Välttämätön mahdoton – kollektiivisesta lyhytnäköisyydestä vapautuminen

Tätä ennen kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehden numerossa 2/18.

Aikoinaan 1990-luvun alussa tuli työskenneltyä Työterveyslaitoksessa autokuljettajana. Toimenkuvaan kuului postin, ruoan, ulkomaisten tutkijavieraiden ja tuoreen veren kuskausta, kuten myös säännöllisiä oikeuslääketieteen laitokselle suuntautuvia keuhkojen noutokeikkoja. Keuhkot haettiin obduktiosalilta, avausvuoroaan odottavien vainajien parista. Ne olivat kuuluneet rakennustyömiehille, joiden kuolinsyynä oli keuhkosyöpä. Hengityselimet lähtivät työterveyslääkäreiden tutkittaviksi. Isot hailakasti punertavat pallukat kelluivat säilöntäaineessa läpinäkyvässä muoviastiassa. Taudin pesäkkeet ja rihmastot näkyivät karmivan esteettisinä. Mukana seuranneet vainajan taustatiedot kertoivat säännöstään samaa: altistunut asbestille.

Asbestin laajamittainen käyttö rakennusmateriaalina on vain yksi esimerkki ihmisen tavasta rynnätä suuna päänä hyödyntämään uutta keksintöä ennen kuin ollaan selvillä, mitä kaikkea siitä oikeasti seuraa, mitä epäsuoria ja kerrannaisia vaikutuksia sillä on. Olisi kiintoisaa saada selville kuinka vanhaa perua tällainen taipumus on meissä. Alkoivatko keräilijä-metsästäjinä vaeltaneet esi-isämme uudelle seudulle saapuessaan suin päin popsia tuntemattomia sieniä ja kasveja? Toki evoluutio on tarvinnut myös venäläisen ruletin pelurille kuuluvia luonteenpiirteitä. Ehkä toisinaan on kokonainen heimo tuhoutunut myrkkysieniä ahmittuaan, hintana kehityksestä. Helppoa teoriaa ei ole tarjolla. Keskimäärin ihmiset näyttävät olevan perusvarovaisia, ja tätä havaintoa tukevat riskinottohalukkuutta kartoittavat psykologiset testit.

Riskinottajat ovat kuitenkin keskimääräistä useammin keksijöitä ja johtajia, ja he osaavat vetää muut kelkkaansa. Kahteen miljoonaan vuoteen tästä ei koitunut todellista vaaraa planeetalle eikä edes ihmissuvulle itselleen. Ensimmäinen avaruuteen asti näkyvä ihmistoimenpide oli antiikin aikana tapahtunut Välimeren alueen metsien ryöstöhakkuu ja siitä koitunut pysyvä metsäkato. Sittemmin panokset ovat kasvaneet kovimmiksi mahdollisiksi, kuten riipaisevan hyvin tiedämme. Aihetta ei ole olkienkohautteluun tai virnuiluun. Olemme panneet kaiken peliin.

Varovaisuusperiaatteen noudattaminen eli ennakoiva riskienhallinta on osa älyllistä toimintaa. Huippustrategi ei tarvitse olla. Leivänmurua havitteleva puistopulu harjoittaa varovaisuusperiaatetta, kun se muruja hotkiessaan varmuuden vuoksi pysyttelee mahdollisimman loitolla känttyä sirottelevasta mummosta. Kansainväliseen ympäristöoikeuden prinsiippeihin varovaisuusperiaate on kuulunut varsin vähän aikaa, 1980-luvulta. Varovaisuusperiaatteella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että jos tietty keksintö on mahdollisesti haitallinen ihmiselle ja ympäristölle eikä sen vaikutuksista ole tieteellistä konsensusta, todistustaakka keksinnön haitattomuudesta on sen levittäjällä. Periaate – niin lohdullinen kuin onkin – on tässä tapauksessa nimenomaan periaate. Käytäntö on eri juttu.

Yleisimmistä kemikaaleista tuskin 15 prosenttia on tutkittu niin, että niiden vaikutus ihmiseen tunnetaan riittävällä varmuudella. Vaikutukset voivat vaatia vuosikymmeniä tullakseen esille. Emme voi tietää millaisia aikapommeja olemme asettaneet tikittämään. Silloin kun kemikaalien vaikutuksista havaitaan uusia yllätyksiä, eivät nuo yllätykset jostain syystä milloinkaan ole iloisia (nehän voisivat olla). Esimerkiksi sellaiset muovin ainesosat kuin ftalaatit ja bisfenoli-A näyttäisivät olevan sekoittamassa väestön hormonitoimintaa, naisistuttaen miehiä synteettisinä estrogeeneinä (ksenoestrogeeneinä), ja ollen yhteydessä myös muun muassa keskivartalolihavuuteen, insuliiniresistenssiin ja käyttäytymishäiriöihin. Muovia on tuotettu sitten 1950-luvun 8,3 miljardia tonnia. Määrälle on vaikea löytää mitään ymmärrettävää vertailukohtaa. Olemme altistaneet itsemme niin huolella muoville, että sen ainesosien fysiologisilla sivuvaikutuksilla on yhteiskuntia muovaava voima. Ympärilleen katsova huomaa vaivatta.

Pari tuhatta vuotta vanha tarina noidan oppipojasta ansaitsee tulla muistetuksi. Tarinassa noidan oppipoika omin päin käyttää mestariltaan oppimia taikasanoja, joilla hän saa luudat kantamaan joesta itselleen kylpyvettä. Mutta hän ei osaa lopetussanoja, ja niinpä pian talo tulvii vedestä. Kauhuissaan hän pilkkoo luudan kirveellä – vain huomatakseen, että palaset kantavat vettä taloon entistä enemmän. Tarinassa mestari ilmaantuu ja pysäyttää kaaoksen.

Mistä meille ilmaantuisi kaaoksen laannuttaja? Katsotaan sisäänpäin. Älyä meillä ainakin riittää. Tieteellis-teknisesti häikäisevät keksintömme ilmentävät itsessään kiistatonta älykkyyttä. Hyväntahtoisuuden puuttumisestakaan ei ole kyse. Useita vaaralliseksi osoittautuneita innovaatioita on levitetty yleiseen hyvään uskoen, vilpittömästi, halleluja huulilla. Kohtalokas puutostila saattaa koskea nöyryyttä. Se joka ei kuvittele itseään kaikkitietäväksi, karttaa automaattisesti ottamasta riskejä muiden kustannuksella.

Nöyryyttä merkitsevä latinan kielen sana humilis juontuu sanasta humus, mikä merkitsee maata, maaperää. Etymologia sitä ehdottaa: tarvitsemme maanöyryyttä, nöyryyttä kaikkea elävää kohtaan. Tällainen nöyryys perustuu kaiken kattavan keskinäisriippuvaisuuden tunnustamiselle. Kirkkaina hetkinämme tunnemme sen selkäytimessä, muutoin voimme päätellä sen loogisesti: ihmisen ja ympäristön hyvinvointi ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Nykyisin myös tiede on tästä täsmälleen samaa mieltä. Mikä tahansa sysäys vaikuttaa koko systeemiin, ja siksi mikä tahansa sysäys ei ole ok. Ihminen on jo turmellut planeettaa tavalla, joka hakee kilpailijaansa noin 66 miljoonaa vuotta sitten liitukauden joukkosukupuuton aiheuttaneesta asteroidikatastrofista. Sillä kertaa luonnon monimuotoisuuden toipuminen kesti kymmenisen miljoonaa vuotta. Meille ikuisuus on lyhyempi aika.

Maanöyryyden kehittymisestä, niin suotavaa kuin se olisikaan, on valitettavan vähäisiä merkkejä. Keikumme hybriksen ja denialismin väliä, jumalallisen loistavina ja samalla onttouden kalvamina. Että mitään merkittävää ihmiskunnan nöyrtymistä tapahtuisi tarpeeksi laajalti ja nopeasti ennen biosfäärin täyttä konkurssitilaa, se vaikuttaa mahdottomalta. Ei auta kuin vetää vastapalloon John Ruskinin sanoin: ”Mahdotonta, vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa.”

Ylevä kuvitelma ihmisen tieteellis-teknisestä kaikkivoipuudesta kukoisti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tiede ja teknologia näyttivät ratkaisevan onnellisuuden edessä olevat haasteet ja leikkaavan tietämättömyyden. Tätä suuruuden tunnetta ikävöidään nostalgisesti steampunk-alakulttuurissa. Kuvitelma on rapistunut ensimmäistä maailmansodasta lähtien. Loogisesti tämän prosessin pitäisi merkitä nöyryyden lisääntymistä. Ennen kaikkivoipuuden humalaa ihminen oli keskimäärin aika nöyrä kaveri. Polvillaan rukoili maalta ja taivaalta suopeutta, sydänjuuriaan myöten ilmiömaailman väkien edessä värisi, kunnioittaen tähyili mysteerien horisonttia. Hän tiesi ettei tiedä. Hän oli osa ravintoketjua, isojen kissojen ruokalistalla. Lajihistoriallisesta vinkkelistä ajatus luomakunnan kruunusta on elänyt vasta silmänräpäyksen.

Tosin tuskinpa 2000-luvun ihminen ajattelee kaikkivoipuutta. Eihän mitään muutakaan suurta ajatella. Irrallaan sinkoillen rohmutaan resursseja – ja that’s about it.

Vanhalla kreikan termillä pharmakon on kaksoismerkitys. Se tarkoittaa sekä lääkettä että myrkkyä. Uusiin teknologioihin olisi aina suhtauduttava olettaen niiden olevan pharmakon. Lääke vai myrkky, se on usein vain annostelukysymys. Ja mitä olemme tehneet? Kokonaisvaikutuksiltaan arvaamattomia keksintöjä on levitetty paitsi mahdollisimman nopeasti myös mahdollisimman laajalle. Yhdistelmä edustaa suorastaan alleviivattua lyhtynäköisyyttä. Öljy on ilmeinen esimerkki. Vaivaisessa 150 vuodessa on luotu syvälle elämämme perusteisiin ulottuva riippuvaisuus, jota emme voi enää hallita. Öljy on keskeisessä asemassa maailmanlaajuisen elintarvikehuollon jokaisessa osassa lannoitteiden valmistuksesta ruoan jakeluun. Öljyvetoinen tehotuotanto on edellytys maapallolla kuhisevan ihmismaton ruokinnalle. Öljyä täytyy käyttää edelleen, vaikka tiedämme sen käytön kaameat varjopuolet. Ei ole muutakaan tapaa, jolla voisimme pitää pystyssä tuntemamme maailmanmenon. Öljyllä saavutetut edut ovat jo lähestulkoon osa käsitystämme ihmisarvosta.

Tempoilu teknologioissa on luonnollisesti kytköksissä talouteen. Kun jotain keksitään ja se näyttää toimivan, se menee kaupaksi. Mikä olisi enemmän lyhytjänteisyyttä paljastava termi kuin kvartaalitalous, joka viittaa pörssiyhtiöiden huomion kiinnittymiseen neljännesvuosituloksiin. Kolmen kuukauden perspektiiviin viritetty kauppakone ei kykene eikä pyri ympäristöempaattiseen kokonaisarvioon – sitä ei yksinkertaisesti ole kehitetty sellaiseen. Olemme symbioosissa tuon koneen kanssa. Se tarvitsee massaa, joka janoaa päästä käsiksi tuotteisiin; kaikenlaisiin mutta mieluiten uudenlaisiin, mahdollisimman pian ja mahdollisimman paljoon. Kansallisen ja kansainvälisen hallintomme pääfunktio, siitä ei ole juuri epäilystä, on raivata tilaa kulutuksen ja kaupan paritanssille. Tokikaan hallintomme ei ole kukaan muu kuin me itse. Lapset johtavat lapsia, ja joillain tenavilla on gangsterinkin elkeet.

Jos maailmanmenoa ajattelee vain "reaalijärjellä", ei juuri mitään toivoa ole. Myös valistuneet hyväsydämiset ihmiset – jotka kokevat kehityksen suunnasta tuskaa – pyörivät myllyn mukana, vaikkakin voihikien. Joku 1800-lukulaisittain omavarainen eläjä, naurismaata käyvä hippi pellavavaatteissa, on säännön vaatima poikkeus, urhea kummajainen, ja ekopuodeissa ramppaavat urbaanivihreät ostavat lähinnä aneita. Suurin osa ihmiskunnasta joka tapauksessa vain odottaa kieli pitkällä, että pääsisi hyppäämään totaaliseen kulutukseen, miettimättä sekuntiakaan onko se lyhyt- vai kaukokatseista. Luolaihmisen nälkä ja kvartaaliviritteinen totaalituotanto on shokeeraava yhdistelmä.

Pessimistisen syväekologisen näkemyksen mukaan ihminen ei ole oppiva ennen kuin hän on pudonnut tarpeeksi korkealta, palannut klaanitasolle kaivelemaan raunioita. Harmonia palaisi ja sen myötä koittaisi uusi alku. Vaan kuka jaksaa uskoa, että ihminen olisi toimintakykyinen post-apokalyptisessa maailmassa, jossa myös eloonjäämiskamppailu muuttuisi entistä pidäkkeettömämmäksi. Kuva tällaisesta maailmasta on niin surullinen, että edelleen toivon täytyy pysyä mahdottomassa. Mitä mahdoton toive käytännössä merkitsee? Miljardien ja miljardien ihmisten pitäisi elää kestävällä tavalla tämä vuosituhat ja seuraavat vuosituhannet hamaan tulevaisuuteen.

Helsingissä vieraillut iäkäs tiibetiläislama Geshe Pema Dorjee kertoi, että hän itkee usein iltaisin sängyssä, kun muistelee vanhaa Tiibetiä. Sieltä hän joutui pakenemaan kiinalaismiehitystä vuonna 1959. Nomadiperheen vesana hän oli kokenut rikkumattoman puhtaan luonnon. Kaikki vedet (paitsi suolajärvet) olivat juomakelpoisia, villieläimistö kukoisti vainoamattomana, elinympäristöt olivat ehjiä eikä missään ollut palastakaan muovia. Geshe antoi aikalaistodistuksen, joka nostaa mieleen myyttisen termin: paratiisi. Kohta koko planeetalla ei ole ainuttakaan ihmistä, joka olisi elänyt turmeltumattomassa ympäristössä. Jokainen uusi sukupolvi pitää normaalina entistä häiriintyneempää ja vioittuneempaa ympäristöä. Normaali määrittyy sen mukaan mihin kasvaa sisään. Toimivan elonkehän vaatimus alkaa kuulostaa lähinnä symboliselta, utopialta. Viherkatot ja viljelylavat kuulostavat paljon tutummalta. Geshe sanoi, että yhden, kahden, kolmen ihmisen muuttuminen kerrallaan on se mitä toivoa saattaa. Jokainen sysäys kuitenkin merkitsee, sillä se sisältää kumulatiivisen kasvun mahdollisuuden. Emme pidä enää esimerkiksi orjuutta hyväksyttävänä, koska muutamien toisinajattelijoiden radikaali näkemys levisi yleiseksi ja itsestään selvänä pidetyksi. Se tapahtui yllättävän nopeasti, kuten kumulatiivisuuteen kuuluu.

Pane yksi riisinjyvä shakkilaudan kulmaruudulle, kaksi sen viereiselle ruudulle, neljä sitä seuraavalle ruudulle, seuraavalle kahdeksan… ja pian hukut riisin.

Jotkut kärsimystä tuottavista prosesseista voivat toimia sokeina korjausliikkeinä. Jos esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys romahtaa – mistä on jo selviä viitteitä länsimiehen siittiöiden määrässä – voidaan vuosisadan kuluttua olla tilanteessa, jossa keskimääräinen maapallon asukas ei kerta kaikkiaan saa lapsia. Fyysisellä tasolla tämä olisi täsmälääke tautiimme. Vakaasta ilmastosta ja öljynsaannista riippuvaisen ruoantuotannon kriisit voivat johtaa siihen, että maailman vilja-aitat eivät enää pysty ruokkimaan ylimääräisiä suita. Jos meren ravintoketjut muovitetaan, emme voi odottaa apua ihmeteknologiasta, jonka avulla ihmiskunta alkaisi haavia ravinnokseen planktonia. Ei ole poissuljettua että tullaan näkemään ydinasevaltoja, jotka harventavat risteilyohjuksilla kanssaihmiskuntaa niukkuuden pöydän äärestä. Ihmisyyden kriisi olisi silloin tietysti sanoinkuvaamaton. Joku voi nähdä islamin taantumuksellisuudessa ekologisen mahdollisuuden, mutta valitettavasti kyseessä ei millään tapaa näytä olevan ideologia jossa kaihdettaisiin biosfäärin riistämistä.

Toivonpilkahduksia tuovat tapaukset, joissa sivuvaikutuksiltaan tuhoisan keksinnön käyttöä on onnistuttu ylivaltiollisin sopimuksin rajoittamaan. Muun muassa suihkepulloissa käytettyjen ponnekaasujen CFC-yhdisteillä eli freoneilla oltiin jo tuhomassa elämä maapallolta ennen kuin prosessiin tajuttiin puuttua Montrealin sopimuksella 1980-luvun lopulla. NASA:n sittemmin simuloimassa skenaariossa, jossa freonien käyttö olisi jatkunut suitsimatta, olisi vuonna 2065 jo kaksi kolmasosaa kotiplaneettaamme ultraviolettisäteilyltä suojaavasta otsonikehästä kadonnut. Silloin pienimpiin harmeihin olisi kuulunut ihon palaminen muutamassa minuutissa auringossa. Kuitenkin jo päästettyjen CFC-molekyylien elinkaari ilmakehässä on keskimäärin sata vuotta ja ne tuhoavat otsonia kaiken tuon ajan.

Eräs ystävä ehdotti ihmiskunnan ratkaisuksi, että päätöksenteossa sitouduttaisiin seuraamaan tutkimustietoa. Jos tiedeyhteisö selkeästi varoittaisi jostain ilmiöstä, toimittaisiin tilanteen vaatimalla tavalla. Tässä utopiassa on aineksia. Tutkijat ovat jo osapuolena valmiit: he soittavat hälytyskelloa hiki hatussa. Kesällä 2016 julkaistiin arvostetussa Science-lehdessä ison tutkijajoukon yhteisartikkeli, jonka mukaan maapallon maa-alueista 58 prosenttia – jolla asuu 71 prosenttia ihmiskunnasta – on jo luonnon monimuotoisuuden suhteen niin heikentyneitä, että tilanne ”kyseenalaistaa ekosysteemien kyvyn ylläpitää ihmisen yhteiskuntia”.

Jos tällainen tieto ei herätä radikaaliin, hallitusten ohjaamaan suunnanmuutokseen, sotatilaa vastaavan kriisiaikojen poikkeustilan julistamiseen, niin mikä sitten?

Harvardin yliopiston emeritusprofessori, huippubiologi Edward O. Wilson on päätynyt laskelmissaan siihen, että planeetan pinta-alasta täytyy jättää luonnolle 50 prosenttia ekosysteemien kriittisen romahduksen välttämiseksi. Toteutuessaan tämä Half Earth -aloite riittäisi Wilsonin mukaan pelastamaan yli 80 prosenttia lajistosta ja jokseenkin kattavasti ekosysteemit. Toistetaan: puolet maiden ja merten pinta-alasta luonnonsuojeluun. Siinä on ihmiskunnalle – ja sen kullekin kansakunnalle erikseen – konkreettinen tavoite. YK:n ympäristöohjelman ja Kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n yhteinen World Database on Protected Areas ilmoittaa nykyiseksi suojeluasteeksi maa-alueiden suhteen noin 15 prosenttia ja meri-alueiden 2,8 prosenttia. Mahdollisuuden ikkuna sulkeutuu pian. Sukupuuttoaallon eskaloituminen ei jää odottamaan nimellisiä parannustoimia. Budjettiriihissä luonnonsuojelua ei voi enää mieltää luksustuotteeksi, johon sijoitetaan vain jos ”tärkeimmiltä” sektoreilta jää yli.

Validi tieteellinen tieto on teoriassa neutraalia ja objektiivista. Tutkimusten täytyy olla toistettavissa, jotta muut voivat vahvistaa – tai kumota – tulokset. Toisinaan paradigmat muuttuvat niin kuin itseään päivittävässä järjestelmässä kuuluukin tapahtua. Kuten olemme kuitenkin huomanneet, monen kaksiteräisen keksinnön suhteen tieteellinen ymmärrys on tullut pahasti jälkijunassa. Lisäksi tiedettä suurissa määrin rahoitetaan taloudellisesti arvokkaiden innovaatioiden toivossa – ei rajoittamaan niitä. Entä mikä hallinto todella ottaisi tutkimustiedon ohjenuorakseen? Demokratioissa kansaan vetoaa kulutusmahdollisuuksien lisääminen, ei päinvastainen. Diktatuurissa hallitsijan pitäisi olla hämmästyttävän valistunut ja oikeamielinen ja hänen alamaistensa pitäisi olla hänen kannallaan, jotta hän ei tulisi sysätyksi vallasta. Vaikka tällainen ihmeellinen ekokuningas jonnekin manifestoituisi, ei se riittäisi mainittavaan muutokseen, elleivät maapallon kaikki merkittävät valtiot kulkisi samoilla linjoilla. Käytännössä kyse olisi siis planetaarisesta luopumisliikkeestä, jossa oltaisiin valmiit jättämään lyhyen tähtäimen etu pitkäkestoisen edun vuoksi.

Jarruttamisesta tekee äärimmäisen vaikeaa se, että mopo on alkanut mennä kahtasataa. Jos joskus keskiajalla ihmisen elämänmalli muuttui suhteellisen vähän vuosisadan aikana, on viimeisen sadan vuoden aikana muutos ylittänyt mielipuolisimmatkin kuvitelmat. Innovaatioiden ilmaantumisen vauhti kiihtyy sisäisestä pakosta. Edward O. Wilson on rinnastanut prosessin kemiasta ja fysiikasta tunnettuun autokatalyysiin. Se tarkoittaa reaktiota, jossa yksi tai useampi reaktiotuote tuottaa jatkoreaktion. Kaikki käyttökelpoiset innovaatiot merkitsevät automaattisesti siementä uusille innovaatioille. Mitä runsaammin innovaatioita syntyy, sitä enemmän seuraa autokatalyyttisiä reaktioita. Kehitys on tässäkin kumulatiivista. Kohta mopo menee kolmea sataa. Sen renkaat irtaantuvat maasta eikä sitä voi enää ohjata.

Venäläisen teknologiakriitikko Dimitri Orlovin mukaan sellaiset hankkeet, joiden hyöty on vain rajallinen mutta haitat potentiaalisesti rajattomat, olisi rationaalista hylätä jo laskennallisesti. Tällainen teknologia on esimerkiksi ydinenergia voimala- ja asesovelluksineen. Vaikka globaalisti merkittävän ydinkatastrofin riski olisi epätodennäköinen, se on otettu ja sen aktualisoitumisen mahdollisuus kasvaa vääjäämättä teknologian yleistyessä ja ajan kuluessa. Missä olit tammikuun 25. 1995? Se olisi voinut olla käänteentekevä päivä. Tuolloin Boris Jeltsinin vapiseva sormi oli jo valmiina laukaisemaan 470 ydinohjusta – harkinta-aikaa oli kuusi minuuttia – vastineeksi oletettuun lännen ydinhyökkäykseen – todellisuudessa norjalaiseen säärakettiin.

Paradoksaalisesti lyhytjännitteisyyden tempo on kiihtynyt rinta rinnan lisääntyneen eliniän odotteen kanssa. Hautalöytöjen perusteella on arvioitu, että antiikin Kreikassa ja Roomassa elettiin keskimäärin hieman alle 30-vuotiaaksi. Teollistumisen alkaessa Euroopassa 1700-luvun lopulla elinikää oli odotettavissa 35–40 vuotta ja todellisen teknis-tieteellisen kaikkivoipuuden aikakaudella 1900-luvun alussa viitisenkymmentä vuotta. Kuitenkin noina aikoina tehtiin hankkeita ja asioita, joiden kestoksi toivottiin pikemminkin tuhat kuin sata vuotta. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys leimasivat myös tekemistä. Miksi ei enää, vaikka olemme alkaneet pitää itseämme käytännössä kuolemattomina?

Tuhoisien tapojen jatkaminen on vaivatonta kuin kiven vierittäminen alamäkeen. Korjausliike on kiven vierittämistä ylämäkeen. Ponnistelu merkitsee vaivaa ja luopuminen on uhraus. Kuitenkin prosessiin liittyy tietty huojennus, vaistomainen tunne oikein toimimisesta. Pessimismin pimeä syli on näennäisen realistinen ja upottavuudessaan houkutteleva. Havahtuneelle se kuitenkin merkitsee eräänlaista rintamakarkuruutta ihmisyyden etulinjasta. Jotain on aina tehtävissä. Jos ajattelemme toisin, olemme jälleen lyhytnäköisyyden pihdeissä. Kuten voimme loogisesti päätellä ja esimerkein osoittaa, kaikki teot aiheuttavat seurauksia, joiden ketju jatkuu näköpiirimme ulottumattomiin.

Kysymys on sysäyksestä, jonka juuri sinä voit tehdä. Lohtu on ehkä laiha, mutta se on todellinen. Se on synnyinoikeutesi. Mahdollisuus.

Maaliskuun täysikuu loimottaa hätkähdyttävän korkealta. Kuukausi on lopullaan, hanki kattaa yhä koko maiseman. Kuu loistaa sisään ikkunasta saunaan. Kiuas on juuri saanut tulen sydämeensä, hormi vetää innokkaasti, mikä luo erikoisen vastakohdan kirkkaan pakkasillan suurelle liikkumattomuudelle. Huomio osuu kiukaan takana oleviin levyihin, jotka suojaavat puuseiniä kuumuudelta. Harmaa aines on asbestia, tietenkin. Pharmakon läpäisee elämämme. Intressinämme on resurssien hyödyntäminen ja riskien välttäminen. Se on ollut ja tulee olemaan tasapainoilua. Koskaan se ei ole ollut helppoa. Joskus ja jossain, todistettavasti riittävän usein, tasapainoilu on kuitenkin onnistunut.

Olemme vielä täällä.