Elisaaren tammisto - jalopuuholvissa

Kylässä puiden kuninkaan luona.

Suomen metsäluontoa hallitsee tunnetusti taiga. Tuo tummanpuhuva havumetsävyöhyke, joka kiertää halki pohjoisen pallonpuoliskon Fennoskandiasta Siperiaan ja Alaskasta Kanadaan. Rakas se on meille, tutuista tutuin. Se on piirtynyt mieleemme syvästi ja jotenkin mystisesti niin kuin etäisen metsänlaidan kuusien latvat piirtyvät vasten iltataivasta. Mutta toisinaan koittaa hetki, jolloin taigan juro karuus ei maita; sen neulasäärettömyys tuntuu jo ajatuksena pistelevältä, hapan karike köyhän kituutuksen julmalta areenalta. Silloin kaiho kääntyy kohden lauhkeampaa ja jalompaa piiriä, tammivyöhykkeeseen. Siinä häivähtää keski-eurooppalaisen luonnonvaurauden itsevarma tuntu, kartanoiden ja linnojen läänitykset, muhevainen multamaa vaateliaine kasveineen ja oksanhangassa istuvine trubaduureineen.

Meillä tammivyöhyke eli hemiboreaalinen vyöhyke on leveimmilläänkin vain kolmekymmentäkilometrinen haituva etelärannikolla, joka kapeutuu idässä lähes olemattomiin. Tammivyöhyke on kuin erehdyksissä sattunut sipaisemaan rantaa, jossa se on vieras ja ihmetystä herättävä. Sen rehevimmät ja parhaimmat osat on raivattu aikoja sitten viljelysmaaksi, mikä vain korostaa sen luonnetta outolintuna. Siellä se silti on. Hieman kuin valtakuntansa menettänyt kuninkaallinen, joka kuitenkin osoittaa yhä erehtymättömästi jalosukuisuuttaan niissä pienissä elämän puitteissa, jotka hänellä on jäljellä. Sillä on hallussaan perintönä kaikki ne eurooppalaisen historian ja mytologian sankarikertomukset, joiden tapahtumapaikkana on ollut jyhkeärunkoisten tammien ja kahisevan lehtikarikkeen avarat metsät.

Tammimetsä on legendojen näyttämö, ritarien mielenmaisemaa, Robin Hoodin Sherwood. Tammien katveessa sijaitsivat druidien, teutoonien, kelttien, viikinkien ja slaavien pyhät lehdot. Kalevalan mailta tammi puuttui ja Kalevalassa näkyykin häkellyttävän avoin tammikateus: suuri tammi, "puu katala", varjosti koko maata ja piti kaataa. Etelässä tammea kunnioitettiin Välimerelle asti, jossa siihen yhdistettiin niin Zeus kuin Jupiter. Voitokkaat roomalaiskomentajat saivat paraatissa kantaakseen tammikruunun. Roomalaisilta tulee tammen latinalainen nimi Quercus. Tieteellisen nimen jälkiosa robur tarkoittaa "vahvaa", "lujaa". Meidän päiviimme saakka tammenlehvät ovat olleet erityisen ansioituneen sankarin tunnus. Esimerkiksi saksalaisen rautaristin lisukkeeksi ne tulivat 1800-luvun alussa - samaan käyttöön ei olisi voinut ikipäivänä kuvitella vaikkapa tuomenoksaa.

Elokuisena päivänä, romanttisten mielikuvien siivittämänä suuntasimme kulkumme Uudenmaan suurimpaan (Suomen kolmanneksi suurimpaan) tammimetsään, Elisaaren tammistoon. Se on luonnonsuojelualue ja osa Helsingin kaupungin omistamaa ulkoilualuetta Inkoon saaristossa. Elisaareen pääsee vuokrasoutuveneellä (4 euroa/suunta) Barösundista, jonne puolestaan on lossiyhteys mantereelta.

Tammistoon siis:

Rantaniitty jää taakse, on astuttu tammiston syliin.

Lehtevien latvusten reunustama metsäaukio. Ensisilmäyksellä nousee outo epäilys: ollaanko Suomessa ollenkaan vai astuttu jonkin madonreiän kautta Keski-Eurooppaan.

Tammi tekee mitä lystää. Se huokuu voimallista jämeryyttä ilman, että sen täytyisi epätoivoisesti korostaa kelpoisuuttaan jäykällä suoraselkäisyydellä.

Tammella on omat kääpänsä eivätkä ne estä isäntäänsä elämään monisatavuotiseksi. Tammella mainitaan olevan tuhatkunta sille tyypillistä eliölajia, eli se on ekologisesti todella kova sana.

Elisaaren tammiston hohtoa lisää se, että se on luontainen, ei istutusten perua.

Kuolleenakin majesteetillinen. Tammi voi saavuttaa jopa kahden tuhannen vuoden iän, joskin meillä, esiintymisensä äärirajoilla, tunnetaan vain noin neljäsataavuotiaita yksilöitä.

Puuaineksena tammi on ytyä: sen parkkihapot syövyttävät rautanauloja. Toisaalta tammi on hienostuneen aromaattinen ja siksi suosittu materiaali viini-, olut-, viski- ja konjakkitynnyreissä. Hyvän kosteudenkestävyytensä vuoksi tammi on ollut erittäin tärkeä laivanrakennusraaka-aine. Tästä syystä Ruotsin valtakunnassa tammet julistettiin kruunun omaisuudeksi jo 1500-luvulla ja niiden taimienkin vahingoittaminen oli ankarasti kielletty. Strategisena raaka-aineena vainolaiset kävivät tammistojen kimppuun: venäläiset kaatoivat aikoinaan esimerkiksi kaikki Ruissalon tammet.

Vuonna 1789 Ruotsi-Suomen ja Venäjän laivastot taistelivat Elisaaren vesillä. Barösundin taistelussa upotettiin venäläisten 66-tykkinen linjalaiva Severnaja Orel eli "Pohjolan Kotka". Tarinan mukaan erästä kiveä vasten surmattiin venäläissotilas, joka turhaan anoi armoa ristinmerkkiä tehden. Sittemmin kivi on liikahdellut kirkon kellojen soidessa seitsemän kilometrin päässä Inkoossa... Hmm, harmi ettei retki osunut sunnuntaiaamuun, sillä tarkka kivi jäi selvittämättä.

Välillä tammisto aukeaa laitumeksi.

Paikka kuuluu ehdottomasti sarjaan "käydäpä kuutamolla".

Kierros on jo lopuillaan, mutta maisemat vain paranevat.

Tammenkuori on apteekkitavaraa eri puolilla maailmaa. Keitettyä kuorta käytetään esimerkiksi keuhko- ja kuumelääkkeenä.

Tammea eivät myrskyt juuri kaada. Puun salaisuus on syvälle maahan tukeutuva paalujuuri. Tammen sanotaan kuitenkin vetävän salamia puoleensa, olevan ukkospuu, Thorin suosikki. Sen juurelle ei siis pidä mennä ukkosta pitelemään.

Jälkisanat:

Ripauksen tammiston taikaa löytää Helsingistäkin, Annalan kartanon takaiselta mäeltä. Kyseessä on pienialainen istutusmetsikkö, ei mikään ikivanha, mutta tunnelmallinen silti. Vantaan Tammiston vuonna 1946 suojeltu tammimetsikkö on luontaisesti syntynyt ja ihan kokemisen arvoinen sekin. Espoossa pieniä tammilehtoja on viisi.

Vaikka tammistot ovat Suomessa kaikkiaan hyvin harvinaisia ja kuusettumisen myötä uhanalaisia, on viimeisen 10-15 vuoden aikana ollut havaittavissa, että tammen taimia on alkanut joukoin ilmestyä kangasmetsiin eläinten jemmailtua niiden terhoja. Tammi ei sinällään lajina vaadi lehtomaata, mutta levinnäisyytensä äärirajalla se on voinut tyytyä vain parhaaseen ja kangasmetsien taimet kielivätkin ilmaston lämpenemisestä. Luontaisesti tammi ei levittäydy alueelle, jossa kasvukausi on alle 144 vuorokauden mittainen. Nyt tammivyöhyke on siis mitä ilmeisimmin jyhkeän hitaalla marssillaan pohjoiseen.

Yhä ylös yrittää: kaksi mahtimäkeä pohjoisessa

Kuusamon Konttisen länsirinne on huimaavan äkkijyrkkä.

"Nouseva keho ponnistelee, se on jatkuvassa jännitystilassa. Se auttaa ajattelua tarkastelemaan: vielä vähän kauempaa, vähän ylempää. Ei saa veltostua, on koottava voimansa etenemistä varten, astuttava jalalla tukevasti ja kohotettava ruumista hitaasti, sitten palattava tasapainoon. Samoin on ajattelun laita: ideat kohottavat vielä uskomattomampiin, ennenkuulumattomampiin, uusiin korkeuksiin.

Ja vielä: nimenomaan pitää siirtyä korkeammalle. On ajatuksia, joita voi saada vain kuudentuhannen jalan korkeudessa yksitoikkoisten tasankojen ja rantojen yläpuolella."

Näin kirjoittaa Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Gros. Ja kyllä, dramaattinen topografia on aina vaikuttanut ihmismieleen.

Vuorten huiput on useimmissa kulttuureissa mielletty - ja toisinaan yhä mielletään - jumalten tai muiden voimakkaiden yliluonnollisten olentojen tyyssijoiksi. Näkemys esiintynee jossain muodossa kaikkialla, missä vuoria ylipäätään on. Vuorten pyhyydelle on helppo keksiä kosmologinen selitys: ne ovat "lähellä taivasta", ilmeinen linkki maan ja taivaan välillä. Pyhyyden ja ylevyyden hohtokehrää eittämättä buusteroi se, että vuorille on vaikea ja vaarallista päästä - ne ovat olemassa ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, vaikka näkyvätkin pitkälle. Tai sitten eivät - pilviin verhottuina niiden salaperäisyys vain kasvaa.

Vuoret ovat aina olleet erilaisten profeettojen, mystikkojen, ajattelijoiden ja joogien mielimestoja. Helsingissä juuri vieraillut vanhemman polven tiibetinbuddhalainen oppinut geshe Pema Dorjee vahvisti, että Himalajan vuoristossa meditoi tänä päivänäkin klassisia erakkojoogeja luolissaan ja majapahasissaan - jopa vuosikymmenien mittaista retriittiä viettämässä. Nykymaailman ylipopulaation ruokkima levottomuus yltää kuitenkin heihinkin; joogit ovat joutuneet laskeutumaan alemmaksi, lähemmäksi asutusta, sillä vuorilla hortoilee kaikenlaista vaarallista ainesta, jolla ei ole kunnioitusta edes hengen viljelylle omistautuneita askeetteja kohtaan. Surullista, jos mikä.

Kiintoisaa kyllä, mahdollisuus nähdä pitkälle (samalla kun voi itse olla tarvittaessa hieman piilossa) on yksi keskeisiä paratiisin tunnusmerkkejä. Tämä ilmeni Jani Närhen uskontotieteen väitöskirjasta 2009, jossa setvittiin eri kulttuurien paratiisimielikuvien yhteneviä piirteitä, eli rakennettiin kuvaa eräänlaisesta arkkiparatiisista ja sen maisemasta. Paratiiseille annetut ominaisuudet heijastavat henkiinjäämistä tukevaa ideaaliympäristöä ja omaavat siis biologis-evolutivistisen pohjan. Vaihtelevan topografian lisäksi paratiisilla on tietysti muitakin tunnusmerkkejä, mutta niistä lisää toisella kertaa.

Miete on jo karannut Himalajan alarinteille ja paratiisin esikartanoon, mutta nyt se johdatetaan kotomaan tutulle kamaralle. Meillä ei tunnetusti ole oikeita vuoria - vai onko? Pieni osa Käsivarren Lapin ylintä osaa luokitellaan geologisesti Kölivuoristoon kuuluvaksi ja moni mäistämme kantaa "vuoren" ylhäistä - ellei yltiöpäistä - nimeä. Kokemus kertoo, että lähiökallioillakin voi kokea jotain siitä, mitä maailman vuorilta on kautta vuosisatojen haettu ja saatu. Tässä kuvaraportissa kuljemme vuori-fiiliksen jäljillä Kainuussa ja Koillismaalla, vieraillen Paljakan vaaralla Hyrynsalmella ja Konttaisella Kuusamossa. Edellinen on saanut laelleen vaaraympäristöstä voimaa ja näkemystä ammentavan yhteisön, jälkimmäinen yllättää jylhyydellään.

Retki alkaa Paljakalta:

Hyrynsalmen ja Puolangan rajoilla sijaitsevalla Paljakan vaaralla on säästynyt vanhaa metsää. Siitä iso osa on liikkumisen suhteen tiukasti rajoitettua luonnonpuistoa.

Ennen 1990-luvun loppua korkeimmat vaara-alueet oli rajattu määritelmällisesti metsätalousalueen ulkopuolelle. Oli merkillinen luonnonsuojelullinen takapakki alkaa hakata niitä; Paljakan vaara kuitenkin säästyi ja siellä puut ovat saanet kaatua omaa tahtiaan.

Vaara on Kainuun toiseksi korkein ollessaan 384 metriä merenpinnasta. Sinne kesäkuussa avattu näkötorni tarjoaa Kainuun ja koko tuntureiden eteläpuolisen Suomen korkeimman paikan (404 metriä).

Eri suuntiin katselemalla on mahdollista nähdä kaksitoista Kainuun korkeinta vaaraa. Vaikka alkaa sataa, on kesästä syytä olla tyytyväinen; Kainuun vaarat ovat keskimäärin Suomen runsaslumisimpia paikkoja.

Saderintama tummentaa horisontin.

Teknologia ei anna unohtaa itseään, näkyvissä Yleisradion masto.

Jo kirkastuu.

Paluumatkalla metsässä näkyy jotain kummallista. Kyseessä on Suomeen asettuneen japanilaistaiteilija Mayumi Niiranen-Hisatomin teos, joka toisintaa japanilaisperinnettä toivomuspuusta.

Lapuilla on ihmisten toivomuksia. Pyyteitä on monenlaisia.

Näissä "lapuissa" ei toivota muuta kuin puhdasta ilmaa.

Toivomuspuu on osa Paljakalla 12.8. saakka pidettävää Kauneus-näyttelyä. Sen järjestäjä on taiteilijoiden ja tutkijoiden muodostama Mustarinda-seura, joka hankki vaaran laella sijaitsevan vanhan kansakoulun tukikohdakseen 2009. Rakennus on sittemmin toiminut ympärivuotisena taiteilija- ja tutkijaresidenssinä sekä luonto- ja taidekeskuksena, jossa on vieraillut kävijöitä hyvin monesta maasta. Samalla paikka on syrjässä syrjäisestäkin; lähimpään kauppaan ja kirkonkylään on 23 kilometriä.

Mustarinda vetää puoleensa paitsi luontonsa vuoksi, myös koska siellä pohditaan ja työstetään suuria kriittisiä kysymyksiä. Yksi näistä on dilemma jatkuvaan talouskasvun ideaaliin omistautuneesta yhteiskunnasta rajallisten luonnonvarojen maailmassa. Yhteiskunnan ohjausmekanismit keskittyvät edistämään jatkuvaa tuoton ja kulutuksen lisäystä. Se on tuttu ja turvallinen tie, joka nähdään - ei toki vailla perusteita - hyvinvoinnin ja vakauden varmistajana. Mutta entä kun seinä tulee väistämättä vastaan - ja tieteellisen tutkimuksen mukaan se tulee tosi pian? Voi kysyä, kumpi on hörhömpää: uskoa ikuiseen talouskasvuun ja teknologian kykyyn ratkaista kaikki mahdolliset ongelmat - vaiko soittaa hälytyskelloja ja miettiä selviytymisstrategioita edessä häämöttävän ja itse asiassa jo tapahtuvan talouden ja ympäristön yhteisromahduksen varalle.

Mustarinda jatkaa niiden taiteilijoiden ja ajattelijoiden perinnettä, jotka ovat vetäytyneet "mustiin metsiin, mustille kukkuloille". Näistä mainittakoon Martin Heidegger, jonka filosofian suuri osa syntyi metsämajassa Schwarzwaldin rinteillä ja toisaalta Pohjois-Carolinassa 1933-1957 vaikuttanut Black Mountain Collage, poikkitieteellinen ja kokeileva koulu, joka poiki aikansa johtavia kuvataiteilijoita, muotoilijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Mieleen tulee myös Jack Kerouac metsäpalonvartijan pestissään Washingtonin Desolation Peak'lla; mies, mökki vuorenhuipulla, ajatukset ja muistikirja. "When you're on top of a mountain, keep climbing."

Sana "Mustarinda" on peräisin alueen vanhasta kartasta ja vaikuttaa muinaiselta itämerensuomalaiselta nimeltä. Se viittaa tiettävästi paitsi tummaan vanhaan vaarakuusikkoon, myös luonnonuskon henkiolentoihin.

Lisää Mustarindasta ja mustarindalaisten ajatuksista näissä linkeissä:

http://www.mustarinda.fi/
http://www.mustekala.info/

Mustarindan toiminnanjohtaja ja perustajajäsen Antti Majava taustallaan siivu mieltä ruokkivaa "mustaa rintaa".

Mustarindan rakennus tunnettiin aiemmin Nousevan auringon talona, se oli tuolloin huumeparantola.

Matka jatkuu pikkuteitä kohti pohjoista.

Kainuun todellisuutta tämäkin. Metsäautotielle on annettu nimi Pettäväntie. Se on osuva, sillä täällä on petetty ikiaikainen vastuu asiallisesta käytöksestä luontoa kohtaan.

Suurten meanderoivien jokien maa, Kuusamo, on saavutettu.

Näkyvissä seuraava kohde: Konttainen (407 m). Mäki luokitellaan tunturiksi, mutta sen voi myös perustellusti katsoa olevan jotain Suomessa hyvin poikkeuksellista: vuori. Rinteet ovat paikoin liki pystysuoran jyrkkiä ja puuttomia.

Myös Konttaisella on vanhan metsän piirteitä. Paikka tunnetaan lintuharrastajien keskuudessa Suomen johtavana sinipyrstöpaikkana. Sinipyrstö on itäinen harvinaisuus, Siperian taigan asukki, joka mielii ympäristökseen vanhaa metsää ja ennen kaikkea vaaranrinteitä.

Konttaisella kasvaa Suomen ainoa mustakukkainen kasvilaji ruohokanukka.

Kiivetty on tovi, kun metsän välistä alkaa pilkistää tila ja etäisyys. Kynttiläkuusi paljastaa, että ollaan Lapin rajoilla.

Välillä kannattaa vain päästää kaikesta irti ja antaa katseen levätä.

Huipulla! Blosaa niin railakkaasti, että tukka on putkella.

Etäisyyksiä kohden sinertyvä laajuus antaa mielelle avaimen itseensä.

Metsäturkkia, etäisiä soita ja taas uusia kumpuja.

Mihin vain katsoo, niin ei voi olla diggaamatta.

Vieläkin lisää.

Lakea kiertämässä. Maisemaa alas katsoessaan tuntuu kuin olisi lentokoneessa. Taivaalla kiertävät petolinnutkin näkee yläpuolelta.

Jyrkimpien pudotusten äärellä pitää olla kieli keskellä suuta.

Konttainen on oma vuorensa, mutta samalla osa kuvassa näkyvää Valtavaaran jatkumoa. Se on tämän vaarasarjan pohjoisin ja jyrkin osa.

Laskeuduttua:

Vuoriin liitetyn sakraalisuuden tärkein selitys lienee vuorilla-olon synnyttämä kokemus. Jos vuorilla-ololle on jokin tyypillistä, niin suuri tilan, avaruuden, vapaan laajuuden tuntu. Se viehättää useimpia, ellei kaikkia, ja viisailla on tälle selitys. He sanovat kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ihminen tunnistaa suuressa avarassa tilassa jotain oman mielensä tosiluonnosta, jossa vallitsee niin ikään rajattomuus ja vapaus. Vuorten huikaistuksessa tästä nousee ehkä vain pieni pilkahdus, mutta siinä on kodin tuntu ja vetovoima. Samalla maailmalliset riidat, murheet ja ahnehtimiset - egon pienet säädöt ja kuviot - tuntuvat olevan kaukana ja pieniä, niille yleensä annettu suhteettoman suuri painoarvo suuresti kevenneenä.

Paikat vaikuttavat mieleen, siitä ei ole epäilystä. Haaste ja mahdollisuus on hyödyntää niitä aktiivisesti tässä suhteessa.

Näyttelyvinkki: Kellarillinen neuvostopropagandaa Töölössä

Näyttely on toteutettu kellarissa, mikä luo autenttista bunkkeritunnelmaa. Se sopii, sillä monet julisteista on kerätty pimeistä maanalaisista paikoista. Itse asiassa yhtäkään niistä ei ole ostettu, vaikka kamalla lienee nykyisin omat antikvaariset markkinansa.

Helsingissä on nyt kaksi viikkoa aikaa nähdä jotain, mitä ihmissilmät eivät - onneksi - enää juuri koskaan näe. Puhe on neuvostoliittolaisista kansanvalistus- ja propagandajulisteista, joiden outo iskevyys ja sarjakuvamainen kuvamaailma ovat edelleen omaa luokkaansa. Luhistuneen maailmanvallan esteettiset jäännökset ovat peräisin eri puolelta Eestiä. Ne on kerätty hylätyistä rakennuksista (muun muassa bunkkereista, tukikohdista ja virkataloista) vuosina 2004-2010. Julisteet on valikoitu Romantic Geographic Societyn "muinaisjäännös- sekä tutkimusretkeilyosastojen" kokoelmista. Osa niistä on peräisin retkiltä, joihin myös Esoteerisen maantieteen koulu on osallistunut.

Taiteilija Jussi Kiven laatima esillepano kulkee otsikolla Todellisuus on niitä varten joilta puuttuu mielikuvitus ja on osa suomalais-virolaista ryhmänäyttelyä Estomania - Kunsti kahest rannast. Gallerian löytyy osoitteesta Oksasenkatu 11, näyttely avoinna 19.8. saakka (ke-la 12-18, su 12-17).

Kurkistamme tässä lyhyesti näyttelyn antiin.

Neuvostoparatiisissakin saattoi pudota kuorma-auton kyydistä tai kohdata vaaralliseen konkeloon jääneen puun. Tällaisia riskejä varten oli onneksi ohjeistusta, mikä Neuvostolassa toteutettiin jostain syystä mieluiten kuvallisessa muodossa. Ja mikä ettei, vastaahan kuva tunnetusti tuhatta sanaa.

Älä tee näin! Kun toinen ruiskumaalaa traktoria samalla kun toinen hitsaa sitä, on tilanne hasardi.

Neuvostoliitossa oli vaikea saada omistukseensa autoa, mutta kyllä niitä harvojakin sieti varoa.

Pullo parkuu "Save Our Souls!" Kyseessä lienee lasin tuhlaamista vastustava kampanja.

Katsojilla on mahdollisuus tutustua julisteisiin lainattavien taskulamppujen avulla. Niukkaa valoaan hohkaavia taskulamppuja on ripustettu myös kattoon tuomaan bunkkeriretkeilyllistä tunnelmaa. Julisteiden teksteistä on käännöksiä omalla paperillaan.

Yläkulmassa huikkaa ottavan joulupukkimaisen hahmon osuus jää hämäräksi tässä kaivosteollisuuden ylistyksessä.

Kokoelma erilaisia uhkaavia vaaroja.

Juliste muistuttaa, että höylälastuja ei pidä hukata - lastulevyksi muutettuna niistä saadaan huonekaluja neuvostokoteihin.

Aja oikein.

Uhkaavat ja uhoavat sotilaalliset julisteet ovat neuvostoliittolaisen julistetaiteen ominta alaa.

Tässä on kyse työn sankareista ja heidän kunniastaan.

Valokeilaan on tuotu tieto siitä, kuinka paljon Yhdysvaltain sotilaallinen budjetti on kasvanut. Valtava pommi uhkaa koko maapalloa. Totta, tietenkin, mutta mitä tulee neuvosto-ohjuksiin, niin nehän olivat "rauhanohjuksia"...

Pyövelin piilukirves uhkaamassa taas työläisparkaa. Lapsekkaan hurja alleviivaavuus iskostaa sanoman mieleen - vaikka mikähän se tässä lienee?

Horjumaton neuvostosankari natsien kynsissä. Neukut olivat mestareita Korkkari-henkisissä piirroksissa ja leffoissa, lienevät koko tyylin alullepanijoita.

Kurjuuksista pahin on ydintuho. Neuvostoliittolainen vakuutti silti selviävänsä siitäkin. Tämän teeman julisteita löytyi kymmeniä erilaisia Sillamäessä sijainneesta hylätystä pommisuojasta ja osa niistä kävi Venetsian biennaalisssa 2009:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/07/jussi-kivi-venetsian-biennaalissa-fire.html

Julisteet vetävät lopulta hiljaiseksi.

Kellarista noustua voi huuhdella hetken mieltään tällä hienolla ja elävällä vesiteemaisella teoksella.