Pyhiinvaeltajat bougainvillan alla. Khoksar 2008. (Kuva Martti Anttila)Toivioretki Intian pyhille joille ja niiden uskonnollisesti merkityksellisille paikoille on hinduille hartaudenharjoitus, johon he mahdollisuuksien mukaan ryhtyvät ainakin kerran elämässään. Usein H-hetki ajoittuu johonkin elämän käännekohtaan, tyypillisesti työuran päätökseen tai leskeksi jäämiseen, ja pyhiinvaelluksen katsotaan samalla merkitsevän uutta alkua. Tärkeitä pyhiinvaellusjokia ovat Ganges, Jamuna ja Narmada. Näistä jälkimmäistä myös kierretään ympäri eli harjoitetaan parikramaa. Täysi kierros merkitsee 2600 kilometrin patikkaa Arabianmereltä joen alkulähteille ja takaisin. Matkan varrella on temppeleitä ja muita pyhättöjä, kremaatiopaikkoja (ghat) ja kyliä, mutta myös hyvin haastavaa maastoa.
Kiertosuunta on myötäpäivään eli joki jää koko ajan vaeltajan oikealle puolelle - se on kunnioituksen ele, jonka tapaa myös stupaa kiertävien buddhalaisten keskuudesta. Kiertämisen taustalla on uskomus, että kun ihminen kiertää jotain myönteistä voimaa omaavaa, latautuu hän samalla itse siitä - saa siunauksen. Narmada saattaa hyvin olla maailman ainoa joki, jota kierretään tässä tarkoituksessa koko pituudeltaan. Pyhiinvaeltajat pitävät Narmadaa itsessään jumalallisena ja elävänä olentona (Narm-da tarkoittaa "häntä, joka suo onnea ja iloa"), jonka kanssa voi kommunikoida. Sanotaan, että sen rannoilla parikraman aikana tehdyt toiveet täyttyvät.
Perinne on, että pyhiinvaeltaja heittäytyy askeetiksi pitkän vaelluksensa ajaksi, mikä merkitsee hänen jättäytymistään almuruokinnan ja siellä täällä tarjottujen yösijojen varaan. Miehet leikkaavat tavallisesti hiuksensa ja partansa, mikä symboloi osaltaan menneisyydesta ja arkirutiineista irtipäästämistä. Vaellus tehdään kävellen, mikä parhaimmillaan muodostuu itsessään syväksi meditaatioksi. Mukana on vain valkoiset vaatteet, peitto, kävelysauva sekä astia jokivettä varten. Vanhat ohjeet vaativat joenkiertämisharjoitusta tekevältä sopuisaa käytöstä ja pidättäytymistä turhasta valittamisesta. Kulku ei saa olla matelua, mutta ei hosumistakaan. Jos hommaan ryhdytään, se tehdään kunnolla.
Näin oli ennen ja on yhäkin. Pyhiinvaelluskulttuuri ja pyhiinvaelluksen paikat ovat kuitenkin nopeassa muutoksessa modernisaation myötä. Tämän on omakohtaisesti todistanut karjalohjalainen valokuvaaja Martti Anttila, joka on kuvannut Intian pyhien jokien elämää kuudella pitkällä kuvausreissulla vuodesta 1986. Sinä aikana joet, etenkin Ganges ja Jamuna, ovat dramaattisesti saastuneet ja niitä ruokkivat Himalajan jäätiköt ovat alkaneet nopeasti kutistua. Narmadalla on aloitettu patoprojekti, joka muuttaa laakson allasketjuksi kolmellakymmenellä jättimäisellä, 135 keskisuurella ja yli 3000 pienemmällä padolla. Tämä merkitsee rantakylien hukkumista. Asukkaat ovat usein kastittomia tai alkuperäiskansaa, adviseja, joilla ei ole tarjota viranomaisille virallisia maanomistusasiakirjoja - näin he saavat hyvin vähän tai eivät ollenkaan kompensaatiota menetyksistään. Vähäisessä yhteydessä rahatalouteen eläneet ihmiset joutuvat jättämään omavaraistalouden - ja usein suuntaamaan suurkaupunkien slummeihin. Patojen vuoksi kotinsa menettäneitä on Narmadalla satojatuhansia, ehkä jopa toista miljoonaa. Kaikkiaan itsenäisen Intian patoprojekteissa on kotinsa saanut hyvästellä yli 40 miljoonaa ihmistä - ja lukematon joukko eläimiä.
Vesi nousee jo yli ikivanhojen pyhiinvaelluspolkujen, jotka Anttila näkee Unescon maailmanperintökohteen veroisina. Altaiden laitamille ei kannata mennä, sillä moni on kadonnut mudan syövereihin hetteisten vallien vajotessa jalkojen alla. Polkujen pyyhkiytyessä historiaan pyhiinvaellus tapahtuu enevissä määrin autolla tai bussilla maanteitä porhaltaen. Pyhiinvaelluksesta on tullut myös liiketoimintaa: äveriäät hindut voivat tehdä sen räätälöitynä pakettimatkana helikopterin kyydissä ja katsella korkealta yhä tomussa paljain jaloin kulkevia kanssaveljiään ja -siskojaan. Nämä perinteiset pyhiinvaeltajat, samoin kuin vielä turmeltumattomat pyhiinvaellusmaisemat näyttävät Anttilan kuvissa siltä kuin voisivat olla tuhannen vuoden takaa. Hän on nähnyt ikivanhan jatkumon viimeiset hetket ennen mullistuksia ja samoin kylät, joita ei tätä kirjoitettaessa enää välttämättä ole. Yhden niistä nimi oli kuin suomea: Satumaassa.
Oulussa varttunut Anttila matkusti ensi kertaa Intiaan 1972 ja vietti vuodet 1975-78 buddhalaismunkkina Sri Lankalla. Yhdessä vaiheessa hän mietiskeli vuoristossa leopardinluolaan rakentamassaan asumuksessa yhdeksän kuukautta. Tehdessään erakkoasumustaan hänessä kuitenkin heräsi näkemys, että meditaatio olisi tuotava tekemiseen ja sitä kautta arkeen. Ensimmäinen työ mikä tuntui kutsuvalta munkin uran jälkeen oli valokuvaus - ja sille tielle hän lähti, alkujaan itseoppinein askelin. Intiassa hän liikkuu paljon kävellen ja ottaa kuvansa perinteisellä kameralla mustavalkofilmille. Työ vaikuttaa pyhiinvaellukselta itsessään. Näin Anttila kirjoittaa kuvausfilosofiastaan:
The best thing about walking is the walking itself.
The aims, routes, distances and the whole geography of walking
are important but they are not the essence of walking.
To be on the path, listening to sounds, observing the light and
seeing the landscape unfold and fall into a beauty that spreads
all over, that is the crux of walking!
The mind returns to silence.
Your gait is light, no burden weights you down.
Photography is forgotten, too.
Then suddenly a picture is in front of you, without asking.
There it is...click!
Pyhiinvaeltajan päiväkirja - Martti Anttilan valokuvia Intian pyhiltä joilta -näyttely on esillä Helinä Rautavaaran museossa Näyttelykeskus WeeGeellä 24.3.-7.8.
