiä enemmän tilaa ja autereisuutta, vaikka paita tuntuu hikiseltä selkää vasten.

Suunnan löytäminen maastossa on useissa tapauksissa silkka välttämättömyys. Mutta puhtaan käytännöllisyyden ulkopuolella se on paljon muutakin. Suunnan löytänyt kokee kulkevansa kokonaisuudessa. Hän on sekä antautunut että orientoitunut; hänellä on perusteltu luottamus askeliinsa. Silloin kun suunnassa pysyminen vaatii jatkuvaa uudelleenarviointia, on todellisuus läsnä purevasti. Karaisten niin kuin samsara vain voi, se vaatii vastuunottoa ja skarppausta, mutta myös onnistuminen - sikäli kuin se tapahtuu - on alastoman voimakas kokemus. Siinä on hartautta, ylväyttä, henkiinjäämisen makua.

Vainun ja johdatuksen tuntemukset eivät ole tyystin vieraita metsämaata kulkevalle. Ylisukupolvisuus hänessä yltää omaa lajiakin taaemmaksi, faunan jaettuun alkusumuun. Mutta yhtä lailla voi raottua räppänöitä yksilöevoluution korkeimmille portaille; pilkahduksiin mielen aavasta potentiasta, jota sanat eivät voi lähestyä hajoamatta. Metsä on viisauden ja myötätunnon esiintymiselle otollinen ympäristö.

Viimein maisema avautuu. Hapan havumetsä vaihtuu hempeämmäksi, lehtomaiseksi. Haapojen, leppien ja koivujen holvisto hohtaa vapun valoa. Vallitsee kevätaspekti, toisin sanoen metsän pohjakerros on kukkaloistossa. Valkovuokkoiset ovat kunnaat, joilla se näkyy: metsäauto. Onpa se antiikkinen, kulkija ajattelee. Se on jo enemmän luontoa kuin autoa. Se tuntuu kuuluvan paikkaan, olevan sen täysivaltainen jäsen. Se herättää kunnioitusta.

Maaksi takaisin.

Hoppa mikä hoppa.

Ikkunakampi.

Ohjaamo.

Haavan kanssa.

Suuntana myötävirta.

Perusteellinen on kulkijan kyläily metsäauton luona. Mutta on hänen mielessään vielä toinenkin kuultu vinkki. Jossain lähistöllä sijaitsee lähde, jossa pitäisi oleman vanhoja ihmiskäden laatimia rakenteita ja joka olisi yhä hyvävetinen. Lähteet ovat metsänsilmiä, joita on syytä huomioida käynnillä. Onpa kulkijan vesipullokin jo tyhjänpuoleinen. Mutta missä lähde oikein sijaitsee?

Kulkija muistaa vain suuntaa-antavasti mitä kohtaa kartalla geologin sormi osoitti. Niin hän lähtee etenemään vanhojen sarkaurien rytmittämässä lehtipuuholvistossa. Norja laakso osoittautuu pitkäksi. Laidoilla tummistelee jylhää vanhaa kuusikkoa, jonka lattiaa peittää syvänvihreä sammalmatto. Korvella on monta märkää juottia, mitä epäillä lähteiköksi. Mutta mikään kohdista ei ole metsänsilmä.

Askeltaa kulkija pitkään, edestakaisinkin. Hän päättelee, vaistoaa, antaa jalkojen viedä. Välillä hän tuntee väsymystä ja ajattelee luovuttamista, mutta suurimman osan aikaa hän on eräänlaisen huolettoman valppauden tilassa, jopa onnellinen. Kenties lähteen löytääkseen pitää ihmisen olla sille jollain tapaa valmis.

Läpitalon huoneisto.

Kantokääpä.

Tuulenkaatojuurakon akkuna.

Niinipuu.

Lähteikköjen kasvi, kevätlinnunsilmä.

Legendat kertovat metsän johdattamista. Yksi heistä oli Ranskan rakastetuin kuningas, 1200-luvulla elänyt Ludvig yhdeksäs. Pyhäksi tituleerattu hallitsija auttoi kaiken ikänsä vähäväkisiä ja puolusti näiden oikeuksia. Jos lääninherroina toimineet ylimykset olivat tuominneet rangaistuksen tai veron talonpojalle, saattoi tämä - oli hän miten kurja tahansa - viedä tuomion kuninkaan tarkistettavaksi. Etenkin kesäisin tapasi kuningas istua metsässä tietyn tammen juurella. Vähäväkiset pelkäsivät vaistomaisesti linnoja, mutta metsään heidän oli helppo tulla ja tämän kuningas tiesi. Vanha tammi näki oikeamielisyyden tapahtuvan niin aamulla kuin vielä illalla. Spontaani virta kulki uomaa, joka oli yksittäistä minää laajempi.

Olemme aina menossa johonkin suuntaan. Pysähtymisen mahdollisuus - onko sellaista olemassa? Metsässä suuntaan-menon kokemus on konkreettisin mahdollinen. Suppakuopilla, mäntykankailla, lehtorinteillä, rämeillä on kaikilla oma tapansa ilmaista - ja kätkeä - suuntia. Kulkijan näkökulmasta ne ovat erottamattomia suunnan ideasta itsestään. Ne ovat suuntaa.

Kevätlinnunsilmien laaja kukkamatto ei jää huomaamatta. Kasvillisuuden lomassa kimaltelee vesi. Sitten metsä katsoo kulkijaa silmästä silmään. Lähde.

Lähellä lähdettä.

Pulppuaminen. Metsän silmä.

Täyttymys.

Kohdallaan. Kaikki.

(Kuvat ovat eteläisestä Sipoonkorvesta, kohteet geologi Antti Sallan vinkkaamia, retken ajankohta vappupäivä 2015).

Polkujen merkityksestä kirjoitimme syksyllä 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/10/polulla-mietteita-maaston-suonista.html

Historian sivuilta: Häsläreiden Imatra

"Diligenssi on reipasta vauhtia matkalla Rättijärveltä Imatralle. Lapsukaiset juoksevat perässä tarjoten jos jonkinlaista ostettavaa." (A. Baumannin piirros E. Kretschmannin matkakertomukseen "Bilder aus Finnland", Illustrirte Zeitung 16.4.1881.)

"Hello, friend! First time in Helsinki?"

Ihminen ei ole uskoa korviaan. Häntä häslätään autenttisen etelämaalaisesti omassa synnyinkaupungissaan Suomessa. Tämä on tapahtunut, kun hän on tiirannut Rautatientorin laidalla sijaitsevan Aleksis Kiven patsaan jalustaa. Ja sitähän kelpaa ihastella, kauniin punaista rapakivigraniittia, Vehmaan Uhlun "Balmoral Red":ia.

"Hello! Looking for something?", kuuluu edelleen ottomaanien oloisesta kööristä, jotka notkuu patsaan viereisillä penkeillä.

Ihminen päättää olla välittämättä häiriöstä. Hän kaivaa taskustaan luupin ja aloittaa antaumuksellisen sukelluksen kalimaasälvän ja savukvartsin muodostamaan kosmokseen.

"Hey, you there! Answer me!", painostaa häsläri, nyt jo hieman kiihtyneesti ja uhkaavasti. Hän on ilmeisen turhautunut siitä, ettei ihminen ole jo napannut hänen koukkuunsa.

Häslääminen merkitsee tungettelua; milloin lipevän kieroa, milloin avoimen aggressiivista, milloin yksinkertaisesti naurettavaa. Yleensä sen tavoitteena on rahansiirto häsläyksen kohteelta häslärille. Tapa on voimakkaasti kulttuurisidonnainen. Viimeksi sen uskoisi esiintyvän hillityn jäyhässä suomalaisessa - eihän markkinoiden helppoheikkikään sentään roiku mankuen kenenkään kintereillä. Aitoa häsläämistä kuitenkin löytyy Suomen historiasta. Paikallisena mutta ilmeisen kroonisena epidemiana sitä esiintyi 1800-luvun jälkipuoliskolla Imatralla.

"Minne tahansa kääntyykin, hyökkäävät kimppuun kokonaiset parvet lapsia, naisia ja ukkoja, jotka kaupittelevat veden eriskummallisiksi muovaamia kiviä, pahkurasauvoja, tuohivirsuja, marjoja ym. Tätä luvallista ja luvatonta liiketoimintaa he harjoittavat vielä tungettelevammin kuin kaikkien iilimatoisimmat ja tyrkyttelevimmät saksalaiset kauppamatkustajat. Ja he vaikeroivat ja vääntävät pienet rumat kasvonsa mitä säälittivämpiin ilmeisiin."

Näin raportoi Viktor Pettersson artikkelissa "En trip inom eget land" (Hufvudsstadsbladet 26.9.1885). Kun Imatrasta kuohuvasta koskesta oli kehkeytynyt maan tärkein nähtävyys, oli syntynyt myös ajoittain paljonkin puhuttava, kiusallinen ongelma: häsläys.

Näin siitä kertoo Sven Hirnin ja Erkki Markkasen kirja Tuhansien järvien maa - Suomen matkailun historia (Matkailun edistämiskeskus ja Suomen matkailuliitto, 1987):

"Paikallinen väestö ryhtyi innokkaasti kaupustelemaan matkamuistoja - ns. imatrankiviä ja lisäksi kaikenlaista rihkamaa - eikä kaihtanut suoranaista kerjäämistäkään. Tilanne koettiin häpeälliseksi. Pieniä kaupustelijoita oli kuljeksinut kosken rantamilla jo vanhan majatalon aikana, mutta tuskin häiriöksi asti. Diligenssiliikenteen käynnistyttyä rahvas havahtui huomaamaan, että matkailijat liikkuivat säännöllisen aikataulun mukaisesti parikymmentä virstaa pitkää maantiereittiä, jossa vaihdettiin hevosia ja siirryttiin ylämäissä vaunuista tienposkeen kävelemään. Otollisista väijytyspaikoista saattoi iskeä uhrien kimppuun, eikä heille suotu rauhaa. Tytötkin juoksivat vaunujen rinnalla uupumukseen tuupertumaisillaan."

Imatran maine paikkana, jossa matkalaisia häslättiin kuin Roomassa ikään, levisi ulkomaita myöten; kävihän koskea ihailemassa runsaasti vierasmaalaisia turisteja. Suomalaisissa touhu herätti raivostusta ja sille vaadittiin loppua monissa palavasanaisissa lehtikirjoituksissa. Viranomaiset nostivat syytteitä joitakin häsläreitä vastaan, mutta ilmeisen heikolla pelotevaikutuksella. Valtionhotellin ympäristöön nousi kieltotauluja ja vartijat olivat kovaotteisia. Hotelli alkoi myydä sisätiloissa ja kiinteällä hinnalla samoja myyntiartikkeleita kuin häslärit, mutta sekään ei kokonaan kitkenyt häiritsevää kaupustelua Imatralle johtavan maantien laidoilla.

"Vastaavaa kiusallista aloitteellisuutta ei havaittu riesana missään muualla, lukuun ottamatta Aavasaksan päälle käyviä vierailijoitten nimikirjoituksia uutterasti kiveen naputtelevia rahvaanmiehiä. Tämä omalaatuinen elinkeino tunnettiin hyvin myös Imatran kivikkoisilla rantatöyräillä", mainitsee matkailuhistoriikki.

Ja mitenkä tilanne päättyy Aleksis Kiven patsaalla?

Häirityn ihmisen täytyy keskeyttää Balmoral Redin tarkastelu. Hän sadattelee ääneen, että on se nyt helvetti, ettei tässä voi rauhassa tsiigata juttuja.

"Tsiigata?", toistaa häsläri hölmistyneesti. "Sa olla Stadin kundi. Okei, hyva-hyva. Sorry."

Adiós, Fastholma

Yli sata vuotta ehti Fastholma seistä sijoillaan.

Teknokraattinen vinkkeli maailmaan on terävä ja kapea. Steriilinä ja mekaanisena se ei kuule, näe, haista, maista eikä tunne ilmiömaailman vivahteikasta sinfoniaa. Sen vähän minkä se siitä pystyy havaitsemaan, asettaa se yksiulotteiseen hyöty- ja riskianalyysiin. Missä se kohtaa hallitsemattomuutta, ryhtyy se automaattisesti neutralisoimaan sitä.

Eräs esimerkki teknokraattisesta offensiivista nähtiin tiistaina 10.3.2015, kun Helsingin kaupunki purki Herttoniemen Fastholman vallatun huvilan. Doosan-hullujussi päästettiin irti välittömästi sen jälkeen kun sloganilla Squat Mummola toimineet talonvaltaajat - joista toki voi olla montaa mieltä - oli pakattu maijoihin. Seuraavana päivänä kaupunginvaltuustossa kävi parku potentiaalisen asukastalon äkkipikaisesta tuhoamisesta. Jälkipyykki jatkuu, mutta mitäpä se auttaa, kun maito on jo maassa.

Vielä hetki sitten eräät toiveikkaat - Fastholman kesähuvila ry, Herttoniemi-seura, Lasten ja nuorten puutarhayhdistys ja Hukkatila Oy - olivat nähneet huvilan ja sen puutarhan oivana paikkana "kesäkahvilalle, yhteisviljelmille, hedelmätarhalle, saunalle, kaupunkilaisten kesäpaikaksi, juhla-, kokous- ja työtilaksi, treenipaikaksi, taidegalleriaksi sekä lasten ja nuorten ryhmien retkikohteeksi".

Fastholman purkaminen kustansi veronmaksajille rapiat 70 donaa. Tästä ei ole tarvis sanoa enempää, sillä johtopäätökset ovat liiankin ilmeiset jokaiselle ajattelevalle ihmiselle.

Esoteerisen maantieteen koulu vieraili Fastholman huvilalla keväällä 2011, kun siinä vielä asui antropologi Jöns Carlson. Lämminhenkistä ja syvämietteistä visiittiä varjosti jo huoli talon kohtalosta; kaupunki oli päättänyt irtisanoa vuokrasopimuksen. Säälittä ruhjotun talovanhuksen muistolle jaamme nyt kyseisenä huhtikuisena iltana otetut kuvat.

Fastholman huvila oli rakennettu noin vuonna 1910. Perimätiedon mukaan sen pystyhirret olivat peräisin Hakaniemen Ympyrätalon kohdalla sijainneesta talosta. Talossa asui aikoinaan Sörnäisten vankilan vartija, joka souti duuniinsa Vanhankaupunginlahden ylitse. Kaupungin omistukseen talo päätyi Lohikosken suvulta 1980-luvulla.

Ruovikoituneen lahden rannalla seisoi rujo piharakennus, kai jonkinlainen tallin ja venevajan yhdistelmä. Perifeerinen tunnelma oli Helsingin oloissa poikkeuksellisen voimakas.

Rouhea oli klapiliiterikin.

Iltarusko 26.4.2011.

Helsingin kaupunki on aiemminkin antanut ymmärtää, että se kokee riesaksi omistamansa vanhat puutalot. Sivuseikaksi virkamiesvallalle jää se fakta, että kyseessä on kaupunkilaisten yhteinen omaisuus ja rakennusperintö. Niin oli tässäkin tapauksessa, vaikka Fastholman syrjäinen ja kätköisä niemi lienee jäänyt noin 99 prosentille helsinkiläisistä tuntemattomaksi. Nyt se on pitkälle tulevaisuuteen tunnettu - mekanistisen pikkusieluisuuden muistomerkkinä.

Metsänvartijan mökin hyvästelimme Kalliossa elokuussa 2013:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/metsanvartijan-mokkia-hyvastelemassa.html

Haaskuun goljatteja: Puntarikosken ja Kimolan uittokanavat

Pihtileuat seisovat, suvi havisee.

Fossiilisten polttoaineiden räjähdyksenomainen yltäkylläisyys on pyörittänyt maailmaamme muutaman perättäisen ihmisiän. Kyllin kauan, että tuo silmänräpähdys tuntuu jo ainaisuudelta. Olemme voineet viuhtoa ympäriinsä kulloisenkin kuningasajatuksen mukaan, seurata mielihaluja ajokoiran vimmalla ja todella muuttaa merkittävästi planeettaa.

Halpa energia ei ole rohkaissut suunnitteluun, sitoutumiseen tai pitkänäköisyyteen. Pikemminkin tuntuu olleen niin päin, että fossiiliset ovat vieneet meidän vikistessä.

Rohmuamisen ja kulutuksen sykli on kiihtynyt niin nopeaksi, että se on rikkonut kirjoittamattoman soveliaisuuden. Rikoksentekijää kalvava tunne on painettu syrjään. Mutta siellä se on, katso sisällesi. Ja ulos: kituliaisiin rämeisiin, jotka käännettiin ylösalaisin miljoonia vuosia sitten eläneiden planktonien voimalla; kerrostalojen ja liikenneramppien mattoon, jota kollektiivinen paisumuksemme ja levottomuutemme edellyttää; hammastahnan hintaisten massalentojen pyörryttäviin jonoihin; metsäautoteiden eksyttävään hiussuonistoon peruskartalla; kiinalaisen katinkullan kimallukseen lähimmässä tarjoushallissa.

Kulutuksen väistämättömänä vastaparina pois heittämisen, hylkäämisen kehä on kiihtynyt ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömään vauhtiin ja mittakaavaan. Jos uusi käyttöesine päätyy jätteeksi keskimäärin muutamassa vuodessa, on odotettavissa oleva elinikä jättimäisiä luonnonvararesursseja vaativilla laitoksilla pääsääntöisesti muutama vuosikymmen.

Tässä kuvamatkassa palataan viime kesään, auringon ja veden läheisyyteen. Käymme kahdella kauniilla uittokanavalla: Pohjois-Kymenlaakson Kimolan kanavalla ja Pohjois-Karjalan Puntarikosken kanavalla. Niissä molemmissa näemme mahtavat rakennelmat, joiden ohitse aika ajoi pian. Jäljelle jäivät nippunosturien luurankosormet. Ja linnunlaulu, joka oli paikalla jo ennen niitä.

Konnijärven ja Pyhäjärven yhdistävä Kimolan kanava on seitsemän kilometriä pitkä. Sen rakentamisella lyhennettiin uittomatkaa Päijänteeltä Kymijoen varren tuotantolaitoksiin vajaa 30 kilometriä. Tukeilla oli hoppu, valtio tuki kehitystä.

Vesistöjen välisen vedenpinnan korkeuseron tasaamiseksi tehtiin 12 metriä korkea pato. Ja nosturi siirtämään tukit sen yli.

Tie- ja vesirakennushallituksen tilaama luomus valmistui 1962-66 ja kaikki oli valmista tukinuitolle 1969. Uitto päättyi vuosituhannen taitteessa.

Nostureissa on valtavan teknohyönteisen fiilistä.

Vanhalla löhiöostarilla arvovaltaisen pankin entinen liiketila voi saada uusiokäytön kirpputorina. Mitä uusiokäyttöä on seisautetulla kanavalla, jonka läpi edes veneliikenne ei ole mahdollinen? Sen luona mainitaan järjestettävän onkikilpailuja.

Nostokapasiteettia piisasi tässä ammattiylpeydellä valmistetussa laitteessa.

Vaikka tarra hapertuu ja häilyy pois, on rakennelmaa hallinnoiva uittoyhdistys yhä hengissä. Se sanoo sulkeneensa kanavan toistaiseksi. Viitisentoista vuotta kestänyt toistaisuus on jäänyt soimaan ilmaan kuin urkuaarian viimeinen sointu katedraalin korkeuksiin.

Konehuoneen vaijereita.

Konsulttiyhtiö Pöyry on suositellut runsaan kahdeksan miljoonan euron hanketta, jossa kanava muutettaisiin matkailuliikennettä palvelemaan. Sillä piristettäisiin - niin on perusteltu - muun muassa rantarakentamista. Nyt mökkiläisten veneet kohtaavat padolla umpikujan.

Kopista on voinut tarkkailla tukkien heivausta alavirtaan.

Maantien alittava tunneli.

Toimettomuuden komeutta.

Aina niin armelias ruoste.

Sähkökaappi on kelvannut linnunpesäksi.

Hylätty tielinjaus kanavan kupeella.

Kanavanäkymä idän suuntaan.

Tukkijuna Heinolan sillalla. Selitys kanavan hylkäämiselle?

Olemme siirtyneet Puntarikoskelle.

Höytiäinen on iso, yhä 280 neliökilometriä laaja järvi. Ammoin 1800-luvulla paikalliset isännät keksivät, että suurta järveä sopisi laskea jotta saataisiin lisää heinämaita karjataloudelle. Höytiäisen kanavaa alettiin kaivaa 1854. Viisi vuotta heiluivat lapiot, kunnes eräänä elokuisena päivänä järvi murtautui hallitsemattomasti keskeneräisen kanavaan. Parin viikon raamatullinen vuoksi laantui vasta, kun itselleen tietä syönyt virtaus iski hampaansa massiiviseen kalliokynnykseen. Järven pinta putosi melkein kymmenen metriä.

Puntarikosken voimalan uittoränni nippunostureineen valmistui 1958. Toiminta lakkasi 1976.

Mykistävää kalustoa.

Allas oli noin metriä vaille piripintaan täynnä, toisin sanoen Höytiäisen pinnankorkeuden mukaisesti.

Käsisaippuasäiliön tyyliä.

Konehuone.

Kanavan viehkeyttä.

Valmetin Rautapohjan tehtaalta tämäkin, tosin nostovoimaa "vain" 17 tonnia.

"Modern and modest", 1950-luvun pelkistetyn tyylikästä asiallisuutta.

Näkymä padon suuntaan.

Puntarikosken alue on muuttunut sitten 1970-luvun. Kyläyhdistyksen mukaan talot ovat nyt puun sijaan usein tiilestä, pellot metsitetty ja maatalouseläimet vaihtuneet lemmikeiksi. Lienee niin, että uittokanava nippurinostureineen on punaposkisemman ja habamman maailman jäänne.

Rooman valtakunnan akveduktit toimivat tuhat vuotta ja niitä on yhä voitu ottaa kunnostamalla käyttöön. Millaisia ovat oman aikamme elinkaaret? Kuinka pitkälle näemme? Voiko mitään valmistaa edes viisikymmenesosalla siitä perspektiivistä, mikä länsimaisella sivilisaatiolla oli ihanteiden täyttämässä nuoruudessaan?

Säihkyvät säikeet: Helsingin vanhan latukartan kirvoittamaa

Vuoden 1959 Helsingin latukartta. Tuolloin oli tarjolla esimerkiksi yhtenäinen latuyhteys Pasilasta Solvallaan, noin 38 kilometriä suuntaansa. Kartan kääntöpuolella on kuvattu latuverkosto Espoon osalta.

Uutisoitiin, että Helsinki lopettaa koulujen väliset urheiluskabat. Tilalle tulee kilpailua kännykkäpeleissä.

Aivojen hermoyhteydet kehittyvät nousevalla sukupolvella uudenlaisiksi. Plastisena elimenä aivot mukautuvat ulkomaailman lisääntyvään informaatiosyöttöön. Syntyvästä uudesta ihmistyypistä tiedetään sen verran, että se reagoi nopeasti ja vaihtaa jatkuvasti fokusta. Se leikkaa huomion useaan siivuun lähes samanaikaisesti ja turhautuu impulssivirran suvannoissa. Millainen uusi ihmistyyppi on kehityskaarensa huipulla, sen kertovat vasta tulevat vuosikymmenet. Kännykkäpelit ovat joka tapauksessa sellaista mentaalista ruokaa, jota se haluaa kasvaakseen. Ja urheilukisoja ja kännykkäpelejä yhdistää ainakin kilpailuvietti.

Ainoa urheilukilpailu mihin allekirjoittanut on itse tullut osallistuneeksi oli monen koulun välinen hiihtokisa. Se käytiin joskus 1970-80 -luvun taitteessa Vesalan ja Mellunkylän välisellä soisella ja metsäisellä alueella, johon myöhemmin kohosi kaupunginosa nimeltä Länsimäki. Numerolaput olivat kaulassa ja ilmapiiri vakava kunnian puolueellisen viitan varjossa. Tiedä sitten, miten moiseen tilanteeseen tuli jouduttua, koska kisoihin koottiin liikkujien eliittiä, vauhkon hirven lailla rynnistäviä atleetteja. Verkkaiseen tunnelmointiin jo snadina mieltynyt kertojanne ei muista sijoittumistaan, mutta se oli epäilemättä jostain häntäpäästä.

Muisto hiihtokisasta on huvittava unenkaltaisessa hämäryydessään. Se nousi, kun käteen sattui pari karttaa Helsingin ammoisesta latuverkostosta.

Kartat vievät kauas kännykkäpeleistä. Eri maailmankauteen, aina 1950-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Suomessa oli ehkä pari huoneen kokoista tietokonetta. Helsingissä oli kunnon kaupungin tavoin nokista ja rosoista, niin kronikat kertovat, mutta vastapainoksi luksukseen asti luonnonympäristöä. Sen villi kosketuspinta hamusi kaupunkia heti raitiokiskon päässä. Talven tullen säihkyvät ladut avasivat periferian oven. Taianomaisesti ne lennättivät ihmisen halki sankkojen metsien, viehkeiden hakamaiden ja laajojen peltojen. Ylitse upottavien rämeiden, tummakuusisten lähteikköjen ja ruovikkoisten sisälahtien ne veivät - taa kalliojyrkänteiden ja harjujen, horisonttiin.

On syytä huomata, ettei tuolloin ollut olemassa erityisiä ulkoilutieverkostoja, jotka olisivat sulan maan aikana houkutelleet tallustelijoiden suuria joukkoja Stadin tiheäharsoiselle ulkokehälle. Tykkiteiden, kaatopaikkojen, lehmälaumojen, kuralammikoiden ja haulikkoa heiluttavien jyväjemmareiden takana levisi vihreä autenttinen laajuus. Harva sen kunnolla tunsi. Se vaati löytäjältään vihkiymyksen. Talvi myönsi tuon vihkimyksen kollegoitaan helpommin.

Toki talvi kisailutti ihmistä myös keskellä kaupunkia. Posket ovat punaisimmat ja nenät räkäisimmät talvella. Kirjailija Toivo Pekkasen sanoin: "Pohjolan ihminen ei tunne itseään koskaan niin reippaaksi kuin talvella pakkassäillä ulkona liikkuessaan. Talvi on hänen vuodenaikansa, hänen elämänsä oikea kehys. Talvella hänen voimansa ja arvonsa punnitaan."

Katsokaamme karttaa vuodelta 1959. Siitä on kokokuva artikkelin ylälaidassa.

Pasilassa ja Laaksossa huomaamme hiihtomajat, puhumattakaan kaukaisemmista alueista. Mustikkakeittoa ja lieden lämpöä tarjoavien huoltoasemien verkosto on ollut inhimillinen edellytys sille, että ihmisiä on voitu lähettää sokaisevan valkeisiin etäisyyksiin. Pasilan asemalta on ollut varmasti juhlavaa asettua ladulle, joka vei Taivaskallion, Pikkukosken, Viikin ja Paukkulan (Malmin ampumarata) kautta aina etäällä Westerkullan kartanon takana sijainneeseen Leirikallioon (aikoja sitten tyhjiin kadonneeseen lomakylään). Sieltä saattoi palata - jos lumimyrskyiltä ja eksymisiltä selvisi - Mellunkylän, Vartiokylän ja Herttoniemen kautta Kulosaaren kartanolle. Tällöin takana oli noin 32 kilometrin kierros. Jos pimeä ehti yllättää, oli se oikeasti pimeää - ja Linnunradan timanttiharso ja kuutamoiden kylmä palo matkan seuralainen.

Lisää huomioita seuraavissa kuvateksteissä.

Vartiokylään on merkitty hiihtomaja, josta ainakaan allekirjoittanut ei ole kuullut. Jos tarkoitus on ollut osoittaa Kontionmajaa, on merkintä pahasti poissa kohdaltaan.

Pikkulatuja kantakaupungin länsilaidalla. Myös aivan keskustassa saatettiin yhä hiihtää, katoavana muistumana käytännössä autottomilta lähivuosikymmeniltä. Huomattakoon, että vielä 1920-30 -luvuilla esimerkiksi Simonkatu tiedettiin hyväksi kelkkamäeksi, jota pitkin lasketeltiin Heikinkadun (Mannerheimintie) yli Rautatieasemalle.

Laajasalossa on oma 7,5 kilometrin latunsa. Huomionarvoista on, ettei öljysataman aluetta oltu suljettu hiihtämiseltä vaan latu tekee teollisuusaluekierroksen.

Tämä latukartta on vuodelta 1955.

Pukinmäen hyppyrimäki on merkitty villasukan kaltaisella symbolilla. Hyndan vaikuttava lahoraunio näkyi Kehä I:lle 1980-luvulle saakka.

Lauttasaaresta on voinut suunnata Mankkaalle ja siellä Kilon turvepehkusuolle, jolla oli turvepehkutehdas kapearaiteisen rautatien kera ja myöhemmin väkirikas irtolaiskylä. Latu jatkui sieltä edelleen kymmeniä kilometrejä maaseutu-Espoon iltaruskossa polveillen.

Myös Kallioon ja Vallilaan on merkitty hyppyrimäet. Katkoviivat ovat niin sanottuja koululaislatuja.

Lisää kadonneita hyppyrimäkiä...

... ja vielä yksi. Kaivarissa.

Keskuspuisto oli tuolloin nykyistä paljon pulskempi keskiosiltaan. Maunulan hyppyrimäki kummastuttaa kartasta (1959) puuttumisellaan.

Aluehengeltään Helsinki eli kultakauttaan 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen kaupungin ilme ja luonne ovat pääpiirteissään degeneroituneet, prosessin ajajana - Waltarin sanoin - "kehityksen sokea pakko". Katsaus menneisiin hiihtomahdollisuuksiin ei hälvennä näkemystä. Lähiluonnon ja muun vapaan tilan jatkuva huvennuttaminen metropoliutopian suihin näyttäytyy entistä kestämättömämpänä heijastuessaan menneisyyden peilipintaa vasten. Se uhraus ei voi mitenkään tuottaa arvoltaan vastaavaa määrää onnellisuutta, kukoistusta ja hyvinvointia.

Yhä pääkaupungissa on kuitenkin hienoa, vahvaa ja kannattelevaa ympäristöä. Siivu siellä, siivu täällä. Ne siivut ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Jopa kännykkäpeli voi olla kompassi niiden löytämiseen, jos niin halutaan. Metodistahan on kyse - ja voi sitä, joka tekee siitä itsetarkoituksen.

Helsingin latukartan 1959 kääntöpuolta eli Espoon latukarttaa toivoi lukija näytille. Tässäpä vielä tämä.

Lisää hiihtoaiheista nostalgointia:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/03/kansanhiihto-kun-suksittiin-suurin.html

Stadin hyndat ennen ja nyt:

http://www.kotikaupunkipolut.fi/hyddat/kartta/