Kurkihirren tuolla puolen: kutsuvat tornit

Tornin ei tarvitse olla korkea saadakseen tuntemuksia aikaiseksi selkäpiissä

Torni ovat rakennetun ympäristön ehdottomia huipentumia, yläsäveliä, joita ilman ihmisen elonpiiri olisi kammottavan lattea. Klassiseen kaupunkisilhuettiin ne kuuluvat kuin kynttilät synttärikakkuun, mutta useat isommat maaseututaajamatkin on jo keskiajalta lähtien varustettu tornein. Kirkkojen ja linnojen joukkoon ovat myöhemmin liittyneet paloasemat ja vesitornit ynnä muut. Raskas menetys ja surutyön paikka on ollut Suomen parhaimmillaan yli neljän tuhannen kolmiomittaustornin lahoaminen tai tuleminen puretuiksi: ajatelkaamme, että melkein millä tahansa metsäseudulla oli mahdollisuus päästä puurajan ylitse haltioitumaan näköaloista, jopa 50 metrin korkeudesta.

Missä torni, siellä halu kiivetä siihen. Toisaalta kapuaminenkaan ei ole ainoa mielenylennyksen tie: torni kutsuu kamaratason kulkijaa nostamaan katseensa ylös, kohtaamaan taivaan, ja tässä se tekee suurimman mahdollisen palveluksen kätketylle kirkkaudelle ja avaruudelle itsessämme. Torni ehkä kuuluu ajan ja fyysisyyden piiriin, mutta se osoittaa näiden tuolle puolen. Usein se on tornin ainoa funktio.

Kuten olemme joskus aiemminkin todenneet, tornit sisältävät kiehtovan paradoksin ollessaan samalla rakennuksen näkyvin osa, mutta tyypillisesti myös sen vähiten käytetty, usein kylmillään oleva ja oman onnensa nojaan jätetty. Ikään kuin ne olisivat pyhyyden vyöhykettä, jonne ei hevin astuta. Kansallismuseossakin on kuulemma 25 vuotta töissä olleita ihmisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet rakennuksen tornissa: se on vain off-limit, kauhistuttavan vaaralliseksikin mielletty. Nyt emme kuitenkaan mene sinne, vaan zoologialle omistettuun rakennukseen naapuristossa. Sen jälkeen on vuorossa maaseutupitäjä Hämeessä, Hauho, ja kohteena sikäläisen kirkon kellotapuli. Bonuksena vielä piipahdus Kapatuosian linnavuoren näkötornile Hollolaan. Etenemme siis urbaanista luonnonhelmaan.

Eläinmuseo, Stadi

Eläinmuseon talo on mahtava uusbarokkinen jötkäle. Se valmistui 1913 Aleksanterin kimnaasille, toisin sanoen venäläiselle poikakoululle. Myös rakennuksen suunnittelijat olivat venäläisiä: arvon herrat opetusneuvos Belevitsch ja arkkitehti Shishko. Mielessään heillä väikkyi, että ajan myötä taloon olisi asettunut Helsingin venäläinen yliopisto: siksipä lukioksi prameat puitteet.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että Helsingissä todella toimi venäläinen yliopisto, vaikka seikka on lähes täydellisesti unhoon painunut. Allekirjoittaneelle sen paljasti tsaarinaikuisten arkistojen armoitettu salapoliisi Harry Halén. Tällainen kuriositeetti oli syyslukukauden 1917 ja hieman alkuvuotta 1918 toiminut Helsingin venäläinen Matruusiyliopisto. Sillä oli tiedekuntansa, professoreita Pietarista ja alaosastona jopa Aleksanterin teatteri. Päärakennus oli Apollon talo Etelä-Esplanadi 10:ssä, jossa toimii nyt Oikeusministeriö. Matruusiyliopiston tarkoituksena oli valmistaa matruuseja uuteen ammattiin sen jälkeen kun heidän palveluksensa merivoimissa oli päättynyt.

Maan itsenäistyttyä kimnaasin talo siirtyi sotasaaliina Suomen valtiolle. Se palveli ensin Helsingin jääkäriprikaatin ja Suomen armeijan Ylipäällikön ja tämän esikunnan tyyssijana ja pian perään 1919-1923 Suomen ensimmäisenä kadettikouluna. Rakennuksen tornia käytettiin tuolloin arestipaikkana eli karsserina niille upseerikokelaille, joita syystä tai toisesta rankaistiin. Voiko hienompaa putkaa toivoa?

Eläinmuseo talossa on toiminut vuodesta 1923 (tosin nykyisin sitä kutsutaan tylsähkösti Luonnontieteelliseksi museoksi). Täytettyjen eläinten muuttomatka keskustan halki Viktor Ekin pienillä avokuorma-autoilla on yhä eräs Helsingin historian surrealistisimmista näyistä. Yliopiston päärakennuksesta kuskattiin niin seepraa kuin kirahvia uuteen osoitteeseen.

Eläinmuseon viiri esittää - kuulemma ihan oikeasti - siittiötä ja munasolua yhtyneenä. Toisin sanoen universaalein vastakohtain sulautumista, elonvirtaa, ilmiömaailman kohinaa.

Torniin vievässä rappukäytävässä noustaan paksujen putkien viitoittamana. Mainittakoon, että portaiden alaosa oli tukittu kafeterian keittiöistä heitetyillä pahvilaatikoilla: se kertoo osuvasti tornien yleisesti perifeerisestä asemasta osana rakennuksien maantiedettä. Kukapa nyt torniin menisi?

Rappukäytävän palo-oven pamahdettua takana kiinni leveä kiviporras muuttuu lankkurappuseksi.

Tila on lämmittämätön ja pölynen niin kuin kunnon ullakon kuuluukin.

On noustu kierreportaat valon piiriin, torniin. Vasemmalla on ilmeisesti pesintäkoppeja pääskyille ja tornin vanha kärkikappale. Pääsemme ovesta parvekkeelle.

Torni ei ole kaupungin korkeimpia, mutta antaa mielenkiintoisen perspektiivin tuttuihin paikkoihin.

Arkadian puutarhojen keskelle noussut rakennus oli tuolloin sata vuotta sitten korttelinsa ensimmäinen. Maisemana oli tuolloin niittyjä ja kalliolaikkuja sekä jokunen vaja ja puutalo. Metsiköitä ei ollut, vaan tanner oli laidunnettu ja polttopuuhamstrattu avoimeksi. Siinä oli ulkosaariston tunnelma. Viereinen Kamppi oli (niin kuin nimen etymologia kertoo) armeijan harjoitus- ja leirikenttää. Sieltä kajahti laukauksia ja kuului hevosten hirnahduksia.

Mitään näistäkään rakennuksista lukuun ottamatta Kansallismuseota ei ollut maisemassa, kun kadetit istuivat arestejaan. Töölönlahti on näkynyt kunnolla ja etualalla on ollut joitakin töllejä sekä pitkiä pyykkinaruja lakanoineen. Penskoja on luultavasti möyrinyt halmeilla runsaasti sikojen ja kanojen lomassa.

Zoomilla voi kurkistaa Santahaminaan asti.

Tornin parveketasanteelta pääsee tikkaita vielä ylemmäksi.

Mahtavan primitiivistä tilaa hallitsevat pyöreät ikkunat.

Näkymä on kehystettynä veikeämpi. Kaupungin muut tornit moikkaavat horisontista hengenheimolaistaan.

Putkatila ylhäältä nähtynä.

Kalliokyyhkyt eli pulut tykkäävät tästä(kin) tornista. Suomessa puluja on arviolta 40 000 paria, mutta luonnonmukaisessa kallioympäristössään ne ovat pesineet lähinnä vain Naantalin Kuparivuoren jyrkänneseinämillä.

Paluu ihmisten - tai no öh, eläinten - ilmoille tapahtuu odottamattomasti näyttelysaliin.

Kellotapuli, Hauho

Hauholla on eräs maamme keskiaikaisista harmaakivikirkoista. Goottihenkinen kellotapulitorni on kuitenkin tuoreempi, rakennettu vuosina 1862-64.

Kellotapuli kohosi rovasti Adolf Fredrik Sirénin kaudella. Rakennusta vastaan tosin hyökkäsi kaikin mahdollisin keinoin paikallinen suurtilan omistaja, kuten Sirénin sukukirjoitus kertoo:

Edellisen rovastin oli sama mies pahasti väsyttänyt alituisilla riidoillaan, niin että hän joutui hakemaan Hauholta pois, mutta rovasti S. kestää paikallaan, niin harmillista kun onkin, että mikään kaikkien yhteistä parasta tarkottava asia ei tule päätökseen ennenkuin vuosien päästä, kunhan vihamies on ennättänyt valituksillaan käydä läpi kaikki oikeusasteet. Niinpä esim. kellotapuliasia, joka pantiin alulle vuonna 1859, saadaan päätökseen vasta 1864. Vielä viimeisessä tarkastuksessa uskottelee tämä itselleen ja saa jonkun muunkin väittämään, että torni on kallellaan eikä aivan pystysuora, jonka tähden olisi kieltäydyttävä maksamasta urakoitsijalle, rakennusmestari Vathenille urakkasumman loppuerää.

http://www.genealogia.fi/genos/10/10_1.htm

Tornin kutsu on käynyt, tossu käy toisen eteen, vielä vilkaisu alas. Roskista ja muuta rompetta oli täälläkin sysätty nousun eteen, mutta onneksi on terveitä raajoja asian ratkaisemiseksi.

Asuintaloissa ei näin jyrkkiä portaita harrasteta, ei Suomessa. Mutta esimerkiksi Amsterdamin vanhoissa taloissa asia on toisin.

Ja yhä ylemmäs vievät vaimeasti narahtelevat ja kopsuvat askeleet. Torniin nousussa yhdistyy tyypillisesti rauhoittuminen ja lisääntyvä valpastuminen. Mieli virittyy odotuksesta, sillä ylhäällä on aina jonkinlainen huipennus. Vertikaalisessa etenemisessä, kuten käytävää pitkin kulkiessa, vastaava ei ole taattua.

Katse lankkurakenteisiin. Lyijykynä on erittäin aikaa kestävä taginmerkkausväline. Merkintöjä on ainakin 1910-luvulta 1960-luvulle, eniten 1920-luvulta. Torni lienee ollut tuolloin virallisestikin avoin.

Ylinnä ovat ne oleellisimmat. Valo pitää napsauttaa päälle, että suljettujen luukkujen takana näkisi jotain. Ulkomaisemia ei tarvita, jos sisämaisemat ovat näin tyylikkäät. Yksi Hauhon kelloista on 1618 saatu lahjoitus Käkisalmen linnassa asuneelta käskynhaltijalta, yksi on sitäkin vanhempi, jo katoliselta ajalta.

Suurin kello ostettiin 1754 Tukholmasta.

Myös torneista laskeutuminen on merkittävä kokemus. Mielleyhtymä tulee siirtymäriitin ajaksi eristäytyneestä ihmisestä, joka palaa takaisin arkipiiriin, muiden keskuuteen. Jotain on muuttunut, vaikka ihminen on saman näköinen. Tornien vaikutus kestää pitkään, joidenkin osalta muisto on sähköinen vuosienkin jälkeen.

Bonuspiipahdus: Kapatuosian näkötorni

Kapatuosian linnavuori kohoaa Hollolan keskiaikaisen kivikirkon takamaastossa.

Kapatuosianmäen historia ulottuu erityisen kauas menneisyyteen, sillä 1990-luvun kaivauksissa sitä todettiin käytetyn keskiajan lisäksi lähes 8000 vuotta sitten kivikaudella. Yleensähän linnavuorien aktiiviaika on ollut noin tuhat vuotta sitten. Tosin paikka ei muinoin ollut vuori vaan saari. Kivikauden ihmiset jättivät jälkeensä hirven, majavan ja hauen luita, myöhempi sakki hopeakätkön friisiläisine kolikoineen.

"Kapatuosian nimen arvellaan olevan väännös sanasta Kappadokia. Kappadokiassa oli alkukirkon etäisin seurakunta nykyisen Turkin alueella. Tänne kristinuskoa tuoneiden munkkien uskotaan vaikuttaneen linnavuoren nimeen", kertoi hollolainen kotiseutuaktiivi ja historian harrastaja Kyösti Toivonen Helsingin Sanomissa kesällä 2000. Mahdollista on, että vuori oli jossain vaiheessa ortodoksikristittyjen etuvartio länttä vastaan.

Vuoren laki on luonnostaan poikkeuksellisen tasainen. Sitä ei tutkimusten mukaan ole tasattu ihmisvoimin, vaan Baltian jääjärven aalloin. Huipulla on 1950-luvulla rakennettu näkötorni, tämän kertainen kohteemme. Ylös pääsee 81 askelman kautta, valkea ulkoasu kätkee töhrityn sisustan.

 Vesijärven pinta on mäkeä 56 metriä alempana ja torni nostaa vinkkeliä vielä parillakymmenellä metrillä.

 Parhain näkymä on pohjoiseen.

Muhkea metsäturkki, ikivanhat viljelysmaat, siintävät järvet ja Suomi-filmin pilvet - ei hassumpi setti huikaistumiselle. Kiitos jälleen tornille ja sen pystyttäjille.

Kallion kirkon tornissa kävimme viime vuonna:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/04/korkealla-ja-keskella-kaupunkia-kallion.html

Ja Turun Tuomiokirkon tornissa 2008:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html