Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos julkisti 12.1.2010 tiedotteen, jossa esiteltiin noin neljän tuhannen satunnaisesti valitun suomalaismetsästäjän vastauksiin pohjautuvaa tutkimusta Suomalainen metsästäjä 2008. Anna-Liisa Toivosen laatima tutkimus selvittää metsästyksen luonnetta, merkitystä ja vaikuttumia. Tuloksia esittelevän tiedotteen otsikko kuului: ”Saalis ei ole tärkeintä - Metsästäjät ovat tyytyväisiä harrastukseensa ja nauttivat luontoelämyksistä.”
Metsästäjät ilmoittavat kyseisen tutkimuksen mukaan, että saalis ei ole tärkeintä. Siinä mielessä se on varmasti totta, että 2010-luvulla tuskin yksikään suomalainen on kivikauden ihmisen tapaan metsästäjä-keräilijä, jolle metsästys on oman henkiinjäämisen kannalta elinehto. Pakko ei aja metsälle, vaan kyseessä on vapaaehtoinen valinta, jota luonnehditaan muun muassa määrein ”harrastus”, ”virkistysmuoto” ja ”urheilu”.
Toisinaan on huomautettu, että jos metsän asukkien väijyminen ja nappaaminen vetoaa ihmisyksilöön, on aina mahdollista toteuttaa "metsästysviettiä" kiikarin tai kameran kautta. Onnistuneen valokuvan saaminen arasta eläimestä vaatii myös enemmän taitoa, kärsivällisyyttä ja silkkaa tuuriakin kuin sen kellistäminen kiväärillä, puhumattakaan selkeästi yleisimmän metsästysaseen haulikon täräytyksestä. Kysymys siitä, miksi bongaaminen tai valokuvaaminen ei riitä, jos saaliin saanti ei kerta ole tärkeintä, pysyy vastaamattomana ja panee olettamaan, että tappaminen tai psykologinen vallantunto tappamisen mahdollisuudesta on sittenkin huomattavan keskeisessä, joskin vaietussa tai tiedostamattomassa roolissa metsästyksen motiiveissa. Suomen vuotuiset liki kaksi miljoonaa metsästyksen eläinuhria saavat myös vähättelyt saaliin merkityksestä omituiseen ja makaaberiin valoon.
Tutkimus kertoo, että lyhimmilläänkin metsästysmaille on keskimäärin 45 kilometrin matka. Kliseinen kahtiajako ”maalla asuvat metsästäjät vastaan kaupunkilaisluonnonsuojelijat” voidaan jo vähitellen heittää romukoppaan, sillä maaseudulla asuu enää 37 % metsästäjistä, siinä missä kaupungeissa 41 % ja muissa taajamissa 21 % (vajaa prosentti asuu ulkomailla). Ja kun suurin osa metsästäjistä on kaupunkilaisia ja kaupungeissa taas ampumismahdollisuudet luonnollisesti hyvin rajalliset, tuleekin taas mieleen, eivätkö kiikari tai kamera todellakaan riitä – saalishan ei ole tärkein – jolloin harrastamaan pääsisi vaivattomasti jopa päivittäin?
Nyt saavumme tutkimuksen löydösten ydinosioon, metsästyksen motiiveihin.
Kuulemme, että ”metsästäjät arvostavat mahdollisuutta nauttia luonnosta. Lähes yhtä tärkeänä pidetään metsällä käynnin merkitystä terveydelle ja kunnolle. Yhdessäolo muiden metsästäjien ja vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa koetaan niin ikään tärkeäksi.”
Luonnosta nauttiminen siis edellyttää luonnoneläinten hätyyttämistä, vahingoittamista ja surmaamista? (Kaiketi myös sivullisten mahdollisuus luonnosta nauttimiseen sai piristävää sävyä, kun he voivat kuulla laukauksia, miettiä mitä on tekeillä ja mihin suuntaan luoteja lentelee). Terveyden ja kunnon ylläpitoon tarvitaan niin ikään hurmekekkereitä? Luonteva yhdessäolo ja vuorovaikutus erilaisten ihmisten kanssa lienee vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, ilman aseita, loukkuja, viillettyjä kurkkuvaltimoita, raatoja ja nylkemistä? Tutkimuksessa kirjatut vaikuttimet ovat inhimillisiä, ymmärrettäviä ja varmasti paikkansa pitäviä niitä esittäville ihmisille, mutta edelleenkään ne eivät mitenkään kykene osoittamaan, miksi kuvioon pitäisi liittyä surmaaminen tai valmius siihen.
Metsästyksen motiivilista jatkuu vielä eläinkantojen säätelyllä, tavalla hankkia luomulihaa, koiraharrastuksella sekä ampumaharrastuksella.
Tarve säädellä eläinkantoja on lähtökohtaisesti metsästyksen sekä Suomen alkuperäisen metsäluonnon systemaattisen hävittämisen synnyttämää. Tärkein säädeltävä kanta on hirvikanta, jonka on paisuttanut päättöhakkuumallisen metsänhoidon synnyttämä epäluonnollisen suuri vesakkomassa sekä susikannan vainoaminen pisteeseen, jossa hirvenkaatoon riittäviä laumoja ei käytännössä ole (ja harvat yksittäiset sudet ovat näin pakotetut pienten saaliseläinten, kuten kotieläinten kimppuun). Kannansäätelyissä puututaan ongelman oireisiin, eikä itse syyhyn, joka hirviesimerkin osalta merkitsisi muun muassa luonnonmukaisempaa metsänhoitoa, petojen vainoamisesta luopumista ja hirvien vaellusreitit paremmin huomioivaa liikenne- ja aluesuunnittelua.
Asenteiden nurinkurisuutta kuvaavasti samainen tutkimus paljastaa, että huomattava osa metsästäjistä haluaisi suden takaisin vapaasti metsästettävien lajien piiriin (kuten myös vanhan vainonkohteen kanahaukan). Heikki Lehikoisen kirjassa Tuo Hiisi hirviäsi - metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa (2007) kuvaillaan perinteistä tapaa nylkeä susi elävältä ja laskea sitten muille susille ”varoitukseksi” vapaaksi. Petovihan irrationaalinen ja primitiivinen kirous, joka ajoi ihmiset tällaiseen pöyristyttävään pimeyteen, on yhä kollektiivisesti käsittelemättä eikä edes syvälle hautautunut.
Näin on, sivumennen sanottuna, varsinkin porohoitoalueella. UKK-puistossa Pohjois-Sodankylässä paljastui juuri tapaus, jossa ahma näännytettiin hengiltä moottorikelkoilla. Luonto-Liiton mukaan ilmitullut tapaus on vain jäävuoren huippu. Liiton tiedote (22.1.2010) kertoo, että ”poronhoitoalueella suurpetojen laiton tappaminen on arkipäivää ja se täyttää eläinrääkkäyksen tunnusmerkit. Lisäksi maa- ja metsätalousministeriö on myöntänyt kaatoluvat lähes kaikkien poronhoitoalueen susien ja ilvesten tappamiselle.” Suden tuhoamiskampanja pohjoisessa, jossa laillinen ja laiton vaino yhdistyvät, on tehnyt lajin vaeltamisen Skandinaviaan mahdottomaksi ja on saanut Suomen valtion maailman suurimman eläinsuojelujärjestön PETA:n (People for the Ethical Treatment of Animals) Englannin osaston hampaisiin.
Luomuliha tuntuu metsästykselle ilmoitetuista motiiveista (ilmeni noin puolella vastaajista) suoraselkäisimmiltä ja järkevimmältä, ja omaa lisäksi ekologista painoarvoa. Vai mitenköhän lie ekologisuuden kanssa, kun paisti on lyhyimmilläänkin keskimäärin 90 kilometrin (auto)reissun takana? Samalla motiivi istuu vallan kehnosti ”saalis ei tärkeintä” –väittämään, ja herättää myös väistämättä aiheen jatkopohdiskelulle, nimittäin sille eettiselle kysymykselle, miksi ihmisen ylipäätään olisi syötävä lihaa, vaikka se ei ole välttämätöntä fysiologis-ravitsemuksellisesti, ja antaako lihanhimo ihmiselle oikeutuksen (ja mihin perustuvan) ottaa haluamansa väkivalloin. Tätä kysymystä on puitu tuhansia vuosia (länsimaissakin ainakin 500-luvulla eaa. vaikuttaneesta Pythagoraasta alkaen) eikä siihen nyt mennä – mutta kellekään tuskin on haitaksi tutkailla huolella tekemisiään ja olla tietoinen valinnoistaan. Mitä tulee puolestaan koiraharrastukseen metsästyksen motiivina, se kuuluu sarjaan toissijaiset syyt – ellemme sitten olisi valmiita esimerkiksi nielemään schäfer-harrastusta vankileirivartijan työn selittävänä motiivina. Perusteeksi niin ikään mainittu ammuntaharrastus nostattaa sekin kulmakarvoja: vain elävä maalitauluko tuottaa tyydytyksen?
Mistä metsästys saa alkunsa? Tähänkin RKTL:n tutkimuksella on vastaus, ja se kuuluu että noin puolet metsästäjistä on aloittanut harrastuksen ”isän mukana ja isän opetuksessa”, minkä lisäksi ystävät ja sukulaiset toimivat innoittajina. Aivan, saamme paljon toimintamalleja vanhemmilta, ystäviltä ja sukulaisilta, mutta vastuullisina toimijoina meidän on hyvä itse punnita, mitä mallia seuraamme ja minkä hylkäämme. Myös lintutieteilijä, kirjailija ja opettaja Leo Lehtonen (1916-2002) varttui maalla ja tuli pienestä pitäen otetuksi metsästysreissuille oppipojaksi. Initiaatioriitteihin kuului muun muassa petolintujen poikasten heittäminen alas pesästä ja puunrunkoon naulaaminen. Hieman yllättäen pojasta ei tullutkaan isien seuraajaa metsämiehen saappaissa, vaan hän alkoi suojella ja tutkia eläimiä, ja perehtyä myös metsästyksen käytäntöihin laajemmin. Uhkailijoista huolimatta hän julkaisi modernia metsästystä valottavan kirjan Suomalainen metsästysgangsterismi (1982), joka on edelleenkin lukemisen arvoinen puheenvuoro.
Kysyimme edellä metsästyksen aloituksen syytä, joten lopuksi voisimme kysyä, miten metsästyksen voi lopettaa. Allekirjoittanut muistaa lapsuudenkotinsa naapurista eläkeläisherran, sotaveteraani Kimiläisen, joka kerran kuvaili vuosikymmenten takaista tilannetta, jossa hän kohtasi pysäyttävästi ja läheltä – silmästä silmään, tai suorastaan sydämestä sydämeen – haavoittamansa oravan kärsimykset ja kurjan, epäarvokkaan lopun tärisevänä liiskakasana. ”Metsästykseni loppuivat kertaheitolla siihen paikkaan”, hän avautui silmin nähden liikuttuneena. ”Mitään ei ole sen jälkeen tehnyt mieli tappaa.”
Vastaavaan johtopäätökseen on tullut varmasti moni metsästyskulttuurin kasvatti. Heidän joukossaan on maalari Pekka Halonen (1865-1933). Tuusulan kunnan nettisivuilla kerrotaan hänen metsästyksestä luopumisestaan riipaisevan kauniisti:
Pekka Halosen luonnon kunnioittaminen ei kohdistunut pelkästään kasvikuntaan, vaan myös eläimet ja linnut saivat osakseen rauhaa ja huolenpitoa. Halonen ei hyväksynyt metsästystä. Poikana hän oli veljiensä kanssa tehnyt ansoja linnuille ja jäniksille. Poikien äiti oli tullut surulliseksi, kun pojat saivat saaliiksi jäniksen. Taitavana kanteleensoittajana tunnettu äiti soitti illalla hämärän tultua sävelmän jäniksen valituksesta ja kertoi pojille, että he olivat mahdollisesti tappaneet pihajäniksen. Ja nyt sen poikanen etsi emoaan hätääntyneenä. Toisella Pekka Halosen metsästyskerralla ansalanka oli jäänyt kiinni jäniksen takajalkaan. Äidin puheet jäniksen surkeasta kohtalosta nälkiintyvänä johonkin puuhun tai pensaaseen kiinnijääneenä saivat Pekka-pojan itkemään. Aamuvarhain hän lähti metsään hiihtämään seuraten jäniksen jälkiä ja onnistuikin pelastamaan kuusenoksaan kiinnijääneen jänön. Varovasti hän irrotti sen ja päästi takaisin vapauteen. Tähän loppui tarinan mukaan Pekka Halosen metsästys.
Halosen esimerkki ilmetää jokaisen saavutettavissa olevaa kykyä ja herkkyyttä; sitä, että on mahdollista asettua toisen nahkoihin ja tajuta, että jokainen tietoinen olento, oli hän sitten ihminen tai eläin, jakaa sen yhdistävän tekijän, että haluaa elää onnellisena ja välttää kärsimystä. Näin siitäkin huolimatta, että teot joilla onnellisuutta pyritään tavoittelemaan ja kärsimystä välttämään vievät usein liki tragikoomisesti päinvastaiseen suuntaan.
Luonnosta nauttiminen, kunnon kohentaminen, eläinten jäljittäminen ja salatarkkailu, toisten seurassa viihtyminen, ekosysteemien kestävyyden edistäminen, luomuruoka, perheperinteet, koirat ja ammuntaharrastus – ne ovat kaikki kelpo asioita. Kirjoittajan vaatimattoman näkemyksen mukaan niistä jokaisesta voi nauttia täyspainoisesti ilman, että kenenkään pitää niiden edestä pelätä, kitua ja kuolla. Onnellisempi tapa olla maailmassa alkaa toisten vahingoittamisen minimoimisesta ja toiveesta olla muille hyödyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti