Teräsmajesteetti, joka syrjäytettiin: Koverhar

Sulasta kuonasta ei ole enää vaaraa. Masuuni on jäähtynyt.

Hangon itänurkalla Suomenlahden talviviimassa seisoo jättiläinen. Pronssisessa sotisovassaan se on mahtava, suorastaan ylevä ilmestys. Kuitenkin se on ruumis, luuranko, jonka sisältä henki on lentänyt pois. Vain tuuli elää siinä, soittaa sitä urkuinaan.

Paljon inhimillistä kärsimystä koitui, kun hollantilaiskonserni FNSteel julisti Koverharin terästehtaan konkurssiin lyhyen omistuksen jälkeen kesällä 2012. Oli heinäkuu ja kuuma ilmanala väreili rannikolla, mutta työntekijöistä sulkemispäätös tuntui epäilemättä niskaan kaadetulta saavilliselta jäämurskaa. Tehtaan laitteistoa oltiin parhaillaan uudistamassa miljoonien investoinnein. Uutinen tehtaan pikaisesta alasajosta tuli juuri viikonlopuksi; Tammisaaren sairaalan psykiatrinen osasto ei ollut varautunut akuuttipäivystyksen ruuhkaan. Alitoimijat mukaan luettuna puolen tuhatta ihmistä putosi samaan tyhjyyteen kuin kohtalontoverinsa monella muulla tehdaspaikkakunnalla, joita maailmantalouden ailahteluiden häntä oli pyyhkäissyt.

Sittemmin ilmeni, että poliisi epäili kymmentä konsernin johtajaa talousrikoksista. Hollantilaisiin emoyhtiöihin arveltiin siirretyn miljoonien eurojen edestä omaisuutta; piiloon konkurssipesän velkojilta. Mutta se on vain pieni sivujuonne saagassa, jonka hahmottaa suurta kuvaa ajastamme. Lojaalisuus on poistunut työtä antavan ja sitä tekevän väliltä, ja aloite tähän on tullut osakkeiden ja osinkojen sfääristä. Kunnia-asioita ei ole, ne on luokiteltu hyödyttömiksi ja vanhanaikaisiksi. Enää ei ole Sixtus Syrjäsen kaltaisia vastuun motivoimia patruunoita, jotka pestaavat tehdastyöläiset huonon taloudellisen ajan koittaessa rakentamaan muotopuutarhaa, jotta heitä ei tarvitsisi lähettää kilometritehtaalle. Voittoja nähdään vain yhdenlaisia: taloudellisia. Irtisanomisia hoitavia eksperttejä neuvotaan varaamaan itselleen lähellä ovea oleva istumapaikka, jotta irtisanottavan mahdollinen primitiivireaktio ei käy vaaraksi. Jollain tilillä lisääntyvät numerot, vaikka varsinaisia rahoja ei näe kukaan: niitä ei ole ehkä painettukaan.

Kun typertynyt väki - kuin valoon äkisti paiskatut yökköset - vetäytyy velaksi rakennettuihin koteihinsa, tulee pyyhkäistyksi näkyvistä, jäävät jäljelle kulissit, joissa he kerran tekivät mahdollisuuksista konkretiaa ja uskoivat huomiseen. Fasadit ovat isot. Puhukoon ne puolestaan. Käännymme seuraavassa Koverharin terästehtaan puoleen sellaisena kuin se eräänä talven 2014 harvoista kylmistä päivistä näyttäytyi.

Portilla on hiljaista. Omistajan nimi portilla on vanha. Uusi omistaja Hollannista tuli ja meni niin nopeasti, ettei ehtinyt tai viitsinyt merkitä reviiriään.

Yksi ja puoli kesää käyttämättömänä ollut pysäköintialue on muuttumassa niityksi.

Vaiennut jättiläinen, jonka suuruuden haastajaa ei ole peninkulmien säteellä. Syntynsä tehdas sai 1960-luvun alussa ja sillä oli vuosien saatossa monta omistajaa.

Sisällä silmä sopeutuu hiljalleen hämärään ja kohtaa valtavia halleja ja laitteita.

Terästehtaalla osastojen väliä oli käytännöllisempää pyöräillä kuin kävellä.

Tasaista nollaa on tuotantolinjan lämpötila. Sisätiloissa on hyytyvä pakkanen, mutta tehtaan toimiessa saleissa oli kuuma kuin tulivuoren rinteellä laavavirran vieressä. Seinät ovat vain kuoria, joissa on aukkoja ulkoilmaan.

Järeitä sammioita. 

Lapio ja kärry jäivät juuri sille neliömetrille, missä tieto tehtaan lakkauttamisesta saavutti työntekijän.

Tuoli alhaalla on kanavassa, jota pitkin masuunista tullut sula rauta ja kuona virtasi.

"Laavan" virtausta saattoi ohjailla pitkävartisilla kauhoilla.

Itse masuunin toimintaperiaate on rautakautinen, mutta laitoksesta on kehittynyt todellinen Medusa. Kaikkialla riittää putkia ja venttiileitä. Niillä muun muassa syötetään happikaasua niin sanottuihin konvertteihin, jossa rauta muuttuu teräkseksi.

Aina 1980-luvulle asti tehdas oli hirvittävän rankka työympäristö, jossa tapahtui kauheita turmia. Mikään päiväkoti se ei toki ollut myöhemminkään.

Tällainen merkki säväyttää aina.

Prosessin ohjauskoppi on ennen kaikkea suoja roiskuvalle teräkselle.

Suunnaton kuumuus on kupristanut porttien teräslevyt.

Eräs valvomo.

Onnenkalulta pyydettiin, että punainen vaaran lamppu ei koskaan syttyisi.

Tehtaaseen satsattiin uutta kamaa aina kesään 2012, jolloin lappu pantiin yllättäen luukulle.

Siellä täällä palavat vielä valot. Viimeinen ei sammuttanut niitä.

"Paljonko tarjotaan?", kysyy anonyymi työntekijä.

Tuotannon pyöriminen ei ollut ainakaan kiinni siitä, etteikö varasulakkeissa olisi riittänyt.

Kaikkia arkistoja ei evakuoitu.

Suojavarusteet jäivät, totta kai.

Henkilökohtaisen lokeron ovi kutsui koristelemaan.

Hallien kautta vie kulku.

Astuminen ulkoilmaan. Ihminen ihmettelee.

Ramppeja ja portaita jatkaen päädytään korkealle.

Vilkaisu alas sisäpihalle.

Mielikuvitus pääsee valloilleen tällaisten vehkeiden äärellä.

Varoitusten määrä on ennätyksellinen.

Tehtaan seisahdus on majesteettillinen olotila, jonka viittana on melankolia ja kunniamerkkinä inhimillisen ponnistuksen mittaamattomuus.

Siltoja ja portaita.

Teräskombinaatti sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Hankoniemen itäsyrjällä.

Kaikki Koverharissa on suurta, myös piha-alueet.

Näkymä pohjoiseen. Vasemmalla oleville kentille varastoitiin valmiit teräspalkit odottamaan kuljetusta.

Ruokalarakennus.

Keittäjättärien valtakunta oli karun miehisessä työympäristössä kodikkuutta henkivä lohdun keidas.

Juliste seinällä muistuttaa yhteispelin välttämättömyydestä. Suomen- ja ruotsinkielisellä työväellä oli Koverharissa aikanaan jännitteensä.

Näkymä ruokalan ikkunasta satamaan. Muovikukat ovat käteviä rakennuksessa, joka on sisältäkin pakkasella.

Muisto huippuvuosista: seinälle kiinnitetty pienoismalli.

Tuotantoalueen päävalvomo.

Täälläkin huone on pakkasella, mutta järjestelmä osittain hereillä. Tehtaan tajunta ajelehtii jossain oudossa välitilassa. Tuotannon uudelleenkäynnistäminen voisi viedä kaikkinensa jopa pari vuotta.

Kukaan ei kääntänyt kalenteria heinäkuusta 2012 eteenpäin. "Ohi on!" lukee valvomon tiedonantotaululla.

Koverharin keilamestaruudesta sai kiertopalkinnon.

Huurteisen valvomoikkunan edessä on joukko värikkäitä puhdetöitä.

Vuoro alkoi ja loppui täällä. Saunan kautta himaan.

Näille teloille rullasivat valmiit teräsharkot. Kamaa lähti Hangosta kaikkialle, Rolls-Roycelle asti.

Rautatierahtauksia varten on omat järjestelyveturinsa.

Eräs rautahevoista.

Ulkolokerikko.

Edustalla savukaasujen puhdistuslaitteen elefantinkärsää, taustalla patteristo hälytystorvia.

Tällaisen laitoksen pystyttäminen vaatii sellaisen investoinnin resursseja, että mielen on vaikea sitä käsittää.

Lumi peittää tehtaan kanssa samanvärisen maan.

Piharakennuksia on monenlaisia.

Happikaasutehdas tuotti prosessin tarvitseman hapen.

Laitoksen kaasukello oikealle.

Seinusta eräällä syrjäkujalla.

Kierros alkaa olla lopuillaan, mieli vaitonainen.

Goljatin teräsbetonijuuret yltävät useita metrejä maan alle. Se oli tarkoitettu ikuiseksi, mutta maailma päätti toisin.

Retken jälkeen saapui ilmeisesti vain ruotsinkielisessä mediassa pyörinyt tieto, että Koverharin tehdas on päätetty purkaa. Mistään ei ole ilmaantunut halukasta astumaan sen suuriin saappaisiin, jatkamaan toimintaa. Alueelta riittää purettavaksi 39 rakennusta, mutta jotkut toimisto- ja varastorakennukset säästetään. Hajottamisen on määrä käynnistyä jo alkavana keväänä ja sen arvioidaan vievän kaksi vuotta.

Retkestä erityiskiitokset Koverharin työntekijän vinkkelistä tunteville Timo Karjalaiselle ja Anders Henrikssonille.

Taivallahden yksinäinen: Soutustadion

Suuri katsomo, suuri autius.

Taka-Töölön Taivallahdella viipyilee palanen olympiahistoriaa, joka jää satunnaiselta kulkijalta huomaamatta. Se ei ole ihme, sillä Soutustadion - josta nyt siis puhumme - sijaitsee omalla suljetulla niemellään ja kääntää selkänsä mantereen humulle. Vain vesiltä avautuu näkyville sen kasvopuoli, juhlallinen katettu katsomo. Mahtava rakennus on hiljainen. Se kohtalo seurasi sitä alusta saakka. Jos se ei olisi tiukasti suojeltu - sillä on Museoviraston määrittämä valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön (RKY) status - olisi se todennäköisesti jo revitty alas kallista tonttia varaamasta. Maailmalta kätkeytyminen, hillitty arvokkuus, historian kuiskaukset, kauneus, meri, lokit, kuninkaallinen turhuus - ne luovat stadionin tienoolle erityisen tunnelman.

Soutustadionin piirsi arkkitehti Hilding Ekelund, jonka muina töinä mainittakoon Taidehalli, Velodromi, Käpylän Olympiakylä sekä Helsingin lippakioskit. Modernismin selkeyttä ja tulevaisuudenuskoa huokuvan Soutustadionin rakentaminen alkoi 1938 - olihan Helsinkiin luvassa olympialaiset kahden vuoden päästä. Katettu tuhannen ihmisen betonikatsomo oli sijoitettu kaksi kilometriä pitkän souturadan maalilinjan tuntumaan. Se valmistui 1939 ja jäi, tunnetuista maailmapoliittisista syistä, vaille aiottua käyttöä.

Vuoden 1952 olympialaisten lähestyessä tietoisuuteen oli tullut hankala luonnonoloihin liittyvä seikka, joka kieltämättä olisi kannattanut selvittää jo rakennusta suunniteltaessa. Merialue stadionin edustalla oli soutukisoja ajatellen liian tuulinen. Blosista harkittiin suitsittavaksi Lauttasaaren sillan tienoolle ankkuroiduin jäänmurtajin, mutta lopulta soutukilpailujen katsomo siirrettiin suosiolla Meilahteen pystytetylle väliaikaiselle stadionille. Melontakisojen seuraamiseen soutustadion kuitenkin kelpuutettiin.

Mitä tulee nykypäivään, ei Soutustadion tyystin vailla käyttöä ole. Katsomossa tiedetään jännitetyn Norssi-Ressu -koululaissoutukisoja ja järjestetyn virsienveisuuiltoja. Ohaaja Matti Kassilan uneen perustuvassa kokeellisessa psykologisessa jännityselokuvassa Tulipunainen kyyhkynen (1961) soutustadion sai esittää henkirikoksen näyttämöä. Unenomaista kyllä sekin, että rakennuksen uumenissa kerrotaan olevan tiloja, joissa kuivaharjoitellaan suotamista talven viimojen ulvoessa kolossin nurkissa.

Seuraavassa katsomme paikkaa lähemmin.

Soutustadionia on vaikea saavuttaa näköpiiriin rannasta. Tällaisena se näkyy Merimelojien majalle vievän laiturin alkupäästä.

Kokonaisuuteen kuuluu silmää miellyttävä kerhorakennus. Tässä se Merikannontieltä nähtynä. Itse stadion on sen takana.

Lippukioski.

Alue on yleensä suljettu, mutta nyt pääsimme sisään.

Jo antiikin Kreikan asukas olisi tunnistanut tämän rakennuksen käyttötarkoituksen - joskin olisi kai olettanut näytäntöinä olevan meritaisteluita.

Ylös katsomoa.

Merinäköala ja helmikuun 2014 poikkeuksellisen surkea jää.

Katsomon tunnelmaa lisäävät vanhat tervelepät. Olisi vaikea kuvitella, että minkään nykyajan mega-areenan kupeeseen jätettäisiin luonnonvaraista puustoa.

Tuomariston ja selostajien eteentyönnetty asema?

Rakennetun pelkistetyt muodot eivät merkitse hienojen yksityiskohtien puuttumista.

Rakennus mereltä.

Mihin käyttäisit tätä tilaa?

Tässä on yksi ehdotus. Soutustadion olisi kuin luotu meren ihailuun omistetuille katselujuhlille. Niiden myötä Töölön kaduilla alkaisi pian näkyä kummallisen tyytyväisiä kasvoja. Ajatelkaamme japanilaisten ritualistisia katselukokoontumisia, joiden kunnianarvoisassa pääosassa ovat kirsikkapuiden kukinta tai kuu. Havainto osoittaa, että miltei jokainen ihminen kääntyy luonnostaan katsomaan vesistöä, kun sellainen pilkahtaa näkyville vaikkapa tien laidalla. Jotain kertoo sekin, että rantamaiseman hinta on merkittävä kiinteistökaupassa. Näkymä veteen sekä rauhoittaa että virkistää. Vesi kutsuu vettä, solumme vastaavat ja mielemme kiittää. Mutta se että asettuisimme varta vasten katselemaan merta, virittäytyisimme arvostamisen taajuudelle, soisimme asialle aikaa, tietoisuutta ja hartautta - mikä ei tarkoita kuivakkuutta tai totisuutta - terästäisi se epäilemättä kokemustamme. Huomioon satsaaminen voimistaa sitä mitä ikinä teemme.

Katselujuhlateatteri voisi toimia non stop -periaatteella; sen filmikelat ovat loputtomat. Myrsky tai tyyni, kirkkaus tai sumu, aamun hämy tai illan pastelli, lintukevät tai jäidentulo - meri ei petä katsojaansa. Se ansaitsee katselujuhlateatterinsa ja niin ansaitsevat pölyisen kaupungin sielukkaat kulkijat.

Viime vappuna tutustumme olympialaisten maauimalaan:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/05/liitaen-ja-bludaten-pari-palaa.html

Toinen Taivallahden "iso vaalee" esiteltiin tässä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/03/taivallahden-kasarmi-rospuutolla.html

Flekkaava taivas: Helsingin helmikuu 1944

"Meidän ei kannata ryhtyä kilpailemaan suurvaltojen lentokoneteollisuuden kanssa. Vaikka pudottaisimme monia kymmeniäkin koneita, sillä ei ole mitään merkitystä, mutta jokainen torjuttu pommi on tärkeä." (Helsingin ilmapuolustuksen torjuntapäällikkö kapteeni Aake Pesonen)

Talvella 1944 päästiin todistamaan, kuinka taitava judoka ja illuusionisti toimi. Hän sai kimppuunsa kirjoitetun historian häikäilemättömimmän päällekarkaajan, mutta hoiteli tämän ilman tarpeetonta vahingoittamista käyttäen apunaan loihtimaansa tulispektaakkelia. Puhumme nyt Helsingin ilmatorjunnasta ja jatkosodan suurpommituksista, joista tulee täyteeen 70 vuotta.

Kuten tunnettua, Stalin oli päättänyt katkaista Suomen selkärangan terroripommituskampanjalla eli takomalla pääkaupunkimme asukkaineen päivineen soraläjäksi. Suoraan diktaattorin käskynalaisuudessa toimineet kaukotoimintailmajoukot (Aviatsija Dalnego Dejstvija, ADD) ryhtyivät tehtävään. Helmikuun 1944 kolmen pommitusyön aikana ne operoivat keskimäärin yli 700 koneella per hyökkäys. Niin kuin jokin mekaaninen kone olisi raksuttanut, toistuivat suurpommitukset tarkalleen kymmenen vuorokauden välein: 6.-7., 16.-17. ja 26.-27. öinä. Viimeiseen hyökkäykseen osallistui peräti 929 konetta. Pommeja pudotettiin yhteensä 16 490. Niillä mätöillä Helsingin olisi pitänyt jakaa Hampurin, Kölnin ja sittemmin Dresdenin kokema kohtalo. Se on asia, jonka voi kiteyttää kahteen sanaan: kauhu ja tuho.

Jo yhden jättiläishyökkäyksen torjuminen merkitsi harvinaislaatuista onnistumista, kahden suurempaa tuuria kuin odottaa saattaisi ja kaikkien kolmen jo ihmettä. Niin kuitenkin kävi. Salaisuus oli innovatiivinen taktiikka, sulkutuli. Se toteutti erästä Sunzin Sodankäynnin taidossa ohjeistamaa konstia: jos voimasi ovat pienet, anna viholliselle vaikutelma että ne ovat isot. Tässä tapauksessa luotiin keskitetyllä räjähdysseinämällä kuva, että ilmatila Helsingin yllä tulisi olemaan yhtä helvettiä. Hysteriaa lietsottiin efektein, joista kohta kuulemme lisää. Mikä on taktiikkana jotensakin mesoavan keskiaikaista, tulituksella ei pyritty tuhoamaan vihollista vaan säikyttämään se. Tavoite oli, että lentolaivueet pudottaisivat pomminsa ennen aikojaan ja kääntyisivät matkoihinsa. "Eittämättä oli nimittäin jo todettu, että sulun leiskahtaessa silmien edessä tottumaton lentäjä pudottaa pomminsa aina, ja tottunutkin, eritoten rasittunut lentäjä hyvin usein", lausui taktiikan taustoista Jukka L. Mäkelä kirjassaan Helsinki liekeissä (WSOY, 1967).

Se että poistuviin koneisiin ei lähtökohtaisesti suunnattu seuranta- eli tuhoamisammuntaa, oli seikka jonka venäläismiehistöt tietysti hoksasivat. Ne alkoivat miltei kuuliaisesti käyttäytyä puolustautujien toivomalla tavalla. Ei enempää eikä vähempää kuin 95 prosenttia turmanlinnuista pudotti kammottavat munansa kaupungin ulkopuolelle. Tapahtunutta on selitetty sillä, että koneiden kyydissä ei ollut politrukkeja hiillostamassa heikkomoraalista miehistoä läpi tulen ja tappuran. Todennäköisesti silti hekin olisivat kauhistuneet sen ylevän valoesityksen edessä, minkä Helsingin vastaanottokomitea oli järjestänyt. Tulisulut olivat kilometrin leveitä ja kolmanneskilometrin korkuisia paloseinämiä, jotka jylisivät ja hohkasivat kuin raamatulliset ukkospilvet, täynnänsä sokaisevia leiskahduksia. Niiden seassa kieppuivat valonheittäjien platinaisena yötä puhkovat keilat, jotka kenties ovat vaikuttaneet taivaalla saalistavan jättiläishämäkin jaloilta.

Sulkujen välähdystehoa saatiin boosteroitua kepposmaisella keksinnöllä: korvaamalla osa räjähdysaineesta alumiinin ja magnesiumin seoksella. Jo alakouluikäiset pikku kemistit keittiökokeiluineen tietävät, että magnesiumjauhe palaa hyvin kirkkaasti. Sitä käytettiin valokuvauksen alkuaikoina salamavalona. Leiskupulveria ladattiin kiireen kaupalla ammuksiin muun muassa Taivaskalliolla. Siellä Suomisen Ollina paremmin tunnettu sotilaspoika Lasse Pöystikin tässä toimessa hikoili. Silloisen Helsingin korkeimpana luonnollisena kohtana (57 metriä merenpinnasta) mäki oli saanut raskaan ilmatorjuntapatterin, jonka koodinimi oli Taivas. Poikkeamme seuraavassa katsomassa paikkaa nykypäivänä. Historian luento jatkuu vielä sen jälkeen.

Taivaskallion laella on kahdeksan ilmatorjuntatykin patterirakennetta.

Yksi 76 millinen Bofors roudattiin 1980-luvulla muistoksi takaisin.

Satsaus ilmatorjuntaan osoittautui kustannus-hyötysuhteeltaan ilmiömäisen viisaaksi vedoksi.

Aurinko on laskemassa.

Auringosta kohoaa haloimiö, valopilari.

 

Sulkutuli, valonheittimen keila, valopommi - piirteitä on kaikista tässä taivaallisessa ilmestyksessä.

Tuntematon statisti napattuna kuvaan. Eeppiseksi vetää.

Helsingin ihmettä sopii muistella.

Raskaat ilmatorjuntapatterit oli sijoitettu Helsingin ympärille siten, että ne saattoivat ampumillaan suluilla sulkea kaupungin kokonaan suojaavan kehän keskelle. Niiden ohjaamiseksi oli ostettu Saksasta tuonaikaisen maailman huipputeknologiaa ja suurta sotasalaisuutta edustavat tutkat (sanaa "tutka" alettiin käyttää vasta 1950-luvulla, sitä ennen vempaimia kutsuttiin radiosuuntimiksi, Funkmessgerätt). Leveällä viuhkalla pyyhkivät valvontatutkat näyttivät kaikki ilmatilassa - tässä tapauksessa yön sysisylissä - jyrryttävät lentokoneet sekä niiden kulkusuunnan ja etäisyyden jopa sadan kilometrin päästä. Valvontatutkan havaintojen perusteella suunnattu kapeakeilaisempi mutta eksaktimpi tulenjohtotutka ilmaisi lisäksi koneiden lentokorkeuden. Näillä tiedoilla sulkutuli suunnattiin pettämättömän tarkaksi sen sijaan että sitä olisi huiskittu ympäriinsä ilmanpiiriä.

Peitenimellä Raija tunnetut valvontatutkat sijaitsivat toinen Kuninkaansaaressa ja toinen mäellä Malmin lentokentän eteläpuolella. Irja-nimeä kantavat tulenjohtotutkat olivat Santahaminassa, Lauttasaaressa, Käpylän raviradalla ja Viikin pelloilla. Ainakin Villingissä oli kuulosuunninasema, jonka hörökorvaisella kojeella viholliskoneiden pahaenteinen raskas jylinä voitiin kuulla matkojen takaa. Lisäksi radiotiedustelu saattoi antaa varoituksen jo siinä vaiheessa, kun vihollispommittajat nousivat kentiltään Leningradin lähellä. Langat solmittiin yhteen Korkeavuoren paloaseman alaisessa torjuntakeskuksessa, jonka peitenimi oli Torni. Siellä koottiin ilmavalvonnan havaintoaineisto ja annettiin tulikäskyt pattereille.

Jos kohta sulkutuli lamaannutti hyökkääjää kauhistuttavuudellaan, oli tietty osansa myös kuuluisalla hämäystempulla. Kaupungin satamiin oli kertynyt viennin tyrehdyttyä runsaasti paperirullia ja kaivosparruja, ja ensimmäisen suurpommituksen jälkeen näitä kuskattiin vauhdilla Helsingin maalaiskuntaan Nordsjön (eli Vuosaaren) pelloille. Toisen ja kolmannen suurpommituksen öinä Helsinki oli sitten siirtynyt kuin taikaiskusta kymmenisen kilometriä itään, kun kaupunkikortteleiden muotoon kootut roviot tuikattiin tuleen ja kaupungin läntiset valonheittäjät pidettiin pimeinä. Vuosaaren metsät ovat yhä kuoppia täynnä.

Ne harvat itsepäiset koneet, jotka puskivat sulkujen läpi, naulittiin valonheittimien keilaan ja osoitettiin suupaloiksi Luftwaffen yöhävittäjille, joita oli pyrähtänyt tusina Helsingin avuksi välittömästi ensimmäisen suurpommituksen jälkeen.

Ovelan Helsingin viimeinen salainen ase oli 1943 napattu venäläisvakooja "Petteri", joka oli saanut valita teloituksen tai yhteistyön väliltä. Hänen tukikohtansa oli Päämajan Tiedustelujaoston hoteissa, Kuusisaaressa sijaitsevassa Kummituslinnaksi kutsutussa huvilassa. Sieltä  Petteri informoi vanhoille pomoilleen radiolähettimellä, että Helsinki oli tuhottu: tehtävä oli ollut menestys. Riemuisa Moskovan radio hekumoi Helsingin palon näkyneen 250 kilometrin päähän. Se lienee ollut neuvostotapa osoittaa kiitollisuutta siitä, että suomalaiset eivät olleet pommittaneet Kannaksen joukoistaan kosketusetäisyydellä olevaa Leningradia. Mutta se ilo kannatti sallia itänaapurille. Harhan uneen vaipui terrorikampanja, neljättä kertaa ilma-armadat eivät palanneet.

Kaikkiaan ammuttiin alas 20 viholliskonetta. Kaupunkiin pudonneet pommit surmasivat 146 ihmistä ja tekivät rujoa jälkeä. Hävityksen lohduttomuus välittyy ennen julkaisemattomasta tunnin mittaisesta TK-filmimateriaalista, jonka Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitos yhteistyötahoineen julkisti vuosi sitten. Ne tuhot oli kuitenkin suhteellisen helppo korjata. Enemmän kuin yhdeksän kymmenestä iskusta oli mennyt ohi. Itämeren tytär oli saanut naarmun, ei muuta.

TK-mies Reino Tenkanen oli saapumassa lomalle Helsinkiin, kun puhkesi kolmas suurpommitus. Hän näki taistelun Taivaskalliolta ja piirsi pari päivää myöhemmin näkemänsä. Romanttista liioittelua edustaa palavan kaupungin lieskakuvun lisäksi se, kuinka isoina keskikaupungin rakennukset näkyvät mäelle. Kuva kuuluu nykyisin kaupunginmuseolle.

Myös Laajasalossa on raskaan ilmatorjuntapatteriston jäänteet. Tässä nähtyinä syksyllä 2011.

****

Loppuun kuvaus siitä, kuinka ensimmäinen Helsingin suurpommituksista alkoi puolustusteknisestä näkökulmasta.

Elettiin sunnuntai-iltaa 6.2.1944. Aurinkoa pilkauttanut ja pakkaseltaan mieto päivä oli ollut täydellinen ulkoiluun. Iltaohjelmaksi oli tarjolla esimerkiksi Boston-elokuvateatterissa pyörivä Rakkauden orjia, oopperassa esitettävä Verdin Trubaduuri tai Karhu-Kissojen ja TBK:n välinen jääkiekkoilun mestaruussarjan ottelu Kaisaniemen kentällä. Kaikilla tulisi kuitenkin kohta olemaan muuta mielessä. Mäkelän kirjasta lainaten:

"Klo 18.16 alkoi Suomenlahden pohjukassa voimakas moottoreiden surina. Äänet etenivät kohti länttä.

Surinat saavuttavat Suursaaren alueen. Helsingissä valot sammutetaan, Raija-ilmanvalvontatutkat käynnistetään.

Tutkien kuvapinnoilla näkyy yhä lisääntyvä määrä viholliskoneita. Ne etenevät kohti länttä pitkin Suomenlahden keskustaa ja Suomen rannikon läheisyydessä. Ensimmäisten koneiden ollessa 70 km:n päässä Helsingistä annetaan torjuntavaroitus. Torni avaa suorat yhteydet kaikkiin torjuntaelimiin. Irja-tulentorjuntatutkat käynnistetään, aseilta ja tulenjohtovälineiltä poistetaan suojapeitteet, pattereilla varmistaudutaan siitä, että koko henkilökunta on nopeasti saatavissa tykeille, valonheittimet koekäynnistävät voimalaitteensa, kuulosuuntimet kokeilevat sähköisen sivukulman välityksen.

Ilmavalvontamiehet piirtävät jatkuvasti koneiden reittiä seinällä olevalle valvontatasolle. Tornissa keskellä huonetta on vaakasuora torjuntataso, jonka ympärille ovat jo asettuneet kapteeni Pesonen sekä muut torjuntaupseerit ja -aliupseerit. Kaikkia yhteyksiä kokeillaan, kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Pesonen ja ilmavalvontakomppanian päällikkö, kapteeni Risto Kavanne seuraavat tarkoin viholliskoneiden liikehtimistä. Lennot tuntuvat suuntautuvan hyvin määrätietoisesti länteen, suoraan kohti Helsinkiä. Koneita vaikuttaa olevan enemmän, kun mitä olisi tarpeen pelkkään häirintäpommitukseen. Tutkan kuvapintaan piirtyy runsaasti pisteitä, Suursaari ilmoittaa edelleen surinoita, ja Kannaksen rannikko kuulee jatkuvasti koneita olevan matkalla Leningradista Suomenlahdelle.

Klo 18.34 Pesonen määrää: - Torjuntahälytys kaakkoon.

Yhteispuhelimesta käsky leviää kaikkialle. Jokaisella patterilla hälytyskellot soivat, miehet juoksevat tykeille, ammuskellarit avataan.

Klo 18.36 Tallinnassa ilmahälytys. Eestin yli etelästä on tulossa kone. Samaan aikaan idästä ilmoitetaan yhä lisää koneita.

Klo 18.49 Kavanne päättää ilmavaroituksen antamisesta ja kaksi minuuttia myöhemmin hän määrää ilmahälytyksen pantavaksi toimeen Helsingissä.

Ilmasuojelukeskuksessa ovat kokoontuneina is.komentaja, majuri Hannus, palopäällikkö Bährqvist, aseellisten is.komppanioiden upseeri, poliisilaitoksen edustaja, kaupungin teknillisten laitosten johtajia sekä raivauskomppanioiden päivystäjänä ins. Toivola. Kun ilmavalvonnasta tulee käsky, Toivola painaa seinässä olevan laitteen nappia, ja kaikkialla kaupungissa uuden ajan sotatorvet virittävät venyttävän, nousevan ja laskevan ulvontansa.

Klo 18.51 Helsingissä alkaa ilmahälytys numero 396."

Tarinan mukaan Helsingin tuhoamisesta kunniamerkin saanut neuvostoilmavoimien komentaja oli sodan jälkeen käymässä Helsingissä. Hänellä oli suomalainen autonkuljettaja käytössä. Komentaja takapenkillä alkoi käydä ihmetteleväiseksi nähdessään vain ehjää kaupunkia. "Viekää minut Helsingin tuhottuihin osiin", hän sanoi kuskille. Tämä mietti hetken ja lähti sitten ajamaan Suomen Pankille. Sen edessä hän osoitti Snellmannin patsasta, jonka jalustassa on pomminsirpaleiden iskemiä. "Siinä on tuhottu Helsinki." Komentaja tajusi kantavansa rintapielessään merkityksetöntä helyä ja otti sen pois.

Talvisodan syttymisaamun ilmahöykkäyksestä Helsinkiin kerroimme tässä jutussa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/11/pommeja-hietsuun-siivu-isoaidin.html

Kartoista ja niiden katselusta

Pala paperia - vai paljon enemmän? Kuvat kartoista palvelevat tämän kirjoituksen kuvituksena.

Jotkut tuijottavat tulta, jotkut järvenselkää, jotkut rakastetun silmiä tai taivaan äärtä.

Mistäpä muusta siinä on kyse kuin rauhaisasta lumoutumisesta, spontaanista meditaatiosta. Jopa hätkähtäen saattaa ihminen tällaisesta palata tavanomaisen pienen minän piiriin, elpyneisyyden kirkkautta vielä hetken kasvoillaan kantaen.

Saattaisiko sama autuuden ja laajuuden koitto sarastaa myös niiden keskuudessa, jotka uppoutuvat karttoihin? Voisivatko kartat palvella mielen ruokana ja balsamina? Voisiko joidenkin ihmisten aivoilla olla poikkeuksellinen yhteenkytkeytymistaipumus nimenomaan karttoihin?

Vastauksemme on myönteinen. Tunnemme niitä, jotka aidosti voivat menettää ajantajunsa kartografian äärellä ja ammentaa siitä jopa eräänlaisen uskonnollisen kokemuksen.

Eräs koulullemme tuttu maantieteilijä kiinnitti lapsena kaikki puhelinluettelon karttaosion sivut seinälle järjestykseen (tähän tarvittiin tietenkin kahden luettelon sivut) ja vietti illat astuneena karttojen sisäuniversumiin. Lopulta hän täytti koko seinänsä kartoilla - omalaatuinen valinta kaveripiirissä, jossa muut tapetoivat huoneensa pop-idolien posterein - ja kun seinätila loppui, jatkoi hän jopa katon valtaamista karttalehdin! Iän karttuessa taivalsi hän yhä varmemmin askelin kartoille piirrettyjen maisemien halki, mielessään samosi niiden metsiä ja kolusi niiden kaupunkeja. Kun hän sitten ensi kertaa fyysisesti kävi näissä paikoissa, huomasi hän osaavansa kulkea niissä. Oli kuin hän olisi käynyt paikalla aiemmin, kuin unessa tai edellisessä elämässä, vaikka toisaalta lukemattomat yksityiskohdat luonnollisesti ryöppysivät ensiavautumisensa tuoreutta. Joskus hänen ennalta koodattu paikallistuntemuksensa johti sellaisiin tilanteisiin, että hän päätyi opastamaan tiestä epävarmoja paikallisia heidän omassa kotikaupungissaan.

Pasila ja sen suo kutsuu tekemään tuttavuutta.

Rauniot ovat saaneet kartalta huomionosoituksen.

Itäistä Uusimaata tiheine liikenneväylineen. Keskellä tietön metsäalue, joka viimeiset parikymmentä vuotta on tunnettu nimellä Sipoonkorpi.

On myös sellaisia karttojen ystäviä, joita kiehtoo kirjavien pergamenttiensa esittämä ajallinen jatkumo, muutoksen ratas. Heidän keskittymisensä kohteena palvelevat usein paikkakunta- ja kaupunginosatason kartat, joissa yksityiskohtaisuus on riittoisaa. Nähdä saman alueen karttoja laajalta aikaskaalalta, vertailla niitä, astua nostalgian "kadotettuun paratiisiin"; löytää kehityskulkujen suuria linjoja ja hauskoja kuriositeetteja, oivaltaa niiden heijastamia suuremman yhteiskunnallisen tason tekijöitä - se voi avartaa enemmän kuin mikään historiankirja. Se on herkuttelevainen hengenteko.

Vähäistä ei ole sekään, että kotiseututuntemus ja sitä kautta -rakkaus terästyy karttojen kautta, ellei suorastaan vaadi niitä. Kartat ovat juuret. Jos juureton uppoutuu karttaan ja sitten vielä fyysisesti vierailee kartalta löytämässään kiinnostavassa paikassa, on kartta initioinut hänet yhteen juuririhmoistaan: sitä kautta tuntuu virtaavan hengelle ravintoa koko kartalla esitetystä seudusta.

Allekirjoittanut kuuluu niihin, jotka lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa piirsivät omia karttoja. Paikat olivat mielikuvitusta, mutta sisältömuodot olivat sinällään realistisia ja symbolit - vaikkapa suo, kuusimetsä ja rautatie - samoja kuin oikeissa kartoissa. Kartan piirtäminen kävi aikakoneesta: lähtökohdaksi jääkauden muovaama kamara havumetsineen ja vesistöineen, siihen sitten pienviljelystä, maanteitä, orastavaa teollistumista, asutuskeskittymiä, yleistä volyymien kasvua aina nykypäivään. Kaatopaikka sijoittui suolle, koska niin soita oikeastikin kohdeltiin ympäröivässä todellisuudessa. Toisaalta metsät olivat laajempia, kalliot jyrkänteisempiä ja joet mutkaisempia kuin ulkoisessa. Paikoissa oli salaisuutta, kaikkea ei tunnettu.

Soistuman symboli on voimakas merkki, sillä tiedämme sen osoittaman kohteen luonteeltaan epämääräiseksi.

Vain vähän tässä nähdystä on jäljellä. Valtavasti on muutettu jo kertaalleen rakennettuja kohteita.

Suunnistuskartta ei niin kaukaiselta ajalta, jolloin Rastilassa oli joukko torppia takaniittyineen ja kärrypolkuineen.

Oma ehkä jo harveneva seurakuntansa on karttapallon pyörittelijät, lämminsävyisten olohuoneiden kaukokaipuiset. Keskuuteemme mahtuu myös karttoja taideteoksina katselevia esteetikkoja, joiden huomio usein hakeutuu kallisarvoisiin vanhoihin karttoihin. Mutta onpa niitäkin, jotka piirtävät taiteen nimissä karttoja. Suomessa tällainen on ainakin kuvataiteilija Jussi Kivi.

Ehkä kartalla on aina taideteoksen ominaisuuksia. Kartta on kuva, jolla on mittaamaton pinnanalaisuutensa, se on ilmeinen portti. Eräällä tavalla kartta on kuin Platonin ideoiden maailma: se on esittää lian, melun ja kulumisen todellisuudessa sijaitsevia asioita täydellisinä ja virheettöminä, ylimaallisina. Kartassa on kuitenkin se nöyryys, että se tyypillisimmin seuraa – ei edellä – sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kärsivällisesti se toisintaa luonnon ja ihmisen teot, hyväksyväisenä, viisaan vanhuksen vakaudella.

Kuunelkaamme tässä kohtaa, mitä lausuu karttojen katselusta Akseli Gallen-Kallela "iltapuhde-jutelmia" sisältävässä Kallela-kirjassa:

"Maantieteellisiä karttoja olen pitänyt aina kauneina, vaikka nämä nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan... Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin, näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä tietää tai luulee niissä olevan... Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla. Silloin en katsele karttoja niiden kuviokauneuksista, vaan tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on milläkin paikkakunnalla - tahi maanosassa, johon mielenkiintoni kulloinkin kohdistuu. Silloin olen täynnä 'reppusällin' retkeilyintoa."

Kartta kohtaa meidät yksilöinä, vastaa kunkin tarpeeseen. Kartalla on silti aina tunnelmansa, jonka se saa kohdealueensa aluehengeltä. Levottomuus ja raskaus uhkuu kartasta, jonka täyttävät moottoritierampit ja vailla väljyyden vastanapaa levittäytynyt asutusmatto; virvoitus kulkee puron mutkittelevassa sinisessä rimpsussa; luontoon mukautumista henkii metsän ja pellon rajapintaan sijoitettu, etelään katsova maatila; rauha asuu isojen niemien umpiperissä ja poluttomissa laaksoissa; yksinäinen metsämökki kuiskii vetäytymistä; kumpuileva viljelysaava ylistää kulttuurin vuosisataista läsnäoloa; meressä on silta maailmaan ja mäkien huipuilla, korkeuskäyrästön pyramidin päällä, väikkyy lupaus vapaudesta.

Sukupolvien merkkejä: tähän merkitsi isoisä paikan tulevalle telakalle.

Kiinteistökartan selkeyttä.

Merikartta eli -kortti, johon Lohja-yhtiön työntekijä rajasi firman muinaiset kalastusalueet.

Jos kaikki kartoilla meditoivat tulisivat ulos kaapista, yllättyisimme luultavasti heidän lukuisuudestaan. Useimmat eivät kuitenkaan koskaan tule ajatelleeksi, kuinka paljon kartat heille merkitsevät. Karttoihin tukeutuminen on hyvin luontevaa ja nykyteknologia vain monipuolistaa tätä. Eikö ole sentään ihmisissä toivoa, kun olemme ryhtyneet tien näyttäjiksi ja sen löytäjiksi? Kartan laatiminen on omassa erityissarjassaan äärimmäisen ystävällinen teko. Kavaluus ja ihmisyyden alennus onkin vääristelty kartta. Vainoharhaisuuksissaan Neuvostoliitto tuotti alueistaan karttoja, joiden sijaintitiedoissa oli tarkoituksella virheitä: vakoojat, sabotöörit ja ulkovaltain sotajoukot joutuisivat eksyksiin. Niin joutui koko järjestelmä.

Kun katsoja antautuu kartalle ja antaa sen vietellä itsensä, vaihettuu ero hänen ja kartan välillä pienemmäksi, jopa suorastaan hälvenee. Ehkä hänelle silloin sarastaa myhäilyttävän kokonaisuudentunteen sävyttämänä "luonnon moninaiset, odottamattomat, iänkaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön johdonmukaisuus", kuten Gallen-Kallela asian sanoiksi puki.

Jossain karttamerkityksellisyyden portaikon yläpäässä törmäämme eksoottiseen termiin mandala. Sillä tarkoitetaan hindulaisuuden ja buddhalaisuuden piirissä käytettävää pyhää symbolikarttateosta, meditaatioinstrumenttia. Sektoreilla, kehillä, väreillä, kuvilla ja perimyslinjan siunauksilla lastattu mandala ei ole enempää eikä vähempää kuin kartta kaikkeudesta; sekä mikro- että makrokosmoksesta. Mandala voidaan tehdä maalaten tai erivärisistä hiekoista sirotellen. Joka tapauksessa se tehdään äärimmäisen kärsivällisesti ja tarkasti. Mandalan katsoja terävöityy sen näkemisestä. Parhaimmillaan hän on uppoutuva kuvioon sillä intensiteetillä, että se muodostuu hänelle kirkkaaksi ja eläväksi; hän pääsee kaksiulotteisen ilmipinnan taa. Perinteelleen vihkiytyneenä hän lujasti luottaa mandalan olevan täydellistymistä merkitsevien puhtaiden maiden tyyssija. Kun kuva – tai pikemminkin sen ”maku” – sisäistyy kotiseutumaisen tutuksi, voi matkalainen olla lähellä päämäärää, joka sijaitsee hänessä itsessään eikä ole saavutuksena vähäinen.

Tässä pohdimme eräitä seikkoja kartoista ja niiden katselusta. Aihetta ei voi pitää tyhjennettynä, mutta muodostakaamme silti jokin kiteytys. Kenties se voisi olla, että olipa suhteemme karttoihin syvä tai ohut tai jotain siltä väliltä, sitä ei ole koskaan haitaksi arvostaa ja vaalia, avata sille tilaa ja suunnata siihen tietoisuutta. Kartta jota katsomme, katsoo myös meihin.

Paluu Steissille. Kartta voi niin sytyttää retkeilyinnon kuin antaa sille täyttymyksen.