Hyvinkään Sveitsin hyppytornikummitus

Keväisen metsän hurja luurankohujoppi.

Hyppyrimäki on melko kajahtanut keksintö. Luulisi, että sellaista ensi kertaa ehdottanut pellepeloton olisi talutettu lepäämään parin lempeän mutta päättäväisen valkotakkisen sedän käsipuolessa. Vaikka ymmärtäähän sen toisaalta, että ihminen haluaa olla kuin lintu, edes ohikiitävän hetken. Lentää, liidellä kuin unessa.

Ior Bock kertoili villeissä tarinoissaan, että ennen muinoin täällä Pohjan perillä, missä elämä on ollut niukkaa ja ankaraa, oli vallalla vanhusten sosiaalisesti hyväksytty itsemurhatraditio. Kun ihmisen jalka alkoi painaa ja selkä kävi kumaraksi, ja hän koki käyvänsä muulle heimolle taakaksi, elätiksi, hän valitsi tietyn päivän suurta juhlaa varten. Yhteisö kokoontui ja juhli, ja juhlan kohokohta oli se, että juhlakalu hyppäsi - tai kuten Bock sanoi - "kaatui" alas korkealta ja jyrkältä kalliolta. Bockin saagojen totuusarvoa tietää tuskin arvon herra itsekään. Mutta jos vilkuilee hieman karttoja, huomaa esimerkiksi Nuuksiosta nimen Hyppykallio ja Vihdistä massiivisen kalliojyrkänteen nimeltä Mummusali. Ehkä näillä main on sittenkin hypitty joskus muinoin...

Painoituksella "urheilun UE" liikkunut erikoisjaoksemme tuumasi, että mitä kaunein kevätpäivä sopisi talvilajin fiilistelyyn. Kävimme ihailemassa Hyvinkään Sveitsin vanhaa puista, purkutuomion saanutta hyppyrimäkeä, josta on leiskautettu viimeksi noin viisitoista talvea sitten. Tornin purkaminen on viivästynyt, koska kunnalla ei ole ollut osoittaa toimenpiteeseen rahaa. Hyppyrimäet, varsinkin näin isot, täytyy purkaa räjäyttämällä. Muita turvallisia keinoja ei ole. Onneksi Sveitsin torni seisoo yhä. Se muuttuu vuosi vuodelta vaikuttavammaksi.


Sveitsin hyppyrimäki on vuodelta 1954. Sitä ennen samalla paikalla oli 1935 rakennettu versio.


Tolpan päätyyn on kaiverrettu 40 vuotta sitten.


Kiipesimmekö torniin? Emme. Portaista on purettu ensimmäiset viisi metriä. Siitä olisi kaiketi selvinnyt pienellä akrobatialla, mutta ylempääkin puuttui askelmia eikä kallisarvoista ihmiselämää kannata haaskata Salpausselkään liiskautumalla.


Lohikäärmemäistä rotjaketta on vaikea mahduttaa kokonaisena kuvaan.


Sähkötaulu on saanut, totta kai, kyytiä jonkun puhisijan toimesta.


Tornin alla on omassa kaapissaan vinssi. Käyttötarkoitus jäi epäselväksi.


Paaluhässäkkää kerrakseen. Todennäköisesti hyppyri tehtiin talkoilla, kuten moni työläs rakennus vielä 1950-luvulla.

Sveitsinharjun hyppyrimäen kaltaisia puisia tornivanhuksia kohtaa enää tuikiharvoin. Tämä on tajuttu ja torni on saanut puolestapuhujia. Hyvinkään kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta huomauttaa rakennelman omaavan kulttuurihistoriallisia arvoja ja suosittelee sen kunnon tarkistamista ja mahdollista kunnostamista näköalatorniksi.
http://www.aamuposti.fi/Uutiset/Arkisto/2009/06/09/Sveitsin-hyppyrimaki-saattaa-vaihtaa-paikkaa

Synkempiä näköaloja Sveitsin tornista tähysteltiin sodan aikana, kun se toimi ilmavalvontapaikkana. Siellä päivysti muun muassa yli 13-vuotiaita väestönsuojeluun määrättyjä poikia, jotka saivat todistaa Hyvinkään pommittamista talvisodan aikana.


Tämä viritelmä on erikoisuus. Luonnon tarjoamaa alastulorinnettä on jatkettu puisella osiolla. Näin on saatu puitteet jopa yli 60 metrin hyppyihin. Ennätys on Matti Nykäsen 64,5 metriä, millä hän mäjähti jo montun pohjalle.

Hyppyrimäkibuumin kuuminta aikaa lienevät olleet 1920-1960 -luvut, jolloin paikallisten hiihtoseurojen torneja oli joka pitäjässä, Helsingissäkin luultavasti kymmenkunta. Nykyisin benji-hypyt ja muut, usein kaukomailla koetut extreme-lajit ovat ottaneet hoitaakseen adrenaliininarkomaanien fiksit. Pienten kulmakuntien mäkihyppytornit ovat lahonneet ja tulleet puretuiksi. Pahin kato kävi jo kaiketi 1970-luvulla.

Esoteerisen maantieteen koulun varhainen innoittaja oli Helsingin Vartiokylän Kontionmäen hyppyritornirötiskö, joka purettiin 1970-luvun lopussa. Harmaata lautaa ja lankkua ollut laho kummajainen säteili ympäristöönsä vahvan ja kutkuttavan auran, perifeerisen aluehengen. Torneissa on aina oma viehätyksensä, mutta lahoissa torneissa, joihin ei enää ole kiipeämistä, on ylevän ja jopa pyhän hohde. Ennustamattomuudessaan, saavuttamattomuudessaan ja hengenvaarallisuudessaan ne edustavat samalla tavalla tuonpuoleisuutta, transkendettia, kuin vesistön syvänteet tai "pohjattomat" suohaudat tai jyrkänteen tavoittamattomat kalliohyllyt, joilla parhaassa tapauksessa kukkii upea kasviharvinaisuus.

Pentti Linkolan takavuosien parempi puolisko Anneli Jussila tiesi mitä teki, kun sijoitti nuorten seikkailukirjaan Villit vihreät saaret salaseuran initiaatiokokeeksi lahoon kolmiomittaustorniin kiipeämisen. Juuri hurjempaa temppua ei ole. Mitkään apuvälineet, kuten valjaat tai tolppakengät, eivät auta kiinnekohtien itsessään ollessa epävakaat. Lahoon torniin kiipeäminen rinnastuu venäläiseen rulettiin.


Hyppyrimäen huippu alhaalta nähtynä. Symmetria tuo mieleen mandalan.

Välikevennys: kymmenen + yksi tarpeellista tavaraa?

Ympäristömerkki - vuosijulkaisu 2010:ssa suomalaisen kuluttajatutkimuksen pioneeri, professori Mika Pantzar sanoi, että keskivertosuomalaisella on 6000 tavaraa, joista sata on käytössä. Perheillä on arvioitu olevan keskimäärin 10 000 tavaraa (toisin sanoen jos perhe käyttäisi vain yhtä tavaraa päivässä, menisi kaikkien läpi käymiseen yli 27 vuotta). Esimerkin toisesta ääripäästä löydämme perinteen mukaisesta buddhalaisesta munkista. Bhikkhun on ollut lupa omistaa neljä tavaraa kaapunsa lisäksi: partahöylän, neulan, almukulhon ja siivilän (juomavettä varten). Modernin ajan maalliko mykistyy.

Seuraavassa näemme kymmenen + yksi erään maantieteilijän tavaraa. Ne on poimittu esittelyyn fiiliksellä liikoja valintoja punnitsematta. Näin katsaus palvelee myös kirjoittajan itsereflektiona. Liiasta tavarasta voi mennä hima tukkoon. Hyvä ajatus olisikin käydä krääsänsä aika ajoin läpi; kysyä jokaisen kohdalla 'olenko tarvinnut tätä, tulenko vielä tarvitsemaan?' ja panna kielteisen vastauksen saaneet kiertoon, pois pölyttymästä. Kevät tuntuu siihen jotenkin luontevalta ajankohdalta.


Joskus on tarpeen antaa merkki, joskus seremoniallinen hetki tuntuu kaipaavan juhlallista töräytystä, joskus omenapuuta hapuilevalle metsäkauriille on syytä järjestää muuta ajateltavaa. Tuohitorvi on ekologinen perinneinstrumentti, jolla on uskomattoman kantava ääni. Tämä on Mikkelin torilta vuodelta 1998 ja tuntemattoman tekijän. Suomessa paimenpuhaltimien ehdoton grand ol' man on Turussa vaikuttava Jarkko Aallonloiske, jolla on tuohisoitinvalmistajana 40 vuoden kokemus. Hänen mestarinsa oli kansansoittajalegenda, 1886 Inkerinmaalla syntynyt Teppo Repo.


Kylmä ilmastomme suorastaan pakottaa kuumien juomien litkijäksi. Tämä kultamitalilaadun teepannu on leiman mukaan vuodelta 1957. Mikä olisi sitten kultamitalilaadun juoma? Näin keväällä on pakko vastata: kuumennettuun (ei kiehautettuun) koivunmahlaan haudutettu matee. Mahlan hento makeus yhtyy mateen hienoisen karvaaseen aromiin keisarillisen, jopa alkemistisen maukkaalla tavalla.


Now ain't she sweet? Laskuja ja posteja on paljon mukavampi avata, kun työkalu on silmänilo ja singahtaa tehtäväänsä aina yhtä auki räjähtävällä innolla. Pikkumaiset lainsäätäjät kielsivät nämä kaunottaret jo 1977 teräaselailla.


Eksoottisten eläinten maahantuontia elävänä eikä kuolleena ei voi suosia. Mutta kirpputori valkopesee vaikka täytetyn pandan synnittömäksi hankinnaksi, kuten Vihreän Langan "Eno" joskus kirjoitti palstallaan. Scorpion du Sud on vähään tyytyvä lemmikki. Se tuo kotiin kaukomaan tunnun ja vapauttaa epäekologisesta tarpeesta reissata maailman ääriin.


Ken availee jäätyneitä veneen ja polkupyörän lukkoja tai tekee kehnolla kelillä nuotiota, kaipaa kovassakin tuulessa toimivaa tulentekovärkkiä. Primuksen uudelleentäytettävä Powerlighter-stendari posottaa 1300 asteen sinisen, ulkona lähes näkymättömän liekin. Tuli on muutenkin sellainen peruselementti, jota on hyvä fiilis olla aina matkassa, vaikka ei spaddua blaadaakaan.


Tämä höyrykoneen näköinen hökötys takoo niitit paperinivaskoihin jämäkästi ja tyylillä. Vanguard no 1. Patended. Made in England. Takana oleva radio on niitä veikeitä, joiden taajuuspaneeliin on merkitty vähemmän ilmeisiä asemapaikkoja tyyliin Harkov, Pietarsaari, Kaunas, Motala, Lvov, Kalunborg, Athlone, Droitwich, Lille, Ylivieska, Monte Carlo, Crowborough, Moorside Edge, Tartu... (Vinkki: jos sinun pitää huollattaa vanhaa elektroniikkaa, kuten radioita, tsekkaa Kaapelitehtaan pommisuojassa pajaansa pitävä Vahvistin Vesanen).


Itävaltalaisen sepän käsityönä tekemä munniharppu. Lovella varustettu puupalikka toimii yhdessä kuminauhan kanssa harpun kantokotelona. Käytännöllisin mahdollinen musiikki-instrumentti kevyenä, taskuun mahtuvana ja äänimaailmaltaan hämmentävän monipuolisena (tranceteknoa luomusti, voidaan luonnehtia). Munni on ilmeinen arkkityyppi, sillä se on tunnettu yhtä lailla keskiajan Skandinaviassa, Välimerellä, Kaakkois-Aasiassa (bambuisena) kuin Siperian shamaanienkin keskuudessa. Ainakin Suomessa munniharppu oli aiemmilla vuosisadoilla etenkin kulkumiesten, kerjäläisten ja kylähullujen eli erilaisten sivullisten soittopeli. Lännenelokuvat ovat tuoneet osaltaan munnia tunnetuksi, se soi muun muassa leffan Vain muutaman dollarin tähden rehvakkaassa, Ennio Morriconen käsialaa olevassa tunnarissa. Lisätietoa soittimesta Suomen munniharppuyhdistyksen sivuilta (kyllä, Suomi on yhdistysten luvattu maa):
http://www.freewebs.com/munniharppu/index.html


Maantieteilijän tulee nähdä kauas. Venäläinen suurtehokiikari Kronos näyttää kirkkaalla ja tarkalla 20-kertaisella suurennuksellaan kuun kraateritkin. Laadukas optiikka perustuu tiettävästi toisen maailmansodan jälkeen Saksasta koneineen ja ihmisineen itään pakkosiirretyn kiikaritehtaan tietotaitoon. Mainittakoon, että tehokkaiden kiikareiden lisäksi suositeltava kapistus on luuppi, jolla voi puolestaan sukeltaa pienten yksityiskohtien ihmeelliseen maailmaan.


Fikkarifetissiä ei käy kieltäminen. Valo on symbolisesti ja konkreettisesti hieno juttu.


Fiskarsin retkikirves on näppärä sytykkeiden pilkontaan. Kirves on ihmiskunnan vanhin työkalu, eli voiko se olla turha? Kirveen kulttuurihistorian (Kirves, Maahenki 2009) kirjoittanut Juha Maasola muistuttaa, että Suomessa on asuttu 10 000 vuotta metsän avulla, ja näistä 9900 vuotena metsätyöt tehtiin yksinomaan kirveellä. Saha tuli kirveen rinnalle vasta 1800-1900 -lukujen taitteessa.


Isoisän perintöä olevan mustetäytekynä Faberin terä on 14 karaatin kultaa. Kyseinen materiaali on täydellistä, sillä se on juuri sopivan pehmeää kuluakseen yksilöllisen käsialan mukaiseksi.

Ovatko esitellyt tavarat tarpeellisia? Allekirjoittanut jää miettimään sitä.

On tutkittua, että vaurastuminen (ja sen oleellisena ilmentymänä tavara) lisää ihmisen onnellisuutta vain kun kohotaan silkasta köyhyydestä kohtuulliseen toimeentuloon. Sen jälkeen vaurastuminen ei enää korreloi onnellisuuden kanssa. Viisaammat ovat lisänneet, että liika omistaminen tuo vain huolta, kaikenlaista säätämistä, kun omaansa täytyy vartioida ja monin tavoin ylläpitää. Ovatpa tietävät myös virkkoneet, että halu on loputon kuin suolavettä juovan jano. "Sen toiveet ovat", kirjoitti jo vanha kunnon Arthur Schopenhauer ihmisen tahdosta, "rajattomat, vaatimukset ehtymättömät, ja jokainen tyydytetty toivomus synnyttää uuden. Ainoakaan maailmassa mahdollinen tyydytys ei riittäisi sammuttamaan sen halajamista, asettemaan sen pyrkimiselle lopullista päämäärää sekä täyttämään sen sydämen pohjatonta kuilua."

Kun yksi tavara ei enää suo kiksejä, maalaa mieli seuraavan hyvin haluttavaan valoon ja kuiskuttaa maireasti 'kun tämän vielä hommaat, olet oleva ikuisesti onnellinen'. Lankaan mennyt ihminen, valaisevalla nykytermillä 'kuluttaja', saa tyypillisesti vain lyhyen hetken onnea uudesta kamppeestaan, kun hän alkaa jo funtsia, että jokin muu värivaihtoehto tai uudempi vuosimalli olisi sittenkin se taivaan avain. Et cetera, pyörä - samsara sanskritiksi - jatkaa näin pyörimistään. Tyytyväisyys siihen mitä jo on, mitä jo omistaa - se on helkkarin huojentava ja vapauttava vaihtoehto. Vaikeaa, kyllä. Mutta tavoittelemisen, harjoittelemisen, kokeilemisen, omaksumisen arvoista. Hyödykkeiden hyödyke, jota kukaan ei trademarkkaa, koska se on myynnin antiteesi.

Tyytyväisyys. Hanki se jo tänään.

Maalaukseen astuminen - Haavoittunut enkeli Eläintarhassa

Haluaisitko astua tähän maalaukseen? Se on mahdollista.

Eräs helsinkiläisten vakiintuneista rituaaleista ja kaivatuista elvyttäytymiskeinoista on kiertää Töölönlahtea. Sunnuntaikävelijät voivat vetäistä kaksi tai useampiakin kierroksia, arkisin useimmille riittää yksi. Mutta harva kiertäjä tiedostaa askeltavansa erään kaikkien tunnetuimman ja riipaisevimman kotimaisen maalauksen lävitse.

Puhumme Hugo Simbergin (1873-1917) maalauksesta Haavoittunut enkeli. Vaikka Haavoittunut enkeli edustaa niukkaa symboliikka, sen "tapahtumapaikka" sijoittuu reaalimaailmaan, ja voimme varmuudella tunnistaa ja löytää sen vielä nykypäivänäkin. Simberg asetti Enkelin kantajapoikineen maisemaan, joka on peräisin Eläintarhan puistosta, kohdasta, jossa Töölönlahteen sen koillisnurkkauksesta laskeee Töölönjoki.

Joki-termi oli reilusti liioitteleva jo Simbergin aikana, saatikka nykyään sadevesiviemäröinnin hotkaistessa seudun lähes kaikki pintavedet. Tämän päivän Töölönjoki on yleensä kuivillaan oleva oja, joka on sitä paitsi pitkiltä osuuksilta pakotettu putkiin. Alkujaankin vaatimaton joki tyrehtyi kun nykyisen Keski-Pasilan ratapihan kohdalla ollut, Ilmalan soilta vetensä saanut Töölönjärvi kuivattiin 1870-luvulla.

Töölönjoen uoma, sen ylittävä kävelytie, aukea ranta, pajupensas ja uoman ylitse heitetyt kepakot siirtivät monivaiheisen luomisprosessin myötä erilaisiin luonnoksiin, esiteoksiin ja lopulta viimeisteltyyn Haavoittuneeseen enkeliin. Havainnollistamme tätä seuraavissa kuvissa, joita voi verrata yllä olevaan lopulliseen maalaukseen.


Maisemaluonnos vuodelta 1902. Ateneum.


Ja sama paikka luonnossa 108 vuotta myöhemmin.


Simbergin ottama valokuva Töölönjoella leikkivistä lapsista. Kadonneen joen uomaan riitti vielä keväisin tarpeeksi vuolas virta kaarnaveneiden uittamiseen.


Sama töyräs löytyy helposti nykyisinkin.

Kauppaneuvos ja tupakkatehtailija Henrik Borgströmin (1799-1883) kustantamana ja Zacharias Topeliuksen aloitteesta 1850-luvulla perustettu Eläintarhan puisto oli Simbergin päivinä tärkeä virkistyspaikka Pitkänsillan pohjoispuoliselle työväestölle, eräänlainen Kaivopuiston rahvaampi vastine. Puiston nimi tuli suunnitellusta eläintarhasta, joka kuitenkin sijoitettiin eräälle Helsingin itäpuoliselle saarelle nimeltään Högholmen.

Eläintarha oli alkujaan hyvin laaja. Se uloittui pohjoisessa nykyiselle Nordenskiöldinkadulle ja siihen kuului myös sittemmin Alppipuistona tunnettu alue, samoin kuin Linnunlaulu ja Tokoinrannan puistoalue. Puiston pohjoisosat olivat melko luonnontilaisia lukuun ottamatta kuivatettuja soita ja rakennettuja kävelyteitä. Tämä puoli puistoa joutui vähitellen urheiluharrasteiden valtaamiksi. Sinne rakennettiin Eläintarhan yleisurheilukenttä, Olympiastadion, Uimastadion, Helsingin jäähalli, Töölön pallokenttä sekä vihoviimeisimpinä Finnair Stadium (jalkapallo) ja Micropolis (skeittipuisto). Eltsun kuuluisat kilpa-ajot kiellettiin 1963 onnettomuuksien jälkeen.

1890-luvulla Eläintarhan maaseutumaiseen rauhaan oli alettu sijoittaa erilaisia hoitokoteja, sairaaloita ja asuntoloita. Oli Sokeainkoulu, koti sokeille tytöille, Diakonissalaitos ja Raajarikkojen kartano. Koko kulmakunta oli saanut "eräänlaisen ihmisystävällisen luonteen", kuten rahatoimikamarin esitys vuodelta 1895 asian ilmaisi. Eläintarhan halki työnnettiin pyörätuoleja ja ohjattiin sokeiden tyttöjen saattueita, joita puistossa liikkunut Simbergkin varmasti usein näki. Parvittain hentoja olentoja, joilta seuraavan askeleen sija ja itse sinitaivas oli kätkeytynyt. Keväisen Töölönjoen kohdalla he läpäisivät poikien vyöhykkeen; vesileikkien mekkala saattoi hieman madaltua sokeiden tyttöjen läsnäolon hetkellä. Kenties viikareissa pilkahti jokin hahmoton auttamisenhalukin, myötätunto.


Niin Kaivopuiston kuin Eläintarhan aluille panneen puistomesenaatti Henrik Borgströmin patsas on tuntematon useimmille helsinkiläisille. Se sijaitsee hyvin perifeerisessä kolkassa Eläintarhaa, jyrkällä aitaan rajautuvalla mäellä Talvipuutarhan itäpuolella.

Haavoittuneen enkelin luodakseen Simbergin täytyi haavoittua itse. Hänen mielenterveytensä luhistui marraskuussa 1902. Hän joutui Diakonissalaitoksen sairaalaan, jossa hänelle diagnosoitiin maanis-depressiivisyyttä sekä ajoittaisia näkö- ja kuulohallusinaatioita. Noin viiden kuukauden sairaalajakson jälkeen pitkä raskas talvi oli ohitse, kevät loisti kirkkaana akkunoiden takana ja taiteilija tunsi itsenä viimein toipuneeksi. Mutta sairastamisen loppusuoralla häntä odotti vielä yksi mieltä kuormittava kokemus, jonka hän kohtasi Diakonissalaitoksen kalliolla, siis Töölönlahden perukan ja rautatien yläpuolella. Näin hän kuvasi sitä:

Eilen iltapäivällä koin järkyttävän hetken ulkona kallioilla, siellä missä nti Stark seisoi, kun sinä matkustit junalla. Maastakarkoitetut matkustivat ohi. Meitä oli kokoontunut joukko sairaanhoitaja sekä tohtorinna Snellman ja allekirjoittanut heiluttamaan matkalaisille viimeisiä jäähyväisiä loputtoman surulliselle matkalle. Kun juna sitten hyvin hitaasti ajoi ohi ja viimeinen vaunu lopulta tuli näkyviin, se missä kaikki emigrantit seisoivat kukitettuina, me aloimme kalliolla vilkuttaa. Se havaittiin heti junasta, ja tuon ohitushetken aikana meidän välillemme syntyi äärettömän voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja meidän puoltamme jäi tuskin yksikään silmä kuivaksi! -- En ollut koskaan kuvitellut, että saattaisi tuntua näin järkyttävältä seisoa toisenlaisen todellisuuden edessä. (Kirje kotiin sisarelle Blenda Simbergille 28.4.1903)

Simberg oli siis saanut kallioltaan kuin salamana iskeneen yhteyden Siperiaan karkoitettaviin, tuntemattomaan kohtaloon ja repivään koti-ikävään pakotettuihin ihmisiin. Heidän anonyymeytensä luultavasti vain puhdisti kokemuksen, teki siitä suoran sisäisen järistyksen ja sairastamisen kiirastulen huipennuksen. Pian seurasi paluu maailmaan. Simberg passitettiin kesäksi tervehtymään perheen kesäpaikkaan Niemenlautalle Viipurinlahden rannalle. Haavoittunut enkeli, jota taiteilija oli pyöritellyt luonnosvihollaan jo edellisenä vuonna, sai tuona suvena nopeasti lopullisen muotonsa. Simbergillä oli mukanaan valokuvia Eläintarhan puistosta. Niitä hän oli ottanut toipilaana keväisillä kävelyretkillään. Nyt niiden maisema siirtyi merkilliseen, maallisen ja ylimaallisen kohtaamispintaa kuvaavaan maalaukseen.


Trafiikkia Töölönjoen ylitse silloin (Eläintarhan kevättä 1901. Ateneum)...


... Ja nyt.

Syyskuussa 1903 Simberg kantoi Haavoittuneen enkelin seitsemän muun työn ohella Suomen Taiteilijain näyttelyyn Ateneumiin. Hän sai taiteilijatovereilta heti innostutta palautetta. Näin Simberg kuvaili Gallen-Kallelan kommentteja:

Hän sanoo, että se tekee sellaisen vaikutelman, kuin minä olisin seisonut suuren metsän keskellä pienessä tuvassa, jonne puut kasvavat aivan nurkkiin saakka, ja maalannut lainkaan välittämättä muusta maailmasta. Hänestä siinä on sellaista rauhaa ja sopusointua, jota ei ole missään muussa näyttelyn työssä. Maalaukseni näyttää sitä paitsi vaikuttavan voimakkaasti kaikkiin tovereihini, ja jokainen pitää sen ideasta. Olen aika hämmästynyt, sillä en voinut uskoa, että niin henkilökohtainen tunne voisi saada siinä määrin ymmärrystä osakseen.

Seuraavana keväänä Simberg asetti maalauksen Suomen Taideyhdistyksen kevätnäyttelyn valtionpalkintokilpailuun - ja korjasi voiton henkilömaalauksen sarjassa. Taiteilija odotti työstään kuumeisesti lehdistökritiikkejä, mutta niitä ei juuri kuulunut. "Kummallinen", tyydyttiin toteamaan. Vaikenemisen muurin rikkoi vain Helsingforsposten arviollaan, joka kuului seuraavasti: Mielenkiinnolla näkee uudelleen syvän tunteen leimaaman taulun, jonka ylevä ajatus ei varmaan jätä ketään koskettamatta. Sen edessä joutuu yksiselitteisesti surumielisyyden valtaan särkyneen illuusion edessä, tunteen joka valtaa silloin kun jotain kaunista, jotain puhdasta omassa sisimmässä on murskattu.

Sittemmin Enkeli on lunastanut paikkansa suuren yleisön sydämissä. Se voitti vuonna 2006 Ateneumin taidemuseon (nykyisen omistajansa) järjestämän Maamme Taulu -äänestyksen.


Simbergin Tampereen tuomiokirkon freskoihin 1905-1906 tekemässä Enkeli-versiossa on mukana vastarannan tehtaanpiiput. Nekin tulivat Töölönlahden todellisuudesta: kuuluivat vuonna 1965 purettuun sokeritehtaaseen.


Lontoolainen kustannusyhtiö Gerald Duckworth & Co Ltd. pölli Enkelin vuoden 2000 painokseen Friedrich Reck-Malleczewenin kirjasta Diary of a Man in Despair. Natsi-Saksasta kertovan päiväkirjan kanneksi valittu maalaus käännettiin peilikuvaksi ja kantajille lisättiin hakaristit. Huomattakoon, että Simbergin kantajat kiersivät lahtea nimenomaan myötäpäivään; aivan kuten esimerkiksi tiibetiläiset kiertävät pyhää stupaa tai muinaisen suomalaisen luonnonuskon harjoittaja tapionpöytää. Vetoomuksista huolimatta yhtiö ei ole luopunut kansikuvasta.

Haavoittunutta enkeliä on tulkittu monin tavoin. Ehkä liiankin ilmeisesti siinä on nähty sortokauden venäläistämisen vahingoittama Suomi-neito. Kun Simberg antoi sen ensi kertaa näytille Ateneumiin 1903, merkitsi hän sen nimen vain pitkällä ajatusviivalla. Minkäänlaista tulkinta-apua häneltä ei myöhemminkään saatu, vaikka moni tenttasi, mitä enkelille oli tapahtunut, mihin häntä vietiin, keitä pojat ovat, mistä ylipäätään oli kyse.

Taidehistorioitsijoilla on ollut teoriansa. Sakari Saarikivi näki Enkelissä "varhaisrenenssanssin madonnakuvien keväisen pyhäpäivän tunnelman", sovituksen ja rauhan; ranskalainen Simberg-tutkija Pierre Gervasoni puolestaan taiteilijan kolmoisomakuvan, jossa kantajat edustavat Simbergin minän tietoisempaa ja alitajuisempaa puolta, ja enkeli "sielua tai inspiraatiota"; Salme Sarajas-Korte puhui taas syyllisyyden ja vapahduksen keskinäisestä jännitteestä sekä Platonin tosiolevasta, josta ihminen on syösty materian maailmaan; Riikka Stewen tähdensi elementtien suhteita ja tulen puuttumista, ja yhdisti työn niin ikään Platonin Faidros-dialogin sielumyyttiin ja todellista kotia koskevaan unohdukseen, mihin viittaisi myös se, että enkeli on menettänyt näköaistinsa.

Esoteerisen maantieteen koulu katsoo, että menetetyn sisäisen näköaistin uudelleen löytämisessä on eräs merkittävä apukeino, suorastaan hoitomenetelmä, tietoinen herkistyminen ulkoisen ilmiömaailman ja sen keskinäisriippuvaisen tapahtumaverkoston havainnoinnille. Oivalluksien retken ei tarvitse välttämättä suuntautua Himalajalle. Porvarillinen rundi Töölönlahdella voi sekin paljastaa yllättäen solan Shangri-La:han. Eräs strateginen maamerkki on komeaa Töölönjoen nimeä kantava ojapahasen pätkä.


Simberg liitti useita kuvia yhteen saadakseen yleisnäkymiä. Valokuvat olivat hänelle dokumentointiapu, eivät mikään taideprojekti. Tässä keväistä kuhinaa Töölönjoella. Vasemmalla näkyvä nainen virittää ilmeisesti keitintä päiväkahveja varten.


Jannuja "joen" mutkassa ratapenkan vierellä. Janoinen hörppää lakistaan vettä. Mahtaisiko teistä pari joutaa kantamaan yhtä siipeensä saanutta?

Lähde:

Tässä kirjoitelmassa on käytetty lähteenä Marjatta Levannon kirjasta Hugo Simberg ja Haavoittunut enkeli (Valtion taidemuseo, Museopedagogisen yksikön julkaisuja 6, 1993). Se perustuu puolestaan Sakari Saarikiven 1948 julkaistuun väitöskirjaan Hugo Simberg, elämä ja tuotanto.

Lainaten kahta Simbergin kotiväelleen lähettämää kirjettä (1895 & 1896), Levanto muotoilee ideaalin, jonka soisi nykyistenkin taiteilijoiden ottavan opikseen:

Onnistuakseen taiteilijana piti uskoa työhönsä ja tuntea itsensä sen kautta onnelliseksi. Vain näin luotu taide välittyi edelleen katsojalle, tekemisen onnessa ja puhtaassa rakkaudessa oli taiteen ikuisesti vaikuttava voima. Rakkaudetta tehty kuva jäi pelkäksi kuvaksi yltämättä koskaan taiteen maailmaan. Tässä rakkauden nostamisessa kaiken taiteellisen tekemisen perustaksi Hugo Simberg liittyi suoraan, tietoisesti tai tiedostamatta, Platonin ajatukseen siitä, että vain rakkaus johdatti sielun yhteyteen lähtökohtansa, ideamaailman kanssa.