Syntymähumala Veklahdella: ihmeellinen maailma Elis Sinistön mukaan

Varjoisassa kirkkonummelaismetsikössä sijaitseva Villa Mehu on kaiken-mahdollistavuuden valtakunta, joka on johtanut itse itseään viimeiset yhdeksän vuotta.

"Mitä on tämä todellisuuden ydin? Se on satua ja taikaa, se on äärettömän syvää ilmehikkyyttä ja merkitsevyyttä, joka on kaikkeen kätkettynä, kunhan vain sen pystyy näkemään. 'Taiteellinen voitto' on sitä suurempi, kuta vähäisempi on, jokapäiväiseltä kannalta katsoen, sen ulkonainen aihe."

Näin kirjoitti filosofi Eino Kaila alkujaan Yleisradiolle 1943 laatimassaan dialogissa Syvähenkinen elämä - Keskusteluja viimeisistä kysymyksistä. Sanat oli pantu taiteilijan suuhun, joka oli keskustelun toinen osapuoli.

Idea on kiehtova ja tosi. Taiteellinen voitto on suurin, kun jokin vähäiseltä ja arkiselta vaikuttava saadaan paljastamaan särmän verran sisäavaruutensa ihmeellisyyttä ja viisautta. Yksin kvanttimekaniikka osoittaa, ettei mikään ole vähempää kuin satua ja taikaa. Syyttä ei lausunut Niels Bohr, että "ne jotka eivät ole hämmästyneet tutustuessaan kvanttimekaniikkaan, eivät ole mitenkään voineet ymmärtää sitä."

Entä kun koko ihmisen elämä muuttuu yhdeksi jatkuvaksi kokonaistaideteokseksi? Onko taiteellinen voitto silloin lopullinen - vai palaako ruutu puhki, taiteellisuus syö itsensä ja jäljelle jää vain impulsiivinen performanssi, tuskainen kuin musiikki ilman taukoja?

Tällaisia pohtii, kun astelee synkkää metsäpolkua Kirkkonummen Veklahdessa. Aurinko ei juuri tiheikköön yllä, mutta oudon karnevalistiset luomukset omaavat himmeää hehkua. Humaljärvi on näkymättömissä, vaan eräs syntymähumala lähellä, iholla. Ollaan saavuttu yhdeksän vuotta sitten manan majoille käyneen persoonasuuruus, tanssija Elis Sinistön (1912-2004) satuvaltakuntaan.

Lukuun ottamatta kolmea autokuormallista kattopeltejä, rakensi Sinistö maailmansa, runsaudesarvimaisen elämänesityksensä, hylkytavarasta ja tanssijan singahtelevan mielen rajattomuuksiin tähystävistä ideoista. Arjen ja mysteerin ero haipui. Huumori oli hellää niin tönivänä kuin myötätuntoisena. Kiinteyden ja vakavuuden harmaa laasti alkoi rapista fasadista, jonka tietämättömyyden ja pelon supistama ihmismieli on rakentanut itsensä ja ilmiömaailman välille. Nyt näyttämö toisaalta tuntuu myös groteskilta; sille kontekstin antanut maestro puuttuu ja vain syksyn tuuli heiluttaa kuusenoksassa kuin hirtettynä riippuvaa barbie-nukkea.

"Ainoa ero minun ja hullun välillä on se, että en ole hullu", veisteli tunnetusti Salvador Dali - ja osui erään ilmiön ytimeen. Kaikista aloista on taide se, missä ylitetään suvereeneimmin "normaalin" ja "epänormaalin" rajoja. Moni taiteilija viipyy tuon näkymättömän ja aaltoilevan rajan villimmällä puolella liian pitkään ja joutuu joko väliaikaisesti tai pysyvästi pökerryksiin, jopa lataamolle. Mieleen tulee Sinistön kollega Vatslav Nižinski (1890-1950), jonka tähti ehti säkenöidä vain muutaman vuoden ennen kuin kärvensi jo legendaarisuuteen yltäneen nuoren lahjakkuuden. Poikkeusherkkyydellä ja pulppuavilla näyillä on hintansa eivätkä ne yleensä ole itse valittuja tai edes toivottuja lahjoja. Niinhän sitä on shamaaneista ja tietäjistäkin sanottu: ammattikunta ei ollut haluttu, mutta napsahti joillekin osaksi.

Moderni kansantaide eli ITE-taide (englanniksi kulkee termillä Outsider Art) tarjoaa jokaiselle miehelle ja naiselle kohtuullisen kunniallisen syyn riisua normaliuden pakkopaita. Kokonaisten pihapiirien rakentaminen visionäärisiksi ympäristöiksi on eräs tämän taiteenkentän sara. Juuri tätä teki myös Sinistö. Hänen elämänsä ja persoonansa on hienosti kiteytetty Erkki Pirtolan tekstissä, johon linkkaamme kuvaretken lopussa. Emme siis tässä esittele häntä laajemmin. Kunhan kävelemme Mehutietä ja annamme sen annin näyttäytyä.

Metsään kätkeytyneelle Mehutielle on vaikea löytää. Se ei onnistu ilman paikallisapua.

Kyltit on monilukuiset. Ne alkavat jokseenkin normaaleina, mutta lähtevät pian taikamattolennolle.

Vastaan on tullut jo erilaisia matalia röttelöitä, kun huomio laskeutuu peltiseen Kulkuri-Santun matkustajakotiin. Siellä kuulemma konkreettisesti yöpyi kulkumiehiä.

Koijissa hämmentää se, että ne tuntuvat olevan oikeasti tontuille tehdyt. Tämän korkeus on alle metrin.

Eräs huusseista. Kuin jokin Mad Max -koslan ohjaamo.

Alueelle edetään kapeaa tietä, jonka varrella nousevat esiin yhä uudet ilmestykset.

Olemme saapuneet Hotel Eliten kohdalle.

Eliten sviitissä on jopa telkku.

Viereisessä mäessä näkyy vaatimattomampia elonsijoja, todellisia askeettikoloja.

Eräs häkkyräkeinu kuusikon laidalla.

Hiljaisuuden leimaama siirtymä on pitkä, syyspäivä lyhyeksi käynyt.

Kyltti varmistaa: yhä ollaan Mehutiellä.

Ohitamme skuttabastun. Valmistajan ilmoituksen mukaan siihen mahtuu kuusi kylpijää.

Näkymä höyryteltan sisälle. Sinistö asui ympärivuotisesti alueellaan, joten tämä laitos on ollut mitä oleellisin.

Pienellä metsäkummulla on hirsitupa. Liikennemerkki toimii kantena jollekin säiliölle.

Tulisijaa varten on varattu riittämiin kepakoita. Petivaatteet ovat yhä paikallaan hiirien iloksi.

Kuin alisen piiriin kuuluu tämä notkossa lahoava tyyssija.

Koloja, kätköjä ja komeroita pienen notkean vanhuksen olla ja ajatella. Kamera teki tästä kuvasta jostain syystä kahdeksi haljenneen.

Kuten monet erakot havaintomme mukaan, myös Sinistö oli ystävällinen metsän asukeille.

Kurkistus erääseen kenttäkeittiöön.

Keittiön läheisyydessä on mietelmä: "Nyt tuli aukko elämän katsomukseen! sanoi vegetaari kun söi juustua."

Artikkeli vegaaniperheestä on muovitettu seinälle.

Jälleen eräs matala maja.

Näkymä sisältä.

Lukemistoa työpöydällä.

Riippumatto-osastolla on villi tapetti.

Valtakunta jakautuu vyöhykkeisiin. Ollaan saavuttu sisimmälle kehälle, pyhimpään. Sillä on oma porttinsa.

Portin päällä patsastelee kääpiömäinen ihmisfiguuri.

Estradimainen puutarhasoppi.

Kivikammio on vuodelta 1960.

Päärakennus. Kaksikerroksisella huvilalla on jopa kattoterassi.

Luovuus on virrannut seiniä ylös.

Ripustetuissa nukeissa on jo hitunen kauhuelokuvahenkeä.

Käärmeitä varten on tehty korkea kynnys.

Täällä on eletty ja oltu vuosikaudet helteellä ja pakkasella.

Peppi Pitkätossu olisi varmaan ollut pähkinöinä.

Eräs alueen kaivannoista. Kyseessä saattaa olla uimalampi, johon Sinistön tuhkat ripoteltiin.

Kylpypaikka tämäkin.

Tämä taitaa olla koko paikan ainoa lukittavaksi tehty ovi. Avoinna silti sekin.

Oven sisäpinnalla on mestari itse. Iso kuva on vuodelta 1957.

"Labora" on selvä mietiskelykammio.

Työpöydän yllä on Kirlian-kuvia kasvien lehdistä.

Viimeiseksi luvussa ollut opus käsitteli eläintiedettä.

Seinä on täynnä kuvia Sinistöstä itsestään. Vanhempana hän näyttää suosineen naturismia.

Labora-rakennus taustallaan päätalo.

Kosmisten ajatusten lomaan on saanut sopivaa konkretiaa korjailemalla fillareita...

... ja hoitamalla mehiläisiä.

Syvemmällä metsikössä odottaa torni.

Sillä on jopa kellotapuli.

Ulko-oven sisäpuolella on Sinistön Pariisista 1953 saama keksintökilpailun diplomi.

Jälleen eräs nukeista.

Outo valtakunta alkaa saada otteeseensa, auringonlaskuun ei ole pitkä aika. Kiitämme ja kumarramme; vaikka paljon jäi näkemättä, riittää jo koetussa sulattelemista.

Yösijoja olisi tarjolla. Tämän tulisijalla varustetun menninkäiskammin oven pielessä lukee talonpoikaisjärkinen ohje: "Kallis lämpö - Sulje ovi."

Aina voitaisiin kysyä mikä ero on kylähullulla ja ITE-taiteilijalla, mutta mitäpä sillä on väliä. Jos jollain on väliä, niin tekemisen motiivilla ja vastuulla. Aihe on mitä epämuodikkain, sillä individualismin leimaama aikamme haluaa täydellä rintamalla vapauksia, minä-minä-minän estotonta toteuttamista. Näiden halujen kyltymättömät aallot lyövät näkyvästi esiin juuri taiteilijakunnan kohdalla. Eivät taiteilijat välttämättä ole sen egokeskeisempiä kuin muutkaan, ovatpahan vain ilmaisijoina suurten virtausten näkyväksi-tekijöitä. Yleiseltä vaikuttaa oman pahoinvoinnin purkaminen taideteoksen muotoon. Ja mikäs siinä, se voi olla terapeuttista. Mutta kenties tuollainen teos olisi syytä hävittää niin kuin vatiin siepattu oksennus tai räkäinen kertakäyttönenäliina eikä panna ihmisten ilmoille altistamaan muita vaikutukselleen. Näin on tehty vanhastaan Japanissa: sisäinen taakka maalauksena paperille ja eldis alle. Tuhka tuo kathariksen. Maailman ei tarvitse tietää kaikkea, mitä on päästetty menemään.

Allekirjoittanut tapasi puolalaisfilosofi Henryk Skolimowskin (1930-), kun tämä vieraili Kuvataideakatemiassa 1990-luvun lopulla. Skolimowski puhui taiteen merkityksestä ja tehtävästä eräänlaisena ihmisyyden kirkastajana, johon liittyy egon ylittäminen, arvokkuuden ja kauneuden lisääntyminen. Hänen mukaansa 1900-luvun alkuun saakka taide enimmäkseen palveli tällaisia päämääriä. Sitten kauneutta, tasapainoa ja arvokkuutta alettiin kyseenalaistaa ja pian aktiviisesti kieltää ja häpäistä. Skolimowski kutsui tarkoitushakuisen tuhoisaa ja rumaa tuotantoa "nekrofiiliseksi taiteeksi". Hän piti sellaista hyökkäyksenä psyykettä vastaan, koska se yrittää maalata peittoon koko ihmisenä olemisen merkitystä ja potentiaa. Ääriesimerkkinä hän kertoi newyorkilaisesta performance-taiteiljasta, joka teki kutsuvierasjoukon edessä taideteoksena itsemurhan.

Eräs ystävä on kiertänyt Helsingin gallerioita käytännössä joka viikonloppu parikymmentä vuotta. Sitähän piti siis kysyä: mikä on nekrofiilisen tuotannon osuus tarjonnasta? Vastaus kuului, että noin 80 prosenttia. Kuihtumisen, kuoleman ja tuhon esittämisellä on paikkansa - kuuluvathan ne todellisuuteen, valmistelevat ylevän kokemusta ja antavat elämän jokaiselle hetkelle tähdellisyyden - mutta vailla pointtia oleva nihilistinen visvassa ja hirttoköysissä kieriskely on eri asia, luisuma, taiteilijan vastuun unohtamista.

Yllä olevilla mietteillä ei ole kuitenkaan tarkoitus vihjata Sinistön tuotannon suuntaan. Ei alkuunkaan. Hänestä tuulee elämä navakkana, vaikka maallisen vaelluksena päättymisestä on jo aikaa. Muutenkin ne jotka ovat tunteneet Veklahden visionäärin, kertovat mitä hienoimmasta ihmisestä.

Enemmittä johdannoitta, maestrosta lisää täällä:
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2004/numero-9/kaarmeilta-paasy-kielletty

Toisen metsään vetäytyneen elämäntaiteilijan, Kati Sinenmaan, kivilinnoitukseen tutustuimme vuosi sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/10/kivenpyorittajan-urbaani-metsahovi.html

Terveysmetsään: vierailijaksi uuteen blogiin

 Metsän vihersalissa odottaa tervehtyminen.

Kun esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian oppeja parikymmentä vuotta sitten muodostettiin, oli tilanne se, että periferian yhtäläistä merkitystä keskuksen rinnalla saattoi kyllä perustella teoreettisesti, mutta ei juuri numeroin. Periferian arvoa omana itsenään ei voitu osoittaa mittauksin eikä varsinkaan talouden kielellä, kassakoneiden kilinällä ja kohoavilla käyrillä. Tämän vuoksi periferia oli alistettu henkipaton asemaan. Sen itseisarvon näkeminen oli jäänyt korkeintaan haaveilijoille ja sivullisille, mutta ei järkivetoisille ja tulosvastuullisille ihmisille, jollaiset tuppaavat olemaan vallan kahvassa. Tämä koski rakennettua periferiaa, uneliaita syrjänurkkia, mutta ennen kaikkea periferian arkkimuotoa, luonnonympäristöä. Sillä oli tunnustettua taloudellista arvoa raaka-aine- ja rakennusmaareservinä, mutta ei omana koskemattomana itsenään muutoin kuin kenties paikallisesti turistibisneksen muodossa.

Kaikessa hiljaisuudessa maailmalla kuitenkin tapahtui. Muutamat pioneeritutkijat olivat 1980-luvulla alkaneet selvittää luonnossa oleilun terveysvaikutuksia. Tulokset olivat vakuuttavia ja niitä virtasi lisää. Luonnossa oleilu - jopa pelkkä luontokuvan katselu - paljastui tehokkaaksi kokonaisvaltaiseksi tervehtymisen keinoksi, jonka vaikutus pystyttiin osoittamaan niin psykologisin kuin fysiologisin mittauksin. Jylhistä salomaista lumoutuneiden runoilijoiden ja Henry David Thoreaun kaltaisten luonnon tulkkien todeksi tietämä periferian itseisarvo siis vihdoin löysi lähestymistavan, jota keskuskin ymmärsi ja kuunteli. Miltei pakkohan oli, kun huomattiin, että ne leikkauspotilaiden joukot, jotka saivat nähdä luontoa ikkunastaan tarvitsivat vähemmän kipulääkitystä ja kotiutuivat nopeammin kuin ne, jotka joutuivat katsomaan tiilipihaa. Sairaalassa makuuttaminen on kallista, sen keskuksen kvestori tilikirjojensa äärellä hyvin tiesi ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Kärsivällisyyttä vaatii kuitenkin se siirtymä, että tutkimustuloksia aletaan laaja-alaisesti hyödyntää käytännössä. Olisiko aika jo kypsä? Jokainen voi aloittaa ainakin itsestään - menemällä metsään ja hengähtämällä.

Luonnon tutkituille terveysvaikutuksille altistamiselle on Suomessa erikoistunut pienyritys Luonnontie. Erinäisiä allekirjoittaneen tekstejä voi jatkossa, aika ajoin, lukea myös Luonnontien ylläpitämästä uudesta Terveysmetsä-blogista. Tänään Aleksis Kiven päivänä meitä inspiroi maisema, joka sai kansalliskirjailijamme kynän juoksemaan; luonnon ja luovuuden suhde siis.

http://www.luonnontie.fi/maisema-josta-aleksis-kivi-inspiroitui/

Kunniakierros vesiposteille

Arjen designia tyylikkäimmillään. Vesipostit lienevät vanhimmat yhä vakituisista kadunkalusteistamme.

Taannoin kirjoitimme Vartiokylän kesämökkeilyhistoriasta. Siltä pohjalta suuntaamme nyt uuteen aiheeseen, nimittäin Helsingin liepeiden vesihuoltoon julkisten vesipostien muodossa. Vesipostien tähti on laskussa, mutta funktio ajaton, jokaisen solumme siunaama.

Niin Vartsikan kesämökkikanta kuin vakinainen asutus sai pitkään - jonnekin 1960-luvulle - odottaa vesi- ja viemäriputkia. Sama päti tietysti monessa muussa pääkaupunkiseudun periferiassa. Omilla ja naapureiden kaivoilla siis rampattiin sinkkiämpärit keinuen, kunnes vesijohdon runkolinjat lähestyivät ja toivat ensiapunaan sinne tänne sijoitetut vesipostit. Joillekin nämä säilyivät ensisijaisena vedensaantipaikkana. Ainakin vielä 1990-luvulla näki vanhoja miehiä kärryjen kanssa, jotka kävivät täyttämässä kanistereita vesiposteilla.

Ehkä nyt viimeisetkin alueen taloista on vesiverkossa. Vesiposteilla on joka tapauksessa silmin nähden hiljaista ja osa niistä on kadonnut historian hämärään. Kyseisiin kapistuksiin liittyy omakohtaisia muistoja. Niillä on lukemattomat janot sammutettu varsinkin lapsuuden ikuisen pitkinä kesinä; tapana ei ollut roudata mukana juomapulloja niin kuin tätä nykyä skidienkin keskuudessa näyttäisi olevan yleistä. Eräs vesiposti (jo kadonnut Keltanotien ja Kukkaniityntien risteyksessä) toimi myös hengailupaikkana.

Tarkemmin ajateltuna vesiposti on kerrassaan hieno asia. Sen jalo idea on olla yleishyödyllinen ja maksuttomuuden periaatetta noudattava. Hapen jälkeen akuutein perustarpeemme on vesi; on helvetillistä hoippua nestehukassa ja yhtä autuaallista saada siihen helpotus. Vesiposti edustaa samaa jatkumoa kuin ammoisista ajoista lähteet, keitaat ja kaivot ympäri maailmaa. Ne ovat sivilisaatiotakin syvemmälle ulottuvia elämän maamerkkejä. Niissä maanalaiset virvoituksen virrat nousevat esiin ja saavat niin ihmiset kuin eläimet kumartumaan puoleensa spontaanin hartauden vallassa.

Tässä kuvakatsauksessa teemme kunniakierroksen Vartiokylässä yhä sijaitseville neljälle vesipostille.

Lappeentien ja Valkealanpolun risteyksessä on harmaaksi maalattu vesiposti.

Tuttu kolahtava kiskaisu kahvasta ei aluksi tuota mitään tulosta. Sitten alkaa kuulua vaimeaa pihinää. Vesi nousee jostain syvältä. Postia ei ole selvästi käytetty aikoihin. Vesi lorrottaa lopulta aika laiskasti, valuen suoraan rehottaville ruusuille. Joka tapauksessa posti pelittää ja se herättää ilahtumisen.

Lappeentiellä on tämäkin posti, Puolimatkanpolun risteyksessä. Matkaa edelliselle on vain parisataa metriä.

Pitää aluksi ihailla laitetta. Muotoilu on tiettävästi 1940-luvun lopulta. Yksityiskohtana kannattaa huomata ämpärin tueksi tarkoitettu pykälä syöksyputken nokalla. Tässä nähty vihreä väri on yleisin.

Vesi ilmaantuu nopeasti ja juoksee reippaan oloisesti; tämä posti on hyvässä vedossa, mahdollisesti vielä säännöllisesssä käytössä.

Kiviportintien ja Suomenniementien kulman posti näyttää kärsineeltä.

Mitä on tapahtunut? Valurautainen nokka on hakattu irti ja hattu puuttuu, ja onpa koko posti vinossa. Kaltoinkohtelun rajuus on sitä luokkaa, että sen takana lienee virallisen tahon edustajat. Yksi vaihtoehto on, että lumiaura on tintannut kapistusta nokkaan.

Harvinainen tilaisuus kurkistaa vesipostin sisuksiin.

Vesiposti toimii hautamuistomerkkinä itselleen.

Ollaan siirrytty Vehkalahdentien ja Ruotsinpyhtääntien risteykseen, Vartsikan neljännelle ja viimeiselle vesipostille.

Hieman orpo on tämäkin nykyajassa, jossa aluetta leimaavat uudenkarheat ja jopa pöyhkeät pakettitalot.

Tässäkin pilkottaa punaista maalia. Ilmeisesti se on ollut postien väri joskus monta vuosikymmentä sitten. Messinkikahva ihan kutsuu tarttumaan.

Testikierroksen voimakkain vesisyöksy! Juuri tällaisella teholla vesi losahti silloin muinoin, kun tapana nappuloiden kesken oli, että kaveria varten pidettiin raskasta kahvaa ylhäällä - sopivan hillitysti vettä norottaen - ja juuri kun tämä oli kumartuneena keskittynyt juomiseensa, pantiin täysi hööki päälle. Jekku se pienikin.

Yleisiä vesiposteja (viralliselta nimeltään "vapaaposti") on pääkaupunkiseudulla tiettävästi yhä 102 kappaletta. Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY) mukaan vähällä käytöllä olevista vesiposteista katkaistaan vesi ja jos kukaan ei valita noin vuoteen, posti puretaan. Löytyy kuulemma jo nuoria aikuisia, joilla vesipostin näkeminen ei sytytä mitään lamppua - kapistuksen käyttötarkoitus on heille tuntematon.

Loppusanamme saamme kaukaa Japanista, Kioton pohjoispuolella sijaitsevalta Kibunen pyhäköltä. Sen kaivolla on seuraava teksti, joka sopii mietiskeltäväksi myös vesipostilla (lähde: Vesi vetää puoleensa, Maahenki 2002).

1. Mikä toimii itsestään ja saa aikaan toiminnan muissa - vesi.
2. Mikä alituisesti ja lakkaamatta etsii etenemisväylän - vesi.
3. Mikä on itsessään puhdas, pesee pois epäpuhtaan ja on kyllin runsas sisällyttääkseen itseensä sekä puhtaan että mutaisen - vesi.
4. Mikä esteen kohdatessaan muuttuu rajuksi ja ylittää voimansa satakertaisesti - vesi.
5. Suunnattoman laajana se täyttää valtameren; haihtuu muodostaen höyryä ja pilviä, muuttaa muotonsa lumeksi ja rakeiksi, jäätyy muodostaen jalokivenkirkkaan peilin, mutta ei koskaan menetä alkuperäistä luontoaan - vesi.

Pääkaupunkiseudun asukkaat voivat tarkistaa lähimmän vesipostinsa sijainnin tältä kartalta ja käydä diggailemassa paikallista keidastaan - vielä kun se on mahdollista:
http://www.hsy.fi/vesi/vesihuoltoverkostot/Sivut/vesipostit.aspx

Aiemmin tänä vuonna esittelimme järvenselän Päijänteellä, josta miljoonapäinen hörppy- ja läträyslössimme vetensä imaisee:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/06/mista-voda-hanaan-lurahtaa-paijanne.html