Matkan varrella: oudon antiikin asema Sipoossa

Muista, ettet voi viedä yhtäkään esinettä mukanasi, kun on aika lähteä...

Kun astuu mihin tahansa suurempaan sekatavaramarkettiin ja katsoo ympärilleen, ei voi välttyä tuntemukselta, että tuijottaa tsunamia silmästä silmään. Ylitsejyräävää krääsätsunamia, jonka kuohuissa kohoaa miljardeja partikkeleita valmiina iskeytymään päällemme. Muinoin henkiinjäämismahdollisuuksia edistänyttä ja yhä geeneihimme sisäänkirjoitettua hamstraamisviettiä hyödyntävä kamantyrkytys on saavuttanut viimeisen turbovaiheensa ennen kuin se väistämättä lähivuosikymmeninä tuupertuu luonnonvarojen rajallisuuden ja ratkaisemattomien energiakysymysten ristituleen. Paitsi yleensä tarpeetonta myös laadutonta; näin lohduttomasti ja suivaannuttavasti kiteytyy aikamme materiaalinen anti, kaatopaikkoja vuoriksi pulskistuttava ja kotiemme suonistoa tukkiva kiinantauti.

Toisaalta - ja tämä onkin merkittävä vastateesi - ihminen ei olisi ihminen ilman tavaroita. Niissä ilmenee hyötyfunktionsa ohella ihmeellisen, suorastaan tajuntaaräjäyttävän moni-ilmeisesti lajimme luovuus, nerokkuus, mielikuvitus, hauskuus ja taitavuus. Edes apina - eläinkunnan kiistaton välkky - ei kykene valmistamaan minkäänlaista esinettä, vaikka osaakin hyödyntää esimerkiksi keppiä työkalunaan. Esineittä joutuisimme palaamaan suoraan apinoiden naapuripuuhun. Paitsi erottamaton osa jokaista uutta päivää, esineet ovat myös luontevasti koettua ja jaettua kulttuurihistoriaa: esimerkiksi suomalaiselle jo pelkkä Jopon, Airam-termoksen, hetekan, Nurmesniemi-kahvipannun, Afrikan tähti -pelin, puukahvaisen Mora-puukon tai lättähattukiskobussin näkeminen voi tulvahduttaa vuoksen muistoja. Tällaisia esineitä esitteli lämpimällä tyylillään Juhani Seppovaara kirjassa Muistojen markkinat - Sinivalkoisen arjen klassikot (Otava, 2008).

Näiden melko ambivalenttien mietteiden saattamana teimme elokuisen viikonlopun lähiretken Sipooseen ja siellä toimivaan Weird Antiques -puotiin. Herrojen Tomppa Kekäläinen ja Mike Kairenius pitämä liike keskittyy nimensä mukaisesti outoihin vanhoihin esineisiin. Ei ne kaikki nyt niin outoja ole, mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja kutsuu esiin uusia ulottuvuuksia eilisen tavallisestakin kamasta. Valikoima palvelee lähinnä keräilyä ja sisustusta. Yhtä kaikki, ilahduttakoon se mikä kerran on tehty mahdollisimman kauan.

Weird Antiques toimii Sipoon Nikkilän lähellä Martinkylän vanhalla asemalla. Tai itse asiassa asemapäällikön talossa, varsinainen asemarakennus paloi 1970-luvulla.

Kamaa on kaksi huonetta plus rapiat. Sitä haalittu sekä Yhdysvalloista että Suomesta, ja siitä syntyy muihin maamme vanhan tavaran liikkeisiin verrattuna ainutlaatuinen cocktail.

Konepajojen mittarit käyvät antiikista siinä missä luonnontieteellisten kokoelmien täytetyt eläimet.

Ihmiskunnan tuottamien erilaisten esineiden määrä on ällistyttävä.

Takavuosien tivolitunnelmaa tarjoava ampumapeli.

Joka nurkalla tuntuu olevan oma teemansa ja asetelmallisuutensa.

Kyökkipuolen kalustoa.

Kahvipurkkeja ja öljypurkkeja, siinä sitä on ollut mustaa voitelua kuskille ja koneelle.

Mikkeliläinen Mesikko osasi soodahommat.

Arabieksotiikka oli osa muodikasta orientalismia.

Neonvalokirjaimet, minne nekin katosivat?

Jotkut pikkuautot ovat liian hienoja annettaviksi skidien leikkeihin.

Onko maailma kolmiulotteinen? On se. Jos et usko, katso näillä.

Metsätyömailla kului stimulantteja.

Savottamailla arvostettiin myös "pänikkää", jossa oli sekä valmiiksi öljysekoitteista bensaa että teräketjuöljyä.

Kiinnostaisiko 1:25 -kokoinen Cadillac-ruumisauto?

Tällaisen kuvitustyylin muistaa vallinneen 1980-luvun alussa.

Fazerin lakuhahmo katosi sensuurin hampaisiin jonkun europarlamentikon vaatimuksesta. Oikean Ajattelun miliisi ei ole kuitenkaan päässyt puhkaisemaan tätä ilmatyynyä.

Oma reippasti outo nurkkansa hawaiji- ja karibialaishenkiselle kitschille.

Wurlitzer, se ainoa oikea jukeboksi.

Osa maidon hygieenisyyttä oli siivilöidä se Salo-vanun läpi. Näkymä putiikin ullakolta, taustalla rautatie, joka vie Keravalta Porvooseen ja Kilpilahteen.

Saunamökin luona on hauska yksityiskohta: kaupunginteatterin vanha spora.

Weird Antiques on avoinna kesälauantaisin elokuun loppuun, mutta aukeaa kuulemma isommatta vaivatta myös sopimuksen mukaan.

Tavaroista kirjoitimme myös tässä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/04/valikevennys-kymmenen-tarpeellista.html

Jälkikirjoitus:

Voidaan myös väittää, että hyvin valmistetun, laadukkaan, silmää ja käsityötä vaatineen esineen kohtaaminen ja keskittynyt tarkastelu tarjoaa yhdenlaisen henkisen harjoituksen ja tarkastelijaa hyödyttävän voimansiirtomahdollisuuden. Allekirjoittanut on kokenut tämän esimerkiksi vanhemman italialaisen veitsisepän Frank Beltramen stilettejä koittaessaan ja maestron kanssa ajatuksia vaihtaessaan. Beltrame aloitti stilettien valmistamisen isänsä pajalla Maniagossa 1950-luvulla ja tekee niitä yhä. Ylisukupolvinen ammattiylpeys - mikä on varsin eri asia kuin egoistinen ylpistely - yhdistettynä vuosikymmenien kokemukseen näkyy ja tuntuu veitsien yksityiskohdissa ja toimivuudessa. Niissä kaikki on "just eikä melkein": tarkkuus, viimeistely, vahvuus ja yksilöllisiä eroja sisällyttävä kauneus.

Sellaista jälkeä synnyttääkseen valmistajan mielen täytyy olla kirkas, tyyni ja kurinalainen - vähän niin kuin zen-puutarhan laatijalla. Vastaavia esimerkkejä tietysti löytyy monesta traditionaalisesta tuoteryhmästä, joissa käsityöllä on osuutensa.

Suomen väestöllisessä keskipisteessä

Tähän Vihavuoden tienristeykseen olisi kaikilla suomalaisilla keskimäärin samanpituinen matka.

Jos kaikki suomalaiset haluttaisiin kutsua yhteiseen kokoontumiseen, suureen sukujuhlaan, olisi reilua toteuttaa se niin, että tapahtumapaikkaan olisi jokaisella keskimäärin yhtä pitkä matka. Tällaista tietyn valtion tai muun alueen väestöllistä keskipistettä kutsutaan Weberin pisteeksi. Termi viittaa saksalaiseen Alfred Weberiin (1868-1958), joka oli taloustieteilijä, maantieteilijä, sosiologi ja kulttuuriteoreetikko. Suomessa Weberin piste sijaitsee Hauhon Sappeen kylässä, joka kuuluu nykyisin Hämeenlinnan kuntaan.

Sappeelle on Suomen asukkailla keskimäärin 191 kilometrin matka; mihinkään muualle ei ole lyhyempi. Weberin pisteen tarkka sijainti on Vihavuoteen johtavan tien risteyksessä, viljavan kumpuilevassa hämäläisessä peltomaisemassa, jossa voi todennäköisimmin odottaa kohtaavansa yksinäisen variksen tai Hauhon kirkolle pyrkivän mopedistin. Ollaan ruuhka-Suomen akselinnavassa, vaikka ei sitä huomaa mistään, ei edes pienenä väristyksenä. Mutta eikö myrskynsilmässä toisaalta ole aina tyyntä?

Sappee olisi Weberin pisteen ansiosta looginen paikka Suomen hallinnolliselle pääkaupungille; olisihan alamaisilla kautta valtakunnan sinne keskimäärin lyhyin mahdollinen matka. Omituiselta kuulostavaa ideaa on sovellettu käytännössä. Brasilian uusi pääkaupunki nimeltään Brasilia (2,5 miljoonaa asukasta) perustettiin 1960 Weberin pisteen mukaiseen paikkaan.

Weberin piste on saanut kivensä risteyksen laidalle. Piste sijaitsee runsaan sadan kilometrin päässä etelärannikosta, kuvaten näin väestömme pakkautumista etelään. 1970-luvulla piste oli Luopioisissa Rautajärven kylässä, suunnilleen 20 kilometriä pohjoisemmassa, mutta muutoliike veti sen etelämmäksi ja hieman lännemmäksi.

Muistomerkki on jo 17 vuoden takaa. Jos väki jatkaa pääkaupunkiseudulle puskemistaan, siirtyy Weberin piste pian taas lähemmäksi Suomenlahtea.

Väestöllisen keskipisteen tunnelmia. Kyllä tänne voitaisiin suomalaiset kerran kokoonnuttaa. Tarvitaan vain syy. Se voisi olla maan kehityskulkujen pohtiminen ja yhtenäisyyden uusi löytäminen.

Jos katsomme vertailukohtaa hinduista, olisi kaikkien 5,4 miljoonan suomalaisen kokoontuminen yhteen joukkotapahtumaan logistinen piece of cake. Intiassa järjestettävät uskonnolliset Kumbh Mela -kokoontumiset keräävät suppealle alueelle kymmeniä miljoonia ihmisiä. Vuoden 2007 ennätystapahtuma kokoonnutti 60-70 miljoonaa ihmistä Allahabadiin, jossa kohtaavat pyhinä pidetyt Ganges-, Yamuna- ja Saraswati-virrat. Tammikuussa 2001 samaan paikkaan tulvi yhdessä päivässä yli 30 miljoonaa Maha (=suuren) Kumbh Melan viettäjää. Hässäkän määrää voi vain kuvitella. Yhden päivän aikana kuoleekin pakosta tuhansia ihmisiä - no, toivottavasti jokunen myös valaistuu.

Tapahtumaa järjestetään neljässä hindujen pyhässä paikassa (muut ovat Haridwar, Nashik ja Ujjain), vuorojen kiertäessä oman uskonnollis-astrologisen systeeminsä mukaisesti. Kokoontumisten tarkoitus on puhdistautuminen, mikä usein toteutetaan fyysisellä tasolla ritualistisena kylpemisenä pyhässä joessa. Kumbh Melan taustalla on legenda Garuda-linnusta, joka kuljetti vuotavassa ruukussa jumalien valmistamaa kuolemattomuuden nektaria (amrit). Tätä tippui pisaroita paikkoihin, joissa Kumbh Melaa (kirjaimellisesti "ruukkujuhlaa") alettiin sittemmin järjestää. Olisi hauska tietää, kuinka lähellä nämä paikat osuvat Intian Weberin pistettä - todennäköisesti eivät kauas.

Hetki erään seurantalon huomassa

Aution juhlasalin tunnelmaa.

Ajatellaanpa aikaa muutamaa vuosikymmen sitten ja paikkana pientä maalaiskylää humisevien kuusikoiden ja tuulessa lainehtivien peltojen keskellä. Missä siellä saattoi kokoontua tapaamaan toisia kyläläisiä, kun tarjolla ei ollut sen enempää ABC:ta kuin kebab-paikkaa? No, luultavasti maitolaiturilla tai kioskilla, mutta tyylikkäimmin ja mukavimmin kuitenkin seurantalolla - ainakin jos kuului oikeaan porukkaan.

Seurantaloja on kohonnut ympäri maata urheiluseurojen, työväenyhdistysten, suojeluskuntien, nuorisoseurojen, vapaapalokuntien, marttojen, raittiusseurojen, kotiseutuyhdistysten ja maamiesseurojen toimesta. Niissä sykki iltaisin elämä. Lausuttiin runoja ja esitelmiä, tanssittiin ja pariuduttiin, näyteltiin ja yhteislaulettiin, vaadittiin vallankumousta ja kumouksellisten suitsimista. Seurantalojen kultakaudella 1900-luvun alkupuolella ei televisiokaan kilpaillut pitkistä illoista. Seurantalot ovat olleet niin oleellinen osa haja-asutusseutujen todellisuutta ja kehityskulkuja, että on vaikea kuvitella niitä puuttuviksi. Toki niitä oli kaupungeissakin ja siellä ne vasta komeita olivatkin, usein kivitaloja. Nille oli paikkansa, jonka ne manifestoituivat - kiitos lukemattomien talkootuntien - täyttämään.

Retkikuntamme pysähtyi Padasjoen kuntaan kuuluvalla syrjäkulmalla tunnustelemaan vanhan, jo lopullisesti hiljentyneen seurantalon tunnelmia. Äkkiä, kuin räyhähenkinä, mielessä välähtivät Hartwall- ja Barona-areenan kaltaiset kansainvälistä lentokenttää muistuttavat spektaakkelitehtaat. Mutta jälleen saattoi tunnistaa sen, että vähemmälläkin on pärjätty ja saavutettu täyspainoisia kokemuksia. Ja tämä pätee vieläkin.

Seurantalon rakentajatahosta ei ole tietoa. Tyyliltään rakennus kuuluu kaikkein vaatimattomimpaan luokkaan ja voi olla pula-ajan tuotoksia. Tämä ei ole moite; talo on miellyttävä ja tasapainoinen.

Talo on ollut ilmeisen pitkään heitteillä, mutta ainutkaan kivi tai potku ei ole sitä satuttanut.

Sisällä vastassa on ensimmäisenä tulisija, tärkein kaluste. Näitä paikkoja ei todellakaan lämmitetty sähköpatterein.

Joku sulki lähtiessään kaikki verhot.

Juhlasali on kaikkien seurantalojen sydän. Piste iin päällä on koristeapila estradin yllä.

Näyttämön yönsiniseen esirippuun on kirjailtu kaurantähkä.

Valaisimet ovat tyylikkäät.

Kurkistus sisälle lipunmyyntikoppiin, jonka luukun äärelle asiakkaat joutuivat kumartumaan tullessaan maksullisiin iltamiin.

Ei seurantaloa ilman kanttiinia. Tässä tosin katto on jo putoamassa niskaan.

Esiintyjällä on backstagella käytössään pieni peili, ei muuta.

Samassa tilassa sijaitsee narikka.

Sisu-askeissa luki ennen "suositellaan laulajille, puhujille ja tupakoitsijoille". Rintapastilleja on ilman muuta kulunut eräskin seurantalon lavan takana.

Koristeellinen ikkuna ja näkymä autiolle pikkutielle.

Vielä viimeinen silmäys lavalta saliin. Aika sulkea verhot.

Rakennusperintö-sivustolla esitetyn arvion mukaan Suomessa on edelleen noin 2600 seurantaloa. Niiden keskimääräinen ikä on 75 vuotta ja koko 380 neliötä. Seurantalot syntyivät aatteellisista vaikuttimista aikakautena, jolloin haettiin uudenlaista yhteisöllisyyttä ja vaikutusmahdollisuuksia. Leni Pakkala kirjoittaa edellä mainitulla sivustolla seurantalo-idean synnystä ja toisaalta seurantaloihin liittyneistä poliittisista väännöistä seuraavasti:

Seurantalo rakennustyyppinä syntyi kun yhteiskunta alkoi voimakkaasti muuttua 1800-luvun lopulla. Sääty-yhteiskunta hajosi, teollistuminen voimistui ja demokratiavaatimukset nostivat päätään. Perinteiset sosiaaliset ryhmät, suku- ja kyläyhteisöt alkoivat menettää aiemman merkityksensä yhteiskunnallisen murroksen myötä. Uudentyyppisissä yhteisöissä etsittiin uutta yhteiskuntanäkemystä, ajettiin yhteisiä etuja ja harrastettiin. Nämä yhteisöt tarvitsivat toiminnalleen tyyssijan, seurantalon.

Seurantalojen vaiheet nivoutuvat kiinteästi yhteiskunnallisiin kehitysvaiheisiin. Työväentalojen voimallisin rakennusvaihe päättyi kansalaissotaan. 1920-30 -luvut olivat sen sijaan nuorisoseurantalojen vilkkainta rakentamisaikaa. Samoihin aikoihin työväentaloja suljettiin ja takavarikoitiin.

Toisen maailmansodan aikana seurantaloja tuhoutui ja jäi luovutetuille alueille. Sodan jälkeen lakkautetun suojeluskuntajärjestön sadat talot päätyivät uusille omistajille ja takavarikoituja työväentaloja palautettiin entisille omistajilleen. Uusia seurantaloja alettiin myös rakentaa, varsinkin Lappiin.

Seurantalot kärsivät toiminnan lamaantumisesta 1960-luvulta lähtien ja monia taloja purettiinkin. Talojen arvostuksen nousu ja uusi toimeliaisuus käynnistyi 1970-luvun lopulla.

Koko teksti:
http://www.rakennusperinto.fi/rakennusperintomme/artikkelit/fi_FI/seurantalot/

Elisaaren tammisto - jalopuuholvissa

Kylässä puiden kuninkaan luona.

Suomen metsäluontoa hallitsee tunnetusti taiga. Tuo tummanpuhuva havumetsävyöhyke, joka kiertää halki pohjoisen pallonpuoliskon Fennoskandiasta Siperiaan ja Alaskasta Kanadaan. Rakas se on meille, tutuista tutuin. Se on piirtynyt mieleemme syvästi ja jotenkin mystisesti niin kuin etäisen metsänlaidan kuusien latvat piirtyvät vasten iltataivasta. Mutta toisinaan koittaa hetki, jolloin taigan juro karuus ei maita; sen neulasäärettömyys tuntuu jo ajatuksena pistelevältä, hapan karike köyhän kituutuksen julmalta areenalta. Silloin kaiho kääntyy kohden lauhkeampaa ja jalompaa piiriä, tammivyöhykkeeseen. Siinä häivähtää keski-eurooppalaisen luonnonvaurauden itsevarma tuntu, kartanoiden ja linnojen läänitykset, muhevainen multamaa vaateliaine kasveineen ja oksanhangassa istuvine trubaduureineen.

Meillä tammivyöhyke eli hemiboreaalinen vyöhyke on leveimmilläänkin vain kolmekymmentäkilometrinen haituva etelärannikolla, joka kapeutuu idässä lähes olemattomiin. Tammivyöhyke on kuin erehdyksissä sattunut sipaisemaan rantaa, jossa se on vieras ja ihmetystä herättävä. Sen rehevimmät ja parhaimmat osat on raivattu aikoja sitten viljelysmaaksi, mikä vain korostaa sen luonnetta outolintuna. Siellä se silti on. Hieman kuin valtakuntansa menettänyt kuninkaallinen, joka kuitenkin osoittaa yhä erehtymättömästi jalosukuisuuttaan niissä pienissä elämän puitteissa, jotka hänellä on jäljellä. Sillä on hallussaan perintönä kaikki ne eurooppalaisen historian ja mytologian sankarikertomukset, joiden tapahtumapaikkana on ollut jyhkeärunkoisten tammien ja kahisevan lehtikarikkeen avarat metsät.

Tammimetsä on legendojen näyttämö, ritarien mielenmaisemaa, Robin Hoodin Sherwood. Tammien katveessa sijaitsivat druidien, teutoonien, kelttien, viikinkien ja slaavien pyhät lehdot. Kalevalan mailta tammi puuttui ja Kalevalassa näkyykin häkellyttävän avoin tammikateus: suuri tammi, "puu katala", varjosti koko maata ja piti kaataa. Etelässä tammea kunnioitettiin Välimerelle asti, jossa siihen yhdistettiin niin Zeus kuin Jupiter. Voitokkaat roomalaiskomentajat saivat paraatissa kantaakseen tammikruunun. Roomalaisilta tulee tammen latinalainen nimi Quercus. Tieteellisen nimen jälkiosa robur tarkoittaa "vahvaa", "lujaa". Meidän päiviimme saakka tammenlehvät ovat olleet erityisen ansioituneen sankarin tunnus. Esimerkiksi saksalaisen rautaristin lisukkeeksi ne tulivat 1800-luvun alussa - samaan käyttöön ei olisi voinut ikipäivänä kuvitella vaikkapa tuomenoksaa.

Elokuisena päivänä, romanttisten mielikuvien siivittämänä suuntasimme kulkumme Uudenmaan suurimpaan (Suomen kolmanneksi suurimpaan) tammimetsään, Elisaaren tammistoon. Se on luonnonsuojelualue ja osa Helsingin kaupungin omistamaa ulkoilualuetta Inkoon saaristossa. Elisaareen pääsee vuokrasoutuveneellä (4 euroa/suunta) Barösundista, jonne puolestaan on lossiyhteys mantereelta.

Tammistoon siis:

Rantaniitty jää taakse, on astuttu tammiston syliin.

Lehtevien latvusten reunustama metsäaukio. Ensisilmäyksellä nousee outo epäilys: ollaanko Suomessa ollenkaan vai astuttu jonkin madonreiän kautta Keski-Eurooppaan.

Tammi tekee mitä lystää. Se huokuu voimallista jämeryyttä ilman, että sen täytyisi epätoivoisesti korostaa kelpoisuuttaan jäykällä suoraselkäisyydellä.

Tammella on omat kääpänsä eivätkä ne estä isäntäänsä elämään monisatavuotiseksi. Tammella mainitaan olevan tuhatkunta sille tyypillistä eliölajia, eli se on ekologisesti todella kova sana.

Elisaaren tammiston hohtoa lisää se, että se on luontainen, ei istutusten perua.

Kuolleenakin majesteetillinen. Tammi voi saavuttaa jopa kahden tuhannen vuoden iän, joskin meillä, esiintymisensä äärirajoilla, tunnetaan vain noin neljäsataavuotiaita yksilöitä.

Puuaineksena tammi on ytyä: sen parkkihapot syövyttävät rautanauloja. Toisaalta tammi on hienostuneen aromaattinen ja siksi suosittu materiaali viini-, olut-, viski- ja konjakkitynnyreissä. Hyvän kosteudenkestävyytensä vuoksi tammi on ollut erittäin tärkeä laivanrakennusraaka-aine. Tästä syystä Ruotsin valtakunnassa tammet julistettiin kruunun omaisuudeksi jo 1500-luvulla ja niiden taimienkin vahingoittaminen oli ankarasti kielletty. Strategisena raaka-aineena vainolaiset kävivät tammistojen kimppuun: venäläiset kaatoivat aikoinaan esimerkiksi kaikki Ruissalon tammet.

Vuonna 1789 Ruotsi-Suomen ja Venäjän laivastot taistelivat Elisaaren vesillä. Barösundin taistelussa upotettiin venäläisten 66-tykkinen linjalaiva Severnaja Orel eli "Pohjolan Kotka". Tarinan mukaan erästä kiveä vasten surmattiin venäläissotilas, joka turhaan anoi armoa ristinmerkkiä tehden. Sittemmin kivi on liikahdellut kirkon kellojen soidessa seitsemän kilometrin päässä Inkoossa... Hmm, harmi ettei retki osunut sunnuntaiaamuun, sillä tarkka kivi jäi selvittämättä.

Välillä tammisto aukeaa laitumeksi.

Paikka kuuluu ehdottomasti sarjaan "käydäpä kuutamolla".

Kierros on jo lopuillaan, mutta maisemat vain paranevat.

Tammenkuori on apteekkitavaraa eri puolilla maailmaa. Keitettyä kuorta käytetään esimerkiksi keuhko- ja kuumelääkkeenä.

Tammea eivät myrskyt juuri kaada. Puun salaisuus on syvälle maahan tukeutuva paalujuuri. Tammen sanotaan kuitenkin vetävän salamia puoleensa, olevan ukkospuu, Thorin suosikki. Sen juurelle ei siis pidä mennä ukkosta pitelemään.

Jälkisanat:

Ripauksen tammiston taikaa löytää Helsingistäkin, Annalan kartanon takaiselta mäeltä. Kyseessä on pienialainen istutusmetsikkö, ei mikään ikivanha, mutta tunnelmallinen silti. Vantaan Tammiston vuonna 1946 suojeltu tammimetsikkö on luontaisesti syntynyt ja ihan kokemisen arvoinen sekin. Espoossa pieniä tammilehtoja on viisi.

Vaikka tammistot ovat Suomessa kaikkiaan hyvin harvinaisia ja kuusettumisen myötä uhanalaisia, on viimeisen 10-15 vuoden aikana ollut havaittavissa, että tammen taimia on alkanut joukoin ilmestyä kangasmetsiin eläinten jemmailtua niiden terhoja. Tammi ei sinällään lajina vaadi lehtomaata, mutta levinnäisyytensä äärirajalla se on voinut tyytyä vain parhaaseen ja kangasmetsien taimet kielivätkin ilmaston lämpenemisestä. Luontaisesti tammi ei levittäydy alueelle, jossa kasvukausi on alle 144 vuorokauden mittainen. Nyt tammivyöhyke on siis mitä ilmeisimmin jyhkeän hitaalla marssillaan pohjoiseen.