Yhä ylös yrittää: kaksi mahtimäkeä pohjoisessa

Kuusamon Konttisen länsirinne on huimaavan äkkijyrkkä.

"Nouseva keho ponnistelee, se on jatkuvassa jännitystilassa. Se auttaa ajattelua tarkastelemaan: vielä vähän kauempaa, vähän ylempää. Ei saa veltostua, on koottava voimansa etenemistä varten, astuttava jalalla tukevasti ja kohotettava ruumista hitaasti, sitten palattava tasapainoon. Samoin on ajattelun laita: ideat kohottavat vielä uskomattomampiin, ennenkuulumattomampiin, uusiin korkeuksiin.

Ja vielä: nimenomaan pitää siirtyä korkeammalle. On ajatuksia, joita voi saada vain kuudentuhannen jalan korkeudessa yksitoikkoisten tasankojen ja rantojen yläpuolella."

Näin kirjoittaa Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Gros. Ja kyllä, dramaattinen topografia on aina vaikuttanut ihmismieleen.

Vuorten huiput on useimmissa kulttuureissa mielletty - ja toisinaan yhä mielletään - jumalten tai muiden voimakkaiden yliluonnollisten olentojen tyyssijoiksi. Näkemys esiintynee jossain muodossa kaikkialla, missä vuoria ylipäätään on. Vuorten pyhyydelle on helppo keksiä kosmologinen selitys: ne ovat "lähellä taivasta", ilmeinen linkki maan ja taivaan välillä. Pyhyyden ja ylevyyden hohtokehrää eittämättä buusteroi se, että vuorille on vaikea ja vaarallista päästä - ne ovat olemassa ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, vaikka näkyvätkin pitkälle. Tai sitten eivät - pilviin verhottuina niiden salaperäisyys vain kasvaa.

Vuoret ovat aina olleet erilaisten profeettojen, mystikkojen, ajattelijoiden ja joogien mielimestoja. Helsingissä juuri vieraillut vanhemman polven tiibetinbuddhalainen oppinut geshe Pema Dorjee vahvisti, että Himalajan vuoristossa meditoi tänä päivänäkin klassisia erakkojoogeja luolissaan ja majapahasissaan - jopa vuosikymmenien mittaista retriittiä viettämässä. Nykymaailman ylipopulaation ruokkima levottomuus yltää kuitenkin heihinkin; joogit ovat joutuneet laskeutumaan alemmaksi, lähemmäksi asutusta, sillä vuorilla hortoilee kaikenlaista vaarallista ainesta, jolla ei ole kunnioitusta edes hengen viljelylle omistautuneita askeetteja kohtaan. Surullista, jos mikä.

Kiintoisaa kyllä, mahdollisuus nähdä pitkälle (samalla kun voi itse olla tarvittaessa hieman piilossa) on yksi keskeisiä paratiisin tunnusmerkkejä. Tämä ilmeni Jani Närhen uskontotieteen väitöskirjasta 2009, jossa setvittiin eri kulttuurien paratiisimielikuvien yhteneviä piirteitä, eli rakennettiin kuvaa eräänlaisesta arkkiparatiisista ja sen maisemasta. Paratiiseille annetut ominaisuudet heijastavat henkiinjäämistä tukevaa ideaaliympäristöä ja omaavat siis biologis-evolutivistisen pohjan. Vaihtelevan topografian lisäksi paratiisilla on tietysti muitakin tunnusmerkkejä, mutta niistä lisää toisella kertaa.

Miete on jo karannut Himalajan alarinteille ja paratiisin esikartanoon, mutta nyt se johdatetaan kotomaan tutulle kamaralle. Meillä ei tunnetusti ole oikeita vuoria - vai onko? Pieni osa Käsivarren Lapin ylintä osaa luokitellaan geologisesti Kölivuoristoon kuuluvaksi ja moni mäistämme kantaa "vuoren" ylhäistä - ellei yltiöpäistä - nimeä. Kokemus kertoo, että lähiökallioillakin voi kokea jotain siitä, mitä maailman vuorilta on kautta vuosisatojen haettu ja saatu. Tässä kuvaraportissa kuljemme vuori-fiiliksen jäljillä Kainuussa ja Koillismaalla, vieraillen Paljakan vaaralla Hyrynsalmella ja Konttaisella Kuusamossa. Edellinen on saanut laelleen vaaraympäristöstä voimaa ja näkemystä ammentavan yhteisön, jälkimmäinen yllättää jylhyydellään.

Retki alkaa Paljakalta:

Hyrynsalmen ja Puolangan rajoilla sijaitsevalla Paljakan vaaralla on säästynyt vanhaa metsää. Siitä iso osa on liikkumisen suhteen tiukasti rajoitettua luonnonpuistoa.

Ennen 1990-luvun loppua korkeimmat vaara-alueet oli rajattu määritelmällisesti metsätalousalueen ulkopuolelle. Oli merkillinen luonnonsuojelullinen takapakki alkaa hakata niitä; Paljakan vaara kuitenkin säästyi ja siellä puut ovat saanet kaatua omaa tahtiaan.

Vaara on Kainuun toiseksi korkein ollessaan 384 metriä merenpinnasta. Sinne kesäkuussa avattu näkötorni tarjoaa Kainuun ja koko tuntureiden eteläpuolisen Suomen korkeimman paikan (404 metriä).

Eri suuntiin katselemalla on mahdollista nähdä kaksitoista Kainuun korkeinta vaaraa. Vaikka alkaa sataa, on kesästä syytä olla tyytyväinen; Kainuun vaarat ovat keskimäärin Suomen runsaslumisimpia paikkoja.

Saderintama tummentaa horisontin.

Teknologia ei anna unohtaa itseään, näkyvissä Yleisradion masto.

Jo kirkastuu.

Paluumatkalla metsässä näkyy jotain kummallista. Kyseessä on Suomeen asettuneen japanilaistaiteilija Mayumi Niiranen-Hisatomin teos, joka toisintaa japanilaisperinnettä toivomuspuusta.

Lapuilla on ihmisten toivomuksia. Pyyteitä on monenlaisia.

Näissä "lapuissa" ei toivota muuta kuin puhdasta ilmaa.

Toivomuspuu on osa Paljakalla 12.8. saakka pidettävää Kauneus-näyttelyä. Sen järjestäjä on taiteilijoiden ja tutkijoiden muodostama Mustarinda-seura, joka hankki vaaran laella sijaitsevan vanhan kansakoulun tukikohdakseen 2009. Rakennus on sittemmin toiminut ympärivuotisena taiteilija- ja tutkijaresidenssinä sekä luonto- ja taidekeskuksena, jossa on vieraillut kävijöitä hyvin monesta maasta. Samalla paikka on syrjässä syrjäisestäkin; lähimpään kauppaan ja kirkonkylään on 23 kilometriä.

Mustarinda vetää puoleensa paitsi luontonsa vuoksi, myös koska siellä pohditaan ja työstetään suuria kriittisiä kysymyksiä. Yksi näistä on dilemma jatkuvaan talouskasvun ideaaliin omistautuneesta yhteiskunnasta rajallisten luonnonvarojen maailmassa. Yhteiskunnan ohjausmekanismit keskittyvät edistämään jatkuvaa tuoton ja kulutuksen lisäystä. Se on tuttu ja turvallinen tie, joka nähdään - ei toki vailla perusteita - hyvinvoinnin ja vakauden varmistajana. Mutta entä kun seinä tulee väistämättä vastaan - ja tieteellisen tutkimuksen mukaan se tulee tosi pian? Voi kysyä, kumpi on hörhömpää: uskoa ikuiseen talouskasvuun ja teknologian kykyyn ratkaista kaikki mahdolliset ongelmat - vaiko soittaa hälytyskelloja ja miettiä selviytymisstrategioita edessä häämöttävän ja itse asiassa jo tapahtuvan talouden ja ympäristön yhteisromahduksen varalle.

Mustarinda jatkaa niiden taiteilijoiden ja ajattelijoiden perinnettä, jotka ovat vetäytyneet "mustiin metsiin, mustille kukkuloille". Näistä mainittakoon Martin Heidegger, jonka filosofian suuri osa syntyi metsämajassa Schwarzwaldin rinteillä ja toisaalta Pohjois-Carolinassa 1933-1957 vaikuttanut Black Mountain Collage, poikkitieteellinen ja kokeileva koulu, joka poiki aikansa johtavia kuvataiteilijoita, muotoilijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Mieleen tulee myös Jack Kerouac metsäpalonvartijan pestissään Washingtonin Desolation Peak'lla; mies, mökki vuorenhuipulla, ajatukset ja muistikirja. "When you're on top of a mountain, keep climbing."

Sana "Mustarinda" on peräisin alueen vanhasta kartasta ja vaikuttaa muinaiselta itämerensuomalaiselta nimeltä. Se viittaa tiettävästi paitsi tummaan vanhaan vaarakuusikkoon, myös luonnonuskon henkiolentoihin.

Lisää Mustarindasta ja mustarindalaisten ajatuksista näissä linkeissä:

http://www.mustarinda.fi/
http://www.mustekala.info/

Mustarindan toiminnanjohtaja ja perustajajäsen Antti Majava taustallaan siivu mieltä ruokkivaa "mustaa rintaa".

Mustarindan rakennus tunnettiin aiemmin Nousevan auringon talona, se oli tuolloin huumeparantola.

Matka jatkuu pikkuteitä kohti pohjoista.

Kainuun todellisuutta tämäkin. Metsäautotielle on annettu nimi Pettäväntie. Se on osuva, sillä täällä on petetty ikiaikainen vastuu asiallisesta käytöksestä luontoa kohtaan.

Suurten meanderoivien jokien maa, Kuusamo, on saavutettu.

Näkyvissä seuraava kohde: Konttainen (407 m). Mäki luokitellaan tunturiksi, mutta sen voi myös perustellusti katsoa olevan jotain Suomessa hyvin poikkeuksellista: vuori. Rinteet ovat paikoin liki pystysuoran jyrkkiä ja puuttomia.

Myös Konttaisella on vanhan metsän piirteitä. Paikka tunnetaan lintuharrastajien keskuudessa Suomen johtavana sinipyrstöpaikkana. Sinipyrstö on itäinen harvinaisuus, Siperian taigan asukki, joka mielii ympäristökseen vanhaa metsää ja ennen kaikkea vaaranrinteitä.

Konttaisella kasvaa Suomen ainoa mustakukkainen kasvilaji ruohokanukka.

Kiivetty on tovi, kun metsän välistä alkaa pilkistää tila ja etäisyys. Kynttiläkuusi paljastaa, että ollaan Lapin rajoilla.

Välillä kannattaa vain päästää kaikesta irti ja antaa katseen levätä.

Huipulla! Blosaa niin railakkaasti, että tukka on putkella.

Etäisyyksiä kohden sinertyvä laajuus antaa mielelle avaimen itseensä.

Metsäturkkia, etäisiä soita ja taas uusia kumpuja.

Mihin vain katsoo, niin ei voi olla diggaamatta.

Vieläkin lisää.

Lakea kiertämässä. Maisemaa alas katsoessaan tuntuu kuin olisi lentokoneessa. Taivaalla kiertävät petolinnutkin näkee yläpuolelta.

Jyrkimpien pudotusten äärellä pitää olla kieli keskellä suuta.

Konttainen on oma vuorensa, mutta samalla osa kuvassa näkyvää Valtavaaran jatkumoa. Se on tämän vaarasarjan pohjoisin ja jyrkin osa.

Laskeuduttua:

Vuoriin liitetyn sakraalisuuden tärkein selitys lienee vuorilla-olon synnyttämä kokemus. Jos vuorilla-ololle on jokin tyypillistä, niin suuri tilan, avaruuden, vapaan laajuuden tuntu. Se viehättää useimpia, ellei kaikkia, ja viisailla on tälle selitys. He sanovat kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ihminen tunnistaa suuressa avarassa tilassa jotain oman mielensä tosiluonnosta, jossa vallitsee niin ikään rajattomuus ja vapaus. Vuorten huikaistuksessa tästä nousee ehkä vain pieni pilkahdus, mutta siinä on kodin tuntu ja vetovoima. Samalla maailmalliset riidat, murheet ja ahnehtimiset - egon pienet säädöt ja kuviot - tuntuvat olevan kaukana ja pieniä, niille yleensä annettu suhteettoman suuri painoarvo suuresti kevenneenä.

Paikat vaikuttavat mieleen, siitä ei ole epäilystä. Haaste ja mahdollisuus on hyödyntää niitä aktiivisesti tässä suhteessa.

Näyttelyvinkki: Kellarillinen neuvostopropagandaa Töölössä

Näyttely on toteutettu kellarissa, mikä luo autenttista bunkkeritunnelmaa. Se sopii, sillä monet julisteista on kerätty pimeistä maanalaisista paikoista. Itse asiassa yhtäkään niistä ei ole ostettu, vaikka kamalla lienee nykyisin omat antikvaariset markkinansa.

Helsingissä on nyt kaksi viikkoa aikaa nähdä jotain, mitä ihmissilmät eivät - onneksi - enää juuri koskaan näe. Puhe on neuvostoliittolaisista kansanvalistus- ja propagandajulisteista, joiden outo iskevyys ja sarjakuvamainen kuvamaailma ovat edelleen omaa luokkaansa. Luhistuneen maailmanvallan esteettiset jäännökset ovat peräisin eri puolelta Eestiä. Ne on kerätty hylätyistä rakennuksista (muun muassa bunkkereista, tukikohdista ja virkataloista) vuosina 2004-2010. Julisteet on valikoitu Romantic Geographic Societyn "muinaisjäännös- sekä tutkimusretkeilyosastojen" kokoelmista. Osa niistä on peräisin retkiltä, joihin myös Esoteerisen maantieteen koulu on osallistunut.

Taiteilija Jussi Kiven laatima esillepano kulkee otsikolla Todellisuus on niitä varten joilta puuttuu mielikuvitus ja on osa suomalais-virolaista ryhmänäyttelyä Estomania - Kunsti kahest rannast. Gallerian löytyy osoitteesta Oksasenkatu 11, näyttely avoinna 19.8. saakka (ke-la 12-18, su 12-17).

Kurkistamme tässä lyhyesti näyttelyn antiin.

Neuvostoparatiisissakin saattoi pudota kuorma-auton kyydistä tai kohdata vaaralliseen konkeloon jääneen puun. Tällaisia riskejä varten oli onneksi ohjeistusta, mikä Neuvostolassa toteutettiin jostain syystä mieluiten kuvallisessa muodossa. Ja mikä ettei, vastaahan kuva tunnetusti tuhatta sanaa.

Älä tee näin! Kun toinen ruiskumaalaa traktoria samalla kun toinen hitsaa sitä, on tilanne hasardi.

Neuvostoliitossa oli vaikea saada omistukseensa autoa, mutta kyllä niitä harvojakin sieti varoa.

Pullo parkuu "Save Our Souls!" Kyseessä lienee lasin tuhlaamista vastustava kampanja.

Katsojilla on mahdollisuus tutustua julisteisiin lainattavien taskulamppujen avulla. Niukkaa valoaan hohkaavia taskulamppuja on ripustettu myös kattoon tuomaan bunkkeriretkeilyllistä tunnelmaa. Julisteiden teksteistä on käännöksiä omalla paperillaan.

Yläkulmassa huikkaa ottavan joulupukkimaisen hahmon osuus jää hämäräksi tässä kaivosteollisuuden ylistyksessä.

Kokoelma erilaisia uhkaavia vaaroja.

Juliste muistuttaa, että höylälastuja ei pidä hukata - lastulevyksi muutettuna niistä saadaan huonekaluja neuvostokoteihin.

Aja oikein.

Uhkaavat ja uhoavat sotilaalliset julisteet ovat neuvostoliittolaisen julistetaiteen ominta alaa.

Tässä on kyse työn sankareista ja heidän kunniastaan.

Valokeilaan on tuotu tieto siitä, kuinka paljon Yhdysvaltain sotilaallinen budjetti on kasvanut. Valtava pommi uhkaa koko maapalloa. Totta, tietenkin, mutta mitä tulee neuvosto-ohjuksiin, niin nehän olivat "rauhanohjuksia"...

Pyövelin piilukirves uhkaamassa taas työläisparkaa. Lapsekkaan hurja alleviivaavuus iskostaa sanoman mieleen - vaikka mikähän se tässä lienee?

Horjumaton neuvostosankari natsien kynsissä. Neukut olivat mestareita Korkkari-henkisissä piirroksissa ja leffoissa, lienevät koko tyylin alullepanijoita.

Kurjuuksista pahin on ydintuho. Neuvostoliittolainen vakuutti silti selviävänsä siitäkin. Tämän teeman julisteita löytyi kymmeniä erilaisia Sillamäessä sijainneesta hylätystä pommisuojasta ja osa niistä kävi Venetsian biennaalisssa 2009:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/07/jussi-kivi-venetsian-biennaalissa-fire.html

Julisteet vetävät lopulta hiljaiseksi.

Kellarista noustua voi huuhdella hetken mieltään tällä hienolla ja elävällä vesiteemaisella teoksella.

Välihuomio: Lapsi-ihminen leikkii kylmistelyllä

Lapsia varoitetaan leikkimästä tulella ja ihan aiheesta. Mutta isotkin lapset, täysi-ikäisyyden aikoja sitten ohittaneet, joihin sopinee kaikella ystävällisyydellä termi 'lapsi-ihmiset', leikkivät monenlaisilla jutuilla. Varsinkin näin kesällä lapsi-ihminen rakastaa leikkiä konevoimin tuotetulla kylmyydellä - kylmistelyllä - ja ottaa siitä kaiken irti.

Tämän sai tuntea satunnainen matkamies selkäpiissään, kun hän matkusti Oulusta Helsinkiin. Ensin VR:n kyydissä seitsemän tuntia junalla ja sitten HSL:n kyydissä sporalla ja dösällä. Kaikkia kulkuvälineitä yhdisti yksi asia: niissä oli naurettavan kylmä, vaikka ulkona sädehti 23 celsiuksen leppeällä lämpötilalla siunattu sydänkesän päivä.

Liikkuvan jääkaapin syleilyltä suojautuakseen hämmentynyt ja lopulta ärsyyntynyt matkalainen kietoutui kaulahuiviin ja fleece-takkiin sekä napsi Fisherman's Friendeja ja joi kuumaa. Tuntien edetessä limakalvoilla tuntui ikävä kuivuminen ja kurkkukipu oli hiipimäisillään, mutta vilustuminen tuli edellä mainitulla arsenaalilla torjutuksi. Jokaisesta kulkuvälineestä oli auvoisa helpotus astua ulkoilmaan, jonka lämpenemistä olikin jo ihan riittävästi (käytännössä vuodenkierron verran) varrottu. Tuntui hulluudelta kärvistellä galsassa, kun oli kerrankin melkein hellettä.

Ilmastointilaitteista tässä tietenkin puhutaan. Niillä on tietyissä tilanteissa oma arvonsa; muistuupa mieleen esimerkiksi Kalifornian Kuolemanlaakson - pallonpuoliskomme kuumuusnavan - läpiajo elokuussa 1990 (jossa onnettomaan, liian juhlinnan riuduttamaan matkatoveriin testattiin tosin tutkimuksellisesta kiinnostuksesta myös täysille käännettyä Buickin Skylarkin lämmitystä). Mutta Suomessa ollaan napapiirin hollilla ja vähissä ovat muutenkin perusteet jähmettää joukkoliikennevälineiden matkustajaparat hyvään puolimatkaan hypotermiaa. AC-revittelystä tulee auttamatta mieleen lapsi, joka on saanut uuden lelun ja haluaa ottaa siitä kaiken irti. Tiedättehän: lelua rätkytetään sen kestokyvyn rajoilla, se tuodaan mukana ruokapöytään, kyläpaikkaan ja yöksi sängyn vierelle. Siihen projisoidaan maaginen ihailu, se nähdään ehdottoman ja pysyvän mielihyvän lähteenä.

Niin lapsen sopiikin tehdä. Mutta kun lapsesta kasvaa lapsi-ihminen, jatkuu sama aina vain entistä kalliimmilla leluilla. Sekin on ok, jos muita ei pakoteta osallistumaan leikkiin. Näin tekee julkisten kulkuvälineiden jääkaappikoneistolla intomielisesti leikkivä lapsi-ihminen, mikä lienee tekninen päällikkö, ellei sitten kuljettaja tai konduktööri. Häntä viehättää koneen teho eikä se tule selväksi, jos säädintä käännetään vain hieman. Ja niin: tyypillisesti lapsi-ihmisen leikkikalu edustaa nimenomaan teknologiaa. Teknologia, mitä uudempi sen mesmeroivampi, lumoaa lapsi-ihmisen niin kuin kiiltävän esineen sanotaan lumoavan harakan ja lasihelyn alkuasukkaan. Kaukana ovat silloin Sokrateen sanat, jotka hän huudahti katsellessaan Ateenan torin tavaroita: "Miten paljon onkaan, mitä minä en tarvitse!"

Junissa, raitiovaunuissa ja busseissa oli ennen tuuletusikkunat, näppärät räppänät ja busseissa myös kattoluukut, jotka matkustaja saattoi tarvittaessa avata. Liikkeen avulla syntynyt ajoviima huuhteli matkustamoa ja jo olo helpottui. Sitten tulivat ilmastointilaitteet, tympeän kuivaa purkkikylmyyttä uhkuvat kompressorit. Avattavia tuuletusikkunoita ei nähty enää tarpeellisiksi, ne poistettiin vähin äänin. Luonnollinen ilmanvaihto, miljoonien vuosien itsestään selvyys, muuttui ei-toivotuksi ja vanhanaikaisen hävettäväksi asiaksi.

Surkuhupaisaa kyllä, tuuletusikkunoiden poistaminen matkustamoista on ollut niin nopeaa, että ilmastointilaitteistaminen ei ole pysynyt sen vauhdissa. Esimerkiksi VR:n 650 matkustajavaunusta ilmastointi on 240:ssä, ja monessa ei-ilmastoidussa vaunussa ei ole myöskään avattavia tuuletusikkunoita. Silloin on tullut eteen se tilanne, että matkustajat kärsivät oikeasti kuumuudesta. Ruotsissa heidän uutisoidaan rikkovan ikkunoita ilmastoinnin pettäessä, läkähdyttävien akvaariolasien taakse vangittuina. Ja kaiken yllä välkkyy kysymys: voiko mikään enää kuvata suurempaa vieraantumista fyysisestä todellisuudesta kuin tarkoituksellinen ja systemaattinen ilmanvireestä luopuminen?

Kokonaan oma lukunsa ovat tietenkin rakennukset ja se, paljonko oleskelutilojemme keinotekoiseen kylmentämiseen poltetaan kallisarvoista energiaa. Ei ihan vähää edes Suomessa, vaikka meille 1998 rantautunut kaukojäähdytys - "kaukokylmä" - valelee esimerkiksi hikoilevia helsinkiläisiä sinällään nerokkaasti merivedestä viileyttä ammentaen.

Jälkisanat: erilaiset keholliset todellisuudet

Moni on tyytyväinen jääkaappimatkustamisesta umpinaisessa sardiinipurkissa eikä selitykseksi toki riitä ainoastaan uuden teknologian viehtymys. Meissä vallitsee kiistattomasti erilaisia kehollisia todellisuuksia. Se mikä on yhdelle hyisen kangistavaa, on toiselle mukavasti vilvoittavaa. Esimerkiksi vanha intialainen lääkintäoppi ayurveda tunnistaa ihmiselle kolme pääkehotyyppiä eli doshaa ja ne ovat vata, pitta ja kapha. Jokainen ihminen on kooste eri kehotyypeistä, mutta yleensä jokin niistä on hallitseva.

Kehotyypeistä vata on se todennäköisimmin ilmastoinnista ja juomien jääkuutioista kärsivä: hoikka, usein pitkäraajainen, helposti paleleva. Pitta on puolestaan kuumaverinen, viileänäkin päivänä teepaidassa viihtyvä, usein kehollisesti hyvin rakentunut atleetti. Kapha on tukevarakenteinen, pyöreämpi, mutta tästä ei huolimatta lainkaan niin kuumaverinen kuin pitta. Ilmastointilaitteet tuntuvat olevan pittan makuun säädettyjä, onnekasta heille, mutta vapaaehtoinen kylmistely ei ole tosiaan kaikkien juttu.

Luola, jossa piru neuvojaan jakoi

Sastamalan Pirunluola sekä haltioitunut retkeilijä.

Piru se on vaan ehtinyt pirun moneen paikkaan. Kansalaisen karttapaikan haussa nimi "Pirunkallio" tuottaa 31 osumaa eri puolelta Suomea ja "Pirunvuori" peräti 62. Poikkesimme yhdelle näistä, Sastamalan Salonsaarelle, Rautaveden itärannalle. Sikäläinen Pirunvuori on noin sata metriä ympäristöään korkeammalle kohoava jylhä kalliomäki, jonka laen tuntumassa on neljänneskilometrin mittainen etelä-pohjoissuuntainen jyrkänneseinämä. Siihen on luonto muhvonut repeämiä, joista merkittävin kantaa Pirunluolan kauhistuttavaa nimeä.

Kansan suissa luolan mittasuhteet ovat venyneet omiin sfääreihinsä. Luolasta kuulemma johtaa tunnelit niin Vesilahteen Laukon kartanon kellariin kuin Karkun kirkon alle. Ensin mainittuun on matkaa päälle 25 kilometriä. Maanalainen yhteys kuulemma testattiin koiralla, jolta kesti kolme päivää ryömiä tunnelin läpi. Ulos tulessaan se oli ihan harmaa; tuhkastako vai järkytyksestä, sitä tarina ei kerro.

Piru on myös päivystänyt luolallaan ja häneltä on voinut käydä kyselemässä neuvoja - jos on uskaltanut. Vanhaa kehnoa ei ole niin vain päässyt näkemään, mutta hänen käheä äänensä on kaikunut syvältä luolan uumenista. Konsultaatiovisiitin on täytynyt olla nopea, sillä luolan isännän pinna on tiedetty lyhyeksi ja jahkailija on tyypillisesti saanut niskaansa rajuilman. Se kuulostaa tosin hieman pliisulta uhittelulta, pystyihän syksyllä 1946 riehunut Mäkkylän kummituskin luomaan kivisateita:

http://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%A4kkyl%C3%A4n_kummitus

Pirunkallio on saavutettu. Paikan hengen kannalta soveliaasti kokomustiin pukeutunut retkeilijä toimii mittakaavana, kuten muutamassa kuvassa jatkossa.

Maisema on lähes ikiaikainen, mitä nyt kaukaiset pellot paljastavat, ettei olla sentään kivikaudella.

Ei ihan Koli, mutta mesmeroivan upeaa kuitenkin. Piru on osannut valita hyvät mestat.

Luola on odotetusti törmän alla. Sanotaan, että muutama vuosi sitten luolalta kuului voimakas pamahdus ja sen suuaukko sortui. Kotimaiseen luolaretkeilyyn erikoistuneen Tuomo Kesäläisen mukaan Pirunluolaa voi edelleen ryömiä joitain kymmeniä metrejä, mutta luola vaikuttaa epävakaalta ja herkältä eikä sinne ahtautuminen ole välttämättä terveellinen ratkaisu - ihmiselämä on hauras ja kallisarvoinen.

"Pääsy kielletty" julistaa laudanpätkä.

Portti tai kehys, toimii kumminkin.

Pirunvuoren alarinteillä on mahtava kivilinna, jonka taidemaalari Emil Danielsson (1882-1967) rakennutti 1906 ateljeekseen. Kivien liitoksissa ei ole mitään laastia, vaan ne on yksinkertaisesti sovitettu paikalleen. Sisältä rakennus on kuitenkin aivan asuttava. Herra taiteilija ja vaimonsa Aurora alias Saga viettivät linnassa kesiään 1960-luvulle asti. Tällaisessa talossa ja paikassa asuvalta siveltimen heiluttajalta olisi voinut odottaa mitä kuohuvinta luontokuvausta, mutta Danielsson päätyi puhdaslinjaiseen realismiin. Hänen mukaansa vastuullisen taiteilijan on tunnetta rajansa, vaikka kokeillakin pitää. Piru ei ollut selvästikään saanut häntä pauloihinsa.

Linna kuuluu nykyisin Sastamalan kunnalle ja on kesällä avoinna museona (ei kuitenkaan valitettavasti retkipäivänämme).

Pirunvuoren liepeillä sijaitseva vapaa-ajankeskus Ellivuori ympäristöineen tarjoaa, kohteliaasti ilmaistuna, kiintoisan kontrastin luonnontilaisen metsän estetiikalle ja tunnelmalle. Jos Ellivuoren hotelli saundaa jostain tutulta, niin ehkä siksi, että siellä on järjestetty ties kuinka monena vuotena Rock'n'Roll Jamboree, hämäläisen kesäyön American Graffitiksi taikova fiftaritapahtuma.

****

Pirusta ei siis tehty tällä kertaa havaintoa, saatikka että häneltä olisi päästy mitään kyselemään. Vaan liekö häneltä edes olisi irronnut käyttökelpoisia neuvoja. Jos hänen maineeseensa on luottamista, olisivat ohjeistukset olleet individualismin ja hedonismin sävyttämiä, hyvin itsekeskeisiä ja lyhytnäköisiä, mutta jollain tapaa imartelevia ja varmasti houkuttelevia välittömän edun mahdollisuutta vilauttaessaan. Mainosmiehet osaavat kuitenkin saman, ehkä jopa paremmin - ja sisällämme vellova ontto tyytymättömyys, itsessään harhaan perustuva, on altista maaperää.

Kirkkoisille on tietysti ollut visainen ja vaivaannuttavakin kysymys, miksi piru eli Saatana on edes ollut olemassa. Jos yläkerran isäntä kerran on kaikkivaltias ja totaalinen hyvis, miksi hän sallisi pahan, antaisi vihtahousun hillua ympäriinsä raahaamassa sieluparkoja kadotukseen. Tälle paradoksille, pahan ongelmalle, on oma terminsä teodikea, joka on peräisin Gottfried Leibnitzin teoksesta Essais de théodicée sur la bonté de Dieu (1710). Mielenkiintoisesti ja mehevästi pirun teologista kulttuurihistoriaa käsittelee teologian tohtori Kari Kuulan kirja Paholaisen biografia (2010). "Jos paholaista ei olisi, hänet keksittäisiin välittömästi. Itse asiassa hän on Jumalaakin tarpeellisempi, sillä hyvyys ei ole yhtä suuri arvoitus kuin pahuus", Kuula mietiskeli allekirjoittaneen jututtaessa häntä.

Tunnettua on toki, että monet piru-, helvetti- ja hiisi-alkuiset paikannimet kielivät lähinnä siitä, että uusi valta - miekka tanassa pelastava kirkko - ei tykännyt siitä, että kansa tykkäsi tietyistä paikoista, piti niitä pyhinä ja seurusteli niissä esi-isiensä henkien tai luonnonhenkien kanssa. Tällaiset paikat tavallaan kirottiin antamalla niille pahuutta edustava nimi. Ainakin hiisi-sanan kohdalla kyse on myös vanhan termin merkityksen muuttamisesta toiseksi; eestin kielessä hiis tarkoittaa yhä pyhää metsää tai uhrilehtoa, ei mitään pirulaista.

Aika poistua pirun kartanolta.