perjantai 3. toukokuuta 2013

Kiven sisällä - retki Uudenmaan luoliin ja rotkoille

Entisen "Vantaan kiilan" (nykyisen Helsingin Salmenkallion) alueella sijaitseva kiviportti ryömittiin ennen retkeä läpi. Tietäjät ja parannettavat ovat tällaisista ennen ritualistisesti kulkeneet, joten jonkun hipun hyvää onnea tohdimme mekin matkallemme toivoa.

Jotain ikiaikaista tuntuu liikahtavan sisällä jo kun kuulee sanan "luola" tai "rotko". Niin kauan kuin ihminen on vaeltanut planeettamme poskea, ovat luolat ja rotkot vetäneet häntä magneettina puoleensa - ja myös työntäneet voimalla loitommalle. Luola merkitsee salaisuutta, rotko sysisyvyyttä. Maanpinnan muotojen salataskut ovat kätköisinä tarjonneet suojaa niin hyville kuin pahoille aikeille. Luolissa ja rotkoissa on lymytty hirveyksiin ja hullutuksiin valmistautuen ja oikeuden miekkaa paeten, mutta myös lukemattomat ahdistetut ovat tavanneet niistä turvan ja huojennuksen. Kulkijoille ja joskus pidenpäänkin paikallaan pysyneille ne ovat tarjonneet kaivattua lepoa, suojaa elementeiltä. Maailman ensimmäiset kodit perustettiin varmasti luonnon valmiiksi tarjoamiin koloihin.

Ehkä ei siis ihme, että jostain syvältä mahlan tavoin nouseva innostuksen aalto kävi lävitsemme, kun saimme mahdollisuuden viettää keväisen päivän etsien eräitä Uudenmaan luolia ja rotkoja. Retkueemme kärjessä taivalsi Suomen ensimmäisen pelkästään luoliin keskittyneen kirjan (Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin, Mäntykustannus 2011) kirjoittanut Tuomo Kesäläinen. Hänellä on työn alla nyt kirja rotkoista. Salakirjat-pienkustantamon ensi vuonna julkaisemaan opukseen on kunnianhimoisesti tulossa kuvien kera 100-150 mielenkiintoisinta rotkoa ympäri maata plus sadoista perustiedot. Sitä sopii odotella!

Muita retkemme osallistujia olivat Kansanperinne-blogin Jon Hällström, Romantic Geographic Societyn Jussi Kivi ja allekirjoittanut Esoteerisen maantieteen koulun puolesta. Kierros alkoi Sipoon Massbystä, jossa kohteena oli Lyftenkyrkanin luola. Kivi oli sen bongannut parikymmentä vuotta sitten ja tehnyt siitä piirroksenkin. Nyt kohdetta kuitenkin lähestyttiin eri suunnalta, sankemman metsäturkin suunnalta, joten saatiin kokea etsimisen ja lopulta löytämisen iloa.

Parinkymmenen minuutin metsäsuunnistuksen jälkeen alkaa näkyä lupaavaa louhikkolaitaa. Ollaan saavuttu Lyftenbergetin alueelle.

Tieto luolan läheisyydestä kutkuttaa askel askeleelta enemmän. Mutta missä se on?

Sisäänkäynti on löytynyt. Merkille pantavaa on, että joku rakentanut muurin luolan "etuikkunaan". Se tuo erakkoluolan tunnelmaa.

Aika pysähtyy istuksien sisällä. Luolassa on tulisija. Lieskojen hulmutessa ja tuulisen syysyön humistessa ulkona on tunnelma varmasti äveriäästi arkaainen.

Seinällä on vanhoja tekstinraapustuksia, joista ei saa juuri selvää ilman arkeologisia vahvennusmenetelmiä.

Risti, jonka sivuitse valuava vesi hämärtää osan kuviosta. Kävikö paikallinen pappi aikoinaan ajamassa luolan piruja tiehensä?

Kalliomerkkien ihailua.

Rotkokirjailija ja hänen kustantajansa miettivät syntyjä syviä.

Paikkakunta vaihtuu Sipoosta Liljendahliin, jossa nähdään kivipitoinen sisällissodan muistomerkki. Loviisan Valkomiin 7.4.1918 maihinnoussut saksalaisten osasto Brandenstein eteni täällä pohjoiseen, tehtävänään itää kohden perääntyvien punaisten pakotien katkaiseminen.

Hakusessa on Bombergsgrottan, vanhastaan tunnettu luola Liljendalissa.

Luola on löytynyt! Ei muuta kuin uumeniin.

Vajaa parikymmentämetrisen luolan eteläpää on veden vallassa ja kuivuu todennäköisesti vain vähäsateisina kesinä.

Puolet luolasta on kuitenkin kuivaa. Luolan umpinaisuus ja pimeys tekee siitä erityisen vaikuttavan.

Aikanaan on kuitenkin kömmittävä kankaalle ja kohdattava jo mielestä etääntynyt ulkomaailma. Miten kirkas, leuto ja ääniä täynnä se onkaan!

Luolan lähirinteitä.

Jatkamme metsään, jossa Kesäläinen tietää olevan kiintoisia kiviä. Ennen niitä löytyy kuitenkin toisenlainen patti.

Luonto hamuaa omaansa...

... mutta kulttuurivyöhyke on pitänyt vielä rajansa.

Metsän asukas on juronpuoleinen pitkän talven jäljiltä.

Erikoinen kivipaasi on löytynyt. Se on kuin pylväs.

Naapurilohkare on kuin taidokkaasti muuraten kasattu.

Harvemmin sitä näkee näillä main raukkia eli lipalliseksi erodoitunutta kiveä. Oma hohtonsa on tajuta, että tuhansien vuosien aikana yksi jos toinenkin on pysähtynyt ihmettelemään juuri tätä samaa muodostelmaa, siksi erikoinen se on.

Matka jatkuu. Tämä Porlammin eteläpuolella sijaitseva kallioseinämä oli avohakkuun paljastama. Tieltä nähtiin jotain luolamaista, mikä piti käydä tsekkaamassa.

Ja kappas, kyllähän siellä luolan määritelmät täyttävä ontelo kalliossa oli. Kesäläinen ottaa siitä mitat ja toimittaa tiedot luolatutkimuksen uranuurtaja geologi Aimo Kejoselle.

Sauma lumien sulamisen ja lehtien puhkeamisen välillä on kapea, mutta se on täydellinen luolalöytöretkeilylle. Pari viikkoa vielä ja tämäkin kohde olisi ollut lehvän jemmassa - huolimatta metsänhoidollisista toimenpiteistä.

Viimein on saavuttu syvällä Porlammin metsissä sijaitsevalle Mäyräkalliolle.

Kallion louhikkolaidat ovat erittäin komeat ja vaikeakulkuiset. Kejoselta saatujen tietojen mukaan täällä jossain on luola.

Kallio kohoaa pystysuorana kuin muuri.

Kuuset löytävät yllättävän hyvin jalansijaa lohkereiden välistä. Niitä hyödyttää kovilta tuulilta suojaava seinämä ja kostea pienilmasto.

Mutta luola, missä se on?

Nyt taisi tärpätä.

Mäyräkallion luola on iso, ainakin kunnon yksiön kokoluokkaa ja paikoin siinä pystyy seisomaan pitkäkin mies suorassa (kuva: Jussi Kivi).

Perimätiedon mukaan paikkaa käytettiin piileskelyyn isovihan karmeina aikoina.

Valon ja varjon leikki on osa luolien viehätystä.

Käpykeittimessä kiehautetaan vesi iltapäiväkaffeita varten. Sitten matka jatkuukin kohden Artjärveä.

Ollaan Uudenmaan pimeimmällä seudulla. Aivan lähellä on nimittäin Ursan Tähtikallion observatorio, jonka sijainnin saneli valosaasteen vähäisyys. Pimeydellä on pesänsä silti päivässäkin ja yhtä sellaista nyt haetaan.

On löytynyt rotko, Etelä-Suomen oloissa huikea rotko, jonka korkealla kivikynnyksellä kulkija hiljentyy. Suuaukosta hohkaa kylmää ilmaa, joka tuntuu metrien päähän.

Retkeilijä mahtirotkossa tuntee itsensä pieneksi.

Siellä jossain on taivas.

Nimetön rotko on säilynyt käytännössä tuntemattomana eikä se kapeutensa vuoksi näy edes kartassa. Paljon vaatimattomampiakin rotkoja, kuten Ruoveden Helvetinkolu, on kohotettu matkailunähtävyyden asemaan.

Jos rotko olisi virallinen nähtävyys, kohdeltaisiin sen ympäristöä eri tavalla.

Ollaan jo Lapinjärven alueella, kun äkkiä hoksaamme lupaavan mäen nimeltä Ruskiakallio.

Kunnon rotko löytyy siitäkin. Retkikunnan huomiota herättää korkealla seinämässä näkyvä ruksi.

Tässä zoomaus ruksiin, joka on raaputettu jäkäliin. Hiidetkö asialla - vai sittenkin kalliokiipeilijät?

Ihminen ja kallion ikivanha syli.

Aiempia retkiämme luonnonluoliin Turun seudulla ja Ahvenanmaalla:


Suomalaisista luolista ja rotkoista kiinnostuneelle ei voi kyllin painokkaasti suositella Tuomo Kesäläisen Luolamiehen blogia:


Ei kommentteja: