Kuvailen alla olevassa esseessä Fire & Rescue Museum -teoksen syntyä Kiven henkilöhistorian valossa. Venetsian biennaali, joka on Euroopan suurin modernin taiteen näyttely yli 300 000 vuotuisella kävijällään, jatkuu marraskuun 22. saakka. Ensi vuoden helmikuusta Palo- ja pelastusmuseo tulee olemaan esillä myös Helsingin Kiasmassa.
Esseen kuvituksena olevat valokuvat on kuvattu näyttely ollessa toukokuussa viittä vaille valmiina Suomenlinnassa, odottamassa kuljetusta Venetsiaan.
Jussi Kivi ja mahdoton pelastussuunnitelma
Jokainen terve pikkupoika hyppää salamana ikkunaan, kun kuulee hälytysajoneuvon pillien soivan. Vuonna 1959 Helsingissä syntynyt Jussi Kivi ei ollut poikkeus. Kun hänen perheensä vielä sattui asumaan aivan paloaseman vieressä Helsingin Käpylässä, oli hänellä omasta ikkunasta aitiopaikka vauhdikkaisiin pelastuslähtöihin. Hän palvoi ”Raamattunaan” lastenkirjaa nimeltä ’Viisi pientä palosotilasta’ ja paineli usein polkupyörällä punaisten autojen perään. Palomiehet olivat reiluja ja sallivat skidin myös hengailla asemalla. Kivi piirsi niin ahkerasti paloautoja, tulipaloja ja jopa taktisia sammutuskarttoja, että yksi aseman palomiehistä vitsaili hänestä tulevan isona taiteilija.
Sitä brankkarin kristallipallo ei osannut kertoa, että palokuntainnostus saisi Kiven kokoamaan useiden satojen artefaktein henkilökohtaisen palomuseon ja viemään tästä koostetun Fire & Rescue Museum –tilataideteoksen Venetsiaan. Kiveä on vuosien varrella ennenkin pyydetty tuomaan hämmentävää yksityismuseotaan esille taideprojektina. Aiemmin hän on kieltäytynyt. Palomuseo on ollut hänelle pakopaikka, keino vetäytyä taidemaailmasta, eikä hän ylipäätään nähnyt mielekästä perustetta esitellä harrastustaan taideprojektina.
Kaikki muuttui aurinkoisena mutta pohjoisviiman kylmentämänä maanantaina huhtikuun 21. 2008. Kivi oli taideorientoitunutta maastoretkeilyä harrastavan Romantic Geographic Societyn ja syvyyspsykologiselle alueymmärtämiselle omistautuneen Esoteerisen maantieteen koulun kenttäretkellä Virossa. Pieni retkue saapui Sillamäen teollisuuskaupunkiin Itä-Virossa. Kivellä oli takataskussaan urbaanin tutkimusmatkailun piireistä herunut vinkki maanalaisesta neuvostoaikaisesta väestönsuojasta. Se haluttiin tarkastaa, vaikka luolan odotettiinkin olevan pienempi verrattuna nelikerroksiseen maanalaiseen katakombiin, joka oli jo nähty Laagrissa Tallinnan eteläpuolella.
Kohde löytyi laitakaupungin teollisuusalueelta. Seikkailijat kaivoivat esiin taskulamppunsa, asettivat hengityssuojaimensa ja laskeutuivat betonisia portaita pimeänä ammottavaan bunkkeriin. Se mitä alhaalla paljastui, oli makaaberimpaa ja apokalyptisempaa kuin mitä ryhmä olisi saattanut kuvitellakaan. Maan sisässä uinui kokonainen kauhugalleria: useiden kymmenien kuvien kollaasimainen, seinille ripustettu näyttely neuvostoliittolaisia ydinsotajulisteita.
17 vuotta hylättynä ollut bunkkeri oli aikoinaan ollut koulutuskäytössä. Sen näyttely opasti, mitä pelastusammattilaisten ja neuvostokansalaisten pitäisi tehdä, kun maahan on tullut ydinaseisku. Pedagoginen aineisto toimi samalla tiukkana propagandana: se pönkitti viholliskuvaa länttä vastaan, jolla saattoi myös kääntää huomiota pois Neuvostoliiton sisäisistä ongelmista. Hekumallinen kuvitus ei säästellyt raunioiden, liekkien ja sienipilvien suhteen.
Siekailemattomuudessaan kuvasto poikkeaa täysin länsimaisesta asiallisen hillitystä valistusmateriaalista, joka on Kivelle palokuntaharrastuksensa kautta tuttua. Julisteiden tyyli on herkullinen infernaalisessa naivismissaan. Se tuo mieleen lastenkirjan tai sarjakuvan, ehkä lähimmin Hergén Tintin.
Heti Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kaikkea mahdollista neuvostokamaa oli kirpputoreilla paljon tarjolla, ja siihen jo kyllästyttiinkin. Kiven mukaan sosialismin kaatumisesta on nyt mennyt sen verran aikaa, että materiaaliin on alkanut muodostua ”arkeologinen ulottuvuus”. Hän luonnehtii hylättyä väestönsuojaa ”maanalaiseksi aarrekammioksi” ja pitää lähes uskomattomana, että sen sisältämä valistusmateriaali oli vielä säilynyt.
Jos iso posaus tapahtuu, rientää palokunta heti hätiin.
Punakukko irti!
Hälytys etenee metallia kalkattamalla ja hevoslähetin matkassa, muun muassa.
Bunkkerin osin vandalisoitu ja kostunut aineisto näytti tuhoon tuomitulta. Ja sitä oli jumalattoman paljon, näyttelytaulujen ohella maahan kaadetuissa hyllyissä. Kivi koki asiakseen pelastaa osan, vaikkakin pienen, oudosta pelastustoiminäyttelystä. Julisteita lastattiin vuokra-autoon noin kahdeksankymmentä erilaista. Ehkä dekadentein ja eniten samaistumispintaa tarjoava esinelöytö oli vahasta tehty, oikealta näyttävä käsipari, joissa esiteltiin kemiallisen aseen aiheuttamia vammoja.
Maan alta tallennetun neuvostoaineiston myötä Kivi koki viimein, että hänen palokokoelmansa voisi muuttua tarinankerronnan välineeksi myös julkisella foorumilla. Hän haluaa muistuttaa, että bunkkerijulisteissa kuvatut tuomiopäivän näyt ovat edelleen täysin mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Ydinaseet ovat jäljellä ja niiden käytöllä myös uhitellaan. Nauramme helposti jollekin 1950-luvun atomipommihysterialle ja samalla, kaikessa hiljaisuudessa, pelastuslaitokset ympäri maailmaa valmistautuvat ydinsodan jälkien siivoukseen. Mutta mitä ne oikeasti voisivat pelastaa, jos koko tuntemamme todellisuus olisi pois sijoiltaan, vammautunut tuhansiksi vuoksiksi...
Bunkkerikuvissa palokunta uskoo kuitenkin onnistuvansa ja sairaanhoitajattarien suloisuus kukoistaa vielä sivilisaation polttohautauksessa. Valistus ja illuusio sulautuvat eräänlaiseksi ydinromantiikaksi, joka on banaalilla tavalla eksoottista.
Kuvaavaa kyllä, Sillamäe oli Viron neuvostomiehityksen aikana salainen ja suljettu kaupunki, jossa rikastettiin uraani Stalinin imperiumin ensimmäiseen ydinaseeseen.
Tunne vihollisesi. Tällaisella arsenaalilla imperialistit uhkaavat rauhaa rakastavaa neuvostokansaa.
Pahimman sattuessa ydinlaskeuma on syytä pölyttää pois vaatteilta.
Horrorhandut havainnollistavat kemiallisen aseen sariinin iholla aiheuttamia ensioireita. Nämä olivat shokeeraava löytö pimeän bunkkerin pölyisessä nurkassa.
Sotaan valmistautumisen merkitystä ei voi vähätellä sen enempää kouluissa kuin kotona.
Ratkaisevaa Kiven palokuntainnostuksen kehittymiselle oli se, että hänen isoäitinsä serkku toimi palopäällikkönä Yhdysvaltain Ohiossa, Warrenin pikkukaupungissa. Vuoden 1971 kesällä 11-vuotiaalle pikkusällille järjestyi onnekas mahdollisuus matkustaa kuukaudeksi Amerikan sukulaisen paloasemalle. Hänellä oli mukana halpa Kodak Instamatic –kamera, jonka suljin ruksahteli reissussa tiheään. Filmille tallentui koko paloaseman arki hälytyskeskuksesta sammutusreissuille. Kiven harmiksi mitään isompaa hälytystä ei kuukauden aikana sattunut. Paitsi kerran, mutta silloinkin hänet oli vastentahtoisesti raahattu seuraamaan baseball-ottelua. Hän kuuli sireenit – ja päästeli mielessään rumia sanoja.
Kiven palomuseo – ”kotikutoinen friikkimuseokokoelma” – kuten hän luonnehtii, koostuu pienoismalliautoista ja –rakennuksista, kypäristä, viireistä, painotuotteista, valokuvista ja niin edelleen. Kokoelma on karttunut pääasiassa tutuilta saaduilla lahjoituksilla. Esimerkkinä käy palokypärä Hampurista. Se on kosiskelulahja, jonka saksalainen palomies antoi islantilaiselle naistaiteilijalle. Paria ei syntynyt, mutta kypärä löysi uuden kodin.
Kun Kivi oli nuori vihainen mies ja koki yhteiskunnallista heräämistä, alkoi palokuntaintoilu tuntua lapselliselta ja hävettävältä. Hän sai siitä suoranaisen ”krapulan”. Vastareaktio meni niin pitkälle, että hän raaputti itsensä pois monista palokunta-aiheisista valokuvista. Myöhemmin hän leppyi ja väritti tunnistamattomaksi raavitut ihmishahmot oranssilla. Mustavalkokuvat ovat tallella, niissä näyttäytyy hämmentävä tulikummitus, uudelleen sallitun intohimon Feeniks. Uuden alun myötä keräilymaniaa alkoi myös tasapainottaa itseironia, josta oli osoituksena termin ”museo” käyttöönotto.
Kokoelman hellyttävintä puolta ovat keräilijän alle kouluikäisenä taiteilemat tulipalopiirrokset, joihin äiti on pantu kirjoittamaan selostus. ”Sireeni soi. Laiva on Finnhansa, joka palaa Hietalahden telakalla”, lukee yhdessä piirroksessa, jonka innoittajana oli 18.3.1965 Helsingissä sattunut suurpalo. Sitä paloa Kivi ei nähnyt omin silmin, mutta seuraavana vuonna sattunutta Vanhan Messuhallin paloa hän oli seuraamassa paikan päällä. Yleensä palot kuitenkin tapahtuivat jossain saavuttamattomissa, liian kaukana, jotta lapsi olisi päässyt niitä näkemään. Ja sekin oli kutkuttavaa – ehkä jopa kutkuttavampaa kuin oikeat liekit, sillä mielikuvitus heitti niiden päälle bensaa ja ruutia. Romanttinen näkökulma oli heräämässä.
Näkymä eräästä palomuseon osasta.
Kaikki alaan liittyvä on ollut keräilijälle pop.
Osansa palosotilaana on tehnyt Aku Ankkakin.
Vakuuttavan reipas väestönsuojelupioneeri vasemmalla alhaalla.
Lisää rompetta ja artefaktia.
Teini-ikäisestä alkaen Kiven kaipuu tuntemattomaan kanavoitui eräretkeilyyn ympäri Suomea. Hän etsi ”villiä” luontoa, jonka kansallisromanttinen taide ja nuorten eräromaanit olivat maalanneet kultaiseksi kuvaksi. Kun arkkityyppinen alkumetsä paljastui opasterakenteilla kesytettyjen kansallispuistojen aikakaudella kadonneeksi, pysyvästi myyttitasolle vaipuneeksi, keksi Kivi helpotuksekseen urbaanin laita-alueilla levittäytyvät epäalueet: joutomaat, teollisuusrauniot, jätemaavuoret. Ne tuntuivat kartoittamattomina ja välitilan omaisina tarjoavan ylevän kokemusta, luovuutta kutittavaa irrationaalisuutta ja nektaria seikkailunjanolle. Ne olivat maisemia, joista myös Kiven idoli, romantiikan mestari Caspar David Friedrich (1774-1840) olisi haltioitunut.
Maastoretkiltä kertyneet valokuvat, piirrokset ja vaelluskartat ovat se taiteellinen ydintuotanto, josta Kivi tunnetaan. Hänen pikkutarkka tyylinsä kumartaa häpeämättömän romanttisesti sadan vuoden takaisen maantieteellisen tutkimuksen mallia. Romanttisen alueulottuvuuden ilmentymä on myös Romantic Geographic Society, jonka Kivi perusti parin taiteilijatoverinsa kanssa 1990-luvulla. Nykyisin sen toinen primus motor Kiven ohella on valituskuoroistaan tunnettu Oliver Kochta-Kalleinen. R.G.S. järjestää näyttelyitä, mutta on myös hikipisaroita säästelemätön maastoryhmä ja muita kokeellisen maantieteen entusiasteja tavoitteleva yhteistyöelin. ”Taide on leikkiä, mutta vakavaa sellaista”, Kivi muistuttaa Friedrichin sanoin.
Näyttely valmiina Venetsiassa (Kuva Jussi Kivi).
