perjantai 23. elokuuta 2013

Ylhiömaan voimaflora: tunturikasveja Luoteis-Enontekiöllä

Kultarikkokasvusto tunturin rinteellä.

Näin elokuun lopulla ensimmäiset lumikuurot jo valkaisevat Suomen reunimmaisimman ja vieraskasvoisimman kolkan, Käsivarren Yläperän, kolkonkauniita autiuuksia. Paljakan ylätasankojen kristallinkirkkaat pikkujärvet luopuivat jääkannestaan vasta heinäkuun alussa ja jo nyt niiden tyveneen yöpintaan heijastuu ensimmäisten näkyville hiipineiden revontulten kalvakka leimu. Se viestittää päivättömän päivän lähestymistä, rantakivikoiden ensimmäistä jääriitettä. Tällä alueella talvi ei viivy kauaa poissa. Lyhyt kesä merkitsee hädin tuskin pinnaltaan sulavan maan hengästyttävää huutoa kohden niukasti suotua lämpöä ja sitäkin yltäkylläisempää valoa. Tunturin kasvukausi kohahtaa kuin patonsa murtanut joki. Kun kapustarinta viheltää haikean merkkinsä, syöksyvät esille arktiset kukat, joilla ei ole hetkeäkään hukattavana. Ne ovat pieniä tähtiä tähdettömässä vuodenajassa. Ilman niitä suurtuntureiden maa olisi varmastikin liian lohduton.

Köli- eli Skandivuoristoon kuuluvassa Enontekiön luoteisosassa elää nelisenkymmentä putkilokasvia, joita ei muualta maastamme tapaa. Niitä kasvaa tunturikoivikoiden helmoissa ja paljakan eri vyöhykkeillä aina kivisille kylmyysaavikoille, joiden kamara näyttää ensivilkaisulta alastomalta ja elämän hylkäämältä. Harjanneselkien ankarilla tuulenpieksemillä on omat lajinsa, samoin pystyjyrkillä pahdoilla, porrasmaisilla purovarsilla ja päivälle selkänsä kääntäneiden notkojen koleilla lumenviipymillä.

Karuimman elinpiirin kasvien pariin kumartunut retkeilijä ei voi olla aistimatta, että ne ovat puhtaita ja päättäväisiä olentoja. Evoluutio yksinkertaisesti estää laiskanpulskeita elostelijoita elämästä kairassa. Pohjoisen kasvin kärsivällisyys täytyy olla mittaamaton, sillä vuodesta kymmenen kuukautta merkitsee sille vajoamista kuoleman kaltaiseen tilaan ja toisinaan lumi saattaa viipyä sen yllä halki kesän, jolloin sen täytyy vain pitää päänsä alhaalla. Huomionarvoista on sekin, että eteläistenkin lajien pohjoiset edustajat saavat keskiyön auringolta vahvemmat värit ja huumaavamman aromin. Yrtit ja marjat ovat täydempiä omassa ydinmehussaan, olemuksessaan, pitoisuuksissaan.

Summa summarum: on vähäisempiäkin inspiraation lähteitä kuin pohjoisen voimaflora. Omistamme sille seuraavan kuvasarjan. Se syntyi Käsivarren kukkien heinäkuisella toteutumisen-hetkellä.

Retkeen innoittavat aiemmat tutkimusmatkailijat. Heistä esimerkkinä tässä Kaarina Karin ja Anna Lehtosen retkue, joka vei Haltille vieraskirjan 80 vuotta sitten 1933.

Kesä on saapunut Käsivarren ylhiömaahan. Termi "ylhiömaa" tarkoittaa J.G. Granön maisemaluokituksessa aluetta, jossa ovat vallitsevia yli 200 metrin korkeuserot.

Keskiyön auringon lämmöntä hehkua keskipaljakalla.

Suurtuntureiden säätila vaihtelee usein taukoamatta paisteen ja sateen, tuulen ja tyynen väliä.

Lumenvalkea vilukko on levittäytynyt kautta pohjoisen pallonpuoliskon. Sitä kasvaa Etelä-Suomessakin, mutta soiden ojitus ja rantojen laidunniittyjen umpeenkasvaminen on saanut sen tukeutumaan yhä vahvemmin Lappiin.

Kirkiruoho on kämmekkä eli orkidea. Kuten vilukko, avoimen ympäristön vähennyttyä muualla Suomessa se on löytänyt turvansa pohjoisen selkosilta.

Tunturikirjosiipi edustaa tundran pölyttäjiä.

Lapinkuusio on ruusuntuoksuinen - vai pitäsikö sanoa, että ruusu on lapinkuusiontuoksuinen?

Tunturikatkero on hätkähdyttävän ultmariininsininen. Se on sen tapa kilpailla hyönteisten suosiosta. Kasvi kaipaa kalkkia eivätkä tavalliset peruskalliotunturimme sille kelpaa. Maamme ainoa Fennoskandian kilpeen kuulumaton alue, Käsivarren Yläperä, kuitenkin nauttii geologisesti nuoren kiviaineksensa dolomiittipitoisuudesta. Käytännössä dolomiitti on samaa kuin puutarhamyymälöiden kalkki.

Pikkutervakko on sukua mäkitervakolle. Se elää melko yleisenä suurtuntureilla ja löytyy etelästä hajanaisesti äärimmäisen karuilta rapakivikallioilta. Pohjoista muunnosta kutsutaan serpentiinipikkutervakoksi. Aiheesta kertoo mainio LuontoPortti näin:

"Serpentiini ei tässä yhteydessä tarkoita vappujuhlien värikästä koristetta vaan serpentiniittikiveä, joka kuuluu ultraemäksisiin kivilajeihin. Korkean magnesiumpitoisuuden ja muiden poikkeavien kemiallisten ominaisuuksiensa takia nämä kivilajit ovat kasvualustana useimmille kasveille myrkyllisiä tai muutoin sopimattomia. Serpentiinipikkutervakko on yksi harvoista kasveista, joka sietää raskasmetallien kyllästämää maaperää ja kasvaa jopa erittäin myrkyllisillä kuparikaivosten jätekasoilla. Se ilmentää niin luotettavasti metallista maaperää, että sitä on käytetty malminetsinnässä opas- eli indikaattorilajina."

Hapro on outo lintu: sen suku käsittää maailmanlaajuisesti vain kaksi lajia. Norjan puolelta hapron siemeniä on löydetty yli 12 000 vanhoista maakerroksista, mikä kertoo sen olleen aivan ensimmäisiä pioneerejä jääkauden väistyessä. Kasvi on c-vitamiinipitoisena pitänyt keripukin loitolla lappalaisista ja inuiiteista.

Valtavien lumimäärien sulaminen lyhyessä ajassa tietää vuolaita puroja.

Legendaarisen ruusujuuren esittelimme omassa artikkelissa heinäkuussa (linkki lopussa).

Nämä maisemat eivät ole paljoa muuttuneet sitten jääkauden väistymisen.

Laaksossa levittäytyy laaja tunturikoivikkometsä.

Arktiselle kasville tyypilliseen tapaan jääleinikin biomassasta 70 prosenttia on juurissa. Tämän ansiosta se selviää, vaikka lumi pysyisi sen yllä koko kesän. Vuoristolaisena jääleinikki ei kasva paikoilla, jotka ovat alle 700 metrin korkeudella merenpinnasta. Suomessa sitä esiintyy ainoastaan Enontekiön suurtuntureilla. Jääleinikki viihtyy hapron seurassa, mutta ei muiden kasvien (eipä silti, ei moni laji sen korkeuksissa pärjäisikään). Äärioloissa kasviyksilön tuottaminen on luonnolta suuri ponnistus, jota ei haluta tehdä hutiloiden; tähän periaatteeseen liittyen jääleinikkiyksilö voi elää lähes 30-vuotiaaksi.

Tunturipoimulehti on yleinen Suomessa vain Yläperässä, muualla Pohjois-Lapissa sitä tavataan harvinaisena.

Kaikki ylhiömaan vihreä ei ole kasveja. Saksan armeijalta jälkeen jäänyt rommipullo on osa runsasta sotaromusatoa, johon keskityimme heinäkuisessa raportissa (linkki lopussa).

Tunturimittari on raadellut tunturikoivun.

Puut ovat pahasti vaurioituneet, mutta nekään eivät ole hyökkäyksen sattuessa täysin avuttomia. Sillä hetkellä kun tunturimittarin toukka haukkaa ensimmäisen suupalan koivun lehdestä, alkaa samaisen oksan - ja koko puun - lehtiin erittyä puolustusaine fenolia. Se aiheuttaa toukalle vatsaväänteitä ja heikentää sen menestystä. Lähes mystisen tuntuisesti myös kymmenen metrin sääteellä sijaitsevat naapuripuut vastaanottavat hälytyksen ja aloittavat kemiallisen puolustuksen. Jos koivut kuitenkin tulevat syödyiksi lehdettomiksi, siirtyvät toukat kaiken muun vihreän kimppuun. Niiden raamatullista vitsausta muistuttava määrä on sellainen, että niitä voisi nostaa sangolla maastonpainanteista. Ne ovat esimerkki pohjoisesta ekosysteemistä, jossa on niin vähän osasia, että asiat tuppaavat tapahtumaan äärimmäisinä. Kaavaan kuuluu, että toukkien suurmenestystä seuraa aina niiden lähes täydellinen perikato.

Elpymistä yrittävä tunturikoivikko.

Joskus mittari-isku saa tunturikoivikon tyystin kuolemaan.

Hopeanhohtoinen on norjanjäkkärä, mutta kukinnoltaan tummanpuhuva. Kukinto suojautuu antosyaniiniväriaineella yöttömän yön ylenpalttiselta säteilymäärältä.

Kostea ilmamassa on murtautunut valtamereltä, joka ei ole sen pidemmällä kuin Hyvinkää Helsingistä. Ilmastollisesti Yläperä on aivan erilainen kuin lähes koko muu Lappi.

Ruohokanukka vaatii mereistä kosteutta tai haihtumista vähentävää viileyttä, mieluiten molempia.

Punakon tieteellinen nimi on Bartsia alpina. Nimen takana on traaginen tutkijakohtalo, josta LuontoPortin sanoin näin:

"Punakko kantaa preussilaisen luonnontutkija J. Bartschin muistoa tieteellisessä nimessään. Bartsch lähti Linnén suosituksesta nykyiseen Surinameen lääkäriksi ja menehtyi matkallaan tropiikissa. Suuri kasvitieteilijä halusi kunnioittaa nuorena kuollutta ystäväänsä nimeämällä tummanpuhuvan kasvin tämän mukaan. Punakon surumielisen väritykseen on kuitenkin hyvä syynsä: kasvi torjuu liiallisen UV-säteilyn haitallisia vaikutuksia punertavilla suojapigmenteillä."

Nuokkurikkoa on ympäri pohjoista pallonpuoliskoa vuoristoissa ja polaarisella vyöhykkeellä. Laji vaatii kalkkia.

Sammalvarpiota rakkakivikon rajalla.

Sammalvarpio on saanut nimensä lehdistään, jotka muistuttavat sammalta. Näin kasvi katoaa käytännössä jäljettömiin muulloin kuin kukkiessaan. Kuvassa näkyy myös muun muassa haproa ja tunturipoimulehteä, joiden lehtiä ei pidä sekoittaa sammalvarpioon.

Lyhyt lepohetki sateen takoessa.

Erityisellä kauneudella varustettu tähtirikko on lähdehetteikköiden, märkien purorantojen ja kosteiden kalliohyllyjen laji.

Maan paljauteen vaikuttaa myös porojen määrä, joka on alueen kantokykyä huomattavasti suurempi. Ylilaidunnusongelmaan ei uskalleta puuttua, koska kriittinen suhtautuminen saamelaisiin on tabu.

Kilpisjärven ilma on maanosan puhtainta ja melko vapaa se on myös radiohälystä. Tänä vuonna avattu havaintoasema Kaira (Kilpisjärvi Atmospheric Imaging Receiver Array) tutkii alisen avaruuden aaltotapahtumia kuvantavalla radioteleskoopilla.

Hyvätuoksuinen ja lemmenrohtoihin liitetty vanamo mainittiin Eino Leinon Nocturne-runossa:

"En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen."

Vanamoa ei ole vähentänyt etelästä avoimien ympäristöjen vaan vanhojen metsien määrän romahtaminen. Tunturikoivikot ovat muodostuneet sen lohduksi.

Erikoisen mallinen isotalvikki kuuluu kanervakasveihin.

Peuranvirnan latinankielinen lajinimi frigidus viittaa kylmyyteen ja kertoo, että pohjoisen ja vuoristojen lajsta on kysymys.

Valkokämmekkä on hyvin harvinainen ja rauhoitettu orkidea, jota kasvaa meillä nykyisin vain Kilpisjärven alueella ja Utsjoella. Lajin uhkaksi mainitaan laiton kerääminen. Loukkaantuessaan se voi vetäytyä vuosikausiksi maan alle elämään vain sienirihmojen varassa.

Kultarikko haluaa kalkkia ja märkyyttä, joita kumpiakin riittää eräiden Käsivarren ravinteikkaiden suurtuntureiden tyvillä (muualla Lapissa laji on harvinaisuus).

Kultarikkoa ei voi jättää huomaamatta, siksi voimakkaina loistavat sen värit. Eri värimuotoja lajilla on itse asiassa kolme ja ne kaikki näyttäviä.

Laakio on sekä suo että kivikko.

Ketonoidanlukko on piilotteleva saniainen, joka elää joinain vuosina maavarren varassa ilman maanpäällistä lehteä ja joka myös katoaa näkyvistä heti itiöiden kypsyttyä. Kasvin lehdissä on vanhaa avainta muistuttavia muotoja, jonka vuoksi siihen on yhdistetty maagisia ominaisuuksia.

Varputädyke kasvaa Suomessa ainoastaan Enontekiön suurtuntureilla ja sielläkin harvinaisena. Kukin sen yksittäisistä kukista on auki vain yhden päivän, mutta uusia kukkia aukeaa niin monta kuin Lapin lyhyessä kesässä ehtii.

Varputädyke on pienuudestaan huolimatta helppo huomata suorastaan räikeästä väristään.

Variksenmarjaa on tietämättömyyksissä väheksytty, mutta uusin tutkimus osoittaa sen sisältävän terveellisiä ainesosia jopa mustikkaa enemmän.

Rehevimpien tunturikoivuniittyjen kasvi väinönputkea on käytetty 1500-luvulta ainekseksi munkkilikööreihin Bénédictine ja Chartreuse, mutta se käy muutenkin monipuolisesti ruoaksi ja rohdoksi.

Jääkylminä pysyvät nämä järvet lyhyenä sulajaksonaan.

Etelästäkin hyvin tuttu valkoinen kukka, siankärsämö, on saanut keskiyön auringolta hämmentävän vaaleanpunaisen värin.

Lapinvuokko on oikea tundrakasvi. Sen lehtiä on löydetty fossiileina Baltiasta, Karjalan Kannakselta ja Etelä-Ruotsista, mikä kertoo sen olleen jääkauden sulamisvaiheen pioneerikasveja.

Lapinvuokon pienet lehdet muistuttavat muodoltaan nuoria tammenlehtiä.

Etelässä olemme tottuneet sinikukkaisiin orvokkeihin, mutta Lapissa moni asia on toisin ja lapinorvokki keltakukkainen.

Pahdassa näkyy vaaleanruskeana dolomiittisuoni, silkkaa kalkkia.

Tunturipitkäpalko hyödyntää ahnaasti kalkkia, mutta silti yhden yksilön kehittyminen kukintavaiheeseen vie julmassa ilmastossa vuosia.

Tällaista on Kölivuoristo, muulle Suomelle aivan vieras kallioperä.

Graniittiin tottuneelle kivi on haperoa.

Koivu ei kuvittelekaan voivansa kasvaa pystyssä. Se on onnellinen, että ylipäätään voi sinnitellä hengissä.

Putouksen ympärillä kiven rapautuminen on erityisen voimakasta.

Mätäsrikko ja tunturihorsma ovat löytäneet sijansa vesiputouksen seinämästä.

Miltä löytyy sateenkaaren osoittamasta paikasta?

Melkein kultainen kasvi, ketunrieko.

Pahta-ailakki on valinnut kylmän ilmaston oloissa äärimmäisen taloudellisen taktiikan: se ei halua avata kukkaansa ollenkaan.

Kukan kärjessä on olemattoman pieni aukko, josta tietyt valitut hyönteiset pääsevät pölytystyöhön.

Joskus lumileinikin pähkylät päätyvät purojen matkassa pitkällekin tunturista aina metsävyöhykkeeseen asti. Väärässä ympäristössä herännyt kasvusto jää kuitenkin lyhytikäiseksi, sillä kasvi ikävöi kylmää.

Sinirikko on nimetty harhaanjohtavasti. Kasvia on Käsivarren ulkopuolella vain muutamassa paikkaa Inaria. Se kasvaa ainoastaan tunturien yläosassa ja sielläkin vain kalkkipaikoilla.

Karvakuusio on tihkuisten pohjoisrinteiden laji ja esiintyy Suomessa vain Käsivarren suurtuntureilla.

Pohjoinen kasvikierros on hyvä päättää rehevillä tunturikoivuniityillä köllivään pienoisaurinkoon, kulleroon. Kasvilla on ihan oma kärpäsensä, kullerokärpänen, joka viihtyy sen kukassa kerrallaan päiväkausia.

Muut kesän 2013 Käsivarren-raporttimme käsittelevät sota-arkeologiaa eli saksalaisromua ja kultajuurikuumetta eli etsikkoretkeä yhden pohjoisen kasvilajin perässä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/festung-lyngen-kasivarren-eraita.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/07/kultajuuren-kannoilla.html

Lopuksi kuulemme suuren John Ruskinin leimallisesti kristillis-sävytteisen mutta joka tapauksessa hyvin syvällisen analyysin pohjoisen kasvien erityisestä luonteesta. Ote on kirjasta Luonto ja ihminen (WSOY 1911).

"Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä, ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat.

Jos me nyt irrotamme kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät.

Jumala tarkoitti ja loi sen peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä; sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä."