Painajaismainen otsikointi, jollaista ei toivon mukaan enää milloinkaan nähdä.
Tänään 30. marraskuuta tulee täyteen seitsemänkymmentäneljä vuotta talvisodan syttymisestä. Jakaakseen erään sitä koskevan aikalaismuiston, allekirjoittanut kaivoi esiin äidinäitinsä 6.3.1940 evakossa Ruotsin Ramsbergisissä kirjoittaman selonteon sodan syttymisestä Helsingissä. Kun 24-vuotias Elsa Vilhelmiina Väkimies kirjoitti pian esitellyn tekstin, oli hänellä varmasti päällimmäisenä motiivina kokemustensa jäsentely. Sota oli yhä käynnissä, talvi ollut täynnä käänteitä ja niitä piti purkaa paperille. Jälkimaailmalle dokumentti on kuitenkin kiintoisa.
Otteemme alkaa tilanteesta, jossa Elsa on palannut seitsemän viikkoa Mikkelissä oltuaan Helsinkiin. Monen helsinkiläisen tavoin hänet oli lokakuussa evakuoitu maaseudulle Suomen ja Neuvostoliiton kiristyneen tilanteen vuoksi. Hän ja serkkunsa rouva Salo pitivät vuoroitellen huolta Elsan sisaren hieman yli yksivuotiaasta lapsesta Anne-Mariesta. Tämän äiti oli sotavoimain ompelijattarena kaiketi Karjalan suunnalla.
Siirrymme nyt Hietalahden torille, jonka lounaisnurkalla kohoavassa seitsemänkerroksisessa talossa - samassa, jonka kivijalassa toimi merimieskapakka Salve - Elsa tuolloin asui. Hän oli vapaa neiti, tosin aloittanut kirjeenvaihdon "erään reservipojan" kanssa. Stadiin hän palasi huonoksi onnekseen juuri rytinän aattona.
****
"Niin saavuimme viimein Helsinkiin kello 9 tiistaiaamuna 29.pv marraskuuta. Kaikkialla oli rauhallista. Valoakin oli runsaammin, näyteikkunat uskalsivat vähän valaista näytteille laitettuja esineitä. Ihmiset kulkivat iloisina iltaisia katuja. Minäkin olin Anne-Marien kanssa iltaisin ulkona, tai silloin keskiviikkoiltana emmekä aavistaneet, että huomenna on sota ja hävitys käynnissä.
Torstaiaamuna 31 pv (sic!) marraskuuta 1939 kello vähän yli yhdeksän alkoivat hälytyssireenit soida ulvoen pitkään ja pahaenteisesti. Puhelimet ja ovikellot soivat, talonvalvojat hakivat ihmisiä suojaan, sillä Ryssän lentokoneet olivat tulossa. Ja pian kuuluikin katolta konekiväärin papatus, sillä talon vinttikerrokseen oli asetettu konekivääripesäke. Ja pian hurahti ohi 3 Ryssän pommikonetta, jotka eivät kuitenkaan kaupungissa tehneet mitään vauriota. Malmin lentokentän läheisyyteen ne olivat pudottaneet muutaman pommin. Mutta 2 konetta sai vaan palata takaisin, yhden suomalaiset ampuivat alas.
Emme voineet uskoa todeksi että sota olisi tullut Suomeen. Me tämän vuosisadan lapset emme juuri paljon sodasta tienneet, vain minkä vanhemmat olivat kertoneet.
Emme uskoneet sitäkään, että Ryssä oli edellisenä iltana sanonut irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja aamulla hyökkää pienen viattoman Suomen kimppuun.
Ryssä oli tätä sotaa valmistanut monta kuukautta uskotellen suomalaisille ajattelevansa Suomen parasta. Mutta onneksi oli myös Suomen johto ehkä tietoisia siitä, koska koko kesän oli tehty linnoituksia ja joukkoja kutsuttu reserviin sekä kansaa neuvottu ja ohjattu siltä varalta jos sota syttyisi.
Marraskuun viimeisenä päivänä kesti ensimmäinen hälytys puoli 10:stä aamulla 3:een päivällä, jolloin annettiin vaara ohi merkki. Mutta niin pian kuin ohimerkki oli annettu, alkoi konekivääri taas laulaa ja sitten vasta hälytys, sillä Ryssä oli yllättänyt Suomen lentämällä pilvissä ja syöksymällä yks kaks alas.
Koska talo oli ensimmäinen mereltä päin, joutui se ensimmäiseksi pommituksen kohteeksi. Uskaltamatta tulla kuitenkaan päälle, koska se huomasi että ammutaan, pudottivat koneet, joita oli toista kymmentä, pommit Hietalahden torille, 9 pommia rikkoen kaikki ikkunat ja ampuen konekiväärillä sisään sekä kadulle ihmisiä. Seuraavan vastaantulevan talon, jossa oli 6 asuinkerrosta, ravintola ja myymälät alla, se tuhosi maan tasalle. Myös Teknillisen Korkeakoulun se tuhosi pommittaen molemmat sivurakennukset alas ja polttaen kaikki. Ja pitkin niiden matkaa pommit räjähtelivät ja tulipalot syttyivät.
Minäkin juoksin alas, sillä asun 7. kerroksessa. Valtava jylinä ja pauhu täyttivät ilman, ihmiset juoksivat ja huusivat, mikä lapsi käsivarrella, mikä verisenä saamaan apua ja turvaa pommisuojasta. Nilkkoihin asti ulottuva lasi ja verimassa täytti kadun, sillä 10 oli kuollut ja toinen puoli ainakin loukkaantui siinä torilla.
En uskaltanut olla yötä ylhäällä, vaan olin pommisuojassa ja erään samassa talossa asuvan perheen luona. Vuorotellen nukuimme ja kuuntelimme koska tulee taas hälytys. Siinä yötä valvoessa tuumimme miten pääsisi pois kaupungista. Autoja ei tahtonut saada mistään, kun kaikki ryntäsivät pois. Kyllä niitä paljon lähti, jalan, pyöräillen ja kuka mitenkin. Kun olimme monta tuntia seisoneet pimeässä kadulla tulipalojen roihutessa, saimme viimein käsiimme auton, joka lupasi tulla 6 aikaan aamulla hakemaan.
Soitin rouva Salolle silloin yöllä vähän vaille 4. Sain häneltä kuulla, että Anne-Marien mamma oli käynyt silloin yöllä hakemassa, soittaen ovikelloa, niin että se meni pois paikaltansa. Eikä huomaa tulla pommisuojaan, vaan menee sen tien pois. Kyllä minua kiukutti ihmisten typeryys, juosta sellainen matka pimeässä sekasorrossa, eikä saa mitään selvyyttä.
Kun sain tiedon, että saamme auton, lähdin juoksemaan Vaasankadulle. Hiki virtasi pitkin ruumista, tuskin ääneen pääsin, kun juoksin pitkin pimeitä katuja. Olin riisunut takkinikin pois, sillä joutua piti. Kello oli paljon ja matka pitkä. Viimein olin perillä. Heitin ikkunaan mitä käteeni sattui käsilaukusta, ja se oli huulipuikko. Helähtäen se lensi ikkunaan ja putosi pimeyteen. Pääsin sisälle ja saimme tavarat kuntoon, ja niin alkoi matka Hietalahteen.
Huohotimme ja puuskutimme kovin, ennenkuin olimme perillä. Mutta kohta tuli auto ja niin pääsimme pois kaupungista ennen aamunkoittoa."
****
Elsan matka jatkui Järvenpäähän, jossa hän asui eräässä huvilassa hoitaen Anne-Marieta. Helmikuussa tarjoutui mahdollisuus lähteä Ruotsiin ja sinne mentiin Pohjanmaalta oikealla lentokoneella. Kaulassa parivaljakolla oli metallilaput ja niissä CF-kirjaimet sekä numerot 7960 ja 7959. Ruotsi piti evakoista niin ylenpalttisen hyvää huolta, että päärynöiden, suklaan, kahvin, appelsiinien ja mansikkakiisselien jälkeen Elsa ei voinut kiitollisuudestaan huolimatta olla kirjoittamatta: "Viimein minua lähti harmittamaan moinen meno, aivankuin olisimme kerjäläisiä armopaloja vailla." Sota loppui kestettyään 105 päivää. Koitti paluu kotiin ja osana sitä yhteiseloon johtanut tutustuminen hengissä rintamalta palanneen kirjeenvaihtokumppanin kanssa.
"Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!", kirjoitti Joel Lehtonen teoksessaan Lintukoto. Usein emme ehkä kuitenkaan tiedä.
Perspektiiviä antavaa on joskus muistuttaa itseään siitä, että suhteellisen suotuisa tilanteemme on niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla hauras, lukemattomista tekijöistä koostuva hetkellinen asetelma. Tilanteen vakaus on illuusio. Marraskuun 29. 1939 Helsingissä "ihmiset kulkivat iloisina iltaisia katuja", kun jossain jo lastattiin heidän ylleen lähetettävän pommikoneen kuormaa.
Kohtalouskon eli fatalismin voimme lempata kuitenkin jonkkaan (kuten jorpakkoa täällä päin kutsutaan). Epävarmuuden ja pysymättömyyden lainalaisuuksien hedelmällinen johtopäätös on tahto vaikuttaa siihen, että suotuisia olosuhteita luovat tekijät olisivat olemassa jatkossakin. Tässä mikään sysäys ei ole liian pieni tai merkityksetön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti