Käpylän kummajainen - Kaiken nähnyt Vuoritalo

Talo vuorella, Vuoritalo.

On Aku Ankan kaltaisia ihmisiä. He sompailevat elämänsä halki mittaviakin vastoinkäymisiä kokien, mutta aina tavalla tai toisella selviytyen ja epäonnistumisia pelkäämättä yhä uusia rohkeita suuntia kokeillen. Samoin on rakennuksia, joilla tuntuu olevan tällainen kohtalo. Yksi näistä on keskellä puu-Käpylää kohoava Vuoritalo; Nyyrikinpuistoksi kutsutulla kalliomäellä seisova vaikuttavan linnamainen ja lähes ikkunaton tornitalo, jossa on eleganssia huolimatta sen järkälemäisyydestä. Kun sen on nähnyt kerran, jää siitä mielikuva ainiaaksi alitajuntaan.

Seuraavassa pari kuvaa Vuoritalosta sellaisena kuin se näyttäytyi vilpoisassa kevätillassa.

Taloa lähestyessä tuntuu unenkaltaisuuden väristys. Se vapauttaa innostuksen - mutta ehkä myös kammotuksen.

Talon ensimmäisen käyttäjän vapaapalokunnan kalustohallin ovia. Palokunnalla ei ollut autoa; kärryjä tiedetään "kiidätetyn" miesvoimin palopaikoille.

Pieni kulmaparveke on talon hienoimpia yksityiskohtia.

Takaseinä näyttää keskeneräiseltä eikä ihme, sillä taloon oli tarkoitus rakentaa lisäsiipiä.

Yläviistoon - se on ainoa tapa katsoa Vuoritaloa.

Ennen kuin astumme sisään, kertaamme Vuoritalon tähänastisen tarinan.

Vuoritalo muistuttaa olemukseltaan lähinnä Berliinin, Hampurin ja Wienin sodanaikaisia jättimäisiä ilmatorjuntatorneja. Se rakennettiin kuitenkin 1920-luvun alussa vapaapalokunnalle. Alusta alkaen sillä oli myös funktio palvella seuratalona, minkä vuoksi se oli varustettu näyttämöllä, orkesterimontulla ja kerhohuoneella. Vuoritalo oli koko puu-Käpylän piirtäneen ja Italiasta vaikutteita hakeneen arkkitehti Martti Välikankaan kunnianhimoinen luomus. Talo jäi silti jo syntyvaiheessaan tyngäksi, kun siihen suunnitellut mittavat lisäsiivet eivät toteutuneet rahoitusongelmissa. VPK:n toiminta hiipui toisen maailmansodan jälkeen, sillä Käpylässä oli (ja on yhä) vakinainen palokunta eikä autottomalla vapaakaartilla ollut sen rinnalla juuri mielekkäitä keikkoja.

Vuoritalon seuraava käyttäjäkunta oli maanalaisuudesta voimatekijäksi nousseet kommunistit, (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto), joiden kokouksia, iltamia ja vallankumoushaaveita rujo torni majoitti 1970-luvulle asti. Talonmiehen perheellä oli asunto talon kakkoskerroksessa (kukaties punatukkainen Regina-tytär esitti serenadin soittelijoille linnanneitoa äärityylikkäällä parvekkeella). Huussi oli kalliomäellä. Vesijohtoa ja viemäröintiä Vuoritalossa ei ole koskaan ollut. Monesti toiletti on ollut au naturel missä vain lähimaastossa; seikka, jota naapurusto ei ole varsinaisesti juhlinut. Aikoinaan kalliolla oli tanssilava ja kieltolain aikaan Vuoritalon "kahvila" oli suuressa suosiossa. Vuosien varrella rakennuksessa ehti toimia myös ainakin kirkko, suojeluskunta, lastentarha, koulu, balettikoulu, teatteri, autokorjaamo sekä ilmavalvontapiste. On ihmeellistä, mihin kaikkeen keskeneräiseksi jäänyt bunkkerimainen kolossi taipui ja kuinka monenlaisia ihmisiä se veti puoleensa.

Vuoritalon rakentanut kiinteistöyhtiö myi ränsistyneen suojattinsa 1980-luvulla Helsingin kaupungille tuhannen markan hintaan - niin kuitattiin rästissä ollut tontinvuokra. Kaupunki valmistautui purkamaan talon. Sen sai vuokralle kuitenkin punkkareiden Vox Populi -yhdistys ja myös pariinkin otteeseen Käpylä-Seura, joka osoitti haluaan kunnostaa tornista kaupunginosan yleishyödyllisen keitaan. Rahaa alettiin koota suosiota ja mainetta niittäneillä kyläjuhlilla, mutta Vuoritalo oli ehkä isompi pala kuin mitä kukaan oli ajatellut. Vuonna 2002 sen vuokralaiseksi tuli Pääkaupunkiseudun underground-nuorisokulttuuriyhdistys PUNK ry. Talolla oli bändien treenitiloja ja niinkin luotettavan kuuloisen harrasteryhmän kuin Anarkistisen Toiminnan toimisto. Punk-keikkoja soitettiin; irokeesit, niitein varustetut nahkatakit, mustat hupparit, skottiruudut, lävistykset, vihreäksi ja siniseksi värjätyt hiukset hallitsivat tilaa, kunnes kaikki hiljeni vapun 2006 jäähyväisbileisiin. Sen jälkeen Vuoritalo toimi jonkinlaisena varastona ja paloi mystisesti lokakuussa 2010, jo ilmeisesti toiseen kertaan. Se on nyt käytännössä raunio.

Sisällä odottaa rujomman puoleinen tunnelma. Maalaukset ovat pitkälti jo talon punk-kaudelta. Ja on paikka ollut valloitettunakin.

Tutkimusretkeilijä "mustassa kerroksessa". Tunnelma on kuin maanalaisessa kohteessa, vaikka ollaan korkealla tornissa.

Vuoritalon oma vahtikoira ei ole hoitanut hommiaan.

Mystinen iso "kaariovi", jonka ulkopuolella on 10-15 metriä pudotusta kalliolle.

Pääsalissa kiertelee vaivalla nikkaroitu korkea puuparvi portaineen.

Kaiteet on tehty kuorimattomasta rangasta. Ehkä Nyyrikinpuiston lähipuuta...

Näkymä parvelta alas. Oikealla hieman texmex kitsch -tyylisen lautakatoksen jäänteet.

Koska salamavalolla dokumentointi ei anna oikeaa vaikutelmaa tutkimusolosuhteista, tässä maisemia taskulampun kajossa.

Allun muistolle. Kuka hän sitten onkaan, levätköön rauhassa.

Vielä salin korkeaa avaruutta.

Entistä talonmiehen asuntoa tulipalon jäljiltä.

Pyromaanin hävyttömyyttä mustimmillaan.

Kurkistus ikkunasta.

Omistaja Helsingin kaupunki ei meinaa kunnostaa Vuoritaloa.

Vuoritalo on jälleen putoava akuankkamaisesti räpylöilleen, niin ainakin toivoisi. Kaupunki haluaa myydä sen ja hinta olisi kuulemma "nimellinen". Siitä eteenpäin kaikki tuleekin maksamaan maltaita. Asemakaavan muutos on jo pantu vireille, jotta Vuoritalo saataisiin muutettua asuinkäyttöön. Se tuntuu olevan nykyään melkein ainoa keino saada maksukykyisiä remontoijia (vertaa Taivallahden kasarmien tapaus), mikä on surkeaa sinänsä. Loft-asuntorakentamisen toteutuessa Käpylän kummajainen ja naapuruston murheenkryyni olisi viimein kesytetty. Se puhkottaisiin tietysti myös täyteen isoja ikkunoita.

Toteutumatonta historiaa edustaa piirros siitä, millaiseksi Vuoritalon olisi pitänyt kokonaisena tulla:

http://www.mfa.fi/files/mfa/seurantalokuvat/Kuva_24_iso.jpg

Jälkisanat 7.11.2012

Niinhän siinä sitten kävi, ettei rakennuksen tuuri riittänyt loputtomiin. Taannoin uutisoitiin, että Vuoritalo on viittä vaille myyty. Kului noin viikko ja uutisoitiin, että nyt se on ilmiliekeissä ja että palokunta antaa palaa loppuun. Ja nyt kuluneella viikolla 4.11. Vuoritalo purettiin pikapäätöksellä "hätäpurkutyönä", koska se olisi kuulemma voinut romahtaa. Jo vain. Mitähän jos Roomassa olisi ajateltu Colosseumista samoin... No, ainoastaan tulevaisuuteen kiirehtivä aikamme ei odotetusti ymmärrä raunioiden päälle ja nyt Vuoritalo elää enää muistoissa. Niitä muistoja ei tarvitse erityisesti vaalia, koska Vuoritaloa ei voi unohtaa kerran sen nähtyään.

Tornista jäi tulipalon ja purkamisen jälkeen jäljelle vielä tyvi. Tässä se on nähty iltapimeydessä tammikuussa 2013.

Loppunäytöksestä Vartti-lehdessä:

http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/vuoritalo_purettiin_vauhdilla_maan_tasalle-katso_kuvat/

Kallahdenharjun lakkapäiden oikomana

Onko ruoto ja mieli makaronilla? Lähde hongistoon!

Jos olo on ryhditön ja puhditon kuin kohmeisella vaskitsalla tai kenties haituvaisen lailla ajelehtiva ja vailla päättäväisyyttä, voi apu löytyä maisemanvaihdoksesta. Mikään ei huou sellaista jämeryyttä, oman paikkansa tietämistä ja suoraselkäisyyttä kuin jylhä hongistosali. Helsingissä tämän sortin kunkkumesta on 12 000 vuotta sitten muodostunut Kallahdenharju tanakoine kilpikaarnapetäjineen. Se voi suoda suuntansa menettäneelle city-olennolle samat säväykset kuin Punkaharju antoi Runebergille ja Topeliukselle.

Kallahdenharju rauhoitettiin Helsingin kolmantena luonnonsuojelualueena 1973, minkä lisäksi se on Helsingin ainoa valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan liitetty kohde. Ken on veneillyt Kallahdenniemen eteläpuolella, tietää harjumuodostelman jatkuvan merelle ja kömyävän aika ajoin pintaan saarina ja särkkinä (Santinen, Iso Leikosaari, Kutusärkkä). Harjun männyt ovat noin 150-vuotiaita, minkä on arveltu viittaavan Krimin sodan linnoitustarpeisiin liittyvään 1850-luvun avohakkuseen. Liekö valistuneet yksityisomistajat olleet jarruina, ettei harjua uhrattu soranotolle - aivan vieressä toimi Sasekan tiilitehdas 1940-luvulta vuoteen 1978. Joka tapauksessa Vuosaaren viime vuosikymmenien hallitsemattoman kasvukierteen vertailukohtana ja taustakankaana se on rauhoittava, lohdullisen ajaton.

Nietzsche - vaikka ajatteli arkkitehtuuria - tuntui kaipaavan kaupunkeihin jotain Kallahdenharjun kaltaista:"Kerran, ja todennäköisesti piankin, tulee tarpeelliseksi oivaltaa, mitä suurista kaupungeistamme ennen kaikkea puuttuu: hiljaisia ja väljiä, laajalle ulottuvia paikkoja mietiskelyä varten, paikkoja, joissa on korkeaholvisia pitkiä kaarikäytäviä huonon tai liian helteisen sään varalta, jonne ei kantaudu vaunujen eikä kuuluttajien häly ja missä hienompi säädyllisyys kieltäisi pappiakin rukoilemasta ääneen: rakennuksia ja istutuksia, jotka kokonaisuudessaan ilmaisevat mietinnän ja syrjäänvetäytymisen ylevyyttä." (Iloinen tiede, säe 280)

Harjun kylkeä meren jäältä lännestä.

Tyylirikko. Kallahdenharjun männikköön on ripoteltu muutaman sadan metrin välein loimottamaan suojatien kylttejä. Juuri tätä periferiaterapia tarkoittaa puhuessaan keskustamisesta (ja tarkemmin sen sillanpäävaiheesta): perifeeriseen ympäristöön sijoitetaan siihen täysin sopimaton keskuselementti, joka räikeänä ja hallitsemishaluisena ilmoittaa alueen olevan keskuksen "valtaama", sen tiedossa ja kontrollissa, ja että alueen jatkokäsittelyä keskusstandardien mukaiseksi voidaan odottaa.

Erikoinen keskustamisreliikki rannan tuntumasta, tolkuttomasti sojottava vanha (jo johdoton) valaisin.

Kallahti (ennen muuten puhuttiin aina Kallvikista) liittyy ilmailuhistoriaan, sillä harjun itäkupeen suojiin oli sijoitettu talvisodan alkuvaiheessa lentolaivue 36:n lentosatama. Laivue teki tiedustelulentoja merialueille aina Saarenmaata myöten (muun muassa sukelllusvenehavaintoja etsien). Kun meri jäätyi koneet siirrettiin Malmille, mutta pilotit pysyivät majoitettuna Kallvikin ja Sasekan alueelle talvisodan loppuun.

Aiheesta voi lukea lisää lentäjäveteraani Erkki Palosuon haastattelusta:
http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-ErkkiPalosuo-Vuosaari.html

Jälkisanat: Luonto saa kondikseen

Luonto on sparraaja, opettaja ja terapeutti ihan jo pelkällä olemassaolollaan. Sen vaikutus ihmismieleen oli tuttu jo faaraoiden lääkäreille, jotka määräsivät jumalallisille potilailleen masennuksen hoidoksi puutarhakävelyitä. 1800-luvun mielisairaalat ja muut parantolat sijoitettiin tietoisesti luonnonkauniille paikoille. Sittemmin ympäristön merkitys unohtui ja pyörä on pitänyt keksiä uudestaan. Nykyisin ihmiseen kytketyt mitta-anturit ovat paljastaneet, että jo luontokuvan katselu vaikuttaa suotuisasti elintoimintoihin ja mielialaan. Uusi hieno termi green care ympäröi kokonaista toimialaa, jossa luonnon annetaan panna ihminen takaisin ruotuun, omalle paikalleen itsessään ja ympäristössään.

Asiasta oli vakuuttunut myös kansallispuistoaatteen uranuurtaja ja heittäytyvä retkeilijä John Muir (1838-1914), joka lausui seuraavasti: "Tuhannet väsyneet ja ylisivistyneet hermorauniot ovat alkaneet ymmärtää, että vuorille meneminen on menemistä kotiin. Villiys on perustarve, eivätkä vuorten metsiköt ja luonnonsuojelualueet ole hyödyllisiä ainoastaan puutavaran lähteenä tai jokien kanavoinnin tähden. Ne ovat lähteitä elämälle." (Our National Parks, 1901).

Metlan tutkimuksen mukaan Helsingin ja Tampereen asukkaista vain viisi prosenttia on sellaisia, joille luonnolla ei heidän näkemyksensä mukaan ole "paljon merkitystä". Kaikille muille 95 prosentille luonnolla on vähintään kohtalainen merkitys. Kaupunkilaisten mielipaikoista "metsä- ja luontokohteet" ovat selvä ykkönen (45%), seuraavien ollessa "rakennettu viheralue" (23%), "ranta-alue" (17%), "toiminnallinen viheralue" (9%) ja peränpitäjänä "rakennettu kaupunkikohde" (6%). Tämä on merkille pantava tulos, kun sentään moni rakennettu kaupunkikohde on, huolimatta aiheutetuista tuhoista, vähän pahuksen hieno.

Koko tutkimus täältä:
http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2007/mwp052-07.pdf

Kinoksesta kinokseen johtavista absurdisuojateistä huolimatta harjukannas tekee tehtävänsä: mielen suunta käy vertikaaliseksi, nousta viipottaa kuin vilkas palokärki aihkin kuvetta.

Korkealla ja keskellä: kaupunkia Kallion kirkon tornista

Urbaanien meridiaanien leikkauspisteessä.

Kunnollista kaupunkimaisemaa on vaikea kuvitella ilman sieltä täältä talomassan ylitse kurkottavia torneja. Nykyisin tornit tarkoittavat lähinnä tornitaloja tai tv-torneja, mutta ennen muinoin kun asiat tehtiin tyylillä ja arvokkaasti, ei tornien olemisen tarkoitus ollut taloudellis-tekninen, vaan ensisijaisesti esteettinen ja sakraali, juhlistava ja ylevöittävä - poikkeuksena kuitenkin letkujen kuivatukseen ja palonvalvontaan tarkoitetut paloasemien tornit. Jotain ihailtavaa on siinä, että nähtiin suurta vaivaa ja uhrattiin paljon resursseja vain siksi, että rakennus näyttäisi hyvältä ja näkyisi pitkälle. Paljon helpompaahan ja halvempaahan olisi ollut tehdä ne tornittomiksi.

Oswald Spengler sanoi länsimaisen (eli "faustisen") kulttuurin ja sen piirissä etenkin gotiikan suosimien korkeuksiin kohoavien tornien ilmaisevan tahtoa kohti ääretöntä. Tähän voinee hyvin lisätä tiibetinbuddhalaisen näkemyksen, jonka mukaan kaikesta ulkoisesta todellisuudesta kirkkaan taivaan tuhoutumaton rajattomuus kuvaa lähimmin oman mielemme luontoa ja vetää siksi meitä puoleensa.

Kälviällä 1870 syntynyt Lars Sonck oli joka tapauksessa vanhan koulukunnan arkkitehti, jolle tornien merkitystä ei tarvinnut erikseen selittää. Hän piirsi niitä moniin suunnittelemiinsa rakennuksiin, kuten Kulosaaren Rantahotelliin ("Wihurin linna"), Tampereen Tuomiokirkkoon, Turun Mikaelinkirkkoon, Helsingin Mikael Agricolan kirkkoon, Naantalin Kultarantaan, Helsingin Puhelinyhdistyksen toimitaloon ja moniin asuintaloihin. Sonckin piirtämä on myös Kallion kirkko, joka valmistumisesta tulee vierähtäneeksi tänä vuonna sata vuotta. Sinne mekin kohta "vierähdämme". No, termi on kyllä mahdollisimman väärä, sillä luvassa on tiukkaa kapuamista.

Uudenkaupungin graniitilla ulkoverhoiltu Kallion kirkko kohoaa taivaisiin kuin avaruusraketti, fallos tai toteemi. Tolkuttoman hieno eikä mitenkään hempeilevä ilmestys.

Maantieteellisesti kiinnostavaa on, että Kallion kirkon torni on Helsingin paikkatietojärjestelmän nollapiste eli origo. Tämä tarkoittaa, että kaikkien Helsingin karttojen paikkatiedot on määritetty suhteessa siihen. Mutta ei vähä mitään. Kallion kirkon torni oli myös 1920-luvulla aloitetun koko maata kattavan maanmittauksen lähtöpiste; kaikki ympäri Suomen metsiä kohonneet kolmiomittaustornit seisoivat sijoillaan suhteessa Kallion kirkkoon. Kuluvana vuonna tornin huipulla olevaa ristiä aiotaan korottaa 30 sentillä. Syynä on siirtyminen yleiseurooppalaiseen tasokoordinaatti- ja korkeusjärjestelmään. EU-direktiivin mukaisen korkeusmittauksen lähtöarvo on Amsterdamin tulvavuoksen huippu vuodelta 1648 - ihan kuin sen pitäisi meitä liikuttaa.

Kallion kirkon tornilla on ollut osansa historian myrskyöissä. Huhtikuussa 1918 punaiset laskivat sen eteläparvekkeelta antautumisen merkiksi valkoisen lipun, minkä saksalaisjoukot saattoivat selvästi havaita asemistaan Pitkänsillan takaa. Toisen maailmansodan aikana tornia hyödynnettiin ilmavalvontaan. Syy on helppo ymmärtää. Kallion kirkon tornin kokonaiskorkeus on 64 metriä ja se sijaitsee noin 30 metriä merenpinnasta, eli lähelle sataa metriä päästään Suomenlahden aalloista (Vironkin pitäisi näkyä, totta kai). Helsingin tunnetuin näköalatorni Stadionin torni (72 m) jää maisemineen reippaasti vaatimattomammaksi.

Aivan ensimmäinen osuus kavutaan näin sivistynyttä portaikkoa.

Parin palo-oven jälkeen tunnelma muuttuu rouhevammaksi.

Tilat ovat kylmät, laasti rapisee seiniltä. Tämäkin on hienoa vanhojen rakennusten torneissa: ne ovat ydinosiltaan keskuslämmitettyjen ja modernisoitujen rakennusten syrjäkolkkia, joissa vallitsee oma villimpi todellisuutensa.

Seuraavaksi tullaan isoon tilaan, jossa sijaitsevat Saksassa valetut seitsemän pronssikelloa. Sibelius sävelsi niille oman sävelmän, jota ne yhä soittavat kello 12 ja 18.

Kun tällainen kajahtaa, ei parane olla hollilla.

Nousu jatkuu. Puuportaat vaihtuvat metalliverkkorappusiksi.

Viimein saavutaan tornin sisäkammioon, jossa on neljä tällaista ovea. Ne johtavat kukin eri parvekkeelle, jotka on sijoitettu ilmansuunnittain.

"Go West, young man", kuuluu lentävä sanonta - ja länteen mekin ensimmäisenä tähystimme. Töölönlahti ja Eläintarhanlahti hohtavat vielä jääpeitteisinä.

Idässä hallitsevat Merihaan laatikkotalot...

... ja katsetta hieman kääntämällä Karhupuisto ja Agricolankatu.

Unioninkatu (jota on typerästi nimetty eri osuuksilla eri nimin) lähtee hienona meridiaanina suoraan Kallion kirkosta.

Tässä katsetta on käännetty Kruununhaan ja Suomenlinnan suuntaan.

Zoomaamalla näkymiin tulee merelle Harmajan ohitse katoava ruotsinlaiva.

Näkymä pohjoiseen on tasapaksuin.

Itä-Pasilan lähiön DDR-tyyliä.

Tornin katolla olevalle ristille käy tästä kulku.

Pois lähtiessämme huomaamme tällaisen puumerkin tornisydämestä.

Ja sen aktuaalisen tapin, joka oli "kaiken" keskipiste.

Kallion kirkko maanmittauskäyttöön laaditussa scifi-kartassa.

Kellopatteristo on vaikuttava yläpuoleltakin.

Koska Kallion kirkon tornista avautuvat näkymät paljastavat yhdellä vilkaisulla valtavasti kaupunkikuvaa, ovat paikkaa käyttäneet maisemkuvaukseen muun muassa Signe Brander 1910-luvulla sekä Eeva ja Simo Rista 1970-luvulla.

Branderin panoraamoja voi katsella täältä:
http://www.hel2.fi/kaumuseo/panoraamat/kallionkirkko/kallionkirkko_1.html

Eeva ja Simo Ristan kuvia:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/linja

Turun Tuomiokirkon torniin kapusimme vuonna 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html