Pyryä ne odottivat: ensilumen retki Sipoosta Kytäjälle

Ulos portista - joutuisaan, sillä jo yö saapuu.

Ensimmäinen valkoinen lumi marraskuussa on aivan kuin päivänsäde kajanteesta aikaisemmin syksyllä. Silloin visertää pulmunen, silloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli. - Z. Topelius

Neljänneksen sai vuorokaudesta päivä. Mutta valoa - ominta olemustaan - se ei saanut oikein tinkaamallakaan. Ylleen joutui päivä ottamaan harmaan viitan, tiuhakuteisen hupun. Muistoissa - kuin toisessa maailmassa - oli kesä ja sen valtamerellinen kirkkautta. Nyt käskyjä antoi kuningas talvi. Se ei ole tunnettu kompromissien tekijä toisin kuin siirtymäjaksojen provinssiruhtinaat kevät ja syksy.

Ryhmä tiesi, että jossain Suomenlahdella lähestyi sakeana möyrivä, tuulta puhkuva säärintama. Sääkartan mukaan se oli tuova muassaan Atlantilta kohottamaansa kosteutta, kylmän raskaan vesisateen. Martaan tummia metsiä vasten piirtyi kuitenkin valkeita viiruja. Kohta maaston hennot juonteet astuivat esiin. Sitten ne kätkeytyivät.

Vuorokauden neljänneksen päättyessä oli tullut valkeaa. Samalla ryhmä oli kulkenut Sipoosta Tuusulan ja Rajamäen kautta Hyvinkään Kytäjälle.

Ihmeet ovat usein pieniä vuodenkierron syvimmällä syrjällä. Mutta jokainen askel voi olla palkitseva. Eritoten kun jotain äkkiseltään vähäpätöisenä tai puutteellisena pidettävää katsotaan ja koetaan arvostuksen hehku sydänalassa. Ulkoisen ja sisäisen puntarissa on jälkimmäinen lopulta painavampi, jopa väistämättä.

"Ymmärrys ei ammena lakejaan luonnosta, vaan säätää ne sille", sanoi suuri köngsbergiläinen, satulasepän poika Immanuel Kant.

Matkaan:

Sipoosta kävi supina. Brobölen kulmakunnan Storbergetillä - vanhalta kirkolta 1,8 km kaakkoon - oli sijaitseva jotain kummaa metsäisellä vuorella.

Kavuttiin, koluttiin, kunnes se havaittiin: kivirakennelma.

Museoviraston kohdekortiston kertomaa: "Tarinan mukaan paikkakunnalla asunut omituinen Gustav-niminen mies, joka oli jossain määrin uskonnollinen, olisi rakentanut kivikehän kirkokseen ja saarnannut sieltä."

Romantic Geographic Societyn tutkimusasiamies Kivi tarkastelee kohdetta. "Mjaa", hän sanoo - ja mittailee vielä toisen kierroksen kivikasan ympäri.

Kivikarsina, siis outo tyypiltään. Ehkä ammoin haudanryöstäjät avasivat röykkiöhaudan ja saarnamies Gustav jatkoi työtä uskon voimalla. Tosin sijainti suhteessa muinaiseen merenpinnantasoon ei puolla käsitystä pronssikautisesta haudasta.

Ehkä Gustav istui kirkkonsa kivisellä valtaistuimella saarnojensa aiheita odotellessaan?

Rakennelmassa on selvä oviaukko.

Stemu on todistanut, vaan ei puhu eikä pukahda.

Muutaman kymmenen metrin päässä putoaa vaikuttava jyrkänne. Se avaa näköalan aina Sipoonjoen laaksoon.

Mysteeri saa pysyä mysteerinä, Adjö sitten, Gustav.

Sattumoisin Storbergetin juurella on salaperäisen Odd Fellow -veljeskunnan looshi. Järjestön symbolissa on kolmilenkkinen ketju, jonka kerrotaan symboloivan ystävyyttä, rakkautta ja totuutta.

Tuntia paria myöhemmin Tuusulassa on valkoista ja hongalla sinivalkokaulus. Yle Uutisten lanseeraaman sotahistoriallisten kohteiden keruukartan mukaan näillä kunnailla pitäisi sijaita tsaariarmeijan peruja oleva "rämettynyt hautausmaa".

Paraatimaisen juhlava on vanha kuusikko, jota leikkaavat pitkät linjat.

Vainajien jäänteet on kaivettu ylös ja siirretty - näin saattoi hetkisen luulla metsäpohjaa viipaloivia kaivantoja katsoessaan.

Kun hiekkamaa muuttuu korpimaiseksi suurenevat ja salaperäistyvät myös kaivannot.

Lipputanko on ollut mahtava, mutta aikaa sekään ei kestänyt.

Pyry liehuaa hylätyllä ampuradalla keskipäivän hämäryydessä. Matalapilvisen kaamospäivän koko karuus ja kauneus on läsnä.

Massiivinen kivijalusta voisi olla tykistön mittausinstrumentin vakioitu jalusta? Tuskin kuitenkaan, koska parinkymmenen metrin päässä on samanlainen.

Myöhemmin selviää, että alueella todella on metsittynyt sotilashautausmaa muutamine yhä jäljellä olevine hautakivineen ja -risteineen. Kyseinen 1850-luvulta 1900-luvun alkuun toiminut venäläinen ortodoksikalmisto sijaitsee joitakin satoja metrejä haravoimamme alueen ulkopuolella. Palaamme toiste, kenties.

On tultu Rajamäelle. Sinne Oy Alkoholiliike Ab rakennutti kirkon, joka vihittiin käyttöön marraskuussa 1938.

Oy Alkoholiliike Ab mainosti talvisodan molotovincocktailien korkeissa valmistuspaikkakuntaa eli Rajamäkeä. Cocktailien katkeruudesta perinjuurin harmistunut itänaapuri alkoi pian pommittaa pientä teollisuustaajamaa. Tehdas osti talvisodan aikana kaksi 40 mm:n Bofors-tykkiä. Välirauhan se ymmärsi oikein väliaikaiseksi, sillä silloin rakennettiin tykeille kaksi tornia.

Maastoväritys ei kävisi viidakkoon, mutta istuu pohjoisen männikön jurouteen.

Pyöristetyt muodot ovat jotenkin keskiaikaisia, mutta toki funktionaalisia paineaaltojen ja sirpaleiden kannalta.

Suomessa nämä ovat poikkeuksellisia ilmestyksiä. Samantyylisiä it-torneja massiivisemmassa koossa harrastettiin Saksan suurkaupungeissa.

Oviaukkojen teräskalterit on lukituksen sijasta hitsattu kiinni. Joku on päättänyt, että torneihin ei enää milloinkaan mentäisi. Näin ei ollut käydessämme täällä viimeksi joulukuussa 2009.

Kohti korkeutta.

Tornien välittömässä läheisyydessä on viitteitä toisesta, kevytrakenteisesta tornista. Ehkä sieltä ilmavalvontalotat huiskuttelivat betonitornien miehistöille kahvittelukutsuja.

Matka jatkuu. Hyvinkään Kytäjäjärven pohjoispuolella kulkee unhoittunut maantie, jonka kerran tärkeään risteykseen on tässä saavuttu.

Maantien laidalla kulkee toinen tie? Ei vaan kapearaiteisen Hyvinkää-Karkkila -rautatien penkka. Vuonna 1912 avatulla radalla oli 25 km/h nopeusrajoitus. Koko 44 kilometrin matkaa tehtiin pysähdyksineen 2 tuntia 48 minuuttia. Miten levoton nykyihminen kestäisi tällaisen etanoinnin, jos iPadikin olisi otettu pois?

Suolijärveltä Kytäjäjärveen laskeva virta on valjastettu sähkövoimalalle.

Ratalinjan laidalla olevaa taloa voisi luulla asemaksi, mutta sen kerrotaan olleen viinatehdas.

Kivijalkamyymälä on tyhjä.

Omalla niemellään häämöttää kartano.

Kartano isännöi aikoinaan Suomen suurinta maatilaa (yli 10 000 hehtaaria).

Autioituneesta päärakennuksesta on revitty päällisverhoilu ja talo tullaan todennäköisesti lähitulevaisuudessa purkamaan omistajansa toiveen mukaisesti. Tosiaan, maailmassa on taloja, joita ilman olisi parempi - ja Kytäjän kartano tuntuisi olevan yksi näistä. Palaamme asiaan kohta.

Kuistilta on katsottu järveä sen tuhansissa ilmeissä.

Maaperä ei jaksanut kantaa mahtavaa teräsruukkua.

Joskus jokin ihmisteko on niin voimakas - niin kerrotaan esimerkiksi vanhoissa intialaislegendoissa - että itse maa tulee sen todistajaksi. Lienee näin ollen myös tekoja, joihin maa reagoi kauhistuksella. Näin todetaan muun muassa alkuvoimaisessa R&B-biisissä One Night of Sin, jonka Elvis Presley levytti 1957 ja joka arveluttavuutensa vuoksi sinetöitiin holveihin aina hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan.

One night of sin

Is what I'm now paying for
The things I did and I saw
Would make the earth stand still

Valkeus on armollinen.

Kartanon historia juontaa ainakin 1500-luvulle, jolloin isäntä oli Suomen käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tott. Ohikiitävää oli sekin valta: Tott joutui Juhana III:n epäsuosioon ja menetti kaikki virat ja läänitykset.

Hiljenneeseen puutarhaan voi hämärällä eksyä kuusi- eli täpläpeuroja. Niillä on kolme populaatiota Suomessa, joista yksi Kytäjällä.

Pari kolme peuraa nähtiinkin, mutta ne loikkasivat samantien lipettiin. Pihaa vartioiva jalopeura olisi kai ne muutoin hotkaissut.

Rakennus on kokonaistaideteos.

Laudat ovien edessä - syystä.

Ainakin vanhemmalle polvelle Kytäjä-nimi on samanlainen käsite kuin Bodom. Nimessä on valottomuutta niin kuin marraskuussa tai talvipäivänseisauksessa.

Kytäjän kartanossa tai sen mailla on tehty vähintään neljä murhaa ja kolme itsemurhaa. Viimeisin veriteko tapahtui vuonna 2003, kun mustasukkaisuushulluuteen langennut työntekijä ampui intohimonsa kohteen. Vuoden 1972 kolmoismurha - jonka tapahtumakulkua emme nyt toista - on tekosista kuuluisin.

"Kartanolla on jokin kumma kirous. Taas tulee yksi kummitus lisää. Tuntuu ihmeelliseltä, että näillä nurkilla tapahtuu", avautui tuoreinta henkirikosta tutkiva Hyvinkään poliisin rikosylikomisario Ilta-Sanomissa (28.7.2003).

Kirous ja kummitukset?

"On vain olemassa paikkoja, joihin huono onni, ja väkivaltaiset kuolemantapaukset keskittyvät. Me emme ehkä koskaan ymmärrä mistä tämä johtuu, mutta toivottavasti vaistomme varoittaa meitä sellaiseen eksymästä", todettiin Kytäjän tapauksia käsittelevässä Sinikiven artikkelissa.

http://www.sinikivi.com/sinikiven-paakirjoitukset/231-kytajan-kirous

Sininen hetki: sen rauhan viitta ja viileä viisaus.

Sinisen hetken kanssa yhtä on tämä rakennus.

Hallintorakennuksen jämäkkää asiallisuutta.

Poissa-oloon luiskahtanut toimeliaisuus, konekirjoituksen pauke, kolahtelevat ovet, paljastetut päät.

Mahtia haki tyylillään konttorin sisäänkäynti.

Hämärän triumfi, aika vetäytyä kamiinan kupeeseen.

Neljänneksen vuorokaudesta, sen siis sai päivä-poloinen. Mutta tänään, juuri tänään on pimeyden lakipiste jälleen kerran jäävä taakse - ja rinne viettää valoisiin koivikoihin, kurjenmiekkoihin, mehiläisiin, lyhenevien varjojen uuteen ja ikiaikaiseen uneen.

Talven valoa tunnustelimme myös 2009:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/11/talven-valoa.html

Auringonlaskun jälkeen - eräs miete yöstä ja pimeydestä

Yö - kesäinen sellainen - on hetkeksi saatu valokeilaan juomalasissa poseeraavan jaspisyökkösen hahmossa. Yöllä on ruhtinaan viitta, joka on vihreä kultakoristein.

Vuodenkierrossa on koittanut syvän hämärän aika, öiden ylivaltius.

Pimeys vaikuttaa ihmismieleen paitsi suoraan elimistön sisäisen kellon kautta, myös kokemusmaailman välityksellä. Yksi merkittävä kokemuksen kenttä on se miten näemme ja tunnemme alueet, maisemat, paikat ja kohdat. Kokemus on hämärässä ja pimeällä tyystin erilainen kuin päivänvalossa.

Nouskaamme jollekin näköalapaikalle ja seuratkaamme maiseman hämärtymistä auringonlaskun hetkillä. Huomaamme, että hämärtymisen ensivaiheessa sävyt paikoin voimistuvat, mutta mailleen painuvan päivän hautajaishehku on lyhyt. Nopeasti maisema värit alkavat haipua. Kirkkaalla säällä taivaan vaaleuden ja maan tummuuden kontrasti kasvaa ennen pimeyttä suureksi. Pilvisellä säällä maiseman eri osat kääriytyvät kaikenkattavaan hämyyn, josta valo vaivihkaa hiipii pois.

Talot ja muut rakenteet käyvät hämärässä pehmeiksi, vähemmän kulmikkaiksi. Jos ne ovat vaaleita, häilyvät ne läikkänä yössäkin. Ne kertovat itsestään aivan muita tarinoita kuin päivällä. Rakennetun ympäristön hiljaiseen tietoon avautuu uusia ovia. Vastaavaa tapahtuu metsän sylissä. Tuntemattomuuden katedraalissa soivat laulut, joiden sanat ovat harvat mutta viisaat. Satuja ovat tarinat yön, mutta merkityksellisiä sellaisia.

Pimeän voittaessa hämärän sammuu yksityiskohta yksityiskohdalta nähty maailma. Se tuntuu sulautuvan siihen alkumustuuteen, josta se ammoin ilmaantui. Silti kun silmät tottuvat, näkevät ne paljon pimeälläkin. Tätä pääsee valaistussa nykyajan yössä harvemmin kokemaan. Kirkkainkaan keinovalo ei voita yötä; se merkitsee vain hysteeristä pakoyritystä tilanteessa, jossa pako ei ole mahdollinen eikä siihen ole aihetta.

Oli aika, jolloin ihminen ajatteli, että yöllä tuonen voimat saavat maan haltuunsa. Kun näin on, erilaisten rajantakaisten henkien valtakunta alkaa jo omalta pihalta; viimein aamunsarastuksella valta siirtyy takaisin tämänpuoliselle elämälle. Todellisuudella on rytminsä, ihmisellä sille selityksensä. Kun ihminen on tarpeeksi tunnustellut jotain asiaa, on hän usein kiteyttänyt sen arkkityypiksi. Yö ja kuolema ovat sisaruksia arkkityyppien galleriassa. Yö on myös elämä - siemen vaatii itääkseen pimeyttä.

Runosuoni Charles Baudelaire hahmotti pimeän vaikutusta runossa Illan hämärä:

"Yö! viillyttävä pimeys! olet minulle sisäisen juhlan alkamismerkki, olet vapautus ahdistuksesta! Tasankojen yksinäisyydessä, pääkaupungin kivilabyrinteissä, te tähtien tuike, lyhtyjen syttyminen, olette Vapauden jumalattaren ilotulitus!"

Monet iltavirkut ja yökyöpelit tunnistavat tunteen: myöhään illalla mieli lähtee viimein lentoon, vapautuu päivän raskaudesta ja banaaleista rutiineista. Hajaannus muuttuu uppoutuvaksi keskittyneisyydeksi, myötäelämisen kyky ja luovuus nousevat. Olo on vapaimmillaan, on sisäisen juhlan mahdollisuus. Tämän tuntee niin retkeilijä erämaassa kuin urbaaniympäristön kulkija.

"Hämärä, miten hellä ja lempeä oletkaan!", jatkaa Baudlaire.

"Ruusunpunervat valonsäteet, jotka yhä viipyilevät taivaanrannassa kuin päivän kuolinkamppailu yön voittoisan sorron alla; lyhdykköjen tulet jotka heittävät tummanpunaiset valoläikkänsä mailleenmenijän viimeiseen loistoon; raskaat käärinliinat jotka näkymätön käsi vetää Idän syvyyksistä; kaikki ne jäljittelevät monimutkaisia tunteita, jotka kamppailevat ihmissydämessä elämän juhlahetkinä."

Ilta on epämääräinen ja salaperäinen, juuri siksi niin kaunis ja hyväksyvä. Siinä on feminiiniä voimaa, jota on syytä kunnioittaa. Ulkosalla hämärä ja pimeä voivat värisyttää muitakin kuin pelkureita. Kulku voi siivittyä, tuntua kevyemmältä ja nopeammalta. Aistit terästyvät ikään kuin osa ihmisestä palaisi evoluutiohistorian syvyyteen, metsästäjä-keräilijäksi. Uros ja naaras tietävät olevansa uros ja naaras. Kohtalokkaita ovat tähdet, lukemattomien mahdollisuuksien tuikkiva taulu kuusikon terävien latvojen yllä.

"Hämärä on myös kuin tanssijattaren oudot vaipat, joiden tumman läpikuultavan harson lävitse näkyvät himmeinä kirkkaanvärisen hameen välähdykset, kuten mustan nykyhetken alta tunkee lävitse suloinen menneisyys; ja kullalle ja hopealle hohtavat tähdet, joita hameeseen on siroteltu, edustavat mielikuvituksen tulia, jotka todella syttyvät vasta, kun vallitsee Yön syvä suruaika."

Pehmeä liukuma.

Yöllä on valittunsa. Suurten väestöaineistojen mukaan maamme aikuisista yksi viidestä on kronotyypiltään selkeitä aamuihmisiä ja yksi kymmenestä selkeitä iltaihmisiä. Jäljelle jäänyt enemmistö on mukautuvaa välityyppiä. Iltavirkkujen terveysennuste on väestön keskiarvoa heikompi. Omaa kronotyyppiään ei voi pysyvästi muuttaa, olemuksemme eräänä pohjavirtana se kulkee mukanamme halki elämän.

Yö on ajattomien juhlien luvattu näyttämö, liian vähien unien vaikeneva toveri; yö kaitsee lapsiaan sallivaisin katsein. Kaari ylimmästä ekstaasista sudenhetken kiirastuleen on laaja. Yön palvojat kierrättävät energiaa, joka polttaa heitä virratessaan heidän läpi.

Polttaa - kohottaa.

Stupa nimeltä Vartiosaari

Joutsenet kiersivät saarta toiseen suuntaan. Kohtasimme puolimatkassa.

Suomessa on monta hienoa paikkaa. Mutta jos hienoin yksittäinen neliökilometri pitäisi nimetä, olisi vahva ehdokas Helsingin Vartiosaari.

Luontotyyppien moninaisuus, topografian vaihtelevuus, maisemallinen tasapainoisuus, rakennusperinnön rikkaus ja eheys, yleishumaanit ihmistoiminnot, sijainti suhteessa pääkaupunkiin, vuodenaikaiskiertoon mukautunut asutuskulttuuri, rauha, hedelmällinen perifeerisyys, kompaktius, polkureitistön selkeys, tervehdyttävyys, näköalat - kaikki nämä painavat perusteiden vaakakupissa eikä luettelo ole silti tyhjentävä.

Marraskuisen sunnuntain lyhyenä valoisana aikana kiersimme Vartiosaaren vesitse. Verkkainen venekierros tapahtui myötäpäivään, sillä Vartiosaari toi mieleen stupan, ja niin stupia kunnioitetaan.

Stupa on buddhalaisessa kulttuuripiirissä esiintyvä yleensä kupolimainen rakennustyyppi. Eri osineen se symboloi universumin viittä elementtiä: maata, vettä, ilmaa, tulta ja avaruutta (tilaa); näitä harmonisena ja moniulotteisena kokonaisuutena. Kaikkien stupien sisällä on kallisarvoisiksi miellettyjä objekteja, kuten siunattuja patsaita tai pyhäinjäännöksiä. Kiertämällä stupaa myötäpäivään katsotaan saatavan suurta hengellistä ansiota. Vastaavasti stupan tuhoamisen sanotaan olevan äärimmäisen haitallinen teko, suuren onnettomuuden aihe.

Aasiassa myös pyhiä vuoria ja jokia kierretään niin, että ne jäävät kulkijan oikealle puolelle. Suomessa näin tiedetään kierretyn tapionpöytiä. Miksipä käytäntö ei siis sopisi saarihelmellekin.

Kierros on alkanut. Vartiosaaren koillispuolta Marjaniemen suunnasta nähtynä. Etuvasemmalla aukeaa Ramsinsalmi.

Vartiosaaren koillisnipukassa on kanoottien ja muiden pienveneiden rantautumiseen hyvin sopiva sorapohjainen poukama.

 Metsän ikkunasta vilahtaa arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Tirrebon huvila 1890-luvulta.

Etelärantaa.

 Lounaisrannalla häämöttää Sunnanvikin kartanomainen huvila.

 Reposalmen yhteysvenelaituri.

Kaisankallioksi kutsuttu vuori on vastapäätä Laajasalon Yliskylää.

Kierros jatkuu...

 ... ja lyhyeksi hetkeksi talviaurinko valaisee maiseman. Villa Draknäs heijastuu tyyneen Reposalmeen.

Reposalmessa on pieni Kanasaari.

Ohitse lipuu valkea Stenkulla 1890-luvulta.

 Pohjoinen kylänlahti on Helsingin saariston suojaisimpia vesialueita.

Ollaan Jatasalmessa. Noin viiden kilometrin kierros on päättymässä.

Myös Kaislikko-huvila on 1890-luvulta. Huvilavyö kulkee rannoilla, mutta sisäosiltaan saari on metsää, jota vain kapea viljelyslaakso halkoo.

Allekirjoittaneella oli hyvä ystävä Christophe Olden-Stegmann (1922-2012). Hän oli todellinen kosmpoliitti, joka aikoinaan pakeni eriävine mielipiteineen Saksan kansallissosialistista hallintoa Etelä-Amerikkaan ja sittemmin työskenteli muun muassa parikymmentä vuotta venäläisen prinssin adjutanttina Pariisissa. Tämä ajatonta sivistystä huokuva runouden siteeraaja ja japanilaisen kyudo-jousiammunnan harjoittaja oli nähnyt maat ja mannut, oli reppuselkäreissaaja vielä kahdeksankymppisenä. Kun retkeilimme kymmenisen vuotta sitten Vartiosaaressa, hän yhtäkkiä pysähtyi kesken kierroksemme ja kostuvin silmin sanoi, että paikka oli lumoavimpia mitä hän oli milloinkaan kokenut. Olkoon tämä marraskuinen kierros siis omistettu myös hänen muistolleen.

Lumettomana uutenavuotena 2009 kuljimme Vartiosaaren sisäosia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/01/vartiosaaren-uusi-vuosi-kelirikon-kuvia.html

Vartiosaari on mukana Vuoden luontokirjaksi valitussa Jarmo Niemisen teoksessa Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto (Gummerus). WWF:n nyt 37. kertaa myöntämä tunnustuspalkinto julkistettiin tänään 24.11.2014.

Lukunurkka: "Helsingin seutu kartoin" avaa totaalimuutokselle

Mikään ei tarjoa yhtä tehokasta kiteytystä alueellisista muutoksista kuin kartat. Ne yhdistävät mikro- ja makrotason, ja toimivat välittömänä visuaalisena esityksenä jopa ohitse käsitteellisen mielen.

Syksyn uutuuskirjoihin kuuluu eräs, joka ainakin allekirjoittaneelle on eräänlainen haaveen täyttymys. Kyseessä on maantieteilijä, historioitsija Mika Mäkelän laatima Helsingin seutu kartoin 1930- ja 2010-luvuilla (AtlasArt, 2014).

Vuosien varrella on tullut laskemattomat kerrat tiirattua vanhoja karttoja. Niistä on voinut kummastella miltä pääkaupunkiseutu näytti isoisän aikana. Tällaisia karttoja on onneksi ollut ulottuvilla ja samoin niiden rinnalla kulloisenkin ajankohdan uusimpia painoksia.

Menneen vertaaminen nykyisyyteen ja kehityskulkujen pohdiskelu on ajanviete, jossa on poikkitieteellistä ja -taiteellista sytytysipintaa. Yksi ehkä havainnoi autojen linjoja, toinen arkkitehtuuria tai vaatemuotia. Mutta kartat ovat avainasemassa kun kyse on kuningastason muutoksesta: alueiden ikuisesta liikkeestä.

Aivan viimeisen parin vuoden aikana karttojen tutkailu on käynyt helpoksi, kun vanhat kartat ovat laajalti tulleet vapaaseen selailuun netissä. Liiankin helpoksi, sillä aineiston runsaudenpula voi uuvuttaa kuin satojen juustosorttien markettihylly. Ei muutenkaan ole tunnelmaltaan ja käyttömukavuudeltaan paperiversion voittanutta. Kun Elvis Presley 1974 ampui sviitissään television säpäleiksi, ei kukaan voinut aavistaa millaisiin mittasuhteisiin kuvaruudun tuijottaminen olisi tietokoneteknologian myötä vielä kasvava. Nytkin olemme ruudulla. Sinä ja minä.

Siirtykäämme uuteen karttateokseen.

Kirjan sisältämä kartta-aineisto kattaa yhdeksän kunnan alueita: Espoon, Kauniaisten, Helsingin, Vantaan, Tuusulan, Keravan, Sipoon, Nurmijärven ja Järvenpään. Määritelmää "Helsingin seutu" on täten tulkittu hyvin väljästi, mille on omat perustelunsa. Rinnan ovat vanhat 1:20 000 topografiset kartat ja uudet Maanmittauslaitoksen Maastotietokannasta tulostetut kartat; samalla aukeamalla on 1930-luvun ja 2010-luvun kartat. Ne ovat yhteneväisessä mittasuhteessa.

Puitteet ovat valmiit, loppu tapahtuu katselijan mielessä.

Jos silmäilisi Manamansalon, Läyliäisen, Munapirtin, Jomalan tai Hetan karttoja - muutaman esimerkikn heittääksemme - ei usemmankaan vuosikymmenen muutos saisi pitelemään kiinni penkistä. Jossakin olisi oiottu teitä, jossain noussut huvilarypäs, jossain ojitettu suo. Mutta kun valokeilassa on tasavallan ydinalue, on muutos intensiteetissään iskevä.

Maalaisväestön Helsingin seudulle pakannut suuri rakennemuutos oli Euroopan nopein. Sittemmin väkikeskitys on jatkunut entistä kyseenalaisemmin piirtein. Todellisuuden tietävät kaikki pääkaupunkiseudulla ikänsä asuneet.

Aihetta on huomata, että itse Helsinkiäkin suurempi muutos on kohdannut Espoota ja Vantaata. Jos näiden kuntien alueelta valittujen karttaparien herättämän tuntemuksen kiteyttää, voi sanoa: kammottavan vaikuttava. Mistään muualta Suomesta ei löydä vastaavan voimakkuuden infrahyökyä, missään eivät ole laajat maisemakokonaisuudet käyneet niin totaalisen tunnistamattomiksi yhden ihmisiän aikana.

Karttoja katsellessa ei kuitenkaan ole tarpeen ottaa kantaa rakentamisen laatuun, väestön onnellisuuteen, fossiilivetoisen kulutuselämäntavan kestävyyteen tai sosio-poliittisten kehityskulkujen välttämättömyyteen. Niitä voi miettiä myöhemmin. Kartan äärellä voi antautua puhtaasti visuaalisille impulseille, niiden synnyttämään kokonaisvaikutelmaan ja tuntemuksiin. Se on lumoa, ei-käsitteellinen tila.

Jos yksittäinen kartta on vahva, merkitsee riittävällä ajallisella eriävyydellä viritetyn karttaparin kohtaaminen samaa kuin sähkövirta kytkeytyisi plus- ja miinusnavan kontaktista. Kun katsee liukuu nykykartasta menneisyyden karttaan ja taas takaisin, historia tarjoaa ylenpalttisesti pieniä pirttejä ja suuria sateenkaaria joiden päässä piti oleman aarre. Yksityiskohdat ja valtamuutokset kietoutuvat mielessä kudelmaksi, jota voidaan sen kokonaisvaltaisuuden vuoksi kutsua - termin syvässä merkityksessä - ymmärrykseksi.

Tämä teksti ei pyri olemaan kattava kirjaesittely. Silti on mainittava, että Mäkelä on tehnyt arvostettavan työn paitsi kootessaan systemaattisesti karttaparit, myös taustoittamalla jokaisen parin alueella tapahtuneet muutokset napakoilla historiallisilla huomioilla. Iso vaiva ja perehtyneisyys on näiden tiedollisten täsmäiskujen takana. Lopuksi lukijaa suoranaisesti hellitellään, sillä kirjan päättää toukokuun 1943 Helsinki-ilmakuvien laaja sarja; pitkään saavuttamattomissa ollut harvinaisuus, joka on teknisesti poikkeuksellisen korkeatasoinen.

Oheisissa kuvissa eräitä satunnaisen suloisia sirpaleita Helsingin seutu kartoin kirjasta.

Rinnakkaisuus avaa kahdensuuntaisesti pendelöivän aikakonematkan.

Etelä-Espoota vain tuokio sitten...

... ja sama alue tällä hetkellä.

Tienoota Helsingin pitäjän kirkolla jokseenkin keskiaikaisessa asussa...

... ja samat kunnaat 80 vuotta myöhemmin jälkiteollisena logistiikkakimppuna.

Kilon kartanon seutuja, jossa jokainen maatila pihapiireineen on saanut kartassa suuren painoarvon...

... rinnallaan nykynäkymä.

Vuosisatoja vanha Porvoontie kiemurtelee Hakunilan kartanon lähistöllä kartografilta vahvan korostuksen saaneenaa paksuna viivana...

... ja on osin löydettävissä tänäänkin.

Kauempana kehyskunnissakin on tapahtunut. Tässä Klaukkala maalaisasussa...

... ja tässä haluttuna asuinalueena.

Karttamatka jatkuu yksityiskohtien tasolla. Kuka muistaa Malminkartanon pahamaineisen vankilan tai kokonaiselle kaupunginosalle sittemmin nimen antaneen Kaarelan tilan?

Päätämme kevään 1943 ilmakuvaan, joka tässä tapauksessa on Sörnäisistä. Nykykartalle voi hahmottaa itsensä lähinnä Suvilahden kaasukellojen avulla.

Karttojen katselun vaikutuksia mieleen pohdimme myös viime talvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2014/02/kartoista-ja-niiden-katselusta.html